Silent-kulta!Sullahan on vasta alkanut se lääkitys.Usko pois, kun se saadaan hoitotasolle,voit elää aivan tavallista elämää!!! Se koettelee nyt ja takuulla pelottaa kuten sanoit et pääsi jää tuohon jamaan.Ei se jää.Mulla on monta ystävää joilla on tuo kaksisuuntainen ja helvettiähän se on, hoitamattomana.
Jaksa tämä alku,siitä se tasoittuu.Oikein hirveen kovasti paljon uskoa ja lujaa luottamusta!
Aiemmin pelkäsin monenlaisia asioita, pieniä ja isoja. Jo nuorena olin täynnä maailmantuskaa, pelkäsin sotaa, ydintuhoa, luonnon saastumista…kaikki pelättäviä asioita vieläkin, tuo Pohjois-Korean uhittelu tuo taas mielen pinnalle nuo pelot.
Lapseni syntyi Tsernobylin räjähdyksen aikoihin, ja muistan hyvin, miten epätoivonen ja todella peloissani olin silloin. Näin painajaisia enkä ylipäätään nukkunut. Kesti vuosia ennenkuin pääsin jotenkin tasapainoon.
Nämä pelot pysyvät nykyään hallinnassa- asioita, joille kovin vähän voi. Koetan elää mahdollisimman ekologisesti, ostaa mahdollisimman vähän tavaraa, kierrättää, uusiokäyttää, säästää energiaa, syödä lähiruokaa, riistaa, järvikalaa, marjoja, oman kasvimaan tuotteita. Yritän tehdä oman pienen osani.
Pelkään lasten ja lastenlasten puolesta, joskus, kun yöllä valvoo, mietti kaikenlaista kauhistuttavaa- mitä VOISI tapahtua.
Monenlaiset muut pelot sen sijaan ovat kadonneet- olen oppinut suhtautumaan työhön ajatuksella että se on vaan työtä, ei koko elämä. Rahaa ei ole koskaan ollut paljon,mutta pärjätty on. Ja hassua, että me alkoholistit olemme usein melkoisia kontrollifriikkejä, pelkäämme juuri kontrollin menetystä- ja sehän aina kännissä menee.
Vanhenemista en enää erityisemmin pelkää, terveenä olisi kyllä kiva pysyä.
Jossain lehdessä haastateltava sanoi pelkäävänsä yli kaiken terveyden menettämistä. Ymmärrettävää, mutta monenlaisten sairauksienkin kanssa voi elää hyvää elämää.
Näinä vuosina, kun olen yrittänyt elää ilman viinaa, on tullut ajateltua enemmän kuin koko aiemman elämän aikana, juuri tämänkaltaisia asioita. Omaa itseä, omia tekemisiä, pelkoja, toiveita, tulevaisuutta ja mennyttä.
Pelottavin asia, joka itseä voisi kohdata, olisi pulloon hukkuminen.
Mutta enhän mä edes kertonut mitä mieltä itse olen. Kysyin vain mitä mieltä te olette tuosta ajatuksesta. 
Joskus pahimpina juomisaikoina minä olin hyvin peloton. Pelottomuuteni oli pahimmillaan suorastaan kuolemaa halveksuvaa. Teininä uskalsin tasapainoilla sillan kaiteilla, kiipeillä korkeisiin paikkoihin, tehdä temppuja jotka saivat kaverini kirkumaan pelästyksestä.
Myöhemmin aikuisena matkustelin ympäripäissäni pitkin maailmaa. Inter railit, Aasia, Etelä-Amerikka… heiluin humalapäissäni paikoissa joissa olisin voinut päästä hengestäni tai joissa olisi voinut tapahtua jotain hyvin kamalaa. Se, ettei mitään kovin kauheaa tapahtunut, lähestulkoon pakottaa uskomaan suojelusenkeleihin. Lempi-sloganini oli “Ison Pomon suojeluksessa”, erään Pelle Miljoonan biisin mukaan, ja taisin tosiaan uskoa olevani vahingoittumaton.
Oikean rohkeuden ja urheuden kanssa en arvele nuilla tempauksilla olleen mitään tekemistä. Olin peloton, mutta en oikeasti rohkea. AInoastaan tyhmänrohkea.
Rohkeutta on alkanut ottaa vastuuta itsestä ja muista, rohkeutta on myös ollut muuttaa elämäänsä parempaan ja järkevämpään suuntaan. Usein elämänmuutokset ja uusien asioiden oppiminen vaativat rohkeutta. Oikeaa rohkeutta, eli pelon tai ennakkoluulon voittamista. : )
On kyllä niin totta. Vastuun ottaminen itsestä ja muista, se on erittäin pelottavaa. Raitis elämäkin tuntui juovana aikana vielä aika pelottavalta ajatukselta. Ja koska se vastuullinen raitis elämä tuntui pelottavalta asialta, sen pystyi tietysti juoda kätevästi pois. Joi, ettei tarvitsisi edes yrittää.
Rojua, olisiko mahdollista vain olla ja kuunnella sitä viinantuskaa, mitä se oikein on? Missä kohtaa kehoa se tuntuu? Jos et yritä estellä sitä, se saattaa vaimentua lopulta itsestään. Muista se viisaus, että juomahalu on eri asia kuin retkahtaminen. Se halu ei itsessään ole vaarallinen, antaa sen melskata niin kauan kuin jaksaa. Mutta sen ei tarvitse johtaa juomiseen, ei ole millään tavalla pakko.
Itselläni tämä on noussut tähän hetkeen tärkeäksi asiaksi, pohtia siis mistä ne pelot juontavat juurensa. Kun pelkään tulevaisuutta - milloin olen ensimmäisen kerran tehnyt niin. Miksi. Löytää nämä muistot, ja tavallaan asettua sen pelkäävän lapsen asemaan uudestaan, ja kokea ne samat pelot aikuisuudesta käsin. Lapsena pelko oli kiellettyä, ei saanut olla koskaan raukkamainen, piti olla vahva. Pelkääminen oli raukkamaista, pelkoa ei saanut näyttää toisille, sitä piti hävetä ja peitellä. Eli varmaan silloin lapsena pelkäsi yksin, ja samalla häpesi pelkoaan, eikä osannut sitä oikein käsitelläkään. Sitten alkoi kehittää sijaistoimintoja, jotta pelko peittyisi. Aloin miettiä mielikuvitustarinoita, tai lukea kirjoja; mitä vain, että pääsin pois siitä tukalasta olotilasta. Nyt aikuisena ne tilanteet pitää vain käydä uudestaan läpi, kokea ne lapsuuden pelot uudelleen, ja lohduttaa sitä kauhun jähmettämää lasta. Antaa sitä rakkautta ja tukea, mitä silloin olisi vanhemmiltaan tarvinnut. Vain tällä tavalla vapaudun näistä peloista, ja tämän hetken pelot ovat vain takaumia, viestejä sisimmästäni, että asioiden käsittely on kesken.
Ymmärrän tämän kyllä, mutta silti on monesti paljon helpompaa vain stressata tulevaisuutta ja työasioita, kuin käpertyä ja antaa mielensä kuljettaa lapsuuteen, ja tuntea niitä kipuja uudestaan. …Mutta hyväksyn tämänkin itsessäni. Pelkojen ja huolien kokeminen on vain merkki siitä, että suojelumekanismini toimii. Jotenkin se tämän hetken stressi ja ahdistus on helpompi kohdata, kun jollakin tasolla ymmärtää, että se on vain kehittämäni suojelumekanismi sille, että en palaisi taaksepäin, ja kohtaisi sitä “häpeällistä” ja likaista lapsiminääni, joka kuitenkin vain odottaa kohtaamista. Tavallaan siis selitän peloilleni sanat ja määreet, rationalisoin ne koskemaan tulevaisuutta ja tätä päivää, vaikka samalla ymmärrän, että menneisyyttä kohden ne haluavat minua viedä. Liian monta kertaa olen paukuttanut päähäni : Menneisyyttä ei mietitä, ainoa suunta on eteenpäin! On heikkoutta miettiä vanhoja asioita, koska niitä ei voi muuttaa! Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee! jne jne.
Mutta ehkä sitä menneisyyttään pystyy kuitenkin muuttamaan? Perustuuhan 12. askeleen ohjelmakin itsetutkiskelun lisäksi hyvittämiseen. Eli vanhoja tapahtumia pitää uskaltaa katsoa silmästä silmään,ja kantaa vastuuta kaikesta mitä sieltä löytyy. Hyvittää ihmisiä, joita on joskus satuttanut.
Basi, puhuit korvaavista kokemuksista. Avaatko tätä vielä lisää?
Huomenta. Mulla on hieman vaikeuksia määrittelyjen kanssa. Mielelläni kun muodostan aina vastapareja ja skaaloja. Pelko on itselleni jotain joka voi johtaa panikoimiseen. Retkahduksen mahdollisuuteen liittyen puhun mieluummin epäonnistumisen aiheuttamasta pettymyksestä. Ja sen välttämishalusta.
Olen pysynyt raittiina paljolti sen ansiosta, että hyväksyn retkahtamisen mahdollisuuden. Pidän sitä täysin luonnollisena, raitistumisprosessiin kuuluvana ilmiönä. Ei ole mikään mysteeri, jota pitää pohtia päivittäin ja tunneittain. Tällä ajattelutavalla pystyn keskittymään arjessani muihinkin tärkeisiin asioihin. 
Mä olen tässä aivan samoilla linjoilla ja huomannut tämän omallakin kohdallani tarpeelliseksi: vaikeiden tuntemusten, houkutusten ja joskus ylivoimaisiltakin tuntuvien juotatusten aidosti rohkean, ja pelottavan, kohtaamisen ilman pienintäkään aietta luikkia karkuun, kieltää niitä saati antaa niille käytännössä minkäänlaista syytä jatkaa elämäänsä. Oscar Wilde oli täysin väärässä sanoessaan, että ainut keino hallita kiusauksia, on tyydyttää ne 
Ihan oikein sille komeljanttarille, että sai linnaa! :mrgreen:
Minua pelottaa, että olen ruvennut viihtymään liikaakin yksin, enkä osaisi enää jakaa elämääni toisen ihmisen kanssa.
Minua pelottaa, että en osaisi jakaa elämääni toisen ihmisen kanssa ja jäisin sen takia yksin.
Minua pelottaa, etten ehdi kaiken tämän arpomisen takia perustaa perhettä.
Tämän päivän pelot kirjattu pois mielestä, nyt niitä ei tarvitse enää pyöritellä. Eteenpäin! 
Hyvä aihe. Pisti miettimään ihan tosissaan. Kärjistettynä suurin pelkoni taitaa tällä hetkellä olla se, että mieheni kuolee ja joudun muuttamaan pois täältä. Siltä pelastaisi ainakin jonkin aikaa ajokortti. Jonka hankkiminen ei aiheuta pelkoa, vaan kauhua. No, luotan siihen että elämä kantaa. Otan vastaan tilanteet siinä järjestyksessä, kun ne tulevat. Turha minun on jo etukäteen surra, mitä meidän kissoille sitten käy, kun kuitenkin, on olemassa todennäköisempiäkin asioita, kuin terveen, hoikan, raittiin, maltillisen 35-vuotiaan miehen äkkikuolema… :mrgreen:
Toinen, täysin pyytämättä saapuva, en tiedä onko se pelko vai mikä, saapui ennen joka ilta. Nyt muuten on harventunut! Se on ajatus siitä, että polveni menee sijoiltaan. On se kerran varhaisteininä diskossa mennytkin, mutta ei sen jälkeen ole edes meinannut mennä. Lisäksi olen tehnyt kyykkyjä sen minkä olen kyennyt, kasvattaakseni lihaskuntoa… Joten sekään ei ihan rationaalisin pelko sekään… Oikeastaan se ei ehkä ole ollutkaan pelkoa, vaan joku pakkomielleajatus.
Just nyt pelottaa, et miten nuo miun tekemät matot kelpaa niille tilaajille… Viikonloppuna olis tarkoitus mennä niitä viemään ja minun tekisi kovasti mieleni jäädä siltä reissulta pois… 
Minua pelottaa yksinäisyys, vaikka tällä hetkellä sitä ongelmaa ei ole mutta entä kun ikääntyy.
Pelottaa myös kivulias kuoleminen. Kuoleminen ei sinänsä, koska olen saanut jo elää niin rikkaan ja hienon elämän kaikesta huolimatta mutta kyllä melelläni vielä tätä elämistä jatkan. Kaikkea kivaa on edessä kun vaan pidän juomattomuudesta huolta.
Pelottaa myös ystävieni vanhempien kohtalo, jotka molemmat aivohalvauksen uhreinä, liikuntakyvyttöminä mutta järjissään, jouituivat vuosia makaamaan sairaalassa 10 eri lääkettä täyteen tungettuna. Se olisi todella kamalaa.
Puhuin korjaavista kokemuksista, mutta miksei myös korvaava-termi käy tähän. Tarkoitin vakaita, turvallisia ihmissuhteita, joissa olen voinut harjoitella ja oppia luottamusta. Aluksi luulin, että luottamukseni voi saada vain ihminen, joka ei koskaan tee virheitä. Seuraavaksi opin, että ihmiset tekevät virheitä. Sitten oivalsin, että sama koskee myös minua. Seuraava askel oli ymmärtää, että luottamus on silti mahdollista, koska luottamuksen perusta on jossain muualla, kuin ihmisen erehtyväisyydessä…
Ja kyllä, ei mitenkään suoraviivaista ole ollut eteneminen ja kyllä, se on vienyt aikaa ja kyllä, taantumia toisinaan tulee. 
Minä olen kans saanut luottamukseeni kolinoita, mutta huomannut myös sen, että jonkinlaiseen luottamattomuuteen itse jämähtäminen on aivan hirveä ansa. Siitä tulee jonkinlainen kiusaus, tekosyy, olla menemättä eteenpäin ja se muuttuu sellaiseksi rasittavan marttyyrin perusasenteeksi: ja marttyyri on aina vallitsevien olosuhteiden ja niiden piirissä toimivien julmureiden uhri. Ja siinä onkin sitten taas yhden sortin riippuvuudelle ainekset kasassa. Ihan omakohtaisten kokemusten pohjalta jo ilkeän väittää näin: löydän historiastani kyllä sellaisiakin tapauksia, joissa olen itse tuohon ansaani astunut.
On hyvin sanottu, että luottamus perustuu johonkin aivan muuhun kuin erehtyväisyyteen / erehtymättömyyteen… Jään pitämään itselleni puhuttelua tätä ajatusta vasten! Kiitos siitä!
Tässä on minun suurin pelkoni! Entä jos en koskaan opi luottamaan? Mistä tietää että luottaa?
Missä se luottamuksen perusta on??? …missä?
Millaista on luottaa itseensä?
Olen vain täynnä kysymyksiä. Yhä vaan. Pelkään että vastauksia ei ole.
Millainen on turvallinen ihmissuhde?
Pelkään etten luota, vaikka ihminen olisi luottamuksen arvoinen ja turvallinen.
Äh.
Olen kokenut niin, että luottamuksen puute synnytti kaikkivoipaisuutta, koska mihinkään/kenenkään ei voinut luottaa…
Itseensä luottaminen on tarkoittanut omalla kohdalla kaikkivoipaisuudesta luopumista…
Mitä nämä asiat sitten tarkoittavat kenenkin kohdalla ja ovatko ne edes muiden kohdalla näin, onkin sitten jo aivan toinen juttu. Kysymys on omasta tiestä, polusta, johon ei tämän tarkempaa ohjeistusta voikaan antaa, jos ei sitten halua toimia eksyttäjänä…
Siellä ne ovat omat tehtävärastit jokaisella. 
Tämä oli kyllä niin hyvin sanottu, ja saan tuosta täysin kiinni kaikkien omien luottamuksen kanssa räpistelyjeni jälkeen. Ja jollain tavalla hahmotan sen, että mihin se todellinen luottaminen perustuu, mutta jotenkin en saa sitä sanoiksi puettua. (toisaalta minulla siihen liittyy vahvasti henkinen kivijalka, enkä ehkä ole varma, miten se voisikaan rakentua ilman sitä) Ehkä palaan asiaan myöhemmin, jos löydän oikeat sanat. Luottamusasiasta olisi kiva saada lisää näkemyksiä.
Minusta tuntuu, että on helpompi sanoa, millainen on turvaton suhde. Turvattomassa suhteessa epäillään, pelataan ja haetaan jatkuvasti oikeutta kostaa (sanoa, kohdella vielä pahemmin), uhkaillaan ja kiristetään eri tavoin, loukkaannutaan ja ymmärretään väärin tahallaan, juoruillaan, vähätellään ja ivataan toista tämän vaikeuksien takia, analysoidaan ja tulkitaan kaikki mahdolliset signaalit tarkoitushakuisesti jne. Sen lisäksi turvattomassa suhteessa ei voi keskustella oikeasti mistään, ei tyytyä mihinkään, ei sanoa sen enempää hyvää kuin “pahaakaan” eikä lopulta edes iloita yhdessä mistään.
. väärää ketju mihin vastasin.
Voisiko nämä korjaavat/korvaavat ihmissuhteet tarkoittaa yksinkertaisuuksissaan ihmissuhteita, joissa kokee saavansa ehdotonta rakkautta? Tukea, lämpöä, myötätuntoa, hyväksyntää, huomiota… sitä mitä rakkauteen kuuluu. Itse saan tätä ryhmistä, hyviltä ystäviltäni, lapsiltani, mieheltä tietysti… ja toki terapeutiltakin, tosin terapiat jo loppu. Täällä plinkissäkin koen tulevani kuulluksi, sellaisena kuin olen… sekin varmasti kuuluu tähän samaan settiin.
Eli näitä tärkeitä, korjaavia suhteita pitää mennä vain etsimään. Astua rohkeasti ulos, ja rakentaa tukiverkko ympärilleen. Uskaltaa olla aito, heikko, tarvitseva, ja samalla kuunnella toisia, ja tavoittaa se yhteys siellä monien roolien takana.
Vielä se klisee; itsensä rakastaminen. Sekin on tärkeää ja korjaavaa, vaikka joskus kovin vaikeaa. Myös se korkeimman voiman hyväksyntä ja rakkaus, mikä on koko ajan olemassa, se pitää vaan nähdä ja tuntea ja ottaa vastaan. Sen näin viimeksi eilen, kun kuuntelin tinttien viserrystä ja puron solinaa, ja katselin kevättä koiran kanssa. Siinä oli hyvä olla, taivas kattona, kevättuulessa leväten. Sitä samaa rajatonta, ajatonta henkisyyttä tavoitan myös joogatessa ja meditoidessa. Jotkut löytävät sen ehkä kirkosta tai raamatun sivuilta, minä vähän eri reittejä, mutta samasta asiasta on varmaankin kyse. Korjaava kokemus sekin, omaksi kokemansa jumalan rakkaus.
kuulostaa niin tutulta. liian tutulta.
