Nyt kun aikaa on kulunut ja etäisyyttä mieheen saanut,niin elämä on jo helpompaa.
Suurin kaipaus on poissa, eikä enää odota miestä tulevaksi,meneväksi eikä murehdi hänen olotilaansa.
Toissapäivänä mies laittoi mulle tekstiviestin “Ei me vissiin pystytty parempaan”. Sen jälkeen hän soitti ja haukkui minut ihan alimpaan kastiin. Olin itse rauhallinen ja kuuntelin miestä kuin vierasta ihmistä ja huomasin etäisyyttä saaneena miten sairas hän onkaan.
Ja edelleen hän kieltää ongelmansa ja minulle hän ivaili että pitäisikö hänen ihailla minua kun olen häntä sietänyt ryyppyputken aikana ja auttanut kuiville, että ihailuako odotan.
Kaiken huutamisensa jälkeen mies edelleen luuli jättävänsä takaportit auki sanoen, että mietitään vielä asioita.
Sen hän onneksi myönsi että ei tiedä mitä haluaa elämältään.
Toisaalta mies säälittää, mutta hän itse tiensä valinnut ja ehkäpä hänen pitää mennä vielä syvemmälle alkoholisminsa kanssa että se pysäytys tulee.
Hyvä, että helpottaa. Ihan itsesi kannalta.
Noinhan se vaan tuppaa menemään…
Tänään juuri terapeutin luona pohdiskelin, että ehkä alkoholistit voi jakaa samalla tavalla kahteen ryhmään kuin narsistitkin. On olemassa paksunahkaisia narsisteja ja heikkonahkaisia narsisteja (ei ole minun keksimä juttu, vaan olen kuullut terapeutilta). Paksunahkaiset narsistit eivät tunnista itsessään mitään vikaa eivätkä siten koskaan nöyrry hakemaan luonnehäiriöönsä apua. Heikkonahkaiset narsistit ovat niitä, jotka elämän murheen syövereissä hakevat ammattiapua ja heillä on toivoa toipumisesta.
Alkoholisteissakin siis saattaa olla vastaavia eroja. Paksunahkaiset alkoholistit kuolevat juomiseen, heikkonahkaiset nöyrtyvät murheen syövereissä hakemaan apua.
Mistä nämä sitten erottaa, siinäpä kysymys…
Ei kai meidän tarvitse näitä erotellakaan. Jokainen toipuminen on pieni ihme ja ilo.
Täytyy korjata, että termit olivatkin paksunahkainen ja ohutnahkainen narsisti. Ja nopeasti muistellen se ero meni siinä, että paksunahkainen narsisti on enemmän ulospäinsuuntautuva ja hakee jatkuvasti ulkoista palautetta narsismilleen. Ohutnahkainen narsisti on enemmän sisäänpäinkääntyvä erakkoluonne, joka lueskelee ja tutkii esim. kirjojen avulla itseään ja yrittää päästä järkeilemällä selvyyteen itsestään. Paksunahkainen manupuloi muita ihmisiä, ohutnahkainen manipuloi jatkuvasti itseään heikon itsetuntonsa takia.
Jääminttu, kiva kuulla sinusta 
Olenkin miettinyt, miten menee. Mies yrittää näemmä herätellä sinussa halua pyytää hänet takaisin. Tuota kestää niin kauan, kunnes hän löytää jonkun toisen ‘kiusattavaksi’. Siihen asti kun jaksat pitää pintasi, olet lopulta kuivilla 
Jos tuo on terapeuttien, ns, asiantuntijoiden käsitys, en antaisi kovinkaan korkeaa arvosanaa alkoholismin tuntemisesta. Puhutaan narsismista ja suhtaudutaan alkoholistiin kuin oltaisiin hänen yläpuolellaan. Sen sijaan ei ymmärretä alkoholistin egoistista puolta. Surkea, yhteiskunnan alimmalla portaalla oleva alkkari ei pysty toteuttamaan egoismiaan. Mutta entäpä kun kysymys on korkeassa asemassa olevasta henkilöstä. Hän rynnii eteen päin kaikin voimin ja raivaa tieltään vastustajansa. Antaa potkuja, syrjäyttää, jopa tappaa. (vrt Josif Stalin) Yhteiskunnassa meilläkin on ollut ja on johtajia, jotka ovat ilmieläviä alkkareita. Sitä ei uskalleta ääneen sanoa, koska heillä on liikaa valtaa ja välineitä egoisminsa toteuttamiseksi. Puhutaankin välttelevästi “henkilökohtaisesta ongelmasta.”
“Tavallisen” alkkarin tuhovietti kohdistuu siihen, mihin hänellä on valtaa. Omaan perheyhteisöön ja elämänkumppaniin. Alkkari ei edes ymmärrä tekevänsä karmeaa jälkeä, vaan syyttää kaikesta olosuhteita ja toisia ihmisiä. Myöhemmässä vaiheessa astuu kuvaan sairaalloinen mustasukkaisuus, kateus ja epäluuloisuus kaikkea kohtaan.
Egoistin motto voisi olla jotenkin: Minä, minun, minulle, paljon, kaikki ja heti.
Tästä voidaan veivata vaikka miten. Ensi suosittelen kokemaan alkoholismin itse, henkilökohtaisesti. Ja jos siitä selviää, työskentelemään kentällä juovien ja toipuvien, sekä toipuneiden parissa. Sitten voi keskustelu alkaa kokemuksiin perustuen.
Että en ihan repeäisi oman egoismini kanssa, sanon, että tämä on minun kokemuksiini ja lukuisien toisten kokemuksiin perustuva mielipide.
Juu, ei ollut terapeutin käsitys vaan omia mietteitäni. Siis yleisesti tunnettu käsitys on narsistien jakaminen paksu- ja ohutnahkaisiin. Tarkastelin asiaa siis avunhakemisen kannalta, ketkö nöyrtyvät ja ketkä ei. Minun mietiskelyä terapiatunnilla oli alkoholistien tarkastelu siitä näkövinkkelistä. Kunhan pohdiskelin, siellä terapiatunnilla on tarkoituskin heitellä vapaasti kaikenlaista mitä sylki suuhun tuo, terapeutti sanoo siihen sitten että jaahas, ahaa… 
Ja sen verran vielä, ettei tule vain alkoholoisteja tarkasteltua. Minun oma sairauteni on ollut ohutnahkainen narsismi, ja siis on vieläkin, mutta tiedostettuna ja työstämisen alla.
Voi olla yleisempääkin juuri läheisriippuvaisilla. Minullakin on tullut luettua erinäinen määrä itseapuoppaita, psykologisia ja filosofisia teoksia, populistisia parisuhteen kehittämisopuksia jne.
Oma itse on ollut kadoksissa ja mielikuva itsestä on tullut sitä kautta, mitä muut minusta ajattelevat. Ohutnahkaisista pääsee kaikki niin helposti sisälle ja siitä se heikko itsetunto sitten varmaan johtuukin (tai kumpi oli ensin?). Paksunahkaiset ja ohutnahkaiset muodostavat usein hyvän vakka-kansipariskunnan. Paksunahkainen syöttää käsitystä ohutnahkaisesta ja ohutnahkaisen aika menee mietsikellessä, että niin ehkä juuri tuota minä olen, juu, kyllä kaikki syy on minussa jne… Ei siinä ehdi kyseenalaistaa, että olisiko kyseessä paksunahkaisen omien huonojen puolien kantamista paksunahkaisen puolesta.
Hieno löytö terapiassa on ollut alkaa löytää itseään. Sitä varten piti ensin alkaa tunnistaa ja tunnustaa ääneen omia rajojaan ja huomata, että miten ihmeessä aiemmin omien rajojen läpi onkin mennyt niin paljon puppua, toisten tunteensiirtoja.
Yhteys omaan itseen on sellainen lämmin luottavainen tunne, noh, oikeastaan juuri sen tunne, mikä tulee kun uskoo ja luottaa KV:n rakkauteen. Tämä menee nyt todella lähelle tuota karkauspäivän AA:n Päivä kerrallaan-kirjan tekstiä…
Kyllä minullakin oma kasvu on edistynyt sillä, että tunnistin narsismin itsessäni. Oli se sitten kumpaa nahkaa tahansa, yhtä hallitsevaa se on ollut omassa persoonassani ja estänyt omaan itseen tutustumisen.
Täältä löytyy hyvä artikkeli ohut- ja paksunahkaisista narsisteista, tosin aika hankalaa ammattitermistöä, mutta kyllä sieltä itsensä tunnistaa ohutnahkaisena narsistina:
Mr. negatiivisuus on onneksi antanut minun olla rauhassa. Siitä tiedän ettei hänellä ole nyt ryyppyputkea päällä. Ryypätessä hän nimittäin yrittää soitella kaikille exilleen 
Se on sitten eri asia, että vastaako hänelle kukaan.
Olen suunnattomasti nauttinut tästä yksin olosta. On kuin paksu ja pölyinen samettiverho olisi vedetty edestä pois.
Seurustelu alkoholistin kanssa oli myös kasvattava kokemus. Vaikka se oli kaikessa yllättävyydessään raskasta, niin oli kuitenkin kasvattava kokemus tutustua alkoholistin maailmaan aikuisen silmin. Itse kun olen alkoholistin lapsi niin on kokemuksia vain lapsi-vanhempi perspektiivistä.
Ja kuten Jouluenkeli kirjoitti, niin nyt todella huomasin että narsistien tapaan alkoholisteissakin on niitä paksunahkaisia että ohutnahkaisia.
Ja Amelielle, kyllä minä olen vahvoilla miehen suhteen, ei hän saa minua koukutettua millään lailla haaviinsa. Ei ole syytä vaihtaa hyvää olotilaa täyteen kaaokseen.
Oli tosi hyvä linkki! Ohutnahkaisen narsistin ominaisuuksista tunnistin paljon läheisriippuvaisten piirteitä, tosin ainakin omalla kohdallani tunnistin sekä ohut- että paksunahkaisen piirteitä, ehkä vallitsevampana kuitenkin tuo ohutnahkainen. Tosi mielenkiintoisia ja silmiäavaavia oivalluksia kyllä sai tuosta artikkelista, vaikka pitkä ja vaikealukuinen se oli.
Ihmisillä, joilla on narsistinen persoonallisuushäiriö on luontainen taipumus erilaisiin riippuvuuksiin, kuten alkohlismiin. Tämä kohta oli aikanaan yksi NPH:n kliinisen luonteenpiirremääritelmän osa. Jossain vaiheessa se poistettiin, koska taipumus riippuvuuksiin on oikeastaan kaikilla persoonallisuuksilla.
Mutta sikäli tuo ajatus paksunahkaisuudesta voi sopiakin siihen, kuinka toiset hakeutuvat helpommin hoitoon. Jotenkin minusta tuntuu kuitenkin siltä, että juuri paksunahkaiset narskut eivät juurikaan kaikkivoipaisuudessaan alkoholisoituisi. Toisaalta taas artikkelissa kuvatut herkkänahkaisilla narsisteilla on taipumus jäädä kiinni tiettyihin häpeää tuottaneisiin tilanteisiin, vatvoa, olla antamatta anteeksi tai unohtaa tapahtunutta sekä pahimmassa tapauksessa turruttaa paha olonsa alkoholilla, lääkkeillä tai huumeilla. Oma alkoholismini ainakin perustuu juuri tuohon sisäiseen huonommuuden tunteeseen ja häpeän vahvaan kokemiseen.
Alkoholi on minulle keino paeta itseäni.
Todennäköisyys lääkeriippuvuuteen kohdallani on aivan yhtä suuri. Sen vuoksi pelkäänkin esim. masennuslääkkeitä.
Mietin vielä artikkelin Riitta Hyrckin artikkelissa esitetyn ajatusmallin sopivuutta erilaisiin narsismin tyyppeihin, myyttihän menee niin, että on olemassa kaksi ääripäätä, Narkissos ja Echo. (Ja jotain niiden väliltä) Toinen vaatii ihailua ja toinen antaa sitä - manipulointimielessä. Molemmat yhtä vaikeita tyyppejä ja kumpikaan ei välttämättä näe itseään … Jotenkin minun mielessäni artikkelin kuvausten perusteella Narkissos olisi paksunahkainen ja Echo olisi herkkänahkainen. Mutta jotenkin tuo tuntuu aika lohduttomalta ajatukselta. Luulisi Narkissoksenkin kääntyvän lopulta sisään päin, viimeistään keski-iässä, kun joutuu kohtaamaan fyysiset rajansa, kauneus ei ole ikuista, niin kuin ei ole fyysinen kestokykykään. Poikkeuksen saattaa tehdä se 2%(?) narsistisesti luonnehäiriöisistä, joita sanotaan psykopaateiksi. Muilla eri asteiset vammat antanevat tilaa parantaville prosesseille ajan myötä. Minun näkemykseni terapiasta näiden vammojen paranemisessa on aika skeptinen. Ennemminkin kuvittelen niiden paranevan luonnollisesti, äidistä eroon kasvamisen myötä, arkkityyppiset (=geneettiset,vaistomaiset,sisäsyntyiset) hyvä ja paha äiti pääsevät tasapainoon, mikä on alitajuinen jokaisella tapahtuva prosessi, joka usein voimistuu keski-iän kriisin yhteydessä riippumatta siitä minkälainen todellinen äitikokemus on.
Voiko terapeutti vaikuttaa tuohon prosessiin tai nopeuttaa sitä?
Terapeutin rooli on kai enimmäkseen tuntea ohutnahakaisen puolesta ohutnahkaisen tunteita ja tunnistaa omia vastatunteitaan niin kauan, kunnes ohutnahkaisen terapia etenee niin pitkälle, että alkaa tunnistaa niitä tunteita itsessään. Se voi viedä kauan, minunkin kohdalla on mennyt vuosia että tähän pisteeseen on päästy…
Paksnahkaisen kanssa voi olla hankalampaa, ne kai useimmiten lopettavat terapian lyhyeen mitätöimällä terapeutin, jotta pääsevät niskan päälle siinäkin vuorovaikutussuhteessa.
Niku kirjoitti asiaa, minäkin olen tunnistanut itsessäni paksunahkaisen piirteitä, joskin ohutnahkainen on huomattavasti vallitsevampi. Paksunahkaisen piirteet tulevat minussa esiin hylkäämiskokemusten jälkeen, kun tulee tarve kieltää kaikenlaiset riippuvuuden tunteet suhteessa muihin ihmisiin. Silloin elämässä alkaa korostua päteminen esim. työssä.
Lisäyksenä vielä, että ohutnahkaisella ne vaikeat tunteet ovat vihantunteet joita ei haluttaisi ilmaista ja syyllisyydentunteent joita koetaan aamusta yöhön.
Siksi kai terapiaprosessin suunta on sellainen, että ohutnahkainen alkaa enemmän tunnistaa vihantunteitaan ja sen johdosta laittaa rajoja suhteessa toisiin ihmisiin. Syyllisyydentunteiden kanssa hän oppii elämään paremmin ja ymmärtämään, että suurin osa niistä ei kuuluisikaan hänelle. Tähän ilmeisesti anteeksiantoharjoitus osuu ja uppoaa. Opitaan antamaan itselle ja samalla muille anteeksi virheitä eikä koko maailma kaadu, vaikka silloin tällöin tulee ilmaistua vähän voimakkaamminkin vihantunteita (tai yleensäkin omia mielipiteitä, joista toiset voivat olla eri mieltä ja pahoittaa mielensäkin).
Minä tunnistin tuosta artikkelista tuon mustaan aukkoon tippumis-tunteen, jota tunnen erityisesti hylätyksitulotilanteissa. Olipa hyvä lukea se ihan selväkielisestä tekstistä, että kuvittelemani tunne on oikeasti olemassa enkä ole sitä itse keksinyt.
Niin oli minullekin. Olin ja olen egoisti. Ego on kutistunut hallittavaan mittaan. Alkoholittomuus on ollut minulle ainoa toimiva keino kohdata itseni.