Miten estää retkahtaminen?
-olla juomatta viinaa
Mielestäni tärkeää juomatta olemisen jaksamiseen on positiivisuuden
ylläpitäminen tai ainakin sen yritys.Vähän kuten smokki ja sikari toi esille,
ei juomista kannata mieltää niinkään luopumiseksi, vaan asioiden
mahdollistajaksi.
Juomaongelmaisen katson olevan vankina juomisessaan ja ilman lopettamista
ei vapaus ole mahdollista. Tuo vapuden ja vapautumisen saaminen vaatii
kylläkin paljon yrittämistä ja huonoja aikoja lienee jokaiselle ajoittain luvassa,
vaan sen jos saa(toivon itsekkin saaneeni) iskostettua mieleensä ensimmäiseksi
asiaksi, että varmasti on parempi olla juomatta kuin palata rypemään juopon
hauskuuteen, niin eiköhän tuolloin liene hyvä mahdollisuus joka tilanteessa
tehdä oikea ratkaisu: olla ottamatta keinolla millä hyvänsä.
Ja jotain apua tuon ajatuksen muistamisen tueksi on mielestäni hyvä hakea ja sitä
apua ei kukaan muu puolestani hae kuin minä itse,sen haluan vielä sanoa, että
tämäkin p-linkkiin kirjoittelu on mielestäni ihan hyvä keino hakea apua ja tukea.
Onneksi olkoon, Kannusaarinen, ensimmäisestä raittiista vuodestasi!
Kävin minäkin torstaina palaverissa, mutta eipä satuttu samaan. Ei oikeastaan ihme, koska torstaina on Suomessa jopa sata palaveria, yksin Hesassakin kymmenkunta.
Raitista jatkoa päivä kerrallaan toinen toistamme tukien!
Kyllä mun mielestä tämä juomatta oleminen on vapautta ja siitä on helppo nyt alkukankeuden jälkeen ajatella positiivisesti. Olen vapaa juomaan, eihän sitä kukaan kiellä, aikuinen ihminen kun olen, mutta en halua. Kun join, en ottanut siksi, että olisin enää itse halunnut, vaan alkoholismi pakotti ottamaan, ei ollut hauskaa eikä tuntunut hyvälle, mutta pakko oli. Jos joutui olemaan selvin päin (siis joku ulkoinen tekijä pakotti), joka hetki oli kärvistelemistä. Sen ankeuden muisteleminen ja vertaaminen nykyhetkeen, auttaa nykyisin niinä hetkenä, kun juominen käy mielessä. Se oli orjana olemista, palvelin alkoholia, joka oli muuttunut tärkeämmäksi kuin omat lapset tai puoliso. Alussa auttoi hirmuisesti täältä saatu tuki, ja varmuus, että voi onnistua, muutkin ovat onnistuneet ja on tämä plinkki tärkeä edelleen.
Näistä päivien laskemisista.
Minulla tulee parin viikon kuluttua täyteen 1000 päivää. Jotenkin sanoisin, että 10 päivää 100 päivää ja 1000 päivää ovat jopa parempia etappeja, kuin vuosi. Noihin kymmeneen ensimmäiseen päivään mahtui saman verran vaikeutta, kuin sataan seuraavaan. Sama kaava pätee tähän tuhanteen päivään.
Suurinpiirtein tuon sata päivää jaksoin niitä päiviä laskea. Se vuosi tuli sitten vastaan jopa vähän vahingossa. Kakun hankkimisen kanssa sinne AA:han tuli kiire, kun en oikein ollut varautunut. Tämä raittius etenee päivä kerrallaan. Sitä vuotta on kovin turha tavoitella. Yllättävän monella se on tarkoittanut viime hetken retkahdusta ja monella myös retkahdusta piakkoin tuon vuoden jälkeen. Jos se vuosi on mielessä kovin isona rajapyykkinä, niin siinäkin on omat riskinsä.
Raittiina ollaan päivä kerrallaan. Pisimpään on ollut raittiina se, joka heräsi aamulla ensimmäisenä. 
Alussa laskeminen oli tärkeää, viikko, kaksi, kolme…olen ollut kolme viikkoa juomatta! Muistan, että se oli ihmeellinen asia ja saavutus. Siitä eteenpäin asia alkoi arkipäiväistyä hiljalleen. Vuoden täytyttyä tuli vahvasti sellainen olo, että elämä ilman viinaa on nyt tosiasia ja sen tosiasian kanssa on nyt alettava elämään. Luulen, että monet retkahdukset vuoden kohdalla saattavat johtua juuri siitä, että jäädään roikkumaan ensimäisen raittiin vuoden kiihkeään prosessiin ja huomataan sitten, ettei se enää kannakkaan sellaisena kuin siihen asti. Täytyy uskaltaa jälleen irottaa ja mennä eteenpäin. Itse koen, että vuoden jälkeen alkaa eläminen selvänä ja siinä on vähän eri jutut kuin ensimmäisen vuoden sisäänajossa.
Kiitos jälleen viesteistä. Oli hyvä kuulla tuo, että ei sitä vuotta kannata ottaa tavoitteeksi. Ihan tosi juttu on, että minulla varmaankin kävisi juuri niin, että sen vuoden jälkeen retkahtaisin, tyyliin " tulipa oltua vuosi juomatta, nyt sitten taas juodaan". Päivä kerrallaan. Odotan sitä, että ei tarvitse enää laskea niitä juomattomia päiviä, että voi vaan elää elämää raittiina ilman, että siitä pitäisi sen kummempaa haloota nostaa.
Viime yönä näin unta, että join Jekkua. Heräsin hirveänä pahalla tuulella ja morkkiksella, luulin oikeasti juoneeni. Mikä helpotus olikaan huomata, että pää oli selvä ja silmä kirkas, kun peiliin vilkaisin. Alitajunta tekee näköjään töitä puolestani silloinkin kun olen unessa.
Keksin uudet satat Chisun biisiin “kohtalo”, kun kävin postilaatikolla aamulla. Se menee näin: " Hei kohtalo, jo iso tyttö oon, ja mä päätän sen, otanko vai en!"
Kiitos tuesta teille kaikille kirjoittaneille. Kertokaa mieluusti millaisia kokemuksia teillä oli lopettamisen alkuaikoina, sorruitteko kiusauksiin, miten löysitte uusia tapoja rentoutua yms. On tosi hyvä huomata, ettei ole yksin ongelmansa kanssa!!!
Muistini mukaan (siihen ei kyllä mahdottoman varmasti voi luottaa) homma eteni samantapaisesti kuin Smokki ja Sikarillakin. Ne kymmenen ensimmäistä päivää olivat hankalimmat. Kyllä siinä asiaan jouduin keskittymään, tilanne oli outo. Varmaankin silloin tiesin tunnin tarkkuudella kauanko oli viimeisestä ryypystä’ aikaa!
Mutta, aika auttoi …ja unohdus on armollinen 
Tekemistä riitti, ja silloin oli kesäaikakin, pääsin metsiin ja luontoon, oli helppo hankkia päiviin sisältöä. Ja sitten selvänä olosta tulikin tapa, luonnollinen olotila.
Toisaalta, kun sain itseni uskomaan että onnistun, jaksan ja voitan ne vanhat tottumukset, tavat ja mielikuvat ryypyn rentouttavasta vaikutuksesta, pääsin -omasta mielestäni- aika helpolla kuitenkin irti hommasta.
Jälkeenpäin olen ajatellut että saatoin lykätä lopettamista turhaankin useammalla vuodella vain siksi ettäuskoin lopettamisen olevan vaikeampaa ja poisoppimisen monimutkaisempaa kuin se olikaan. Fyysisiä oireita en juurikaan huomannut, ja niinhän sanovat tutkijatkin että muutamassa vuorokaudessa ne höyryt elimistöstä haihtuvat… Ne jutut joiden mukaan krapula kestäisi yhtä kauan kuin ryyppääminenkin, joo… minulla olisi sitten kai melkein parikymmentä vuotta vielä sitä jäljellä 
Sisältöä etsin heti alkuun elämääni, sellaista jolla ei ollut mitään tekemistä juomisen kanssa, ei puoltaen eikä vastustaen, se kun oli saatava yhdentekeväksi aineeksi minun maailmassani. Ja päivä päivältä helpotti!. Joo, sanon toiseenkin kertaan että helpommin kuin oletin, myöntää täytyy että vahva usko, mihin tahansa, tekee ainakin puolet työstä!
Nyt tuntuu jotenkin käsittämättömältä että annoinkin itseni ajautua sellaiseen koukkuun järjettömän tavan kanssa. Mutta, se oli osa minun ajatteluani silloin, ja alkuun sillä oli varmasti tarkoituksensa. Selviytymiskeino, olotilan korjauskeino… sitten toistuva rutiini, sosiaalinen käyttäytymismuoto, lopulta päivittäinen rutiini josta ei voinut poiketa yhdeksi päiväksikään muuten kuin pakon edessä.
Lopulta ei tarvittu muuta kuin lähes sattumalta tehty päätös, että kokeilenpa kuinka käy jos en otakaan!
Mun kokemuksen mukaan ekat 10 paivaa ei ole pahimmat, vaan hankalia hetkia tulee usein kuukausien tienoilla. Esim kuukausi, 3 kuukautta, ja etenkin vuosi on kriittisia. Tietty akuutit vierotusoireet kestaa vain sen muutaman paivan ja koko ajan lieventyen joitain viikkoja, mutta kuukauden kohalla tulee niita hetkia jolloin raittiutta todella punnitaan. Paihteenkayton kauhut on unohtuneet, darrat menneet pois ja mieleen voi muistua jopa paihteenkayton mukavia puolia. Ne on vaarallisia.
Ma itse henk.koht. raitistuin siten epatavallisella tavalla, etta juomista vahentamalla ja harventamalla. Tipaton kuukausi ei ole ollut mulle temppu eika mikaan moneen vuoteen.
Se, kuinka pysya raittiina, on ollut jatkuvaa opettelua ja noyrtymista. Siina on tyyneysrukous luettu useaan kertaan.
Olin lopettaessani onnellisessa asemassa siinä mielessä, että en kokenut viinan mielitekoja oikeastaan ollenkaan päätöksen tekemisen jälkeen. Metsänreuna tuossa arvelee, että olisi voinut ehkä lopettaa jo aikaisemmin, jos olisi tullut mieleen ja jos lopettamista ei olisi esitetty niin vaikeana asiana ympäristön taholta. Omalla kohdalla luulen, että lopettaminen tai oikeastaan viinahimon katoaminen oli helppoa juuri siksi, että olin juonut mittani täyteen. Lopettaminen tapahtui juuri silloin, kun sen pitikin tapahtua. Tarvitsin jokaisen juovan vuoteni ja viinan pisaran tullakseni siihen pisteeseen, jossa lopettaessani olin.
Helpoksi en lopettamisen prosessia silti voi kokonaisuudessaan sanoa, koska pään selviäminen toi pintaan melkoisen joukon kaikenlaista moskaa, jonka kanssa on ollut vähän pakkokin operoida, että on päässyt eteenpäin. Olin terapiassa vielä vuoden lopettamisen jälkeen, AAn aloitin alkuraittiuden ja sen huuman laannuttua ja siellä käyn vieläkin.
Muista tekemisistä levon, ruokailun ja liikunnan tasapainosta kannattaa huolehtia ja katsastaa sitä puolta sillä silmällä, että josko siellä joku asia on aivan hullusti. Aika pienilläkin muutoksilla saa hyvinvointia aikaan ja monet asiat korjaantuvat itsestäänkin ajan myötä, esim. unen laatu paranee itsestään, kun alkoholi jää pois.
Tee hyviä asioita itsellesi ja jos et tiedä mitä ne ovat omalla kohdallasi, niin nyt on hyvä aika alkaa ottamaan niistä selvää. Lukeminen, hyvä ruoka, liikunta, meditointi, taiteet, luonto jne. mitä tahansa tai onko sinulla joku vanha harrastus, jonka voisi puhaltaa henkiin. Maailma on mahdollisuuksia täynnä, kun on selvinpäin. 
Tuo alkoholin aiheuttamien tuhojen poistumisen kesto ei kai tarkoita varsinaisesti krapulaa, vaan sitä miten elimistö (fyysisesti) alkoholin aiheuttamista vahingoista toipuu hermoradoista alkaen. Olen minäkin tuohon käsitykseen “yhtä kauan kuin ryyppääminen” toipumisteksteissä törmännyt, enkä osaa sanoa kuinka paljon se oikeasti pitää paikkansa. Omalla kohdallani huomasin vajaan puolen vuoden kohdalla jonkinlaisen ilmiön/tunteen, ikään kuin joku olisi käynyt pesemässä aivoni. Jonkinlainen tukkoisuus oli kadonnut, ja oletan että se liittyy nimenomaan alkoholin poisjättämiseen.
Oletko metsänreunan mies nyt jälkikäteen huomannut mitään “laukaisijaa”, joka lopulta sinut sai yrittämään raittiutta? Tuntuu, että raitistumispäätös kypsyy eri ihmisillä kovin eri tavalla.
Minäkin painin aika ajoin tuon “miksi annoinkin itseni ajautua” -kysymyksen kanssa. Mutta noin se taitaa olla, että se oli osa itseä silloin, ja osa sitä tietä jolla nykyistä “itseyttä” on rakennettu. Sikäli sinut olen tuon kysymyksen kanssa, että jos nyt pitäisi päättää, voisinko tuon alkoholismin menneisyydestäni taikoa pois, niin ehkä en kuitenkaan niin tekisi (olen siinä onnellisessa asemassa, että alkoholi ei ehtinyt aiheuttaa vielä mitään peruuttamatonta elämääni). Jonkinmoinen kasvu ja kehittyminen on kuitenkin - ainakin toivoakseni - tässä raitistumisen yhteydessä tapahtunut. 
Ajatuksen harhauduttua sivuraiteille unohdin kantaa korteni kekoon varsinaisen kysymyksen osalta.
Keväällä kun lopetin, päätös oli sikäli selkeä, että ainoa pyrkimys oli päästä eroon alkoholista. Kokonaan. Kohtuukäyttöhaaveita en enää elätellyt, kai se minun määräni oli tullut täyteen. Vähän samanlainen fiilis kai kuin Basilicalla. Pyrin kategorisesti kieltämään itseltäni ne “jos sittenkin vähän, olisi hyvä tilaisuus” -ajatukset, joita ei oikeastaan montaa kertaa ole edes tullut. Raittiuteen liittyviä positiivisia ajatuksia, tunteita ja kokemuksia olen sitten vaalinut ja ruokkinut sitäkin auliimmin.
Minulle tärkeää oli se muun tekemisen löytäminen. Alkuihmettelyn jälkeen huomasin palanneeni monen nuoruusiässä rakkaan harrastuksen pariin, käsillä tekemiseen ja kuvataiteisiin. Elokuvistakin nautin ihan eri tavalla, kun ei tarvinnut näytöksen aikana miettiä, montako olutta ehtii nopeasti nauttia ennen kuin on oltava kotona. Tai torkahdella elokuvan aikana, jos oli liikaa pohjia plakkarissa.
Raittiina - siis ei ainoastaan selvänä - myös osaan paremmin tunnistaa omat rajani, ja joskus osaan jopa sanoa “ei”.
Pohjimmiltaan kai kyse on siitä, että luopumalla saa lopulta paljon enemmän, ja että uskoo siihen.
Hei vahva!
Kokemuksiani raittiuden alkuajoilta oli ennenkaikkea myönteinen vastaanotto enimmäisessä AA-palaverissani. Jotenkin maailma muuttui, kun tajusin, että ei minunkaan tarvitse enää juoda. Ilo ja toiveikkuus tulivat maailmaani. Luin saamiani pieniä kirjasia ja viikon kuluttua menin uudelleen palaveriin. Jo pian tutustuin lähelläni asuvaan aa-laiseen ja siitä tukiverkostoni rupesi laajenemaan pikkuhiljaa. Palavereissa rupesin käymään muuallakin kuin omaksi ottamassani kotiryhmässä. Niin käyn edelleen ja otan vuorollani vastuulleni palvelutehtäviä.
Raittiudesta olen saanut nauttia ensimmäisestä palaveristani alkaen. Toipuminen lähti siitä, että sanoin ääneen toisille ihmisille: olen alkoholisti. Ne toisetkin sanoivat niin minulle ja muille paikalla olleille.
Juomisen kiusauksia minulla on ollut vain muutamina hetkinä. Rentoutuakseni saatan tehdä kävelylenkin, katsoa TV:tä, kuunnella radiota, lukea, tavata ihmisiä, (aa-laiset, perhetuttavat ja sukulaiset mukaan lukien), työväenopistolla olen ollut useilla kursseilla, leffaan, teatteriin, konserttiin ehdin muutaman kerran vuodessa yksin tai puolison kanssa. Palaveritkin vapauttavat tunne-elämääni. On myös tilanteita, joissa saan kertoa raitistumisesta juomisestaan vielä kärsivälle ihmiselle.
Ulkomailla vieraskieliseen palaveriin meno aina hiukan jännittää, mutta sinne pääsy rentouttaa mukavasti.
Yhdyn niin Metsätähden kirjoitukseen että lämittää. Minullekin on ollut tärkeää se tekemise,
raittiin toiminnan aktivointi ja siinä on merkittävänä osana ollut todellakin vanhoihin hyviin
ja raittiisiin harrastuksiin palaaminen.
Olen oppinut sanomaan ei sellaiselle elämälle joka liittyy siihen juovaan aikaani ja pyrin vahvasti
pyrkimään olemaa siitä täysin erossa vaikka se välillä päätä kierrättääkin.
En muista koska olisin kuunnellut musiikkia kotona ja nauttinut näin paljon kotitouhuista kun
tänään teen. Kiitos siitä kuuluu sille että vältän niitä tekiijöitä jotka ovat minut saaneet retkahtamaan.
Uskon omaan elämääni ja siihen että raittius kantaa minua positiivisesti eteenpäin.
Tsemppiä raittiuden tielle, se kannattaa.
Tuo on varmaa, raitistumispäätös kypsyy eri tavoin, ja muutoksia elämäntapoihin tehdään myös kovin erilaisissa elämänvaiheissa. Siksi se keinojen siirtäminen toiselle ja opettaminen onkin äärettömän vaikeaa. Ei ole minun yksityiskohtaisista keinoistani kovin monelle apua, harvalla tilanne ja olosuhteet aivan samanlaiset ovat.
En todella osaa sanoa mikä sen päätöksen aiheutti.
Ehkä en enää pystynyt perustelemaan itselleni omaa toimintaani. Monet vuodet itse asiassa jo tiesin ja ymmärsin, että ei tämä homma nyt oikein mene. Mutta, suoraan sanoen, vaiensin oman järkeni äänen, siirsin ajatukset johonkin muuhun, yritin toimia “niin ettei vasen käsi tiedä mitä oikea tekee”… ja löystytin ajattelua, vastuuntuntoa, itsekuria… aina sen mukaan kun totuttu tapa ja mieliteko senmukaiseen käyttäytymiseen edellytti.’
Sitten vain totesin itselleni että on aikansa kullakin, ja nyt on aika ottaa järki käteen ja ainakin yrittää muuttaa toimintatapaa. (yrittäminen oli se alkutilanne, pieni epävarmuus onnistumisesta, tosiaan olin kuullut ja lukenut kauhukertomuksia vieroitusoireista ja kymmeniä vuosia perässä vaanivasta retkahtamisvaarasta jne… 
)
Ja siitä se lähti. Alkuun piti itseä psyykata ja tehdä aktiivisesti työtä, nimenomaan itseni kanssa, kaikessa rauhassa, että alkoholi menetti merkityksensä.
Jos olisin siinä vaiheessa lähtenyt johonkin keskusteluryhmään puhumaan alkoholista ja sen käytöstä, olisin luultavasti epäonnistunut, en olisi pystynyt kutistamaan sitä ongelmaa kokoisekseen… ja se olisi aiheuttanut “retkahduksen”. Jos jotain pelkää niin sen näkee joka pimeässä nurkassa…luulisin… Mutta, uskon että jollekin muulle taas on apua siitä että pitää alkoholin pinnalla niin puheissaan kuin ajatuksissaankin… meitä on niin monenlaisia.
Nyt, kun alkoholi on minulle henkilökohtaisesti jo hyvin merkityksetön aine, siitä ja sen osuudesta maailmaan ympärilläni on jo aivan mielenkiintoistakin keskustella. Siis nimenomaan keskustella, etsiä erilaisia näkökulmia ja vertaillaniitä, tutkia minkälaisia ajatusrakennelmia minkäkin asian takaa löytyy.
Ei siis edelleenkään tule mieleen alkaa väittämään että voisin “opettaa” tai että nimenomaan minun tavallani ja tekemisilläni olisi sellaista yleismaailmallista merkitystä että niitä alkaisin omien ongelmiensa kanssa taisteleville opastukseksi kertoilemaan.
Nämä kirjoitukseni ovat nimenomaan jutustelua, mieluummin pienen etäisyyden päästä ja mielenkiinnosta asiaan kokonaisuutena. Ja paljon olen täältäkin erilaisia maailmankatsomuksia löytänytkin, kiitosta vaan kaikille kirjoittajille!
Rohkenen nyt kirjottaa eka kerran tälle palstalle, keltanokka kun olen vielä. Vajaa viikko lopetuksesta ei tällä foorumilla tarkoita välttämättä mitään. Olen tässä muutamana päivänä selannut palstan tarinoita, ihmetellyt porukoiden kiivaitakin mielipiteen vaihtoja. Tällähetkellä itse kuitenkin kelaan asioita jotka johtivat tähän tilanteeseen ja ainakin toistaiseksi opettelen positiivista ajattelua, mitä siis voitan kun en ota huikkaa tai useampaa ym. ym… Tähän asti on mennyt ihan helposti, tosin huomisesta en vielä tiedä. Perhepiirissä on AA-laisia, joten tunnen hieman sitäkin puolta. Parasta tässä on kuitenkin se, että ratkaisun avaimet oli vain minulla ja onneksi tajusin sen, kukaan ei pakottanut, siitä ei olisi kuitenkaan tullut mitään. Nyt sitten menen päivä kerrallaan, toivottavasti olisi pisin putki.
Tsemppiä kaikille ja aion roikkua täällä pitkään, täällä on ihan ok porukkaa ja hyviä juttuja.
Sikke58, 6päivää.
Tervetuloa, tänne vaan
Jotenkin samassa vaiheessa aloin minäkin tänne kirjoittelemaan. Olin tehnyt ennätyksen, en varmasti ollut viikkoa ollut yhteen mittaan selvänä pariinkymmeneen vuoteen. Mutta siitä se alkoi.
Onhan täällä monenlaista “keskustelua”… osa on minun mielestäni keskusteluksi naamioitua evankeliointia, osa oman uskon pönkittämiseksi tarvittua todistelua, jokunen tahallaan trollaava ja muita ärsyttäväkin, silloin tällöin jotkut kyllästyvät toistensa juttuihin ja homma menee asiattomuuksiinkin.
Mutta, on täällä paljon aivan asiallista keskusteluakin, sellaistakin mistä itsekukin voimme jotain oppia ja löytää uusia katsantokantojakin.
Tänne sitten jäin minäkin kirjoittelemaan, vaikka omalta osalta se alkoholi on jo poissa kuvioista… ilmiönä ryyppääminen, ongelmajuominen, juoppous, alkoholin käyttö sosiallisena työkaluna ja juominen selviytymiskonstinakin, ovat ne sen verran kiinnostavia aiheita että mielelläni jutustelen.
Kirjoittele vaan, ja kerro miten etenee selviytymisprojektisi… ihan senkin takia että usein itse kirjoittaessa löytää uusia ajatuksia ja mahdollisuuksiakin!
Tervetuloa! Ja kyllä se vajaa viikkokin tarkoittaa jotain… Olet kiinnostunut oman itsesi hyvinvoinnista, joka on aina hyvä juttu 
Ja kuten Mies Metsänreunasta sanoiksi saattoikin, niin tänne kirjoittaminen vähintääkin kristallisoi omia ajatuksia ja päämääriä.
Jaa-a. Alkuraittiudessa oli vain valtava halu olla kokematta enää morkkiksia ja krapulaa. TAkana oli vuosikausien liiallista alkoholin käyttöä ja haaveita sekä kokeiluja vähentämisestä huonoin tuloksin. Ensimmäinen ajatuspelastus oli se, että ymmärsin (haikeana), että alkoholi on jätettävä kokonaan, en pysty hallitsemaan sitä käytännössä lainkaan.
Pari viikkoa raitistelin morkkiksen voimin ja sitten löysin Plinkin.
Alussa elättelin haaveita, että joinakin oikein merkittävinä päivinä voisin kulauttaa kuoharin juhlan kunniaksi. Plinkkiläisten asialliset kommentit kirkastivat pääni ja jätin sellaiset haaveet. Päätin uskoa kokeneempia 
Yksi merkittävä asia omassa raittiudessani on ollut käsittää se, että sairastan riippuvuussairautta josta ei parane koskaan. Onneksi hoito on yksinkertainen, pysyn kuosissa kun vain vältän alkoholia. Luin jossain vaiheessa paljon, liekö juhani Seppäsen kirja Selvästi juovuksissa, vai Lilli Loiri-Sepän Selviämistarinoita, ymmärsin riippuvuuden luonteen. Olen kuin viruksen saanut tietokone. Alkoholiriippuvuus on uudelleenohjelmoinut minut siten, että kaikki, aivan kaikki pyöri tavalla tai toisella alkoholin ympärillä. Elämä oli “tavallista”, mutta ajatuksissa odotin/suunnittelin/toteutin suurta juomistehtävääni. Kyse ei ole silloin enää tahdosta, vaikka niin kuvittelin. Sitähän vain ihmettelee, miksi juo vaikka päättää että ei. Riippuvuutta voit ohjailla yhtä paljon kuin allergiaa, mutta älä kokeile siedätystä. Alkoholin kanssa se ei onnistu.
Nyt on takana yli 1,5v. raittiutta ja teen koko ajan ajatustyötä. En ajattele juomista, enkä enää kaipaa sitä, mutta ajattelen itseäni ja mietin. Olenkin aika erilainen tyyppi mitä olen kuvitellut. (Parempi!) Mietin myös niitä asioita, joihin alkoholinkäyttöni on vaikuttanut. Vasta jokin aika sitten tajusin, että lykkäsin lasten hankintaakin vuosilla, koska selitin, että on niin tärkeää tavata ystäviä ja bilettää. Siis juoda… Eihän ne ystävät mihinkään katoa, mutta minä katosin… Juodessa jokin realismi hävisi, olin valtavan riippuvainen muiden mielipiteistä ja murehdin aina tulevaa.
Alkoholista luopuminen on ollut elämäni merkittävin päätös. Nyt olen päättänyt luottaa siihen että elämä kantaa. Olen rauhallinen, onnellinen ja tunnen itseni valtavan vahvaksi. Toivon sydämestäni, että tekin löydätte itsellenne sopivan tavan olla raitis!
Kiitos rohkaisevista kommenteista, tulemme vastakin paremmin tutuiksi. Tätä mun päätöstä edelsi jos rohkenen sanoa, noin vuoden kahden kypsyttely. Mikään asia ei tuntunut pysyvän lapasessa. Ei duuniasiat, raha-asiat, perhe ja varsinkaan alkoholinkäyttö. Viimemainittu olikin itseasiassa vain pakotie ongelmista, joista ei halunnut puhua, ratkaista, tehdä jotain asioiden eteen, edelleen ne on vaikeita.
Pahinta on, että siinä kusettaa vain itseään, enemmän kuin muita. Syyt aina sysää muiden piikkiin.
Nyt kun olen lähipiirille ja luottokavereille varovaisesti kertonut päätöksestäni, niin tuntuu siltä, että lähipiiri ottaa mut tosissaan ja muut sitten vähättelee, ettei se mun ottaminen nyt niin rankkaa ole koskaan ollut.
Plus etteivät ne ota mua ollenkaan tosissaan mun päätöksestä. Eivät ehkä ole väärässäkään.
Kuitenkin joka sekoiluni jälkeen olen kuullut perheenjäsenten kautta heidän kommentit, tavalla tai toisella.
" Lähtipä taas lapasesta".
Ei se mitään, se mikä ei tapa, niin se vahvistaa. Tai sitten ei, riippuu vastaanottajan itsetunnosta.
Aika näyttää.
Kuullaan taas
Osa kannustaa koska tahtoo sinulle hyvää. Osa vähättelee, koska vaakakupissa saattaa painaa vertailu omastakin juomisesta. Tai toisaalta, nyt raittiina ollessakin, on valtavan vaikeaa arvioida toisten juomista. Suurinta osaa siitä ei ehkä edes nää, sillä moniu juo yksin. Tai sitten ei vaan tajua, vaikka olisi ihan samoissa bileissäkin. Kaikilla ei ole voimakkaita kännimaneereja, ellei juo tajua kankaalle. Tavallaan on suomalainen kohteliaisuus kommentioida toiselle, että ethän sä nyt niin paljoa…
Tässäkin asiassa uskomisella on iso merkitys. Jos nyt juot omasta mielestäsi liikaa, se on totta. Sun on uskottava itse tähän eniten, sekä ongelmaan, että raitistumiseen. Ja se, että uskot/myönnät, että sulla on ongelma, on avain siihen raitistumiseen.