Voi olla, että kuivaoksennan kohta, koska tämä käsite kuivahuikkaus on mitä vastenmielisin ja sillä voidaan tarkoittaa ihan mitä vaan milloinkin halutaan.
Olen elänyt niin lähellä ihmistä, joka on jättänyt tuon paskakasansa pöyhimättä, että jos johonkin halutaan tuolla termillä viitata, niin minä ymmärrän että sillä tarkoitetaan tätä.
Oli kyseessä sitten alkoholismi tai mikä tahansa persoonallisuuden vinoon kasvamisen ongelma, niin en näe muita vaihtoehtoja vapautumiselle, kuin paskakasan pöyhimisen. Mikä sitten on riittävä määrä paskan pöyhintää kellekkin, niin sitä on huono toisen mennä ulkopuolelta määrittämään.
Joskus törmää ihmisiin, joilla on jäänyt asioita käsittelemättä ja sekös jos mikä tekee elämästä aromikasta. En tiedä sitten kuka on ketäkin arvostelemaan, mutta onhan se ikävää, jos ei ole mitään muuta raittiudesta mainittavaa, kuin vuodet joita on kerääntynyt ja parit opitut slouganit.
Ettei mene tämä ketju muiden arvostelemiseksi, niin kerronkin omaa kokemusta raittiista päivästäni. Olen saanut olla taas mukana lasteni harrastuksissa ja en voi olla mainostamatta sitä asiaa, kuinka hienoa hommaa se on. Olinhan minä ennenkin, mutta muistan sen jumalattoman kiireen sinne ja pois sieltä, kuin tuli olisi persiissä. Reissut jonnekin oli ahdistavia, kun ihmisetkin oli jotenkin outoja, mutta se on niin kumma juttu, kun nykyään reissut lähelle ja kauaskin maistuu hyvälle. Ihmisetkin niissä on keskiverto fiksumpia tai sanoisinko vain erittäin mukavaa seuraa.
Mä olen jäänyt paitsi ison osan elämästä, kun en kyennyt silloin nautimaan kaikesta, kuten nykyään. Missä on se alituinen kiirekin jonnekin ja taas pois sieltä? En tiedä, mutta ehkä tilalle on tullut vain rauha joka luvataankin.
Jep, elämä maistuu hyvälle, kun eilinen ei harmita, huominen ei huoleta ja mulla on vapaus olla ja elää tässä ja nyt.
Niin, mitäpä tässä itse asiassa muita arvostelemaan…Oman kokemuksen kauttahan elämä muodostuu juuri sellaiseksi kuin se on muodostuakseen.
Pahimman raittiushumalan haihduttua olen oppinut kokemaan ja näkemään myös elämän varjopuolia menettämättä itsehillintääni tai mielenrauhaani. Hyvin tavallista taaperrusta ovat päiväni nykyään. Ilman isompia mielen liikkeitä mihinkään suuntaan. Niin ilot kuin surutkin, elämän valopilkut ja varjot ovat asettuneet todellisuutta vastaaviin raameihin eli mittasuhteisiin. Joskus raittiushumalassa hihkuin riemusta pienten asioiden kanssa. Sekin oli eräänlaista opin aikaa, minkä ymmärrän kohdallani olleen tarpeellista - oppia erottamaan hyvät fiilikset huonoista, vaikka korostetun voimakkaastikin.
Elämä on, siis minulla, juuri sellaista kuin ajattelen sen olevankin. Tietenkään en voi välttyä yllätyksiltä, vaikkapa sairaus voi yllättää, vaikken sitä tulevaksi ajattelekaan.
Siltikin ja ehkäpä juuri siksi luulen ymmärtäneeni erään ajattelijan sanat; “Ajatuksillamme rakennamme maailmaa ympärillämme.” -käytännön esimerkki; en ajattele potevani mielialahäiriöitä - siispä en niitä podekaan.
Tällä hetkellä elämä on ihan ok, mutta kyllä sisälläni alkaa kaivella pikkunen tuntemus siitä, että kait minäkin jonkinlaista “työstöä” tarvin, jotta raittiudessa olis myös jatkuvuutta tämän hiljalleen hiipuvan raittiushumalan jälkeen.
En enää missään nimessä halua palata entiseen elämänrytmiin jossa alkoholilla oli aivan liian hallitseva rooli oikiastaan kaikkeen tekemiseeni tavalla tai toisella.
Rahvas onkin alla olevassa lainauksessa hienosti ja osuvasti kiteyttänyt kuinka minäkin haluaisin asioiden olleen ja päättyneen. Pitkälti asiani onkin juuri niin, mutta miksi minä olen kuitenkin taas alkanut pelkäämään raittiuden jatkuvuutta, vaikka tällä hetkellä tuntemus siitä että en ala juomaan on vahva. Haluaisin tuosta pelostakin eroon, vai onko pelko ihan hyvästä. En tiedä, enkä osaa purkaa tuota solmua, mutta toivottavasti en ala taas petauspuuhiin. Tunnen paraikaa suurta vihaa alkoholia kohtaan, mutta luultavasti sekään ei ole tervettä, koska parashan olisi varmaan neutraali suhtautuminen, mene ja tiedä sitäkään.
Minusta tuntuu, että moni ihan taviskin tarvitsisi vähän työstöä, puhumattakaan meistä marinoiduista.
Sitä voi ajatella myös mahdollisuutena. Ei kaikki ihmiset hoksaa elämänsä aikana, että voisi jotenkin toisinkin nähdä, kokea ja tuntea asiat. Usein ajatellaan, että “mä nyt vain olen tämmöinen” . Ajatella, että meille on annettu tälläinen mahdollisuus pöyhäistä sitä omaa paskakasaa sen verran, että sen voi jättää taakseen. Ei muuta kun lapio käteen vaan…noh, keinot on monet tuohon työstämiseen; juttelu, mietiskely, AA ja muu vertaistuki, ammattiauttajat, meditointi, terapia…
Exactly. Olen monta kertaa sanonut ryhmissä ääneenkin sen, että olen todella kiitollinen alkoholismistani. Jos joku tauti piti saada, niin tämä oli hyvä: hoito on miellyttävää, halpaa ja helppoa. Ilman tätä ‘pysäytystä’ en olisi ehkä koskaan ottanut aikaa tutustuakseni itseeni, lapsiini ja läheisiini, miettiäkseni olemassaoloni tarkoitusta ja ottaakseni uudet koordinaatit. Olettaen siis, että olisin jotenkin pysynyt hengissä siltä kännäämiseltäni
Tiedän tapauksia jotka ovat olleet raittiina vuosia, mutta sisikundia on riipinyt se eletty ja tuleva elämä siihen malliin, että on ollut pakko lähteä hoitoon. Raittius on oikeastaan alinomaista muutosta ja jos se muutos loppuu ja tai se raittiushuuma tosiaan loppuu, niin jotain on taas tehtävä itsensä hyväksi.
Mistä lähteä liikkeelle, jos tuntee tarvetta työstölle, siinäpä sitä purtavaa.
Yhdyn kyllä tähän kommenttiin, se on todellakin alinomaista muutosta ja itsekkin työstän koko ajan omaa
elämääni raittiina ja itsetutkistelua, itsensä kehittämistä ja ymmärtämistä.
Raittiushuumaa minulla ei nyt ole, se oli silloin joskus, on vain sellainen olotila, että raittiina menee
eteenpäin. Silloin homma/elämä toimii.
Elämä on parempaa raittiina/toipuvana alkoholistina kuin juovana alkoholistina.
Minä taas olen sitä mieltä, että suurin osa “muutoksesta”, “itsetutkistelusta” ja “itsensä kehittämisestä ja ymmärtämisestä” on suurta illuusiota. Tätä samaa jargonia kuulee ryhmissä kyllästymiseen asti. Hyvin harvoin kuulee ja näkee mitään todella konkreettista ja aitoa. Tekeekö raittius sokeaksi omalle itselleen? Kuinka usein keskustelut - anonyymitkin - käsittelevät asioita, jotka todella vaivaavat mieltä? Niistä emme sano halaistua sanaa.
Voi miten ihanaa. Tällä toteamuksella saa kyllä hyväksyviä murahduksia, katseita ja nyökkäyksiä osakseen. Kokemusta on. Välillä tulee itselle sellainen fiilis, että AA-ryhmätoiminta on vain 1. elintärkeää harrastustoimintaa ihmiselle, joka hakee (edelleen) pakonomaisesti hyväksyntää raittiina, 2. aitouteen ja terveeseen synnintuntoon kykenemättömien alkoholistien sairastamispiiri, 3. elämäänsä kyllästyneiden keski-ikäisten piilopirtti, 4. elämäntapapohdiskelijoiden tajunnan-ja mielenlaajentamiskurssi, 5. psyykkisesti sairaiden ei-alkoholistien satukerho.
Huomenta toverit,
itsekkin tässä harjoittelen sanan muuttamista lihaksi joten havahduin keskustelun saamasta käänteestä. Aina tällä palstalla aliarvostettu ja pilkattu A-klinikka ja siihen liitännäiset A-killat ovat oikeilla linjoilla painottaessaan terveyttä sairastamisen sijaan. A-klinikalla lähdettiin kohdallani kysymyksestä: koska lopetan sairastamisen, otan vastuun itsestäni, elämästäni ja terveydestäni ja läheisteni voinnista? Saahan sieltä niitä lääkkeitäkin helpottamaan oloja mutta kuka niitä käskee syömään? Minulle kerrottiin lääkevaihtoehdon riskit ensi tapaamisella, annettiin ikäänkuin mahdollisuus ajatella omilla aivoilla, olla aikuinen, täysivaltainen ihminen alusta saakka. Mitä muuta olin vailla?
Raittiina elo kohdallani tarkoittaa vastuunottoa ja kasvamista, ei toisten syyttelyä tai kolmansille naureskelua, ihan tämän oman, ruman sekä kauniin vaalimista.
peace -vp-
Koko lailla noin meni minullakin. Tosin ei klinikalla, koska siellä kehoitettiin vain vähentämään juomista. Mutta lopulta, vuosien juomisen, pohjakosketuksen, hoitoon menon ja lukemattomien palaverien jälkeen tuli oivallus.
Se tarkoitti, että sairastaminen kannatti lopettaa, lakata kieriskelemästä itsesäälissä, mikä oli tullut sangen ovelasti peitettyä sairaus-nimikkeen taakse.
Millaista on elämä raittiina? Sitähän otsikossa kysytään.
Vastaan mahdollisimman yksinkertaisesti koskien omaa raittiuttani; se on hyvin tavallista elämää myötä- ja vastoinkäymisineen. Vastuun ottamista itsestäni ja tekemisistäni, vastuun ottamista elämäntavoista, ystävyyssuhteista ja talouden hoidosta.
Kaiken tuon kohdallani mahdollisti ja mahdollistaa sairastamisen lopettaminen. Se vaati uskallustakin, mutta ei lopultakaan kohtuuttomasti. Tarvitsin vain uskalluksen lakata pelkäämästä sitä, että joutuisin juomaan jotenkin käsittämättömällä tavalla.
Eihän se niin mene minulla. Sairastamisen loputtua olen tehnyt vain tietoisia päätöksiä. Eräs niistä on ja tulee olemaan, että en ota viinaa selvään päähän. Minun ei siis tarvitse enää juoda tai pelätä, että joudun juomaan, ellen muistuta asiasta itselleni päivittäin. …miksi pitää pelätä tai miksi ruokkia pelkoa negatiivisella itsesuggestiolla?
Have a nice day…
Meillä tuli eilen vaimon kanssa esiin joku keskustelu aiheesta hiihtoloma.
Mulla kun ne meni usein juodessa, ihan koko viikkokin.
En muistanut sitten edes mistä tapauksesta oli kyse, koska ne oli kaikki aina aika lailla samanlaisia.
Vaimo ei halunnut siitä keskustella, minua se rupesi aamuyöllä vaivaamaan valvoessani.
Mun mielestä kysymys oli vaan lähinnä siitä, että mulla ei ollut oma itsetunto kunnossa. Pelkäsin etten saa tarpeeksi aikaiseksi, etten ole tarpeeksi hyvä. Join pahaan oloon ja join lisää, että sama turtumus jatkui. En uskaltanut olla minä. Syytin jotenkin itseäni, että kaikki ei ollut kaikilla läheisilläni niin mahtavaa, eikä se todella ollutkaan, kun olin usein kännissä päivätolkulla.
No, mitäs? Nyt vaan olen, koitan tehdä parhaani, kaikkea en saa enkä kerkeä tehdä. Fyysiset vaivat tunnustan, en häpeä, vaikka en enää pystykään tekemään hirveästi fyysisiä töitä.
Nykyinen työ hoituu, eikä ole valittamista.
Elämä raittiina on elämää livenä. Ei se elämä tämän kummempaa voi olla. Saa tehdä mitä haluaa. Kai ne halut sitten suuntautuu niin, että ne jotenkin pystyy toteuttamaankin.
A-klinikalla aikoinaan kävin juttelemassa ja terapeutti oli viimeisellä kerralla sitä mieltä, että tuskin mun tarvii palata. Silloin en sitä tosissani tiennyt, mutta niin vaan on menty, päivä kerrallaan.
Elämä tuntuu normaalilta. Maanantaina tulee 5kk täyteen raittiina,150pv. Ja tiedän,että tulee,minä olen päätökseni tehnyt. En pelkää,että puskista hyökkää joku mörkö,hallitsematon halu tai mielijohde juomiseen.Olen kuivaharjoitellut ajatuksella olla loppuikä raittiina ja se tuntuu ihan selviöltä. Tämä lopettamispäätös on tyystin erilainen verrattuna lukemattomiin muihin 20v aikana; 2001-2002 9kk reppurina vuorotteluvapaalla Kaakkois-Aasiassa, 2008 pyhiinvaellusreitti 800km reppu selässä. En siellä valaistunut.Juominen vain kiihtyi kotiin palatessa.
Enää en jaksa hehkuttaa joka parturireissua,mutta muistan kyllä joka kerta,että näin sitä vaan ajallaan hoidellaan tämäkin homma.
Joka aamu kuitenkin muistan vähän aikaa miettiä ja tuntea syvää kiitollisuutta tästä olotilasta.Tuijotan tovin kissojani silmiin ja haen elämän tarkoitusta .Kahden vanhemman silmissä näen ajoittaista älyllistä toimintaa; nuorimmalla useimmiten paistaa silmistä pelkkä tyhjyys.
Upeinta tässä on oma valinta.Teki sitten mitä hyvänsä.
Tuolta tuntuu minullakin, kun ennen alkoholismini valitsi minun tekemiset, sanomiset, edesottamukset, mutta tänään raittius valitsee ne.
On ollut pitkä ja raskas viikko, mutta vaikka ongelmia on ollutkin, niin ne on olleet fyysisiä, sillä itsellä ei ole mitään halua ottaa mistään paineita joita en jaksa enkä halua kantaa. Jos ruumiini sanoo, ettei töitäkään saa tehdä liikaa, niin sen mukaan mennään, mutta jotenkin raittius on tuonut fyysistäkin kestävyyttä lisää tai sitten nykyajan nuoriso on velttoja vätyksiä, kun eivät pysy perässä. Tarvitsen unta aika vähän, mutta sekin on kumma juttu, sillä nukun kun laitan pään tyynylle ja saan tarvitseman levon helposti.
Välillä kyllä tuntuu, että ylikierrokset vaivaa, kuten viime viikkokin, mutta ei ole ollut päivää eikä viikkoa, ettenkö olisi nauttinut elämästä, ilosta, onnesta ja vapaudesta, kun mikään ei saa minua halajamaan entiseen. Ei edes se, että teen tosiaan töitä aivan liikaa. Siinä on vain jotain minulle tarpeellista eliksiiriä ja tietysti täytyyhän minun sen verran koettaa tienata, että puoliso saa kulkea pitsissä.
Miksi raittius ei kelvannut ennen, siis silloin, kun juominen aiheutti ensimmäisiä ongelmia? En varmaan nähnyt niitä juomisesta johtuviksi ongelmiksi, vaan elämään kuuluviksi asioiksi. Putkakin on paikka jonne kaikkien normaalien ihmisten kuuluu joutua, siis jotenkin näin sekin oli selvitetty ja homma jatkui vuosikymmeniä lisää.
Ei voi olla tuntematta tänäänkään raitistumisesta kiitollisuutta, kun tiedän miten kurjassa kunnossa olin ennen. Tiedän kuinka kovasti halusin silloinkin kokea iloa ja onnea sekä olla vapaana, kuin taivaan lintu. Vapauteni oli vain sidottu rahaan jota ei ollut, aikaan joka oli riittämätön, fyysiseen terveyteen joka reistaili, henkiseen vireyteen joka oli valheitteni mukaisesti pelon orjana,…
Ilo on jotenkin läsnä aina ja onnikin tuntuu tulevan sen mukana mitä saan, kun aina en saa sitä mitä haluan, vaan sen mitä oikeasti tarvitsen. Joskus tietysti saa mitä haluaakin, kuten uuden pyörän talliin, mutta ei ilman, ettenkö olisi tehnyt sen eteen töitä. Ennen oikeastaan kaikki työt unelmien eteen oli vaillinaisia, kun juominen tuli aina väliin. Unelmoin minä juomisestakin, siis siitä vapaudesta kuljeskella turuilla ja toreilla puolen pullon kännissä ja nousuhumalan siivillä. Usein juominen pilasi senkin, kun en ehtinyt turuille ja toreille, kun pullo oli juotu kokonaan ja nousuhumalakaan ei vaikuttanut, vaan tarve juoda hillittömästi vaivasi.
Nyt vaivaa vain akuutti tarve lähteä lenkille, sitten vessan maalaus, sitten … siis elämää tässä päivässä.
Elämä on aivan järjettömän mukavaa tänäänkin näin raittiina.
Heräsin äsken, kohta tyttären luokse sairaalaan. Olen ihan tosi tosi alakuloinen, tähän asti koettanut vain jaksaa. Nyt iski
ahdistus lapsen tähden. Tänään pakko lähteä takaisin töihin, ensi keskiviikkona hoitokokous, työnantaja on onneksi myötätuntoinen ja ymmärtää, että lapsen asia on ensisijainen. Tyttö soitti aamulla, on ärtyneellä tuulella, pyysi rannekelloa. Käydään ostamassa se kohta. Lisäksi pyysi Hesaria.
Tällaista on elämä raittiina tänään. Alkoholi ei ole edes välähtänyt mielessä. Se ovi on kiinni.
Omasta valinnasta puheenollen. Eileen oli tilaisuus, jopa vähän juhlallinen semmonen johon osallistuin selvinpäin tietenkin. Siellä sovittiin puolivirallisesti isomman porukan kanssa jatkoille lähdöstä kaupungin yöelämään. Juhlien päätyttyä ajelin kotiin missä valmistauduin pikkuhuljaa jatkoille lähtöön, autokin odotti pihalla nokka menosuuntaa kohti, koska sillähän minun kätevintä on liikkua kun alkoholi ei ole mukana kuvioissa.
Istahdin kuitenkin hetkeksi sohvalle katsomaan jotain jo alkanutta mielenkiintoista ohjelmaa telekkarista ja samalla nuorin tyttäreni kapus syliini seurakseni hieman jo väsyneenä päivän puuhasteluista. Ohjelman loputtua tytär kysyi minulta, että Iskä mentääskö jo nukkumaan kun silmiä jo väsyttää. Sanoin hänelle, että mennään vain, mutta iltapesun kautta ja hetken kuluttua maattiin tyytyväisinä ja väsyneinä sängyssä iltasadun merkeissä. Tytär nukahti, mutta minä vielä hetken siinä mietiskelin maailman menoa ja tunsin kiitollisuutta osaamatta kohdistaa sen tarkemmin mistä.
Olin jo tuossa vaiheessa aikaa sitten tehnyt päätöksen siitä, että en lähde jatkoille, vaan jään kotia perheeni kanssa. Se oli oma aito valinta ja päätös joka oli helppo tehdä. Eihän siinä tietenkään mitään pahaa olisi ollut vaikka olisin pariksi tunniksi lähtenytkin kaupungille selvin päin jutustelemaan kavereitteni kanssa, mutta en vain enää jaksanut eikä huvittanut joten lopputulos oli sitten tämä. Jos alkoholi olisi ollut mukana kuvioissa, niin lopputulos olisi ollut aivan eri enkä uskalla edes ajatella mitä tuskaa ja paskaa se olisi tuonut tullessaan. Onneksi en enää juo ja ehkä se oli yksi syy mistä tunsin kiitollisuutta mietiskelyissäni sängynpohjalla.
.Kahden vanhemman silmissä näen ajoittaista älyllistä toimintaa; nuorimmalla useimmiten paistaa silmistä pelkkä tyhjyys.