Lueskeltuani noita kaikkia juttuja, iski ihan hirvittävä kateus, kun jotkut ovat olleet juomatta 8 kk, ja minä vasta 5 päivää. Itselläni pisin juomaton kausi taisi olla jotain neljä kuukautta, mutta viimeisimmät olivat neljän-kuuden viikon mittaisia. Heräsin miettimään, mikä minut on saanut taas juomaan? Yleensä on ollut kyseessä jotkut pirskeet, missä tiedän kaikkien juovan ja katsovan minua kieroon, kun en juo. Viime juhannuksena retkahdin, kun kesäloma alkoi, ja ajattelin, että no sen kunniaksi sitten…lopputulos oli se, että mursin jalkani ja olin lastoitettuna koko lomani. Se tietenkin lopetti juomisen, kun en päässyt liikkumaan kuin ainoastaan autolla. Mutta sen jälkeen oli taas yhdet juhlat…ja sit parit tasurit…ja sit silloin tällöin, kunnes työt jälleen alkoivat ja tuli se, että jos nyt vähän töiden jälkeen rentoutuisi. Tuloksena se, että töistä tultuani vetäisin hätäisesti yhden viinipullon, söin liikaa ja menin nukkumaan joskus alkuillasta, jotta aamulla olisin taas ajokunnossa. Sitten taas raitistuin neljäksi viikoksi, kunnes kaikki pahimmat työkiireet olivat ohi, mikä antoi minulle taas syyn juoda.
Nyt tässä pelkäänkin jo etukäteen, mikä tulee olemaan puolustukseni sille, että retkahdan taas. Ja mietin sitä, onko minussa riittävästi voimia vastustaa kiusausta. Tammikuun lopussa tulee kriittinen piste, kun mieheni lähtee viikoksi ulkomaille, ja minulla on aikaa retkahtaa sen tietämättä siitä…ENKÄ HALUA! Mutta tiedän, miten vaikeeta tulee olemaan. Olisi kiva kuulla minkälaisia kokemuksia teiltä PLINKKIläisiltä löytyy ja millä olette selättäneet viinapirun!
Jaa a, vaikeampi kysymys. Itselleni raitistuminen on pikemminkin ollut matka, prosessi, kuin yksittäinen tapahtuma yhtenä kauniina päivänä. Koen, että olen tarvinnut ne retkahdukset 6 viikon, sitten 4,5 kuukauden, sitten 8 kuukauden raittiuden jälkeen. Aina olen tullut viisaammaksi ja ymmärtänyt omaa käytöstäni paremmin. Eihän sitä voi tietenkään pitää samana jos retkahtaa säännöllisesti kolmen viikon välein. Mutta kehottaisin yrittämään aina vaan pitempää raittiutta jotta jonakin päivänä oivallat ettei juoma ole minkään väärti. Käytä antabusta, ajattele HALT sääntöä, googleta “retkahduksen estäminen” “retkahduksen ennakointi” jne. Ei varmaan ole yhtä yleispätevää keinoa, sääntöä tms. Muistan miten ensimmäsellä raitistumisyrityksellä pelkäsin retkahdusta kuin pientä kuolemaa, mutta olennaista ei ole jos joskus kompastuu vaan se että nousee ylös ja jatkaa matkaa. Tsemppiä toivoo Lizzy
Tuossa yllä olevassa tekstissä mielestäni kuvastuu ongelmasi ydin retkahtamisen suhteen. Toisaalta petaat itsesi juomaan, samalla peläten sitä. Omalla kohdallani juominen loppui, vasta kun tömähdin omaan pohjaani, melkein rysähtäen siitä läpi. Hyvin yleistä alkoholistien parissa lienee se, ettei juominen lopu, ennen kuin löytää tuon oman henkisen/fyysisen pohjansa, jota alemmas ei halua enää juomisen aiheuttamien tuskien kanssa mennä.
Niin tai näin, omalla kohdallani omaan kokemuksen sekä todella rankasta riippuvuuselämästä, että näistä raittiista päivistä. Enkä kyllä hetkeäkään mieti, jos joku minulta kysyy, kumpi elämä on parempaa. Raitis elämä kaikkineen on sellaista, ettei sitä halua enää mihinkään vaihtaa, joskaan ei enää tuon asian kanssa tarvitse hirveästi arpoakkaan. Tähän hetkeen tullakseni, olen käynyt läpi aivan saman tilanteen, samoine retkahtamisen pelkoineen kuten sinäkin. Eli sinulla on mahdollisuus samaan vapaaseen raittiiseen elämään, kun olet valmis haluamaan sitä itsellesi suoda. Kaikki lähtee omasta halusta, pyrkiä raittiiseen päivään. Sen löydettyäsi, on omakohtainen valinta se, mitä/minkälaista apua olet halukas vastaanottamaan, yksin tästä on aikas hankala selvitä eteenpäin.
Päivä, tunti, minuutti, tai sekunti kerrallaan hengittää sisään ja ulos, samalla ollen nielaisematta sisäänsä alkoholia. Ennen pitkää huomaat hengitteleväsi raitista elämää, ilman että joka nielaisua tarvitsee enää tarkkailla menikö sen myötä raittius vai ei.
Voimia luovuttamiseen, sitä toivottelen koko pienestä sydämestäni. Tuon voimattomuuden kohdattuasi, kaikki on niin huomattavan paljon helpompaa. Omaa kokemuksen tuomaa toipumisen toivoa jaan myös ohessa olevan linkin kautta löytyvässä blogissani: toinen-mahdollisuus.blogspot.com/
Kaikkea hyvää taipaleellesi. Paistakoon aurinko matkallasi raitista elämää kohden.
Minulla auttoi kovasti, kun oivalsin etten ole pakenemasta juomista. Olen etsimässä raittiutta.
Raittius on suuri seikkailu - jotain ainulaatuista. Kyse ei ole siitä, että elämä olisi jollain erityisellä tavalla hyvin. Hyvä vain tuntuu paremmalta ja paha karseammalta. Kun tuon oivaltaa, niin se pahakin alkaa maistua vain elämältä kaikilla mausteilla.
Minulle retkahtamisen välttäminen on ollut yksinkertaista. Olen ensimmäisestä AA-palaverista asti halunnut pysyä AA:n toveriseurassa ja vähitellen omaksunut erilaiset ajattelu- ja elämäntavat kuin juovana aikana.
Alkoholismi on monimutkainen ja etenevä sairaus. AA saattaa tuntua liian lapselliselta ja yksinkertaiselta ratkaisulta, mutta meitä on maailmassa tänäänkin ehkä pari miljoonaa raitista AA:n jäsentä. 700 suomenkielistä ryhmää, joissa käyminen ei maksa mitään, jos ei halua pistää lippaaseen lanttia kahvinsa maksuksi.
Lomamuisto on oikeassa. AA sopii monelle ja on hyvä vaihtoehto. Mutta kuten muissakin asioissa . Ei onnistu kaikilla.
Minunkin kohdallani retkahtelu jatkui eikä Aa tehonnut.
Mutta silloin voi jättää sen AA-laisen ajattelun taakseen ja ajatella eri tavoin. Minä löysin raittiuteni vasta sitten.
Kukin löytäköön oman ajattelunsa ja tapansa, toivotan minä!
Eikä ole syytä edes väitellä onko joku parempi tapa kuin toinen. Joku on jonkun kohdalla parempi ja jonkun kohdalla poisopittava.
Mutta tuleen ei kannata jäädä makaamaan! Jos esimerkiksi AA (tai muu kokeiltu keino) ei toimi, siitä kannattaa myös luopua ja uskoa ettei se auttanut minua vaikka naapurin Veikkoa auttoikin. Ja sitten taas yrittämään!
Jossain on jokaiselle se oikea ajattelutapa ja elämäntapa jolla viinanhimot jäävät menneisyyteen.
Asia hoituu tilanne kerrallaan , sillä niitä tilanteita tulee.
Kivenpyörittäjä virheellisesti jatkoi lomamuistoa . Tai en tiedä kuinka " monelle " tulisi tulkita suomeen.
AA ei sovi monellekkaan , havaintojeni mukaan sieltä apua hakeneista vain pieni osa jää ns,raittiiksi.
Osa väittää ameriikoissa porukan raitistuvan pilvinpimein mutta laihdutusvyökin toimii siellä hyvin.
Keskustele A-klinikan henkilökunnan kanssa . Heillä on tarjota tietoa alkoholismista ilman ismejä.
Varaa aika nyt sinne tammikuun lopulle . Saat käytyä mieheltäs salaa klinikalla.
Havaintojeni mukaan suurimmalle osalle alkoholismi ei olekkaan mikään etenevä mörökölli .
Se on meissä eri vahvuisena eikä kärpästä kannata tykillä ampua !
Retkahtamisen eston synonyymi voisi olla alkoholismin asianmukainen hoito. Kirjekurssi, mutaman kerran keskustelut päihdetöntekijän kanssa, kirjallisuus, omat pohdinnat eivät kaikille hoidoksi/tueksi riitä. Monet tarvitsevat pitempiaikaista tukea toipumiseensa. AA on kaikkien saatavilla ja ilmainen, kannattaa kokeilla. Kannattaa myös muistaa, että AA ja sen askelohjelma eivät tehoa muutaman kerran käväisemisellä. Kyse on vähintään kahden kolmen vuoden prosessista, josta toki on poikkeamia kumpaankin suuntaan.
Kiitos teille kaikille, jotka vastasivat kysymykseeni retkahtamisesta. Eilen tuli silmäiltyä näiltäkin sivuilta ohjeita mitä tehdä, ettei niin kävisi. Olen käynyt A-klinikalla, joten sinne on hoitosuhde olemassa, eikä sitä tarvitse tehdä mieheltä salaa, sillä se tietää kyllä asiasta. Lisäksi olen käynyt psyk.hoitajalla n. kuukauden välein juttelemassa juomisestani. Nämä tapaamiset ovat vahvistaneet uskoani siihen, että omasta päästä ja omasta halusta se raittius lähtee. Keskityn nyt vain tähän raittiuteen päivä kerrallaan. Joku kirjoitti, että ei vuosi ole mikään tavoite, se on vaan virstanpylväs. Ehkä minunkin pitäisi ajatella samoin. Tässä tilanteessa jokainen päivä on se virstanpylväs. Luulen, että kaikkein vaikeinta tulee olemaan siinä vaihessa, kun raittiutta on jatkunut sen neljä viikkoa, sillä silloin olen aina ollut taipuvaisin retkahtamaan. Oli hyvin kirjoitettu yhdessä vastauksessa, että ikään kuin petaan itselleni sitä juomismahdollisuutta samalla kuitenkin peläten sitä. Siinä kyllä osui naulan kantaan.
Olen todella iloinen siitä, että löysin tämän palstan. On ihana huomata, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa, kiitos teille tuesta! Kohti raitista päivää, taas kerran, ja se on jo kuudes…
Tosiasia on että AA:n askelilla on raitistuttu. Ei niin varmasti kuin mainostetaan mutta kyllä on asiallista puhua monista ihmisistä.
AA.n periaatteisiin ja ohjelmaan kannattaa tutustua. Ne on helppo lukea vaikka netistä ja jos sopivat omiin ajatuksiin niin mukaan vaan! Ei minkään ajatusmaailman infoa saa niin paljon pelätä että jättää lukematta!
Ei silti kannata jättää ajattelua vain siihen. Itselle sopiva voi löytyä jostain muualta.
Joillekin Aa on avannut selvän ajattelutavan ja elämänkatsomuksen.
Mutta rehellisyuyden nimissä täytyy sanoa sekin että joillakin toisilla se on lukinnut aivot niin ettei omaa itsen kanssa sovinnossa elävää elämänkatsomusta ole päässytkään esiin. Kyllä sen ihminen pian huomaa kun tutkii onko joku itselle sopiva.
Jos se on itselle pään seinään lyömistä eikä apua löydy ei ratkaisu ole seinä että lyö päätä seinään uudestaan ja kovemmin. Viisainta on sanoa kauniisti hyvästi ja tutkia muita mahdollisuuksia. Vuosikausia ei kannata tuhlata ja kulkea väärään suuntaan. Miksi heittää vuosia menemään kun on mahdollisuus löytää selviytyminen muualta?
Avoin mieli ja eri vaihtoehtojen tutkiminen -siitä alkaa vapaus
Se, jos jotkut vetivät herneet siitä kun oon sanonut Saria sihteeriksi, niin en ymmärrä miksi… Itse se sen keksi, ja se on monta kertaa sanonut että sillä oli molemmat, s ja k - kortti. Ja Petekin sanoi et se on riski nainen ja se on yksin siirrellyt jotain painavia kaapistoja muuton yhteydessä sillä aikaa kun se oli jossain muualla… Sihteeri levittää paperit pöydälle, siitähän tässä on ollut myös kyse hyvin vahvasti. Ja se on oikeastaan selkeästi eniten tässä kuskin paikalla. Kyllä se umpisuolikin sillä puhkesi, se voin syönti olisi enää populismia. Ja ilmeisesti edetään niin, että sellainen kulttuuri hävitetään, mitä kannatan 100 % ja annan täyden panostukseni asian eteen. Köyhät-Kallet ovat myös kuolleet, sehän on ihan selvä juttu. Kyse on enää vain siitä omien juttujen oikeuttamisista, mitä en ymmärrä. Menneet ovat menneitä, eikä niitä enää saa tekemättömiksi. Ja sitten kun on tehnyt virheitä, niin tietää mitä ei kannata tehdä. Enkä usko mihinkään manipulaatioihin. Ongelmana on semikallet, joiden seurassa joiduin olemaan uutena vuotena… Ja sitten sisko brassaili jouluna et kyllä papalla on vähän isompi nyrkki kun sulla. No on on, mutta ei tätä minään pelinä voi ottaa. Ja britit voisi olla puuttumatta näihin Suomen asioihin. Ja rehtori on ollut haastamassa Peten linjaa, mutta ei se ole mikään pelattava peli laisinkaan, vaan common sense. Ja sit jotkut sanoo et meidän luvalla saadaan kaataa viimeinen hirvi (mut). Ilmeisesti niiden ajattelun mukaan kirjoitin oman kaatolupani kun olin hetken mukana Aarnen psykojutuissa. Virallisten psykoteorioiden takiahan Kallet saavat vapauden toimia poliittisen eliitin taholta. Kallet lähtivät rakentamaan siltä pohjalta. Väittäisin kuitenkin oman kaatolupani kumonneeni sillä et olen toiminut niinkin pätevänä valelääkärinä. Kyllä mä nyt voin toki kantaa omat vastuuni taloudellisista hölmöilyistäni, tulkoon velkakriisit. Kalleillahan on nyt täysi vapaus kurittaa mua. Mutta ei mitään kemikaaleja, ei enää kenellekkään.
Mutta tosiaan… Sari on kaiketi selkeästi eniten tässä kuskin paikalla ja kyllä mä voin sen kanssa pallotella niin kauan kun tarvis on. Jos se pitkälti kirjoittaa noi ylen textitv:n jutut, niin syntyy paras vuorovaikutus.
Semikallet, ne on just niitä todellisia pyrkyreitä joista sihteerikin kerran mainitsi. Ns. fiksuja petsareita, jotka ovat muutamia vuosia sitten katsoneet Suomen olevan Kallalandia ja lähteneet täysin rinnoin sinne päin pyrkimään. Ja ottaahan rehtori noin fiksut kaverit mukaan, annetaan vaikka pari poliisipiiriä molemmille. Niillä mitään S-korttia ollu kunnolla.
Siinä voisi olla iskun paikka kirjoitusyhteistyössä. Nimittäin, normaalikansa on jo kunnossa, kyllä sen näkee, mutta jos tuollaiset pyrkyrit pelottelevat poliiseilla ja yöchateissa kansaa, niin se on ongelma
Minä pelkäsin etukäteen tilanteita, joissa voisin jäädä kiinni siitä että en juo alkoholia. Varsinkin ihan alussa, jolloin muutenkin päällimmäisin tunne oli pelko (pelko siitä, että en enää pääsisi alkoholista irti), nuo tilanteet olivat aika “tunnelatautuneita” (kuten täällä olevat “vanhat” varmaan muistavatkin). Ensimmäinen ihmettelevä kysymys taisi tulla kolmen kuukauden kohdalla, ja hetkeksi meninkin siitä lukkoon. Seuraavat ihmettelyt taisivat tulla ihan loppuvuodesta, mutta ne jo osasin ohittaa naureskelulla (tai voisihan sitä kai olla immarreltu, että joku olettaa vielä sen verran nuoreksi että raskaanakin voisi olla, vaikka olen jo lähempänä viittä- kuin neljääkymppiä). Monessakin tilanteessa olen huomannut, että en minä ole ainoa joka juo. Ja että muita kiinnostaa aika vähän se, juonko ja kuinka paljon juon (itse siitä olen tainnut olla se kiinnostunein :mrgreen: ) Juovana aikana sitä vain jotenkin elää semmoisessa harhassa, että se juominen on kaikille muillekin se ykkösjuttu sosiaalisissa tilanteissa. (Toki pakko myöntää, että tuttavapiirini ei ole erityisen vahvasti alkoholiorientoitunut, eli sikäli ehkä ollut helpompaa.)
Toistaiseksi (eli n 10 kk) olen vielä retkahtamatta selvinnyt, eikä ole nyt erityisiä aikeitakaan. Varmasti siinä auttoi se onnellinen kohtalo, että viinanhimo jäi sinne jonnekin alkuviikkojen ahdistukseen, eikä ole näkyvästi palannut. Olen huomannut, että minulle on ollut tärkeää se, että olen etsinyt ja löytänyt monenlaista muuta tekemistä, johon voin purkaa stressiä/väsymystä/milloin mitäkin, sellaista josta saan itselleni aitoa iloa joka säilyy ilona vielä seuraavana aamunakin.
Kiitos taas kaikille ihanille kohtalotovereilleni, jotka kommentoivat kysymystäni. Itselläni tulee tänään viikko täyteen raittiutta. Viime yön nukuin tosi hyvin, ilman kemikaaleja. Tästä se lähtee. Kerroin miehelleni pelostani, että ratkean ryyppäämään, kun se on reissussa. Totesi vaan, että syö sitä antabusta, ei tule toteutettua himojaan. Totta. Niin teenkin. Nyt vielä kun olen tämän viikon lomalla, on jotenkin helpompaa olla juomatta. Arjen alettua pyörimään onkin jo sitten haastavaa keksiä muita rentoutumiskeinoja kuin juominen. Ymmärrän, että minun täytyy alkaa ajattelemaan asioista ihan eri tavoin kuin ennen, löytämään elämälle eri mallit ja toimintatavat. Siinä sitä haastetta on kerrakseen, mutta eiku kimppuun. Kun aamulla huomaisn, että viikko tulee tänään täyteen, niin siinä sitten nopeasti laskin, että enää 358 päivää niin vuosi on saavutettu. Perään totesin, että “sehän on sitten yksi niistä isoista virstanpylväistä”, jokainen juomaton päivä on aina yksi vistanpylväs tällä matkalla täysraittiuteen.
Itselläni tuli viime torstaina 1. AA-vuosi täyteen. Tarjosin Branderin vadelmakakkua ja presidentti-kahvia.
Lahjaksi sain AA-viirin, joka vielä etsii paikkaansa täällä mun kotonani.
Vahva, on monta tietä raitistua. Jotkut pystyy siihen ihan itse; minä en. Käyn AA:ssa, käytän Antabusta edelleen ja käyn säännöllisesti A-Klinikalla. A-Kiltakin on yksi vaihtoehto, tosin mulle se ei sovi.
Jokaisen on löydettävä omat keinonsa. Vaihtoehtoja kyllä piisaa.
Tsemppiä sulle,
Ensin selviäminen (jos fysiikka on pettämässä niin lääkärin avulla. A-klinikalta löytyy) Kun pää on selkeentynyt voi alkaa noita jatkoreittejä vertailemaan mikä itselle sopisi.
Kannusaarinen nosti A-killan esiin . Joillekin se sopii paremmin kuin AA, jotkut eivät pidä.
A-killat ovat suomalainen keksintö kuulemma. Hyvää on se että siellä on kaikenlaisia ihmisiä, päihteidenkäyttöönkin eri vaiheissa olevia eikä tarvitse leimautua alkoholistiksi tai miksikään. Voi olla ihmisenäjoukossa.
Mutta on nekin puolet joiden takia kaikille ei sovi. Niistä on tullut osa byrokratiaa. Suojatyöpaikkoja koulunkäyneille päihdetyöntekijöille jotka vetävät projektia projektin perään eikä enää yhdistystoimintaa ole.
Osa A-killoista on ruokalaa pitäviä bisneksiä joissa on toiminta unohtunut. Valitettavasti.
A-killat perustettiin aikanaan myös vastapainoksi AA-liikkeelle koska se ei kaikille sopinut. Osa ihmisistä ei halua olla mukana missään mystiikkaa sisältävässä ja AA-liike on puhtaasti hengellinen järjestö.
Hengellisyyttä kaipaaville AA sopii paremmin. AA.n yksioikoista samaan muottiin pakottamista karsastettiin myös.
A-kiltojen avulla on myös paljon ihmisiä raitistunut ja paljon ratkaissut ongelmansa ennenkuin se on järjettömyyksiin mennytkään. AA:n kautta on samoin paljon raitistuneita. Mutta nämä kaksi eivät missään nimessä ole ainoat mahdollisuudet, jois se voitais täälläkin tunnustaa keskustelun pohjkaksi niin paljon vähemmän olisi tappelua ja esiteltäisiin enemmän vaihtoehtoja ja etsittäisiin yhdessä. Se yhdessä etsiminen on vertaistukea! Myös noiden vaihtoehtojen kritiikki on vertaistukea, ei jokaisen tarvitse lyödä samaan petäjään päätään. Kun kritiikkikin pidetään asiallisena eikä mennä henkilökohtaisuuksiin eikä alatyyl.iseen irvailuun.
Tässä olen niin samaa mieltä kirjoittaneen kanssa. Olisi todella mielenkiintoista kuulla eri ihmisten erilaisia kokemuksia erinäisistä tahoista, joista on tai vastaavasti ei ole kokenut apua raittiuteen saaneensa. Omalla kohdallani olen tänään siinä onnellisessa asemassa, että päihteiden käyttöni riisui minut totaalisesti kaikista ennakkoluuloistani ja väärän ylpeyden aiheuttamista muureistani, pelokkaana, mutta samalla avoimin mielin tutustumaan kaikkiin eteen tuleviin mahdollisuuksiin raittiin elämäntavan löytämisessä. Olen tutustunut niin paukunvartioihin. A-klinikkaan. Mielenterveystoimistoon. Psykiatriseen hoitoon. Psykoterapiaan. A-kiltaan. AA-ryhmään. Al-Anoniin. AAL-ryhmään. Erilaisiin seurakuntiin, vain muutamia mainitakseni. Tärkeimpänä, sain tutustua kaikenlaisiin ihmisiin, joita edellä mainituissa paikoissa asioi ja työskentelee.
Tänään olen valmis aina tarvittaessa kääntymään juuri sellaisen avun puoleen, jota tänään koen tarvitsevani, eli olemaan valmis mihin tahansa, ettei minun tarvitse enää kokea tuota kuolemaan johtavaa juomisen pakkomiellettä enää.
Parasta kaikessa, olen oppinut melkoisen määrän suvaitsevaisuutta matkallani sekä sen, että aikaisemmin kärsin yksinäisyydestä, sekä erilaisuuden tunteesta, suurimmaksi osaksi omista ennakkoluuloistani johtuen. Tänään sen sijaan tutustun ensin ihmiseen, sen jälkeen on paljon helpompi tiedostaa se, tulenko hänen kanssaan juttuun vai en. Ihmeellisintä kaikessa, olen tullut huomaamaan sen, että vaikkakin kaikkien kanssa ei löydy sitä tiettyä kemiaa, jokainen elämäni polulle tänään edes hetkeksi eksyvä ihmisolento voi halutessani opettaa minulle elämästä ja ennen muuta itsestäni kokolailla paljon. Olemme vallan mainioita peilejä toisillemme, kun uskaltaudumme itseämme tuosta peilistä pelokkaana, mutta rehellisesti sieltä heijastavaa kuvaa katsomaan.
Palatakseni tuohon alkuperäiseen komppaukseeni. Olisi todellista vertaistukea tämän viestiketjun aloittaneelle, mikäli pystyisimme jakamaan omia kokemuksiamme, niin hyvässä kuin pahassa omista kokemuksistamme erilaisista apua tarjoavista tahoista, ilman että siitä repeää mitään ilmiriitaa, jonka seurauksena tämä hyvin asiallinen ja samalla todellakin tarpeeseen oleva ketju moderaattorin toimesta lukittaisiin.
Omalla kohdallani olen avoin kaikelle. Mottonani toimii tänään: “Elä ja anna elää”, sekä “Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”. Tiedän, että nämä lauseet saattavat monia ihmisiä ärsyttää, mutta samaan hengenvetoon haastan kyseiset ihmiset tutkailemaan itseään sen, että löytyisikö mahdollisesti jotakin joka avaisi tuon ärsytyksentunteen sillä tavoin, ettei se enää itseä niin paljon enää nuo lauseet häiritsisi.
Auringonpaisteen täyteisiä hetkiä tähän raittiiseen päivään kaikille kanssamatkaajille tasapuolisesti. Pitäkää lähimmäisistänne huolta, tänään.
Olisiko keskustelu hiljalleen kääntymässä suvaitsevampaan ja asioita objektiivisemmin erittelevään suuntaan? Toivottavasti.
Tosin ei yleensä tarvita kuin yksi fanaattisesti omaa itseään ja “omaksi” kokemaansa ideologiaansa evankelioiva “minäminäminä” ja “tämätämätämä” tyyppinen taivaallisen totuuden omistaja, ja eikös vaan koko porukka provosoidu -kuka mihinkin suuntaan ( minä tietysti mukana, kuinkas muuten ) ja taas ollaan napit vastakkain julistamassa omaa totuuttamme ja maailmankatsomustamme.
Olen elämäni varrella huomannut sellaisen asian (tähän ikään mennessä kun voi itsensä jo monenlaisiin ongelmiin sotkea ) että kun pystyn jotain asiaa katsomaan hiukan itseni “yläpuolelta”, laajempana kokonaisuutena niin usein se ongelma myös “kutistuu kokoisekseen” eikä koko elämää täytäkään.
Olen samaa mieltä kirjoittajien kanssa, ongelmanratkaisuja on monenlaisia, ja ratkaisujen lisäksi se “silleen jättäminen” joka joissakin ongelmissa kuulemma toimii ratkaisuna sekin .
Niin, varmasti keskustelun pohjana voi olla hyvin se toteamus ettei mikään vaihtoehto tässä maailmassa ole ainoa, kaikkivoipa, kaikille , kaikissa tilanteissa ja kaikkina aikoina sopiva, vaan asiallista harkintaa tarvitaan.
Ja ne epämääräisyydet, jonkun asian mukana tulevat , mahdollisesti lieveilmiöiksi ajateltavat jutut eri vaihtoehdoissa, tottakai nekin pitää nostaa esille. Avointa ja rehellistähän keskustelu parhaimmillaan on.
