minkä taakseen jättää, sen edestään löytää -vai löytääkö?

Sananlasku tuokin. Jossain asioissa totta, mutta ehkäpä ei kaikessa. Kuten yleensäkin fraasit ja hokemat, yleispäteviksi niistä ei ole.

Aloitin tämän ketjun ihan siksi, että yhdessä ketjussa voisi elämää ja päihdeasioiden mahdollista esiinputkahtelua elämässä katsella nimenomaan lopettaneen elämässä. Elämässä, jossa lopettaminen itsessään, prosessina, suoritettavana tehtävänä on jo ohi, taaksejäänyttä, ja etäisyyttä siihenkin sen verran ettei se enää kummittele edes ajatuksena että sen takia pitäisi tehdä sitä tai tätä.

Lopettaminen prosessina on kovin henkilökohtainen juttu, ja sen vaatima aika on varmasti kovin yksilöllinen. Ja aivan varmasti, on ihmisiä jotka eivät sitä saa valmiiksi koskaan. Tulee takapakkeja ja hidastustöyssyjä. Niistä täällä keskustelua onkin kiitettävän monipuolisesti.

Niin, kun elämä on sikäli uomissaan, että on yhtä ongelmaa vähemmän, nimenomaan päihdeongelmaa, ollaan tietysti edelleen yhteiskunnassa jossa päihteisiin ja niiden aiheuttamiin ongelmiinkin törmää. Silloin tällöin.

Kun nyt mietin, miten mahdoin olettaa tuon asian kehittyvän, silloin kun itse lopettamiseni keskeneräisenä ollessa, tulevaisuutta arasti ja epäillen vilkuillessani, niin luulenpa etten osannut kuvitella miten vähän loppujen lopuksi tulen päihdeasioihin törmäämään. Ellen itse silloin tällöin ihan tahallani menisi mukaan johonkin päihdeongelmia ehkäisevään tai päihdepolitiikkaan liittyviin juttuihin, ja jos en olisi sattunut silloin joskus innostumaan keskusteluista vaikkapa täällä plinkissä, niin en välttämättä olisi nokakkain minkään päihdeasian kanssa juuri lainkaan.

Sanomalehtien otsikot, joo… niitä tulee silmiin. Sekä kännisten tai huume/lääkehörhöjen toilailuja ja varainhankintaan liittyvää rosvoamista ja toisaalta julkisuudenkipeiden raitistumisestaan mainosuutisen tehneiden tarinoita… mutta ne alkavat menemään jo ohi silmien, eivät ne enää jaksa heilauttaa.

Muutama tuttava käyttää päihteitä, kuka vähän ja kuka enemmän, mutta kun itse ei viitsi osallistua siihen niin harvemmin sekään liikauttaa.

Hmm… on taas hetki mennyt niin ettei ole elävässä elämässä tullut eteen mitään asiaa liittyvää. Tuttavapiiri ja ystävätkin kai sitten ovat alkaneet hiukan valikoitumaan -tai ainakin yhdessä vietetyt hetket ja niiden agenda on ollut jotain ihan muuta kuin päihdeasioita.

Mutta, ihan varmasti jotain päihteisiin liittyvääkin joskus eteen tulee. Laitanpa sitten tähän ketjuun niitäkin. Ja jos ei tule, niin oikeastaan aina parempi. En minä nyt ainakaan rattijuopon kolhimaksi halua, enkä enää lähde edes kosteiden mekkalatilaisuuksien järjestyksenvalvojaksi, menköön nuoremmat jos jaksavat. Tämä elämä lopettamisen jälkeen sitten taas sisältää kovin paljon muuta. Ei tästä tyhjiötä tullut missään suhteessa.

Miten muut, sellaiset joilla lopettamisen prosessi jo ohi on, näkevät päihdeasioiden vilahtelevan elämässään? Ja mitä sisältää elämä jossa päihdeasiat ovat historiaa , eivätkä näytä taaksejätettyinä enää eteen pomppimaan? Sananlaskusta huolimatta.

Eilen kävin sopimassa työnteosta. Laajennus vanhaan omakotitaloon. Saunaa ja pesutilaa ja kodinhoitohuonetta ja semmoista - ei niitä silloin kuusi-seitsemänkymmentä vuotta sitten niin kaivattu, sauna nyt piti olla , mutta usein sekin oli hatara ulkorakennus tai kellarissa, tärkeintä oli saada katto pään päälle ja huoneet tarvittiin asumiseen. Elintaso on noussut, ja nyt ei sitten enää ilman erillistä kodinhoitohuonetta toimeen tullakaan.

Mikäpä siinä. Minulle tuo tietää muutaman viikon työrupeamaa, ja työ tietää rahaa. Ja juu, kyllä minä noita teen ihan mielellänikin, mukavia hommia ne ovat ja jotenkin siinä itsensä tarpeelliseksi ja jotain osaavaksikin tuntee kun rakentelee taloja ja talleja, varastokoppeja ja terasseja.

Tuokin työ tuli siten, että joku jolle jotain olin tehnyt, oli kertonut jollekin toiselle ja sitä rataa… tuollaisissa asioissa sitten taitaa joskus edestään löytää vanhoja tekemisiään. Muutama tunti siinä eilen katseltiin taloa ja suunnitelmia, kahviteltiin ja juteltiin kaikenlaista muutakin. Tutustuttiin… aika tiiviistihän siinä sitten yhteistyössä ne viikot ollaan, kun heidän kodissaan työkaverini kanssa touhutaan. On siinä syytäkin jollain tavalla hiukan katsoa kenet huusholliinsa päästää.

Mutta, ei siinä puolin eikä toisin sentään mitään henkilökohtaisuuksia kysellä, tuossakaan tilanteessa. Outona pitäisin jos joku alkaisi kyselemään vaikkapa suhteestani alkoholiin. Kai siinä tietysti hämilläni totuuden kertoisin, sen että eipä siihen juuri kummempaa suhdetta ole, kun en juurikaan käytä. Mitään ehdottoman absoluuttisia raittiuspuheita tuskin alkaisin pitämään, eivät ne siihen kuuluisi -ja saattaisivat jopa laittaa kuulijan epäilemään että taitaapa tuolla jotain ongelmaa asian kanssa olla kun noin pitää uhota…

Mutta, ei ne semmoiset asiat noissa tilanteissa edes esille nouse. Eikä niissä kysellä seksiasioistanikaan, kyllä ihmiset edelleen, tämän avoimuuden ja kaikenkertomisen aikakaudellakin johonkin rajan vetävät. Intimiteettisuoja on tavallisten ihmisten väleissä olemassa, ihan kuten ennenkin. Ja hyvä niin.

Sattuuhan sitä ihan konkreettisestikin

Kerran jätin kapakkaan mennessäni mukanani olleen pullon piiloon läheiseen orapihlaja-aitaan. Kotiin lähtiessäni menin kätköpaikalle ja löysinhän minä!

Jokainen raitis päivä on alkoholistille täyden kiitoksen paikka

“Joka säästää saadessansa, sillä on ottaa tarvitessansa” opetettiin meille kansakoulussa. Kylllä vaan, Lomapuisto on oikeassa, ei ihminen elä vain tätä hetkeä ja tätä päivää, tulevaisuuteen kannattaa katsella.
Menneisyydestä kannattaa ottaa mukaan sellaista mitä arvelee tarvitsevansa. Monenlaista tavaraa olen minäkin säilönyt niin vintille kuin varastoonikin, kaapeissakin on villasukkia talven varalle, toppatakkia ja kraappahousuja, varahenskelit ja laamapaitoja. Talvikengät just ostion kirpputorilta, kymmenen euroa. Vaikka kumisaapaskeli tuolla ulkona nyt on. Tulee se huominen, tulee. Ja ensi viikko. Talvi ja pakkanen.

Kaikkea ei kuitenkaan kannata mukanaan kantaa. Niinkuin semmoisia katkeria muistoja pakostakin eteen tulleista huonoista päivistä, epäonnistumista ja karkuun päässeistä kaloista, puhjenneista polkupyöränrenkaista ja kaatuneista kahvikupeista. Ei niiden veulaamisesta mitään hyötyä ole. Kun mielenkin varastotila on ainakin jotenkin rajallinen, niin valikoida kannattaa. Enemmän on apua niistä myönteisistä kokemuksista, onnistumisen hetkistä ja niistä kenties harvoista onnellisista päivistä. Niiden muistaminen kun antaa toivoa siitä että kyllä tässä vieläkin voi kivaa olla…

Otsikkoon etäisesti viitaten, mulla teki viime viikolla ekaa kertaa mieli, pihan piruuttaan, “sulkea ympyrä”.

Istuin duunissa kaffeella parin äijän kanssa, jotka kävi vertailevaa erikoiskaljakeskustelua. Ihan olisivat munkin mielipiteen huolineet, pitänevät mua ns. tolkun naisena, joka on kopsunsa ansainnut. Varsinkin kun olen opiskellut noista toisen kanssa samaan aikaan, ja olin, jos en nyt tunnettu, niin ainakin tiedetty loppasuu.

Siinä sitten hetken aikaa ihan harkitsin vapaaehtoisesti ilmoittavani, että en enää dokaa ollenkaan, tuntu ihan hauskalta idealta jopa. Pidin sitten kuitenkin pääni kiinni. Matala profiili on voittajan valinta.

Tuossa on elämänviisautta. Mitä vähemmän itse korostaa päihdeasioiden merkitystä elämässään, sitä vähemmän ihmistä muut arvioivat päihdeasioihin takertuen. Ja sitä vähemmän itse on menneisyyden ryyppyjen vanki.

Hyvää perjantaiaamua, muuten. Kaikille. Oli mukavaa herätä hyvin nukutun yön jälkeen, eilisen harvinaisen ihan fyysisesti rankan työpäivän jäljiltä hiukan lihakset kankeina ja aristavina. Tästä on hyvä lähteä uuteen päivään.

Juomisen lopettaminen oli minulla monipolvinen ja pitkä prosessi. Pidin taukoja, yritin ryhtyä kohtuukäyttäjäksi*) monilla niistä tavoista joiden kanssa “vähentäjät” tuolla naapurissa nyt tuskailevat, päätin lopettaa ja epäonnistuin. Epäonnistuin joka kerta lukuunottamatta tätä viimeistä. Se oli kumma juttu se viimeinen, se ei ollut vaikeaa ollenkaan, kuin saippuakupla olisi irronnut pillistä. Olen käyttänyt siitä ilmaisua, että sain aivoihini allekirjoittamattoman viestin, ettei minun tarvitse enää juoda. Eikä ole tarvinnut.

Siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta. Elämä lähti rullaamaan eteenpäin ylä- ja alamäkineen. Ero oli siinä, että juomisaikana tietoisuuden taustalla ollut atavistinen tunne, että elämässä on jotakin hirvittävän pahasti vialla katosi. Alkoholi oli ollut elämäni fokus kauan, ja se muuttui. Olin luullut, että muutun joksikin friikiksi ja että seurassa on vaikea olla juomatta. Osoittautui, että olin ollut väärässä; alkoholi ei pyörittänytkään maailmaa eivätkä “kaikki” juoneet. Minä olin se joka olin kulkenut silmilläni ne laput jotka estävät hevosta näkemästä sivuilleen. Näkökenttäni oli ollut kapea. Laput poistuivat ja näköalat avartuivat. Alkoholi ei ollut enää maailmani fokus missään mielessä, ei mielitekona eikä negaationa retkahduksen pelkona. Sen merkitys hälveni ja se katosi kemialliseksi yhdisteeksi muiden sellaisten joukkoon, joista en ole koskaan ymmärtänyt mitään.

En ole löytänyt edestäni sitä minkä jätin taakseni. Se mikä minulle tapahtui ei ole kaduttanut minua hetkeäkään.

Olen pohtinut syytä pakonomaiselle juomiselleni. Sekä isän että äidinpuoleisissa suvuissani on ollut paljon alkoholismia. Isäni oli tuurijuoppo. Kasvuympäristössäni viinan juominen oli “kovien” miesten ihailtua puuhaa; koulun toivonliitot ja raittiusopetukset olivat käytännön rinnalla kovin valjuja. Voisin tietysti tuoda esiin suoria henkilökohtaisia ulkoisia syitäkin, mutta perimmäinen syy**) on kuitenkin se, että pidin juomisesta, humalaan tulosta, sen antamasta vapauden tunteesta ja synnynnäisen ujouden poistumisesta. Myöhemmässä vaiheessa alkoholista tuli kehä - oli juotava sen aiheuttaman fyysisen ja psyykkisen pahan olon poistamiseen.

Tietty ristiriita on siinä, että kerron alkoholin merkityksen poistuneen elämästäni ja kuitenkin kirjoittelen ja pohdin asiaa niinkin paljon kuin teen. Asia kiinnostaa minua; alkon käyttö oli merkittävä osa parasta miehuuttani ja vaikutti monella tavalla elämääni. Tällä hetkellä minua mietityttää ovatko muistoni ja johtopäätökseni asiasta “aitoja” vai peilaanko mielessäni aiemmin kirjoittamiani juttuja ja koen ne kokemuksiksi, joita ne siis eivät ole. Niin tai näin, olkoon sitten vaikka “akateemista” kiinnostusta ja/tai että toivon jollekulle kohtalotoverille olevan apua kokemuksieni kuulemisesta. Toisaalta, nämä asiat eivät ole ainoita kiinnostuksen kohteita elämässäni; olen aina tykännyt kirjoittamisesta ja lukemisesta.

Kai jokainen mielessään kelaa elämäänsä ja pohtii miksi kaikki on mennyt niin kuin on - ilman alkoholia se on antoisampaa.

*) En käytä ilmaisua “palata kohtuukäyttäjäksi” koska en oikeastaan koskaan ollutkaan kohtuukäyttäjä.
**) En tosin ole varma onko juomisen “perimmäinen syy” tietoisen ajattelun tavoitettavissakaan.

Samaistun hyvin vahvasti 6000:n kirjoitukseen ja löydän itseni monesta kohdasta. Ketjun otsikko on hyvä ja sitä voi tarkastella eri näkökulmista. Sävyltään se on mielestäni jotenkin pessimistinen. Tai ainakin varoittavasti kysyvä. Omakohtaisesti voin todeta, että olen löytänyt paljon sitä uudelleen minkä jätin taakseni juovana aikana. Täytynee hieman selvittää?
Lopetin juomisen vuonna 2008 monien epäonnistuneiden kohtuukäyttö- ja juomataukokokeilujen jälkeen. Jos joutuisin arvioimaan vuotta jolloin alkoholismista tuli todellinen ongelma, ajoittaisin sen suunnilleen vuoteen 2000. Tätä ennen kulissini olivat jokseenkin kunnossa vaikka suunta alaspäin olikin täydessä vauhdissa. Sitä vain en itse tuolloin ymmärtänyt saatikka myöntänyt.
Aiheeseen. Raitistumiseni ei tuonut minulle ensiaikoina mitään muuta kuin raittiuden ja tietoisuuden siitä, että saan junani kyllä vielä raiteille. Entisellä optimismillani ja aivan eri tarmolla kuin juovana henkilönä.
Samalla selvisi alkoholin kokonaisvaltainen ote ihmiseen. Korkin kiinni saaminen oli ja on perusedellytys kaikelle muulle. Tämä “kaikki muu” onkin sitten aina elämäntilanteesta kiinni. Mitään ei voi enää raittiina laittaa alkoholin piikkiin, on seisottava sanojensa ja tekojensa takana. Kuten kaikkien ei-ongelmaistenkin.
Elämänraamien uudelleen kokoaminen on iso urakka, mutta kyllä se onnistuu. Suhteuttamalla ja arvottamalla asioita oikein.
Tällainen heitto perjantain iloksi. Tsemppiä ja hyvää viikonloppua. :smiley:

Kiitoksia , 6000 päivää ja Andante, asiallisista ja rauhallisista pohdinnoistanne.

Menneisyyteen jätettyjen asioiden esiintulo myöhemmässä elämässä ei ole yksiselitteinen asia. Ulottuvuuksia on monia.
Moni menneisyyden teko on toki minullakin yllättäen tullut vastaan mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Onneksi useimmiten kysymyksessä ovat olleet positiiviset yllätykset. Aina joskus tulee vastaan tilanteita joissa joku on muistanut minun joko tehneen jotain hyvin, tai että ainakin joku on tulkinnut jonkun tekemäni hyvin ja oikein tehdyksi, vaikken itse niin ole edes asiaa noteerannutkaan.

Enpä muista että ns. pahoista teoistani olisi mikään vuosien jälkeen silmille pompannut. Tuskin se siitä johtuu, että sen “synnittömämpi” olisin kuin muutkaan, kai siinä sitten on hyvää tuuria tai sitä että ihmiset kenties sittenkin pääsääntöisesti säilyttävät muistoihinsa enemmän positiivisia kuin negatiivisia asioita?

Andanten miettimä otsikon negatiivisuus tai positiivisuus sai minut miettimään asiaa tuoltakin kannalta. Olisinko mieltänyt otsikkoa laatiessani sen kummaksikaan? En ainakaan tietoisesti. Pikemmin neutraalina sen itse koin. Kysymyksenä, omalta kohdaltani pikemmin sitten avausviestissä toteavana. Päihdeasioiden kannalta sitä hiukan kai siinä mietin ja totesin että ei sieltä ole mitään mörköjä noussut, ei myöskään ole jäänyt jäljelle traumoja tai paiseita jotka eivät olisi suostuneet paranemaan. Ei siis ole siitä asiasta murhetta, irtiotto onnistui -ehkä jopa paremmin kuin olisin osannut kuvitella.

Joutilaana eilen kuljeskellessani ohitin kaljabaarin.
Laitakaupungilla, pikemmin omakotialuetta, vanhassa puutalossa baari ja terassi -tosin nyt terassituolit jo nipussa ensi kesää odottamassa.
Muistin käyneeni siellä, kymmenisen vuotta sitten, jonain viikonloppuna oluella.

Käännyin ympäri ja ajattelin että ehkei tuolla kahvia keitettynjä ole, mutta mitään en kysymällä menetä.

Kymmenkunta ihmistä siellä istui, iltapäiväänsä kulutti. Baritiskillä joku luki sanomalehteä, joku vilkuili laiskannäköisenä televisiota joka hiljaisella äänellä nmurkassa toi suurta maailmaa tähänkin hollitupaan. Miehiä ja naisia.

Ja perhana, jokaisella nimenomaan kahvikuppi nokan edessä! Hyllyt tiskin takana pursuivat viinaksia ja isot kaljahanat kiiltelivät tiskillä.
Kahvikupin ostin minäkin, ja istuin muutaman keski-ikäisen miehen pöytään. Kun ei edes levyautomaattia ollut kukaan laittanut kiljumaan, niin siinähän oli oikein mukava jutustella.

Eri viikonpäivä ja eri vuorokaudenaika nyt oli kuin silloin kymmenen vuoden takaisella käynnilläni. Mutta, olisko sittenkin ollut niin että sieltä olisi silloinkin kahvikupin saanut halutessaan? Tiedä häntä. Voi se olla niinkin että silloin olin niin kaljaorientoitunut etten ihan kaikkia mahdollisuuksia huomannut. Nyt se näytti sitten tämmöiseltä -taisi olla hyvä että poikkesin korjaamassa mielikuvaani sen kulmakunnan porukasta.

Iltaa. Kyllähän tuo sananlasku on tuttuakin tutumpi. sitä minulle hoettiin kun vielä juopottelin. Sormia heristellen, että kyllä vielä eestäs löydät mitä taakses jätät. Oikeassa oli. Löysin. Tuli pää vetäjän käteen. Enää ei ollut muuta tietä kuin lähteä ylös tai alas, onneksi valitsin ylöspäin.
On monta kertaa tullut tilanne että olen saanut huomata että joudun niitä vanhoja asioita setvimään, mutta Jumalalle kiitos, selvinpäin ja aidosti anteeksipyytäen jos on ollut tarve, ja selittäen jos on siihen ollut tarve, rehellisesti, ei enää valheita eikä syyttelyjä ja turhia selittelyjä.
Mutta olen huomannut positiivisenkin merkityksen tuolle sanonnallle. Monta positiivista asiaa on menneisyydestä tullut tähän päivään ja se jos mikä onkin ollut mieltä nostattavaa. ja niitä haluan kyllä lisää:)
Täällä yksi yökukkuja valvoo ja miettii joulun kiireitä, kun en ole lahjoja muistanut ostaa ja nyt ne kasautuu päälle, sekin on sitä just että edestäni löysin kun en ajoissa valmistaudu jouluun. Pikkuiset ihmiset odottaa lahjoja:)
Hyvää yötä.

“Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää?”

No ainakin sen löytää, jos lapsuudessa ei ole saanut riittävästi aineksia itsetuntonsa kehitykselle ja omaksi itseksi kasvamiselle, niin se kyllä tulee aikuisena vastaan, etenkin kun juominen loppuu.

Se myös tulee eteen, jos lapsuudessa on jäänyt traumoja, jotka ovat vaikuttaneet persoonallisuuden kehitykseen ja aikuiseksi kasvamiseen.

Mutta kaikesta selviää ja elämä on armollisesti kuitenkin tässä ja nyt.

Onneksi ihmisen muisti on armollinen.

Aika tekee tehtävänsä -jos ei itse ala muistelemaan ja korostamaan “kärsimiään vääryyksiä”.

Niitä meillä kaikilla riittäisi, varsinkin tulkittuina siten että pahaahan minulle on aina tahdottu ja tehty.

Onneksi ihminen voi jonkun verran vaikuttaa itse siihen , mitä menneisyydestään mukanaan kantaa ja muistelee, ja miten tulkitsee menneisyytensä tapahtumat.

Ihiminen ei ole kaikkivoipainen. Monen alkoholistin takana on herkkyyttä ja käsittelemättömiä asioita. Toiset eivät valitettavasti pääse koskaan niistä yli ja jäävät menneisyytensä vangiksi ja juovat loppuun saakka. Puhutaan myös ylisukupolvisista traumoista. Kaikki osana meitä, ennen kuin ne kohtaamme ja käsittelemme, jotta voimme tehdä todellisia ja näkyviä muutoksia ajatusmalleissa ja käyttäytymisen tasolla.

Olen samaa mieltä, Pieni lintu. Ihminen ei ole kaikkivoipainen. Ja todella pahoista kokemuksista, raakuuksista ja väkivallasta, koetusta hengenhädästä saattaa jäädä traumoja joiden kanssa eläminen vaatii ammattimaista apua. Eikä aina auta sekään, joskus ne ovat niin pahoja että eläminen suhtkoht normaalisti voi vaatia jopa jatkuvan lääkityksen.

Olen itsekin tavannut ihmisiä jotka ovat joutuneet paitsi pelon ja nälän ja pakenemisen, myös suoran kidutuksen uhreiksi, ja olen joskus ihmetellyt miten sellaisestakin ihminen voi edes suurin piirtein normaaliin elämään palautua. Eivätkä kaikki voikaan, joskus liika on ihmiselle liikaa.

Kuitenkin ihminen pystyy melkoisen paljon itse vaikuttamaan siihen kuljettaako menneisyyden muistoja mukanaan. Ja siihen kannattaa vaikuttaa. Pääsee nimittäin paljon helpommalla.

Onko sitten juuri juopoilla taipumusta kaivaa menneisyydestään sontaa ja pahaa mieltä rypeäkseen siinä , “käsitelläkseen asioita” , käytännössä usein samojen asioiden toistamista niin omissa ajatuksissa kuin puheissakin jolloin ne urautuvat yhä syvemmälle ja kiertävät samoihin lähtöpisteisiin?

Sitä en tiedä. Niin toisinaan väitetään olevan, mutta samaa taipumusta olen havainnut muillakin kuin juopoilla, ja toisaalta tunnen pitkälle alkoholisoituneita henkilöitä joilla ei ole tarvetta kahlata ikävissä asioissa -ehkä heillä sitten on ihan tämän päivän ongelmissaan tekemistä, juominen kun tuo usein murheita mukanaan.

Ja joskus toki menneisyyttä käytetään keppihevosena, “tällainen minusta tuli, koska…” ja sillä se sitten on oikeutettua , kiukku ja katkeruus, pakeneminen päihteisiin, ymmärryksen ja hoidon vaatiminen, pieni etuilukin … Ihminen nimittäin löytää työkaluja moneen asiaan, ihan itse tiedostamattaan.

Enkä väitä ettenkö itse olisi tonkinut ja etsinyt syitä “sieltä jostakin”. Ihan itsepetokseen asti, se kun on joskus sopivassa seurassa kovin mukavaakin puuhaa. Todellisuudessa olen saanut elää melko rauhallisessa ympäristössä, harvoin, ja vain ajoittain kärsinyt edes nälästä tai turvattomuudesta, yleisesti ottaen olen kyllä itse tainnut mokata elämäni edellytyksiä enemmän kuin toiset. Ja senkin olen ihan tahallani antanut itselleni anteeksi, unohtanut suurimmaksi osaksi. Kas kun ei sekään tämän päivän oloani parantaisi jos itselleni kiukuttelisin. Parempi on elää vaan siinä uskossa että en minä ihmistä kummempi ole, en pahassa enkä hyvässä, ja että paljon on elämässä kivaakin ollut.

Itse ajattelen tunteita neutraaleina. Katkeruuskin on vain ohimenevä tunne. Se tulee, ja se menee. Juomisen lopettaessa suru on tunne, joka tulee. Se eletään läpi. Kohdataan tiedonantajana. Sitten se ei hallitse sinua, kuten ei katkeruuskaan. Ajattelen, että ne ovat ihmisyyden peruskysymyksiä, löytää sopu elämään, toteuttaa ihmisyyttä, eikä rikkoa sitä.

On viisasta, että juoppo lopettaa ensin juomisen ja alkaa prosessoida oman elämänsä kulkua vasta sitten, kun on siihen aidosti valmis selvinpäin. Känniset tarinat ovat vain kännisen tarinoita, joita tuskin kukaan jaksaa kuunnella.

Menneisyys on menneisyyttä, ja paikassaan muisteleminen tietysti on ihan ok.
Minä taisin kans aikoinaan kovastikin muistella ja kertoilla. Olisinko ollut siinä alle kolmenkymmenen kun minulla tuntui olevan kovastikin muisteltavaa, kaikenlaista minulle oli sattunut ja tapahtunut. Suuria asioita ja merkittäviä asioita. Kaikenlaista olin kokenut ja kokemukset tietysti olivat olleet kovin vaikuttavia.
Ei niitä aina työympäristö ja muuten ympärillä ollut porukka jaksanut kuunnellakaan. Saattoivat hiukan takanpäin naureskellakin.
Jotain itsensä korostamista ja itsekeskeisyyttä se oli, luulisin.

Mitenkähän se sitten mahtoi mennä… ei mitään kertarysäyksellä tapahtunutta tipahtamista, ei edes havaittavaa muutosta.
Jotenkin nyt vaan on tasaantunut, tässä kuusikymppisenä ei se oma menneisyys niin erikoiselta tunnukaan. Ei siellä mitään niin mahtavaa tai mitään pengottavaa ole, eikä sieltä löydy edes syitä mihinkään mitä tänään teen. Ei se silti mitenkään tylsä elämä ole ollut, tähänkään asti. On ollut hauskaa, ja on ollut värikästä, ihan sopivasti. Ja on ollut murheita, surua, kurjuuttakin, harmia ja vaikeuksia. Enemmän vai vähemmän kuin muilla? Höh. Eiköhän niitä ole muillekin riittänyt. Omiksi tarpeiksi.

Nyt tuntuu huominen aina tärkeämmältä. Sen eteen tässä tänään tehdään, jos jotain tehdään. Juomisen lopettaminen oli tietysti yksi itse omaksi hyväksi tehty asia, samoin tupakoinnin lopettaminen. En niitäkään osaa enää niin ihmeellisinä asioina pitää. Jos nimittäin olisin oikein viisas ollut, niin en kai olisi niitä koskaan aloittanutkaan. Mutta, ei sekään asia enää penkomisesta muuksi muutu. Tämä elämä kun eletään vain kertaalleen, peruutusvaihdetta ei elkämässä ole. Jarruttaa voi, jopa hetkeksi pysähtyä ja kääntyä vähän ei suuntaan, mutta samaa matkaa ei toiseen kertaan kuljeta. Se vain on niin, eikä sitäkään kannata alkaa murehtimaan, hukkaan siinä aikansa heittää.

Iltpäivää. Minä en koskaan aiemmin juurikaan puhunut itsestäni tai menneisyydestäni, en uskaltanut, kehdannut tai mikä lie oli syynä. Humalassa sitten itkin surkeuttani, tai kerjäsin sääliä, tai yritin hurmata muita. Kyllä sitä on monenlaista mahtunut elämään ja mitä pidemmälle tämä menee sitä selkeämmäksi ja jotenkin järkiperäisemmäksi kaikki muuttuu, ymmärrän itseäni ettei niillä eväillä tosiaan enempään kyennyt. Oikeasti tulee ihana hellyttävä olo sitä “pikkutyttöä” kohtaan joka on yrittänyt maailmassa pärjätä ja kovasti mennä eteenpäin.

Oikeastaan tuon sanonnan voisi ajatella tarkoittavan että jos olen raittiina tänään kun laitan nukkumaan niin huominenkin voisi olla raitis hyvä päivä:)

Olen omalla kohdallani huomannut, että on paljon parempi mieli ja mukavampi olo kun menneisyydestä pidän ensisijaisesti yllä mukavampia muistoja ja annan paskamaisimpien juttujen haihtua sinne unohduksen syvään valtamereen. Enkä mene pohjaongelle kokeilemaan saisko sieltä jonkun ilkeyden nostettua maisteltavaksi.

Just tähän aikaan vuodesta on media täynnä listauksia tekemisistä ja tapahtumisista. Mennyttä vuotta laitetaan pakettiin ja yritetään kukin tahollaan keksiä siitä jotain tärkeitä ja vaikuttavia asioita.
Jos muuta ei löydy niin julkkisten juopumiset, naimisiinmenot ja eroamiset kelpaavat.

Mikäpä siinä. Kai kerran vuodessa on kohtuullista tarinoida menneestä ja katsella taaksepäin. Kun ei ota sitä ainakaan henkilökohtaisessa elämässään tavaksi. Se jälkiviisaus kun on aika turhaa touhua. Taaksepäin katsellessa voi sitäpaitsi kompastua paljon helpommin kuin silloin kun pitää silmänsä edessä aukeavalla polulla.

Mutta, näin uudenvuodenaattona kai voi hiukan mietttiä mitä mennyt vuosi jätti evääksi tulevaisuudelle. Minulla ei sen kummempia, pieniä asioita ne ovat. Se nyt sitten kai , kun puolittaisen pakon edessä, julkisen liikenteen yhä vaan supistuessa ja kaikkien palvelujen karatessa kaupunkeihin lopetin minäkin sen linja-auton käytön ja suurelta osin pyöräilynkin. Hankin sit lopulta ajokortin ja semmoisen auton johon sopii tarpeellinen määrä työkalujakin kyytiin - ettei ihan huviajeluun jäisi. Omasta mielestäni varjelin luontoa omalta osaltani kun eläm,äni ensimmäiuset yli 60 vuotta olin ilman ajokorttia ja auitoja ajelematta. Enkä kuuntele isommin vihreitä puheita niiltä jotka eivät tuonkaan vertaa ole pysyneet erossa pakokaasuntuottamisesta.

Vaikka se oli hiukan semmoinen periksiantaminen, niin luultavasti sillä sitten on aivan positiivisia vaikutuksia elämään. Monessa mielessä sillä voi säästääkin, niin luontoa kuin omia rahojakin. Ainakin on mahdollista hankkia monia tavaroita isompina ja edullisempina erinä, vähemmän niitä yksittäispakattuja ja moneen kertaan lajiteltuja joihin ennen oli hiukan pakko tyytyä. Jo muutaman viidenkymmenen kilon perunasäkin kuljettaminen suoraan tuottajalta omaan kellariin oli polkupyörällä syyssateiden aikaan paskamaista hommaa.

Ja mahdollistaahan se työntekoakin ihan eri tavalla. Ei sekään niin hääviä ollut loskakelillä köyttää narunpätkillä työkalupakkia tarakalle ja runnoa auraamattomia kyläteitä peninkulmakaupalla päästäkseen edes aloittamaan päivän uurastuksen. Voi olla että leipä on nyt sitten löysemmässä. Katsotaan.

Töitä hiukan tein, tänäkin vuonna. Ja jos nyt oikein ymmärsin, niin kyllä ne kaikki hommat tuli sen verran tyydyttävästi hoidettua että teettäjät, taas työmiestä tarvitessaan, soittelevat. Ei tullut riitaakaan kenenkään kanssa.

Tuli oltua joutenkin, ihan riittävästi, oli sitä vapaata laatuaikaakin. Ihan niinkuin halusin. Ei ole pahaa sanaa itsellekään sanottavana, että olisin liikaa itseäni työllä ja stressillä kiusannut. Eipä niin.

Taloudellinen tilanne on, voisipa sanoa -vakaa. Tämänkin vuoden jäljiltä. Eli ei sitä rahaa ja omaisuutta vieläkään ole. Mutta eipä ole velkaakaan kenellekään, voipa nuykkua yönsä rauhassa. Tasaista, tasaista on elämänmeno.

Siinä se sitten taisi olla, minun vuoteni, pääpiirteissään.

Miten on muilla mennyt?
Tuskin ainakaan alkoholismista irtioton tänä vuonna tehneet temppuaan katuvat?