Oma kokemukseni liittyy työpaikan retkeen. Suunnittelimme päivän retkeä toiseen kaupunkiin. Paluu olisi myöhään yöllä. Olin ollut puoli vuotta raittiina ja aloin tottua siihen.
Kun osa joukkoa mietti märkiä eväitään, minulle tuli outo olo. Mitä ihmettä he puuhaavat? Miksi pitäisi juoda.
Kun olin alkuraittiuteni sananmukaisesti ollut tuskissani juomahalun kanssa huomasin että se olikin kadonnut. Tiesin että olin voittanut kuusi-nolla eikä se enää minulle mitään voisi.
Milloin muut lopettaneet olette tienneet voittaneenne taistelun?
Eipä tainnut tulla tietoisuus yhtenä salamaniskuna.
Alku oli helkkarinmoista kärvistelyä, mutta oli siinä sekin puoli että jokainen päivä, ehkä jokainen tuntikin oli jo voitto, pieni sellainen. Parin päivän selvänäolon jälkeenhän rikoin joka kellonlyömällä vuosikymmenien ennätykseni selvänä olossa.
Kai se sitten, pienten erävoittojen ansiosta ja olon vakaantumisen myötä muuttui niin hiljalleen etten sitä edes huomannut.
Jonain päivänä vaan huomasin että poissa se on, se riippuvuus, ja onpa tainnut olla jo hetken verran kun en ole asiaa huomannut ajatellakaan.
Kyllä se siinä ennen puolen vuoden täyttymistä jo oli aika varmaa hommaa, sen tiesin ettei minua mikään aine enää kuljeta… ja nyt olen ihan varma siitä että jos joskus jossain tilanteessa tulen ryypyn ottamaan, niin teen sen sitten ihan omasta päätöksestäni, eikä minkään pakkomielteen takia.
Yksi niistä mukavista “erävoitoista” sattui heti parin-kolmen viikon selvänäolon jälkeen. Kesäaika kun oli, ja tekemistä piti keksiä sen jokapäiväisen juomisen tilalle, lähdin yhtenä päivänä reppuineni metsään. Yhdelle retkeilyreitin autiuotuvalle saavuin myöhään illalla, ja eikös vaan, siellähän oli toinen samanikäinen äijä, joka oli tullut sinne nimenomaan kalja- ja viinakassin kanssa… rentoutumaan hänkin. Siellä sitten kahdestaan istuskelimme nuotiolla, juttelimme pitkälle yöhön ja kovasti olisi kaveri ihan hyvästä sydämestään tarjonnut eväistään minullekin. Mutta, ei se sitten niin kovin vaikeaa ollut sanoa että olen nyt tässä ajatellut olla ilman… ja jälkeenpäin se tilanteen selvittämisen yksinkertaisuus vahvisti kovasti uskoa omiin voimiin asiassa selviytymisessä.
Semmoisista pikkuasioista se kai koostui, ja sitten kun etäisyyttä koko asiaan tuli niin aina vahvistui.
Se aikamäärä mikä keneltäkin kuluu siihen paranemiseen/ongelman selätykseen/työvoittoon/irtiottoon/taaksejättämiseen tai miksi sitä asian selvittämistä ja elämästä pois sulkemista sitten nimittääkin, kai voi vaihdella aika paljon. Olisko kuukauden ja muutaman vuoden välillä kuitenkin yleensä?
Hyvä kysymys. En oikeastaan osaa edes sanoa. Se ymmärrys on kai tullut pikkuhiljaa hiipien tietoisuuden kasvaessa, kun on tajunnut että eihän sitä viinaa tarvitsekaan mihinkään. Mielensairaus, toinen osa tätä alkoholismisairautta on taas asia, jonka kanssa koen olevan tekemisissä vielä nykyäänkin. Jotenkin kai pala palalta sitä vain oppii luopumaan ja antamaan periksi asioissa. Tämän mielensairauden sairastaminenkin kun on vähän pirun hölmöä hommaa, kun sen oikein tosissaan ymmärtää. Kai se jonkinlainen tunneriippuvuus on sekin, jos huomaamattaan miettii sairaalloisesti kaikkia ihan jonninjoutavia asioita.
Tultuani viimeiseksi jääneltä katkolta (joita siis oli jokunen… Köh). Kuten aina ennenkin, tiesin että minulla oli jemmapullo jossain. Mieheni, joka vahti juomistani kuin haukka, oli aikaisemmin aina kysynyt jemmapulloistani ja löytäessäni ‘aarteeni’ olin kiikuttanut ne hänelle kuuliaisesti. Hän sitten konsumoi ne ja yleensä haukkui vielä päälle
Illalla nukkumaan mennessä löysin jemmani. Sekunnin murto-osassa kävi mielessä, että minulla on pullo - voin juoda. Mieskin oli olohuoneessa, eikä nähnyt sitä. Se oli nopea ja ohikiitävä ajatus. Se ajatus, joka jäi päälle oli ‘minä päätän’.
Mieheni katsoi telkkaria kun kävelin hänen ohitseen kossupullo kädessäni ja kaadoin sen korkeimman omakätisesti viemäriin. Kaadoin hitaasti ja koko ajan ajatellen, että siinä menee viimeinen koskaan hankkimani pullo. Sen jälkeen kerroin hänelle että yhteinen elämämme oli ohi. En tänä päivänäkään tiedä mistä ne sanat tulivat, sillä katkon aikana olin miettinyt ainoastaan sitä, kuinka saada suhde vielä toimimaan.
Minä en kyennyt päihderiippuvuutta voittamaan,enkä synnyttämään itseäni uudesti (Joh 3:3) ylhäältä. Sen teki HERRA! olit sitten holisti,tai et sinun on synnyttävä uudesti pelastukseen…
Leppoisaa sunnuntaiaamua, niin voittajille kuin hävinneillekin.
Hävinneillä on ainakin se hyvä asema, että siitä voi yrittää parantaa tulosta. Uusintamatsin voi jo voittaa!
Ehkä tuossa on se häviön ja voiton olennaisin ero. Jos on pakko olla juomatta, (vaihtoehtona pakonomainen juominen) on jouduttu antamaan periksi.
Ainakin minun kohdallani voitto on siinä että voin olla kokonaan juomatta, koska itse niin haluan.
Nyt, runsaan kolmen vuoden selvänäolon jälkeen voin todeta että olenpas kovin tyytyväinen siihen etten tyytynyt tavoitteenakaan muuhun kuin voittoon tässä asiassa. Eikä se vastustaja sittenkään niin mahdoton ollut… ei sieltä mitään taivaan henkivaltoja, pirujen armeijakuntia hyökännyt… kyllä ne ihan ihmisen voitettavissa olevia asioita olivat.
mutta tosiaan, milloin se voitto oli tullut, ihan tarkkaa ajankohtaa en osaa sanoa. Vaaka kai vain kallistui voiton puolelle, hitaasti mutta varmasti kunnes se lepäsi tukevasti ja liikkumatta.
Tiesin viimeisen viinini nieltyäni, että tämä oli tässä, nyt lopetan. Ainakaan toistaiseksi ei ole tullut mitään syytä vastaan pyörtää tuota kolmen vuoden takaista päätöstä. Voitto? Kyllä se tavallaan tuohon hetkeen kulminoituu. Fiilis oli niin voimakas ja kerrankin jotenkin kirkkaasti hetken tajusi sen, että mitä tarkoitetaan sanonnalla saat sen mistä luovut. Noin yleisesti ottaen en mieti päihdeongelmaani voitettuna tai hävittynä. Ennemminkin koen, että nykyään tunnen oman suhteeni päihteisiin niin hyvin, että tiedän sen toimivan parhaiten näin ja olen tyytyväinen elämääni ilman kemiaa.
Ehkä on niinkin, tuohon Basin ajatelmaan viitaten, ettei sillä niin merkitystä ole , onko voittaja vai häviäjä, ehkä parempikin mitä vähemmän se asia mieltä vaivaa.
Mutta, olisko sitten minun kohdallani niin, että just tässä asiassa voittaminen oli minulle kovin tärkeä juttu. Kun olen elämässäni ollut siellä häviäjien joukossa jo kansakoulun hiihtokilpailuista lähtien, niin tuntuu kovin mahtavalta kun voi ajatella voittaneensa edes tämmöisen itsensä kanssa käydyn ottelun?
Kun olen joutunut niin tuhannen kertaa nöyrtymään ja antamaan periksi, niin on pakko kerätä ne pienetkin onnistumisen kokemukset jotta on jotain jolle sitten taas pahan paikan tullen voi selviytymisenuskonsa rakentaa.
Minun on otettava ilo irti tällaisestakin asiasta.
Etten sentään aivan kaikessa totaalisesti häviäjä ja luovuttaja ole, ainakin tämän homman vein loppuun just oman tahtoni mukaan.
Ei kai se kaikilla ole samanarvoista, jos on tosiaan saanut voittaa, onnistua, menestyä tarpeeksi muutenkin, niin ei kai se niin väliä olekaan jos tällaisen asian sitten luovutusvoittona tai epämääräisenä tasapelinä sinne tilastoihinsa laittaa.
Hyvinkin voi olla monen kannalta katsottuna hiukan säälittävää kun tämmöisistä “voitoista” on itsekunnioituksensa rakennusaineiksi palkintolusikoita kerättävä… mutta se kyllä oli mulle aika tärkeä juttu. Onhan se lusikka jo parhaan kiiltonsa menettänyt, eikä se enää niin iso asia ole kuin just siinä kun tajusin että hei, kyllä putkeen meni ja onnistuin.
Tähän selvänäoloon kun olen jo tottunut, eikä se enää itsessäänkään sen kummemmalta tunnu… onpahan pikemmin kuin itsestäänselvänä asiana tätä minun elämääni.
Tossa koko homma hyvin kiteytettynä. Vahvempaa ei voi voittaa- en minäkään. Itselleni koin todellisen muutoksen ajattelutavassani sillä hetkellä kun sain virallisen alkoholisti-diagnoosin ja tietoa sairaudestani. Viinapiru on kuokkavieras joka roikkuu mukanani elämäni loppuun asti. Silti- vaikka se istuu olkapäälläni, sitä ei tarvitse ruokkia. Emme tule koskaan kavereiksi, mutta siedämme toisiamme.
Valetta! Voitto ja tappio ei ole meidän kädessämme. Alkoholismi on annettu voittamattomana siihen asti kun viimeisessä taistelussa Herra nujertaa pahan voimat. Me joille on annettu tehtäväksi toimia Herran sanansaattajina olemme saaneet tämän nöyrtymisen taakan eikä se ole oman tahtomme asia.
Tässä me olemme raskaan taakan kantajia ja aina hävinneitä. Me saamme kyllä jo maallisessa elämässä korvausta muilla tavoin. On minullakin myös maallista hyvää, tavaraa , rahaa ja myös valtaa muiden yli, olen kunnioitettu ja arvoni on hyvä. Mutta minun on tunnustettava häviöni alkoholismin edessä.
Siinä hetkessä kun myönsin olevani alkoholisti, joka ei kykene hallitsemaan juomistaan. Samalla ymmärtäen sen, etten voi juoda kohtuudella, vaan jokainen ryyppy vie minua lähemmäs todella hidasta ja kiduttavaa tuhoa.
Tänään minun ei tarvitse leikkiä siis ajatuksella voisinko juoda kohtuudella, vaan ymmärrän, että mikäli alkaisin juoda, päättyisi se retki joko sairaalaan, hullujenhuoneelle tai pahimmassa tapauksessa ruumishuoneelle.
Tuon kun kohdallaan rehellisesti myöntää olevan karu totuus, ymmärtää samalla sen, ettei yksin voi alkoholille eikä omalle sairaalle tunne-elämälleen mitään, alkaen samalla opetella luottamaan toisiin ihmisiin ja oman ymmärryksen mukaiseen Jumalaan, toteaa pian olevansa toipumisentiellä, jolla astellessa tunteet tasoittuvat pikkuhiljaa ja alkaa hyväksyä elämää sellaisena kuin se tänään minulle annetaan.
Minä en ole yrittänytkään voittaa päihderiippuvuuttani. Siellä se on korvien välissä ja pysyy. Sovussa olen päihderiippuvuuden kanssa oppinut elämään. Kunhan en ota alkoholia, ei vaivakaan entisestään pahene. Nyt ollaan juomatta viidettä vuotta, eikä millään muotoa tee alkoholia mieli. Silti tunnen moniakin, jotka ovat vuosien raittiuden jälkeen aloittaneet uudestaan. Oikeastaan eivät ole edes aloittaneet uudestaan, vaan jatkaneet siitä, mihin jäivät.
Ei kai sitä koskaan ole voittanut. Siellä se piileksii aivojen syövereissä. Siinä mielessä olen sikarimiehen ja Kaaleppisen kanssa ihan samoilla linjoilla.
Ehkä jossain puolen vuoden raittiuden jälkeen aloin olla suht varma raittiudestani. Aloin uskoa, että raittius on mahdollinen elämäntapa minullekin, kunhan en vaan juo. Pahin pelko retkahtamisesta alkoi poistua. Raitiselämä tuntui oikein hyvältä.
Nyt on raitista elämää takana 17kk. En kaipaa alkoholia käytännössä lainkaan. Niitä häivähdyksiä, mitä mielessä on käynyt, olen pystynyt vastustamaan.
Tarkkana saa olla, ettei impulsiivisuuden tai ylimielisyyden takia tule hairahduttua. En aio kokeilla, onko addiktioni tallella. Tämä elämantapa on vallan mainio, vaikka en olisi koskaan juonutkaan.
On tosiaan elämän varrella niiden harvojen voittojen joukossa sellaisiakin jotka olisivat saaneet jäädä hankkimatta.
Joskus on voiton hyväksi pitänyt uhrata sellainen määrä työtä, vaivaa ja aikaa, joskus rahaakin, toisinaan taas on pitänyt käyttää niin epäreiluja konsteja ettei niitä voi itsekään oikein hyväksyä. Ne voitot olisivat saaneet jäädä voittamatta, olisi loppujen lopuksi ollut pitkällä tähtäimellä itselläkin parempi mieli kun olisi luovuttanut ja poistunut häviäjänä takavasemmalle.
Paskamaisia juttuja. Mutta onneksi niitä ei kovin montaa ole.
Mistäpä niitä kun ei voittoja ja pärjäämisiä muutenkaan liiaksi asti.
Enempi taitaa olla vastustajan epäreiluuden takia tulleita häviöitä. Ja niistäkin on yli päästy, vaikka joskus on hetken aikaa karvastellut.
Mutta tämä tappelu päihderiippuvuutta vastaan, sen voiton kyllä kannan pystypäin, jos sen kunnia ei kenenkään muun silmissä mitenkään kiiltelekään (kun en sitä kenellekään esittelekään, oikeassa elämässäni) niin itselle sillä on mahtava merkitys.
Ja se on reilusti voitettu, olihan siinä työtä, ponnistusta, taisi olla alkumetreillä sitä itkua ja hammasten kiristelyäkin mutta perkeles, kyllä voittoon kannatti pyrkiä ja satsata ainakin se minkä se minulta vaati.
Ja olen sitäkin mieltä, että jos ensimmäinen kierros olisi päättynyt luovuttamiseen, tappioon, niin siitä vaan, uuteen yritykseen ja revanssiin. Ei se vastustajakaan niin väsymätön ole, etteikö siitä puhtia pois saisi kun vaan tarpeeksi monta kertaa ja vähän eri konsteillakin yrittäisi.
Minusta tärkeintä on juuri se voitontahto, voimien kerääminen ja vahvistaminen, itsensä psyykkaaminen uskomaan voittoon… ja sitten muita työkaluja tarpeen mukaan.
Voitto oli sen arvoinen, että suosittelen muillekin siihen pyrkimistä.
Minä olen tässä mietiskellyt tuota voittaa/hävitä-asetelmaa… Minä en ole oikeastaan koskaan kokenut edes taistelleeni riippuvuutta vastaan. Tämähän on elämää, ei mitään kilpailua. Tykkäsin nuorempana juomisesta, kännissä oli kivaa niin pitkään kunnes juomisesta tuli pakonomaista ja aine rupes viemään enemmän, kuin antoi. Loppuaikana krapulapaniikit olivat kammottavia… Sitten lopulta mulle tuli samanlainen oivallus kuin Basille, minä vain tiesin viimeisen kännini jälkeen että tämä oli nyt tässä. Kerran olen joutunut sen jälkeen kokeilemaan, että josko se juominen nyt jotain antaisi…ei antanut. Tein sen koska olen luupää, lapsenakin laitoin kieleni jäätyneeseen rautatankoon kaksi kertaa, kun useimmille riittää kertakin, jotkut jopa uskovat kokeilematta. Juotatuksia on tullut toki, mutta niinhän sitä tulee muitakin ajatuksia ja himoja. Niin pitkään kuin en lähde niitä haluja toteuttamaan, niin kaikki on ok. Ja jos koko tätä raittiuspyrkimysteni aikaa ajatellaan, niin taatusti suurin osa siitä on ollut juomishimoista vapaata, hyvää aikaa.
