Mulla kun on viimeisen vuoden ollut harrastuksena tämä tukeva raittius, niin ole lukenut kaikkea mahdollista aiheeseen liittyvää.
Jälkeenpäin en aina muista, että mistä luin mielenkiintoisen jutun 
. Ajattelinkin, että jos keräisimme tähän ketjuun talteen artikkeleita.
Aloitan tällä Hesarissa olleella kolumnilla:
hs.fi/tiede/Kolumni+Addiktio … are&sivu=1
[size=150]Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle[/size]
Jani Kaaro
Ajattelin tässä kolumnissa tarjoutua koekaniiniksi ihmiskokeeseen. Siinä minulle annetaan lääkärin valvonnassa aloittelijan annos heroiinia.
Tämän lisäksi tarjoudun ottamaan heroiinia kliinisessä ympäristössä muutaman päivän peräkkäin ja lopettamaan yhtäkkiä. Haluan nimittäin tietää pitääkö lukemani paikkansa.
Heroiinin vaikutuksia tutkittiin tieteen metodein 1920-luvulta 1960-luvulle, minkä jälkeen heroiinista tuli laitonta ja tutkimukset lopetettiin. Tutustuin näihin varhaisiin tutkimuksiin hiljattain, ja suhteessa siihen, mitä olen heroiinista lukenut ja kuullut, tuloksissa oli paljon nieltävää.
Suurin osa ihmisistä ei raportoinut saavansa heroiinista tai morfiinista minkäänlaista mielihyvää.
Parhaiten toteutetut kokeet suoritettiin Harvardin lääketieteellisessä koulussa 1960-luvun alussa. Niissä terveille vapaaehtoisille annettiin heroiinia, morfiinia tai vaihtoehtoisesti plaseboa siten, että edes tutkijat eivät tienneet, mikä ryhmä sai mitäkin ainetta ennen kuin tulokset oli analysoitu.
Tulokset olivat johdonmukaiset kautta linjan. Suurin osa ihmisistä ei raportoinut saavansa heroiinista tai morfiinista minkäänlaista mielihyvää. Ne, jotka kokivat jonkinlaista mielihyvää, eivät maininneet mitään poikkeuksellisesta euforiasta.
Tavallisimmin raportoituja oireita olivat väsymys, sumuinen olo, huimaus, kutina ja pahoinvointi.
Olisiko euforian puute voinut johtua liian pienestä annostuksesta? Tuskin. Sveitsiläiset tutkijat selvittivät asiaa harvinaisessa tutkimuksessa vuonna 2001. Siinä vapaaehtoisille annettiin korkeita annoksia ensin morfiinia, sitten heroiinia. Eräs tutkimuksen löydöksistä oli se, miten heikko näiden aineiden euforiaa aiheuttava vaikutus oli – ja että annoskoon nostaminen vähensi euforian tunnetta.
Entäpä jos tulokset johtuivat siitä, että ensimmäinen kerta ei aiheuta euforiaa? Tutkijat ovat kysyneet itseltään saman kysymyksen ja selvittäneet sitäkin.
Kaksi vapaaehtoista, jotka ottivat heroiinia useana päivänä peräkkäin, kuvasivat kokemusta British Medical Journalissa vuonna 1969 seuraavasti: “Heroiini ei tuota minkäänlaista iloa. Nämä seitsemän päivää ovat olleet pelkkää synkkää kärsimystä.”
Entä sitten ne vieroitusoireet? Ehkäpä ihmiset eivät käytä heroiinia euforian vuoksi vaan siksi, että kerran makuun päästyään, he eivät pääse siitä eroon vieroitusoireiden vuoksi? Mutta sekään ei aivan näytä pitävän paikkaansa.
Kanadalainen lääketieteellinen komissio totesi vuonna 1973, että “vakavat opioidivieroitusoireet näyttävät olevan pikemminkin poikkeus kuin sääntö; useimmat heroinistit ja heitä hoitavat lääkärit vertaavat vieroitusoireita flunssaan”.
Tutkijat ovat kuvanneet myös lukuisia tapauksia, joissa markkinoilla ollut heroiini on ollut niin heikkoa, ettei sillä ole voinut olla plaseboa kummempaa vaikutusta. Silti heroinistit ovat jatkaneet sen käyttöä kuin se olisi aitoa tavaraa. Jos totuus on käynyt ilmi, he ovat olleet hyvin noloja.
Heroiinista mainittakoon vielä kiintoisa yksityiskohta Zürichista. Siellä kaupunki sallii heroinistien tulla sairaalaan hakemaan päivittäinen annoksensa ilmaiseksi, jotta heidän ei tarvitse tehdä rikoksia ostaakseen saman katukaupasta.
Moni onkin saanut klinikalta apua, mutta vielä useampi jättää mahdollisuuden käyttämättä – ja tiedättekö miksi? Yksi syy on siinä, että sairaalan loisteputkien alla – vailla kaikkea nistimytologiaa ja omaa kollektiivia – aineessa ei ole sitä potkua, mitä he odottavat.
Jos tämä kaikki tulee teille yllätyksenä, ja reaktionne on hölmistynyt epäusko, sama oli täällä. Kuinka monta tiedejuttua olenkaan kirjoittanut siitä, että addiktio on aivosairaus, pysyvä neurofysiologinen muutos aivoissa. Siksi soitin psykiatri Hannu Lauermalle, jolla on paljon kokemusta heroinisteista ja muistakin huumeriippuvaisista.
Tutkimukset olivat hänenkin mielestään hieman yllättäviä, mutta kliiniseen kokemukseensa nojaten hän pitää niitä uskottavina. Heroiiniaddiktio nimittäin tuntuu monesti vaativan enemmän kuin pelkän heroiinin.
Tässä kolumnissa aionkin väittää, että addiktioissa ylipäänsä on kyse paljon enemmästä kuin addiktion kohteista tai sen vaikutuksesta aivoihin. Jos haluamme ymmärtää heroinisteja, emme voi hakea selitystä vain heroiinista.
Jos haluamme ymmärtää peliaddiktia, emme löydä selitystä vain mielihyväkeskuksesta. On katsottava laajemmin elämää, yhteisöä ja kulttuuria, josta addiktiot nousevat.
Sallikaa minun siis aloittaa perusteluni eläimistä. Se on luonnollinen paikka aloittaa, sillä suuri osa siitä, mitä tiedämme addiktiosta ja sen neuroysiologiasta, on peräisin eläinkokeista.
Eläinkokeissa koe-eläimillä on vapaa pääsy niin sanottuun skinnerin boksiin, jossa eläin voi itse käydä hakemassa päivittäisen annoksensa tutkittavaa huumetta.
Tutkijat lukevat boksin seinässä olevasta mittarista, kuinka innokkaasti rotta on käynyt huumaamassa itseään, ja päättelevät sen pohjalta, miten pahasti se on addiktoitunut. Havainto saa vahvistuksensa aivojen anatomisesta tutkimuksesta.
Kanadalainen huumausainetutkija Bruce Alexander oli ensimmäisiä, jotka alkoivat epäillä, että addiktio saattaisi olla sivutuote koe-eläinten surkeasta elämästä.
Kuvittele, että olet sosiaalinen rotta, ja sinut eristetään lajikumppaneistasi. Sinut pannaan läpinäkyvään häkkiin, jossa ei ole virikkeitä saati sen vertaa sahanpurua, että sen alle voisi kaivautua piiloon. Sen päälle lisätään vielä kivuliaat tutkimusoperaatiot; verinäytteet, kokeet ja kanyylit. Alkaako morfiini tai heroiini yhtäkkiä kuulostaa houkuttavalta vaihtoehdolta?
Alexander ja kollegat panivat pystyyn klassisen kokeen, joka tunnetaan nimellä Rat Park Experiment. Normaaleista koeoloista poiketen rottapuistossa oli tilaa lähes koko huoneen verran. Häkin sisustus haettiin luonnosta, ja siellä oli sammalta, oksia, maanalaisia käytäviä ja mahdollisuus kiipeillä. Rotat saivat elää omassa sosiaalisessa ryhmässään ja elää luonnollista elämää. Lisäksi niille oli jatkuvasti tarjolla erittäin voimakkaasti addiktoivaa morfiinia.
Tulokset osoittivat kaksi asiaa. Ensinnäkin, morfiini ei kiinnostanut rottia lainkaan. Toiseksi, vaikka tutkijat tekivät kaikkensa saadakseen rotat addiktoitumaan morfiiniin – he ruiskuttivat sitä pakolla joihinkin yksilöihin päivä toisensa jälkeen tai tekivät liuoksesta niin makeaa, ettei mikään rotta voinut sitä vastustaa – he eivät saaneet rotissa aikaan vakavaa addiktiota.
Tutkijat päättelivät, että jos rotat saavat elää luontaista ja lajityypillistä elämää omassa sosiaalisessa yhteisössään ne eivät a) osoita kiinnostusta päihteisiin ja b) eivät addiktoidu odotetulla tavalla huumeisiin, jotka toisessa kontekstissa olisivat niille erittäin addiktoivia.
Päteekö tämä myös ihmisiin? Selittääkö sosiaalinen ympäristö, miksi jotkut addiktoituvat ja toiset eivät? Jos näin on, meidän pitäisi löytää siitä kahdenlaisia todisteita. Ensinnäkin eheiden sosiaalisten yhteisöjen pitäisi suojata ihmisiä addiktioilta. Toiseksi, kun sosiaaliset yhteisöt hajotetaan tai ihmiset revitään niistä juuriltaan, addiktioiden pitäisi lisääntyä.
Historia tarjoaa molemmista runsaasti esimerkkejä.
Ongelmat alkoholin ja huumeiden kanssa nykyisessä mittakaavassa alkoivat vasta 1960-luvun tienoilla.
Kaikki varmasti tietävät, miten vaikeasti alkoholisoituneita ja huumeriippuvaisia monet Pohjois-Amerikan intiaaniyhteisöt ovat tänä päivänä. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina. Monet intiaaniheimot käyttivät esimerkiksi alkoholia vuosisatojen ajan ilman mitään todisteita laajamittaisesta addiktiosta.
Antropologi Colin Samsonin mukaan Quebecin Innut tutustuivat alkoholiin jo 1700-luvulla. Turkiskauppiaat koettivat aktiivisesti addiktoida heitä saadakseen heidät työskentelemään itselleen viskipalkalla.
Osa varmasti alkoholisoituikin, mutta mitään todisteita laajamittaisesta alkoholismista Innujen historiassa ei ole olemassa, vaikka antropologeja lappasi heimon vieraana 1800-luvulta lähtien. Ajan antropologien mukaan alkoholia käytettiin lähinnä osana uskonnollisia seremonioita ja kiitosuhrina hengille.
Ongelmat alkoholin ja huumeiden kanssa nykyisessä mittakaavassa alkoivat vasta 1960-luvun tienoilla. Silloin Innut siirrettiin pois omalta maaltaan ja pakotettiin luopumaan elintavastaan. Heistä tuli riippuvaisia Kanadan hallituksesta, ja he menettivät kulttuurinsa ja merkityksensä kansana.
Tämä kaava toistuu jokaisen Pohjois-Amerikan intiaaniheimon, Uuden-Seelannin maorien, Australian aboriginaalien ja Skandinavian ja Venäjän saamelaisten parissa. Kaikilla kansoilla on ollut kosolti tilaisuuksia addikoitua johonkin päihteeseen, mutta ongelmat laajamittaisen addiktion kanssa alkavat vasta kun yhteisöt tuhotaan ja ihmiset revitään juuriltaan.
Alexanderin teorian mukaan addiktiot – mitkä tahansa addiktiot – ovat nimenomaisesti ihmisten tapa sopeutua juurettomuuteen; elämään vailla oman sosiaalisen ryhmä lohtua. Addiktiot eivät siis ole pelkästään mielihyvää tai pakoa todellisuudesta, vaan pyrkimys löytää jokin korvike sille sosiaaliselle yhteisölle, joka heiltä otettiin pois tai jota he eivät koskaan saaneet.
Teorian valossa onkin huomionarvoista, miten tärkeää addikteille on kontakti toisiin addikteihin. Heroinistit liikkuvat omissa porukoissaan, jotka jakavat aineen ja pitävät huolta toisistaan.
Peliaddiktit ovat jatkuvassa kontaktissa oman virtuaalisen yhteisönsä kanssa. Ne ovat pyrkimyksiä rakentaa oma yhteisö – miten puutteellinen tai risainen tahansa – sen yhteisön tilalle, mitä heillä ei koskaan ole ollut. Vanhalla ystävällä olikin tapana sanoa humalan noustessa: “Tuntuu kuin tulisi kotiin.”
Tämä “kodin” tunne on tärkeä syy siinä, miksi addiktioista luopuminen on monille niin vaikeaa; siinä ihminen joutuu hylkäämään elämäntavan ja yhteisön, jonka hän on tuntenut omakseen, ja joka on hyväksynyt hänet. Miten hän koskaan pärjäisi sen ulkopuolella?
Katsotaan sitten vielä mikrotasolla, miten juurettomuus voi vaikuttaa myös meidän addiktioidemme taustalla. Meitä ei ole revitty juuriltamme, kuten intiaaneja, mutta juurettomuutemme on toista laatua.
On lapsia, joita vanhemmat eivät koskaan osanneet rakastaa; nuoria, joita ei koskaan huolittu mihinkään porukkaan; aikuisia, jotka ajelehtivat työttöminä; ihmisiä, joiden annettiin ymmärtää pienestä pitäen, etteivät he kelpaa mihinkään.
Eivätkä juurettomuuden ongelmat koske vain huono-osaisia. Varakkaiden perheiden lapset voivat tuntea olevansa kykenemättömiä täyttämään heihin kohdistuvia odotuksia, ja he haluavat riuhtaista itsensä niistä irti.
Näille ihmisille ei koskaan annettu edes mahdollisuutta kasvattaa juuria mihinkään yhteisöön, tai he katkaisivat ne itse. Sosiaaliselle eläimelle tällainen irtolaisuus tuottaa kuitenkin psyykkistä kipua. Oli se sitten alkoholi, heroiini tai uhkapeli mikä kivun vie pois – kivun katoaminen koukuttaa.
Psyykkisen kivun tunne voi olla selitys myös sille, miksi terveet ihmiset eivät kokeissa ole saaneet heroiinista euforiaa. Auttavatko vitamiinipillerit, jos ei ole vitamiininpuutosta? Eivät. Entä auttavatko kipulääkkeet, jos ei ole kipua? Eivät.
Heroiini on nimenomaisesti kipulääke, ja ilman kipua on todennäköisesti turha odottaa kovin voimakasta vastetta – ellet sitten ole 18-vuotias, ja ota sitä vastaan ihannoimaltasi desperadolta, joka hehkuttaa miten mahtavaa se on.
Zoomatakseni takaisin makrotasolle, haluan mainita vielä voimasta, joka tietyllä tavalla altistaa kokonaiset kansakunnat addiktioille.
Oli kyseessä nimittäin sademetsän heimo, jolta hakkuut tuhoavat kodin; itäeurooppalaiset siirtotyöläiset Olkiluoto III:n työmaalla; filippiiniläiset naiset, jotka jättävät omat lapsensa kotimaahan hoitaakseen rikkaiden amerikkalaisten muksuja; tai yritysjohtajat, jotka ovat liian kiireisiä tutustuakseen lapsiinsa, nykyinen versio markkinataloudesta repii ihmisiä ja yhteisöjä juuriltaan valtavalla mittakaavalla – ja tilalle se tarjoaa vain palveluita ja kaapit täyteen roinaa.
Missään tämä markkinatalouden ja addiktioiden yhteys ei näy tällä hetkellä niin traagisesti kuin Venäjällä, jossa alkoholiongelma ei ole koskaan ollut näin paha. Alexanderin teoriaa mukaillen on helppo nähdä, kuinka sosialismin hajoaminen jätti ihmiset juurettomiksi.
Vaikka monet nauravat sosialismille, se tyydytti ihmisten yhteisöllistä tarvetta varmasti satakertaisesti enemmän kuin sen tilalle tullut individualistinen kilpailu ja tavarataivas. Nyt venäläiset lääkitsevät psyykkistä kipuaan vodkalla ennennäkemättömällä intensiteetillä, mikä vie yhä useamman aikaiseen hautaan.
Suurella monitieteilijällä,Gregory Batesonilla, oli tapana sanoa, että addiktio on yksi isoista kysymyksistä – kysymys, jonka varassa sivilisaatiot nousevat tai kaatuvat. Jos se on totta, ennuste on heikko.
Vapaa markkinatalous on heltymätön vaatimuksessaan alistaa kulttuuriset ja sosiaaliset arvot taloudellisen hyödyn imperatiiville. Se ei epäröi kajota mihinkään sosiaaliseen yksikköön, jos talous vaatii sen hajottamista tai uudelleen järjestämistä.
Eikö moderni maailma siis tee meistä kaikista eräänlaisia reservaatti-intiaaneja? Onhan meillä mönkijöitä, autoja, pelejä, vehkeitä ja pakasteruokaa. Olisi mahdollisuus tehdä sitä tai ruveta tähän, kun vain viitsii.
Vähemmän on yhteisön tuntua. Vähemmän on maata, johon kasvattaa juurensa. Addiktiot ovat korvikkeita tälle hengen köyhyydelle.
[size=150]Kofeiinin vieroitustila on mielenterveyden häiriö[/size]
Johanna Sinisalo
hs.fi/tiede/Kofeiinin+vieroi … 7244807181
Facebookissa törmää jatkuvasti pilapiirroksiin ja kuvapareihin, joissa aggressiivinen ja aivotoiminnaltaan jähmeä henkilö muuttuu aurinkoiseksi älyköksi, kun hän saa päivän ensimmäisen kupillisen kahvia.
Kahvi nähdään taianomaisena, elvyttävänä eliksiirinä, joka ajoissa nautittuna tuntuu ehkäisevän raivokohtauksia, pomon mukiloimisia, avioeroja ja vielä pahempaakin. Siis positiivinen aine kaiken kaikkiaan, vai mitä?
Yhtä hyvin kofeiinia voisi pitää melkoisena huumeena.
Jo parikymmentä vuotta on tiedetty, että keskushermostoa vireyttävä kofeiini aiheuttaa riippuvuutta – ei pelkästään henkistä, vaan myös kemiallista. Saannin äkillinen katkaisu aiheuttaa muun muassa päänsärkyä, keskittymiskyvyn laskua ja ahdistuneisuutta.
Silti joidenkin mielestä voi olla yllättävää, että American Psychiatric Associationin eli Amerikan psykiatriliiton tuoreessa julkaisussa kofeiinin vieroitusoiretila luokiteltiin ensimmäistä kertaa mielenterveyden häiriöksi.
Kofeiini lienee maailman runsaimmin käytetty psykoaktiivinen eli aivojen toimintaan vaikuttava aine. Noin 80 prosenttia yhdysvaltalaisista käyttää sitä päivittäin. Kofeiinia on kahvin lisäksi teessä sekä kola- ja energiajuomissa.
Kofeiini imeytyy elimistöön suolistossa ja siirtyy sieltä verenkierron mukana aivoihin. Koska kofeiini muistuttaa läheisesti aivoissamme esiintyvää, väsymyksen tunnetta tuottavaa adenosiinimolekyyliä, se pystyy valtaamaan aivojen adenosiinireseptorit. Näin syntyy keinotekoinen vireystila. Aivoihin yli jäänyt adenosiini taas laukaisee adrenaliinin eritystä, joka lisää energisyyden tunnetta.
Kahvia ja alkoholia tutkinut kirjailija Stephen R. Braun ilmaisee asian osuvasti tiedeinstituutti Smithsonian nettisivuilla: “Kofeiini on puupalikka, joka laitetaan aivojen jarrupolkimen alle.”
Kofeiinin runsas ja jatkuva käyttö muuttaa aivoja. Aivot kasvattavat lisää adenosiinireseptoreita, ja kahvittelija tarvitsee yhä isomman ja vahvemman annoksen saadakseen aikaan toivotun vaikutuksen.
Kofeiiniriippuvuus on toki karistettavissa viikon parin pidättäytymisellä, mitä ei voi sanoa kaikista aineista. Mutta mitähän kahville kävisi, jos se keksittäisiin nyt?
[size=150]Suomi juo : Suomalaisten alkoholinkäyttö ja sen muutokset 1968-2008[/size]
julkari.fi/handle/10024/80301
Tässä on yli 300 sivuinen pläjäys luettavaksi.
Muutama Fingepori kevennykseksi
hs.fi/fingerpori/s1349763027368
hs.fi/fingerpori/s1349760184228
hs.fi/fingerpori/s1305696320113
[size=150]Näkökulma: Voimmeko me mamutkin nostaa kissan pöydälle?[/size]
yle.fi/uutiset/nakokulma_voimmek … le/6739528
Suomen tämän hetken pahin vihollinen ei ole Venäjä, eikä maahanmuuttajat, eikä islamistit, eikä äärioikeistolaiset. Se on alkoholi, sanoo toimittaja Wali Hashi.
Toimin välillä vartijana Turun keskustassa. Työtehtävissä törmään päivittäin alkoholisteihin, tai kutsun heitä asiakkaiksi. Yksi heistä on Pekka.
Pekka on harmiton alkoholisti, jonka aina poistan tietystä liikkeestä. Eräänä iltana juteltiin Pekan kanssa.
Pekka näytti kossupulloa ja sanoi: Olin lääkäri ja minulla oli lapset ja vaimo, onnellinen perhe, menetin kaiken, ja se syy oli tämä.
Kysyin: miksi et yksinkertaisesti lopettanut?
Helppohan sinun on sanoa, tiuskaisi Pekka.
Mistä saat rahaa, että voit juoda näin paljon alkoholia, kysyin.
Sossulta tietenkin, vastasi Pekka.
Kun puhun suomalaisten ystävieni tai työkavereiden kanssa, he harvoin puhuvat henkilökohtaista asioista, kuten perheestä, sairauksista, taustasta, uskonnosta tai siitä, ketä he äänestävät.
Mutta kuulen heiltä päivittäin sellaisia asioita kuin olin kännissä, vedin lärvät, olin naamareissa, vedin perseet, olin ihan peltikii, olin turpa jumissa jne. Ja sen jälkeen krapula.
Jos olet kännissä tai juot alkoholia liikaa, se on minusta todella henkilökohtainen asia, mutta ei ehkä tässä yhteiskunnassa. Alkoholin käyttö on Suomessa hyväksyttyä.
Suomessa ihmiset kertovat ylpeinä, miten kännissä he ovat olleet. Jos et juo alkoholia, olet outo, tiukkapipoinen, etkä kuulu joukkoon.
Ei ihme, että teinit esittävät olevansa kännissä, vaikka eivät olisikaan.
Siksi ihmettelen, miksi alkoholiongelmista ei voi puhua.
Lääketieteen ja kirurgian tohtori Mikko Vienonen sanoi MTV3:lla suomalaisten alkoholin käytöstä, että Suomessa ollaan katastrofin partaalla.
Jos tilanne on näin vakava, miksi ei voi puhua alkoholin huonosta käytöstä?
Miksi ei voi puhua, kun alkoholilla on merkittävä rooli suomalaisessa väkivaltarikollisuudessa?
Miksi ei voi puhua, kun 80 % henkirikoksista ja 70 % pahoinpitelyistä tehdään alkoholin vaikutuksen alaisena?
Miksi ei voi puhua, kun kansakunta menettää alkoholiongelmien takia vähän alle 13 miljardia vuodessa?
Miksi ei voi puhua, kun valtaosaan kuolemaan johtaneista väkivaltarikoksista liittyy nimenomaan alkoholinkäyttö ja rikokset tehdään suurimmaksi osaksi humalassa?
Suomessahan arvostetaan rehellisyyttä, mutta kun kysymys on alkoholiongelmista, mihin se rehellisyys katoaa?
Tiedän, että minua syytetään varmasti tiukkapipoiseksi, moralisoijaksi, muslimiksi tai pakolaiseksi, jolla on taka-ajatuksena toivo lopettaa alkoholin käyttö Suomessa.
Voin kuitenkin sanoa, että olen tavallinen kansalainen, joka on huolestunut yhteiskunnan ongelmista, ja myös meillä maahanmuuttajilla pitäisi olla joskus varaa nostaa kissa pöydälle.
Kiitos suomen kielen opettajalleni Tuulikille, joka opetti minulle sanonnan kissa pöydälle! Vitsi, se on loistava sanonta.
Wali Hashi
Kirjoittaja on freelancetoimittaja
[size=150]Lapsuudella on suuri merkitys aikuisuudessa.[/size]
yle.fi/uutiset/alkoholistin_laps … f=leiki-uu
Alkoholistin lapsen lapsuus on turvaton, ja se heijastuu aikuisuuteen usein erilaisina ongelmina.
•Alkoholistien aikuiset lapset auttaa alkoholistisen tai muuten häiriöityneen perheen aikuisia lapsia.
•AAL on nimetön ja avoin itsehoitoryhmä.
•AAL toimii omavaraisesti, se ei ole sidoksissa mihinkään uskonnollisiin, poliittisiin tai muunlaisiin järjestöihin tai yhdistyksiin.
Kapea polku johdattaa kulkijaa Oulun Hietasaaresta Sorsasaareen. Vanhan puutalon kätköissä käydään läpi elämän kipeitä asioita. Nenäliinapaketti odottaa sohvaryhmittymän keskelle sijoitetulla pöydällä, nojatuolissa nuokkuu koira.
Alkoholistien aikuiset lapset on Anonyymien alkoholistien kaltainen toveriseura. Nimettömyyteen nojautuva ryhmä kokoaa väkeä Sorsasaareen kolmesti viikossa.
Kokouksiin tullaan monenlaisesta taustasta. Osalla on taustalla vanhempien alkoholismia, osalla läheisriippuvuutta. Kokouksessa kävijöitä yhdistää turvaton lapsuus, josta he haluavat toipua.
Siirillä elämä ei ole ollut helpoimmasta päästä. Huostaanotettuna lastenkoteja ja sijaisperheitä kiertänyt Siiri lääkitsi pahaa oloaan päihteillä. Alkoholin lisäksi hän käytti huumeita ja lääkkeitä.
Nyt Siirillä menee jo paremmin. Päihteetön arki sujuu tasaisemmin.
Väärän elämän vankeja
Ajattelin että vanhemmat olivat kämmineet, en minä.
Hänen isänsä oli alkoholisti, äiti oli läheisriippuvainen. Lapsuudessa Sanna oppi vastuulliseen roolin. Tällä oli suuri vaikutus hänen elämäänsä.
Monet turvattoman lapsuuden kokeneet tuntevat elämän olevan tietyllä tapaa vääränlaista. Oloa yritetään korjata usein suorittamalla.
Hän kertoo kärsineensä ikänsä suorituskeskeisyydestä ja vaikeista ihmissuhteista. Hänen äitinsä oli alkoholisti, mutta Kertulla itsellä ei ole ongelmia alkoholin kanssa.
Ryhmätuki tärkeä voimavara
Monelle AAL:n kokoukset ovat tärkeitä itsetuntemisprosessissa. Moni joutuu opettelemaan aikuisena niitä taitoja, jotka normaalisti oppisi kotona. Monilla on ollut vaikeuksia tunnistaa ja ilmaista omia tunteita.
Jokainen saa kertoa omassa puheenvuorossaan omista kokemuksista ja tuntemuksista. Toisten kertomiin asioihin ei puheenvuoroissa poiketa, vaan jokainen keskittyy omaan toipumiseen. Vertaistuki on kuitenkin tärkeä voimavara.
Toipumisprosessissa pyritään tulemaan vapaiksi menneiden kahleista. Prosessin myötä Siiri on uskaltanut haaveilla ja tavoitella omia unelmia.
*Haastateltavien nimet on muutettu.
Anna-Mari Kilpijärvi / Yle Oulu
Kiitos Tsaaritar, pitää palata tänne paremmalla ajalla. Itsekin olen seurannut kirjoittelua riippuvuuksista ja alkoholipolitiikasta lähinnä Hesarissa.
Viimeisin hulabaloohan syntyi siitä kun toimittaja Saska Saarikoski uhosi hankkivansa Tallinnasta viinansa jos saatavuutta aletaan rajoittaan. Uhon kohde oli ministeri Kuparisen esitys että alkoholijuomat pitäisi saada takas Alkoon.
Itse ajattelin ensin kans, että kyllä jokainen joka juoda haluaa juomansa hakee vaikka mistä, mutta pikkuhiljaa olen alkantu kallistuun siihen suuntaan enemmän, että ehkä saatavuuden rajoitukset vois jollain tavalla vaikuttaa, jos ei rapajuoppoihin niin vaan niihin, jotka on vasta juomisuransa alkuvaiheilla. Itse olen elänyt aikaa jolloin kaikki juomat oli Alkossa ja silti jo 12 vuotiaina me saatiin joku hakeen juomat. Mutta ajat on muuttunut ja uskoisin, että nykyään noita hakijoita ei ehkä enää olis niin paljon - tai en tiedä.
Joka tapauksessa toi keskustelu siitä, että mistä juomaa saa tai ei saa, vie huomion pois paljon tärkeämmästä, siitä mistä lehdistössäkin pitäs enemmän kirjoittaa eli mitä pitäis tehdä jotta hoitoon menokynnys laskis - erityisesti niille jotka on työelämässä.
Musta on täysin älytöntä, että nykyään työpaikoilla vastuussa työntekijöiden hoitoonohjaamisessa on työnantaja. Jos ihminen on salaillut juomisongelmaansa vuosikausia töissä niin ei ole kovin todennäköisetä, että hän joku kaunis päivä avautuu juomisestaan työnantajalle. Ja nyt tarkoitan sellaisia ihmisiä, jotka on aina hoitanut työnsä kunnolla vaikka päällä on riippuvuusongelma. Ongelmat näkyy vain vapaa-ajalla, kärsijöiksi joutuu perheet, ei työnantaja. Aina lasketaan, että mitä tappiota työnantajalle tulee juovista työntekijöistä kun tosiasia on, että monet juomisongelmaiset on tunnollisempia työntekijöitä kun juomattomat. Syyllisyys ajaa tekeen asiat hyvin. Mitä sit jos maanantait on vähän tehottomia päiviä jos kerran neljä päivää painaa täysillä.
Näitä, jotka eivät koskaan mene töihin kännissä tai edes kankkusessa on paljon. Niitä jotka juovat viikonloput ja lomat. Näille “kunnollisille” juopoille pitäs tehdä hoitoon pääsy tosi helpoksi niin että siellä vois käydä ilman että asiasta joutuu kertoon työnantajalle (jos ei siis tahdo) ja niin ettei tarvis olla pois töistä. Tarkoitan siis ilta- ja viikonloppuhoito-ohjelmia. Tälläisiähän ei kunnallisella puolella ole eikä varmasti tule, mutta ostopalveluina ne ihan varmasti olis mahdollisia järjestää eri tahojen kanssa, jotka ovat valmiita työskenteleen vaikka kellon ympäri päihdehoidossa.
Olis mielenkiintoista kuulla muidenkin ajatuksia. Itse joskus oikeen todella hermostun kun monet toimittajatkaan eivät oikeesti näytä ymmärtävän, että riippuvuuksia on monenasteisia
(toimittajien työkunnassakin on ihan varmasti riippuvaisuuongelmista kärsiviä) ja sitä että miten paljon kärsimystä jo ns. kohtuujuontikin voi aiheuttaa läheisille. Lapsellista ja itsekästä uhota, että kyllä minä juomani aina jostain hankin viis siitä miten paljon surua liika juominen muille aiheuttaa. Yksilönvapaus on jotain ihan muuta kuin vapautta hankkia itselleen sopiva päihde mahdollisimman vaivattomasti.
yle.fi/uutiset/syyllistava_nalku … ta/7097808
[size=150]Syyllistävä nalkuttaminen pahentaa juomisen kierrettä[/size]
Nalkuttaminen ei lopeta juomista, toteaa päihdepsykiatri Pekka Laine. Syyllistämisen seurauksena päihdeongelmainen kokee vain lisää syyllisyyttä ja tarttuu herkemmin uudellen pulloon.
Päihdepsykiatri Pekka Laine muistuttaa, että päihdelääketiede on vaikea ala, joka vaatii elämänkokemusta. Kuva: Päivi Annala / Yle Oululainen päihdepsykiatri Pekka Laine peräänkuuluttaa riippuvuusongelmaisten ihmisten hoitoon empatiaa ja ystävällistä suhtautumista. Suomalainen hoitojärjestelmä, jossa herätellään ihmistä tajuamaan oma tilanteensa sanomalla suorat sanat, toimii huonosti.
– Syyllisyys on takana useissa riippuvuusongelmissa. Vieroitusoireiden sietäminen on vaikeaa sen takia, että syyllisyys liittyy niihin vahvasti, Pekka Laine lataa.
– Ihmiset hakevat helpotusta krapularyypyistä välttääkseen syyllisyyttä.
– Sitten siihen tuodaan terveydenhuollon ihminen, niin se lisää vaan syyllisyyttä.
– Toki meillä on ihmisiä, jotka voidaan laittaa nalkutuksella kuriin. Usein he ovat muutenkin kurinalaisia ihmisiä, joille ei riippuvuusongelmia kehitykään, Laine pohtii.
Lähiomaiset pitäisi ottaa paremmin huomioon
Lähipiirin merkitystä korostetaan päihderiippuvaisen saamisessa kuiville.
Päihdepsykiatri Pekka Laine väläyttää Suomessa vielä kohtalaisen uutta päihdehuollon työkalua, jolla voidaan kannustaa omaisia tukemaan ongelmien kanssa kamppailevaa läheistään.
– Meillä on kohtuullisen uusi yhteisövahvistamismenetelmä. Sillä autetaan päihdeongelmaisten omaisia motivoimaan läheistään hoitoon.
– Menetelmällä autetaan välttämään perheväkivaltaa, kannustetaan hakeutumaan hoitoon ja autetaan ymmärtämään mistä on kysymys.
– Tavoitteena on, että päästäisiin ulos kierteistä, joissa ihmiset tahtomattaan ylläpitävät päihdeongelmia, Laine kertoo.
Hyvällä päihdelääkärillä on elämänkokemusta ja empatiaa
Päihdelääkäreistä on pula. Päihdepsykiatria yhdistää psykoterapeuttisia menetelmiä päihdelääketieteeseen. Se on maassamme vielä vähemmän tunnettua. Pekka Laine myöntää, että päihdelääketiede on vaikeaa.
– Potilaat ovat hankalia, varsinkin nuorelle lääkärille.
– Tämä on ala, joka vaatii elämänkokemusta, kykyä nähdä toisen ihmisen näkökulmasta. Se on taito, joka kehittyy ihmiselle iän myötä. Vasta kunnon mummoilla on kyky nähdä monipuolisesti asioita.
Tuomas Hirvonen
Yle Oulu
Päivi Annala
Yle Oulu
[size=150]Juoppous ei ole geeneistä kiinni[/size]
yle.fi/uutiset/juoppous_ei_ole_g … ni/6460583
Riippuvuudesta ei voi syyttää ainoastaan geenejä, sanoo sosiaalipolitiikan emeritaprofessori Anja Koski-Jännes. Alkoholistiksi tulee vain hartaasti ja pitkään juomalla.
Mistä on kyse?
•Riippuvuus on geneettistä, mutta perinnöllisyys ei takaa riippuvuutta
•Alttiuteen vaikuttaa mm. impulsiivisuus, perhetausta ja ystäväpiiri
•Monille alkoholisteille on helpompaa luopua alkoholista kokonaan kuin kohtuullistaa käyttöään
Riippuvuutta tutkinut emeritaprofessori Anja Koski-Jännes myöntää, että riippuvuus on perinnöllistä. Geenit eivät kuitenkaan yksinään määritä ihmistä riippuvaiseksi, alkoholisti tulee riippuvaiseksi pikkuhiljaa käytön myötä.
Riippuvuuteen johtaa Koski-Jänneksen mukaan myös ihmisen impulsiivisuus ylipäänsä sekä elinympäristö.
Suomalaisten ongelma on humalahakuisuus. Vaikka alkoholin kulutus on suurin piirtein samalla tasolla kuin muuallakin Euroopassa, ovat käyttötavat poikkeavat.
Alkoholismin hoito on Suomessa kirjavaa
Sosiaalipolitiikan emeritaprofessori Anja Koski-Jännes oli määrittämässä riskikäytön rajoja jo 1980-luvulla. Ohjeistusta kohtuullisesta juomisesta tarvittiin avuksi alkoholin käytön hallintaan.
Nykyään myös alkoholisteille on tarjolla hoitomuotoja, jotka tähtäävät käytön kohtuullistamiseen.
Harvoin riippuvuus ensimmäisestä ryypystä tulee, vaikka moni niin väittää.
Anja Koski-Jännes
On näyttöä, että ihmiset jotka ovat juoneet hallitsemattomasti oppivat juomaan kohtuullisesti. Monille on kuitenkin helpompaa jättää alkoholi kokonaan, Koski-Jännes sanoo.
Hoitokenttä on Suomessa Koski-Jänneksen mukaan monimutkainen monien eri palveluntarjoajien myötä.
Koski-Jännes arvioi hoidon peruslinjan hyväksi, mutta järjestelmän vaikuttavuutta tai tehokkuutta on vaikea arvioida. Emeritaprofessori peräänkuuluttaakin hoitojärjestelmän kokonaisarvioita.
hs.fi/kotimaa/a1305552518202 … f=fb-share
[size=150]Tutkija: Sinnikäs ihminen selättää vaikeatkin traumat[/size]
STT
Traumaattisten asioiden kohtaaminen voi antaa työntöapua henkiselle kasvulle. Vaikeasta elämäntilanteesta selvinnyt voi huomata toipuneensa ja elävänsä aiempaa parempaa elämää.
“Muutos positiiviseen suuntaan on paljon yleisempää kuin esimerkiksi trauman osaltaan synnyttämät psykiatriset sairaudet. Muutos positiiviseen on mahdollista myös posttraumaattisesta stressistä kärsiville”, sanoo psykiatrian professori Jyrki Korkeila Turun yliopistosta.
Trauma tarkoittaa poikkeuksellisen kuormittavaa tapahtumaa tai tilannetta, esimerkiksi sairautta, väkivaltaa tai avioeroa. Se aiheuttaa jatkuvan vireystilan nousun, jonka ihminen kokee hallitsemattomaksi ja kielteiseksi.
Posttraumaattinen kasvu taas tarkoittaa myönteistä kasvamista, joka on seurausta vaikeasta elämän kriisistä. Korkeilan mukaan kasvua tapahtuu enemmän niillä, jotka ovat kokeneet traumoja, kuin niillä, jotka ovat ne välttäneet.
Kasvutaipalettaan kulkenut ihminen arvostaa elämäänsä aiempaa enemmän ja hänen ihmissuhteensa kohenevat. Arvomaailma muuttuu, ja ihminen kokee itsensä vahvaksi. Elämä on rikkaampaa ja täydempää. Tätä kasvua on tutkittu erityisesti Yhdysvalloissa.
“Posttraumaattinen kasvu edellyttää suurta tuskaa. Jos se ei ole riittävän suurta, se ei haasta ihmisen perususkomuksia oikeudenmukaisuudesta, kohtuullisuudesta ja järjestyksestä.”
Korkeila painottaa, että tässä prosessissa ei ole kyse todellisuuden kieltämisestä eikä tietoisesta ajattelusta, että “käännänpä tämän voitoksi”.
“Tällaiset yritykset epäonnistuvat taatusti”, professori sanoo.
Kasvu edellyttää tiettyjä persoonallisuuden piirteitä. Ulospäin suuntautunut ja herkästi kontakteja ja solmiva osaa hakea tukea muista. Joustava persoona on avoin uusille kokemuksille, ja toiveikas ihminen odottaa tulevaisuudelta hyvää. Lisäksi tarvitaan kykyä säädellä tunteita, jottei kriisissä vahingoita itseään eikä muita.
“Jos on persoonaltaan taipuvainen haastamaan kaikkea, on vaarassa katkeroitua”, Korkeila kuvailee.
Persoonallisuuden piirteiden lisäksi ihminen tarvitsee kriisissä muilta sosiaalista tukea ja ymmärryksen siitä, että vastoinkäymisistä voi oppia uutta.
Esimerkiksi Madridin terrori-iskusta selvisivät parhaiten ne, jotka jakoivat kokemuksensa ja puhuivat tapahtuneesta muille.
“Myöhemmin he voivat paremmin ja heillä oli enemmän sosiaalisia suhteita kuin niillä, jotka yrittivät selvitä yksin. Keskustelu omista kokemuksista lisää kasvua.”
Suurin osa vaikeissa oloissa kasvaneista lapsista pärjää elämässään hienosti. Syynä on sinnikkyys.
Sinnikkäät ihmiset osaavat antaa itselleen positiivista palautetta. Sitä tapahtuu myös muutostilanteissa. He ajattelevat, että “minä pärjäänkin aika hyvin tässä tilanteessa”.
Jos sinnikäs ihminen esimerkiksi sairastuu, hän säilyttää toimintakykynsä ja toiveikkuutensa. Näiden myönteisten voimavarojen ansiosta toipuminen sujuu paremmin.
Korkeila toteaa, että liika realistisuus oman itsensä suhteen ei ole hyvästä.
Tutkimusten mukaan depressiosta kärsivät ovat realistisempia kuin muut ihmiset. Ihmisen eloonjäämisen kannalta ylioptimistisuus on hyvästä.
Mikähän metodi tämä on??
Aha liittyy Myllyhoitoon jotenkin.
Kuinka motivoida päihdeongelmainen hoitoon - läheisten avulla (Nidottu)
Jane Ellen Smith, Robert J. Meyers
26,10 €
(veroton 23,73 €, alv 10% )
Osamaksuna alk. 1,20 €/kk Klarna
Valitse määrä: Lähetä
Lähetetään meiltä 1-2 arkipäivässä
Lahjapaketointi 2,50 €/kirja.
Kirjoita arvostelu Kerro kaverille Lisää toivelistallesi
Tweet Pin It
Kuvaus:
Kirjassa esitellään Community Reinforecement And Family Training (CRAFT) -menetelmä. Menetelmän on kehittänyt professori Robert J. Meyers. CRAFT on tutkitusti toimivaksi todettu menetelmä, joka auttaa läheisiä motivoimaan päihdeongelmaista perheenjäsentään hakeutumaan hoitoon. Samalla menetelmä antaa myös läheiselle työkaluja oman psyykkisen, fyysisen ja sosiaalisen olotilansa kohentamiseen. Kirja on tarkoitettu pääasiallisesti päihde-, sosiaali- ja psykologian alan ammattilaisille, mutta kirja on myös hyödyllinen näitä aloja opiskeleville. Siinä on runsaasti yksityiskohtaisia esimerkkejä joissa kerrotaan, miten CRAFT -valmennus toteutetaan asiakkaiden kanssa. Kirja sisältää myös hyödyllisiä CRAFT -menetelmän työkaluja. Suomessa CRAFT -valmennuksia on toteutettu Myllyhoitoyhdistyksen Läheismylly -hankkeessa vuodesta 2006.Jane Ellen Smith, PhD. on New Mexicon yliopiston psykologian laitoksen professori Albuquerquessa, missä hän on toiminut myös kliinisen koulutuksen johtajana. Hän on väitellyt kliinisen psykologian tohtoriksi New Yorkin osavaltion yliopistossa Binghamtonissa. Tohtori Smith on erikoistunut alkoholismiin ja syömishäiriöihin ja kirjoittanut 50 artikkelia näistä aiheista. Hän on kirjoittanut myös teoksen Clinical Guide to Alcohol Treatment: The Community Reinforcement Approach (1995) yhdessä Robert J. Meyersin kanssa. Tohtori Smith on saanut Yhdysvaltain liittovaltion alkoholismia tutkivan laitoksen (National Institute on Alcohol Abuse and Alcoholism) apurahoja Community Reinforcement Approachin CRA:n (Yhteisövahvistus- ohjelma) testaamiseen asunnottomien keskuudessa.Robert J. Meyers, PhD. on psykologian apulaistutkijaprofessori New Mexicon yliopiston Center on Alcoholism, Substance Abuse and Addictionsissa (CASAA) sekä Life Link Training Instituten apulaisjohtaja. Tohtori Meyers on saanut Dan Andersonin tutkimuspalkinnon Hazelden-säätiöltä vuonna 2002 ja Young Investigator -palkinnon alkoholismin tutkimusyhdistykseltä (Research Society of Alcoholism). Hän on julkaissut kymmeniä tieteellisiä artikkeleja sekä useita kirjoja muun muassa Get your loved one sober: Alternatives to Nagging, Pleading And Threatening (suomeksi ilmestynyt nimellä: Rakkaasta raitis - Vaihtoehtoja nalkuttamiselle, anelulle ja uhkailulle, Myllyhoitoyhdistys ry. 2007). Tohtori Meyers on toiminut päihderiippuvuusalalla vuodesta 1976 ja New Mexicon yliopistossa vuodesta 1986.
[Poistettu kaupallinen linkki - Päihdelinkin moderaattori]
Sori ei ollut tarkoitus laittaa hintatietojakin, mutta en saa niitä enää pois.
Lähdin myös googlettelemaan tarkemmin tuota yhteisövahvistamis menetelmää. Sitä kautta törmäsin mielenkiintoiseen opinnäytetyöhön (85 siuinen opus): PÄIHDEHOIDON MAHDOLLISUUDET - ONKO PÄIHDERIIPPUVAISTEN RASKAANA OLEVIEN NAISTEN TAHDOSTA RIIPPUMATTOMALLE HOIDOLLE LÄÄKETIETEELLISIÄ PERUSTEITA tampub.uta.fi/bitstream/handle/1 … sequence=1
Tuon työn alussa on kerrottu päihteiden ja rauhoittavien lääkkeiden vaikutusmekanismit ja kliiniset vaikutukset (38 sivua).
Vielä tuosta yhteisövahvistamismenetemästä tai ylipäänsä läheisten interventiosta, joiden tavoitteena on saada läheinen hoitoon. Käsittääkseni noissa metodeissa keskeistä on se, että niissä on aina läsnä joku ulkopuolinen taho esim. päihdehoitaja tai terapeutti eli että niissä ei oleteta että läheiset yrittää tehdä näitä hoitoonohjauksia yksin tai oman perheen kesken.
Musta on haitallista jos aletaan uskotteleen että läheiset vois yksin vaikuttaa juovan hoitoonmenoon. Enitenhän läheiset juurikin kärsivät siitä, että yrittävät ja yrittävät saada toista hoitoon mikä ei sit toteudu. Ennemminkin pitäis tukea läheisiä siinä, että oppisivat päästään irti ja lopettaan toisen aikuisen ihmisen puolesta toimimisen eli oppisivat vastuunkantajan roolista irrottautumisen. Miten se sit pitäis tehdä on toinen asia.
Nuo yhteisövahvistamismenetelmät ja interventiot ovat varmasti ihan toimivia. Mutta vasta sitten kun juova on sitoutunut hoitoon.
^Samaa mieltä. Toisaalta alkoholisteja on vaan niin paljon (oliko luku 5% ja suurkuluttajia 10% väestöstä?) että tällä ongelmalla tehdään myös bisnestä. Kun suurin osa läheisistä on alkoholismin sairaannuttamia läheisriippuvaisia, jotka ovat valmiita maksamaan vaikka viimeiset roposensa ja vaatteetkin päältään siitä ilosta, että se juova läheinen raitistuisi, niin ei ole mikään ihme, että koko ajan tulee mitä kummallisempia hoitomuotoja ja - lääkkeitäkin.
Näin päihteet tuhoavat aivosi
iltalehti.fi/terveys/2014050 … 0_tr.shtml
Lauantai 10.5.2014 klo 05.11
Miksi päihteet koukuttavat? Katso, kuinka ne vaikuttavat aivoihin.
Kaikkia päihteitä yhdistää se, että ne aktivoivat mielihyväkeskusta ja saavat olon tuntumaan hyvältä. (COLOURBOX)
Päihteiden välitön vaikutus on muun muassa tunteiden ja havaintojen muuttuminen. Ne koukuttavat ja saavat olon hetkellisesti miellyttäväksi ja onnelliseksi, sille päihteet jäljittelevät esimerkiksi juoman, ruoan ja seksin vaikutuksia mielihyväkeskuksessa. Tämä saa käyttäjän tuntemaan tarvetta aineelle.
Kaikkia päihteitä ja huumeita yhdistävät mielihyvävaikutus, mikä ajaa niiden käyttöä. Tästä syystä on myös helpompi ymmärtää, miksi eri päihteistä siirrytään toisiin, THL:n tutkimusprofessori Kalervo Kiianmaa toteaa.
Kaikki riippuvuutta aiheuttavat päihteet aktivoivat mielihyvärataa. Esimerkiksi nikotiinilla, kuten muillakin päihteillä on aivoissa oma paikkansa. Aivoissa nikotiinilla on oma vaikutuskohtansa, jonne se sopii kuin avain lukkoon, hän kuvailee.
Harhaluuloja alkoholista
Alkoholi on yleinen päihde, mutta siitä elää sitkeitä harhaluuloja. Yksi niistä on se, että yksikin humalakerta tuhoaisi aivosoluja.
Kiianmaan mukaan tälle ei ole tieteellistä näyttöä.
Humalaan liittyy muita riskejä, jotka voivat vaikuttaa aivosolujen katoon. Tässä olennaisempaa on korkeampi tapaturma-alttius. Humalassa tapahtuneet tapaturmat, kuten pään kolhimiset voivat aiheuttaa aivosolukatoa, hän toteaa.
Alkoholin aiheuttamat aivosolujen tuhoutumiset tapahtuvat vuosien yhtäjaksoisella, jopa päivittäisellä alkoholin käytöllä, Kiianmaa sanoo.
Nuorille ja teini-ikäisille alkoholin vaikutukset saattavat olla merkittäviä, sillä alkoholi voi vaikuttaa elimistön, etenkin keskushermoston kehittymiseen.
Toinen sitkeästi elävä myytti liittyy alkoholin vahvuuteen. Mietojen alkoholijuomien käyttöä puolustellaan usein sillä, että ne olisivat vähemmän haitallisia kuin vahvemmat alkoholijuomat.
Elimistö kokee alkoholin aivan samalla tavoin, olipa sitten kyseessä niin kutsuttu mieto tai vahva juoma. Merkittävää on nautitun alkoholin määrä, ei sen väkevyys, Kalervo Kiianmaa sanoo.
Alkoholipolitiikalla on ohjattu kulutusta, mutta sillä ei ole ollut vaikutusta juomakulttuuriin.
Alkoholin tai huumeiden toistuva käyttö tai runsaat yksittäiset annokset vahingoittavat aivoja. Lähde ja kuvat: A-klinikkasäätön ja Päihdelinkin animaatio: Päihteet ja aivot
Alkoholi
Mielihyvän tunne syntyy, sillä alkoholi edistää välittäjäaine dopamiinin eritystä. Dopamiinipurkaus virtaa aivojen mielihyväkeskukseen. 2. Alkoholi vaikuttaa myös aivojen serotoniinijärjestelmään, mikä saa olon tuntumaan miellyttävältä ja mikä saa myös muut ihmiset tuntumaan läheisimmiltä. 3. Alkoholi vaikuttaa hengitystiheyttä säätelevään ydinjatkokseen.
Mielihyvän tunne syntyy, sillä alkoholi edistää välittäjäaine dopamiinin eritystä. Dopamiinipurkaus virtaa aivojen mielihyväkeskukseen. 2. Alkoholi vaikuttaa myös aivojen serotoniinijärjestelmään, mikä saa olon tuntumaan miellyttävältä ja mikä saa myös muut ihmiset tuntumaan läheisimmiltä. 3. Alkoholi vaikuttaa hengitystiheyttä säätelevään ydinjatkokseen.
Alkoholi stimuloi myös hypotalamusta, jolla sijaitsee aivojen nälkäkeskus.
Alkoholi vaikuttaa useisiin eri aivojen välittäjäaineisiin: dopamiiniin, serotoniiniin, endorfiiniin, gamma-aminovoihappoon (GABA) ja glutamaattiin. Alkoholi hidastaa glutamaatin välityksellä tapahtuvaa tiedonkulkua hermosolujen välillä erityisesti hippokampuksessa, jossa sijaitsee aivojen oppimis- ja muistikeskus.
Alkoholi lamaannuttaa keskushermostoa ja humalatila aiheuttaa muutoksia aivojen toiminnassa. Humatilassa syntyvä hyvänolon tunne syntyy, sillä allkoholi kiihdyttää hermovälittäjäaine serotoniinin eritystä. Alkoholilla on rauhoittava vaikutus, mutta se häritsee muistitoimintoja. Alkoholi vaikuttaa myös lämmönsäätelyyn ja ruokahaluun. Humalatila heikentää myös kognitiivisia kykyjä kuten reaktionopeutta, tarkkaavaisuutta ja keskittymiskykyä.
Pitkään, eli vuosia päivittäin jatkuneessa käytöstä seuraa aivosolujen kuolemaa, mikä vaikuttaa älyllisten toimintojen heikkenemiseen. Kun aivosoluja on kuollut pikkuaivoista, kävely muuttuu vaikeammaksi. Jos alkoholinkäyttö loppuu, aivoverenkierron häiriöistä osa voi lieventyä tai parantua, mutta osa vaurioista jää pysyviksi.
Dementia on yleistä alkoholia runsaasti käyttävillä, sillä kymmenellä prosentilla alkoholisteista on dementia.
Tupakka
Nikotiini imeytyy verenkiertoon ja kulkeutuu aivoihin sekunneissa. Tupakointi muuttaa aivojen toimintaa vaikuttamalla keskuksiin, jotka säätelevät esimerkiksi nautinnon kokemista. Nikotiini synnyttää aivoihin reseptoreja eli kohtia, joihin se kiinnittyy. Telakoituminen toimii signaalina, joka saa dopamiinin vapautumaan, mikä saa aikaan hyvänolon tunnetta.
Kun nikotiipitoisuus laskee, nikotiinireseptorit alkavat vaatia uutta annosta ja tupakoitsija alkaa tuntea tarvetta polttamiseen. Uusi savuke auttaa pitämään vieroitusoireet poissa, mutta säännöllisesti tupakoivilla mielihyvävaikutus vähenee.
Tupakalla on sekä kiihdyttäviä, että rauhoittavia vaikutuksia. Vieroitusoireet voivat olla masentuneisuutta ja hermostuneisuutta.
Kannabis
Näin kannabis vaikuttaa aivoissa: 1. Bsal gaglia, tyvitumakkeet: Tasapaino. 2. Carebellum eli pikkuaivot: Koordinaatiokyky ja tasapaino. 3. Hypotalamus: THC saa aikaan näläntunnetta. 4. Hippocampus: Lyhytkestoisen muisti.
Kannabis tuottaa petollista mielihyvää.
Kannabiksessa on runsaasti tajuntaan vaikuttavia aineita, joista yleisin ja eniten tajuntaan vaikuttava on delta-9-tetrahydrokannabinoli (THC). Päihtymys alkaa sekunneissa. Kannabiksen vahvuus ja siihen mahdollisesti lisätyt vierasaineet muuttavat vaikutustapaa.
THC kiinnittyy aivosolun pinnalle ja häiritsee aivojen normaalia toimintaa muun muassa alueilla, jotka vaikuttavat älyllisiin toimintoihin, tunteisiin, muistiin sekä liikkeiden koordinointiin. Säännöllinen käyttö saattaa heikentää lähimuistia, keskittymiskykyä ja oppimista. Mitä tiheämpää käyttö on, sitä tehokkaammin THC häiritsee aivojen normaalia viestintää.
Koska huumaava aine on rasvaliukoista, se säilyy aivosolujen pinnalla useita viikkoja. Jos kannabista polttaa kerran viikossa kolmen kuukauden ajan, kestää noin 6 kuukautta, ennen kuin THC on täysin poistunut aivoista.
Säännöllisessä käytössä tilapäiset psykoottiset häiriöt ja ahdistuneisuus ovat mahdollisia. Erityisen vaarallista kannabis on nuorille, joiden aivot kehittyvät vielä.
Ekstaasi
Dopamiinia vapautuu aivojen mielihyväkeskukseen.
Ekstaasi luokitellaan erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi. Se vaikuttaa erityisesti muistiin.
Aineen käytössä ilmenee voimakasta hyvänolontunnetta, lisääntynyttä fyysistä suorituskykyä, sosiaalisuutta ja läheisyyden tunnetta. Akuutit vaikutukset alkavat noin 20 minuutin kuluttua ja kestävät 3-5 tuntia. Muisti heikkenee ja informaation käsittely sekä koordinaatio häiriintyvät. Seksuaalinen halukkuus voi lisääntyä, mutta aine saattaa aiheuttaa myös seksuaalisia toimintahäiriöitä.
Ekstaasin vaikutukset perustuvat serotoniinin ja adrenaliinin kiihtyneeseen vapautumiseen. Runsas ekstaasin käyttö voi tyhjentää aivojen serotoniinivarastot, jolla on tärkeä merkityksensä muisti- ja oppimistapahtumassa. Tuoreiden tutkimusten mukaan muisti- ja oppimisvaikeudet liittyvät nimenomaan ekstaasiin. Päihdelinkin mukaan ekstaasin käyttäjät muistavat vähemmän, oppivat hitaammin ja unohtavat herkemmin kuin ne, jotka eivät käytä huumeita. Tämä on nähtävissä jo silloin, kun käyttöä on jatkunut parin viikon välein yhden tai kahden vuoden ajan.
Joissakin tutkimuksessa aineen käytön on todettu aiheuttavan kognitiivisia muutoksia pienilläkin annoksilla. Kriittinen määrä muistivaikeuksien syntymiselle oli yli kymmenen kertaa.
Ekstaasi aiheuttaa myös häiriöitä elimistön lämmönsäätelyjärjestelmän toiminnassa. Tästä seuraa kehon lämpötilan nousua.
Säännöllinen ja pitkäkestoinen käyttö voi aiheuttaa psykiatrisia häiriöitä. Ekstaasin käytön jäljiltä aivoissa on todettu rakenteellisia muutoksia jopa useita vuosia käytön lopettamisen jälkeen.
Kokaiini
Kokaiini on keskushermostoa stimuloiva aine. Kokaiinin estää keskushermostossa dopamiinin, noradrenaliinin ja serotonin takaisinottoa hermosoluun.
Kokaiinin vaikutuksiin liitetään muun muassa mielihyvä, euforia, itsevarmuus, energisyys ja aistiherkkyys. Usein myös unen ja ruoan tarve vähenee. Lyhyen päihtymyksen jälkeen voi seurata muun muassa masennusta, ärtyneisyyttä, paniikkitioja ja aistiharhoja.
Kokaiini häiritsee aivojen mielihyväjärjestelmää, minkä seurauksena se aiheuttaa voimakasta riippuvuutta. Kun sietokyky kasvaa, annosta on kasvatettava jatkuvasti. Kokaiini voi aiheuttaa psyykkistä riippuvuutta myös ainetta satunnaisesti käyttäville.
Heroiini
Heroiini kulkeutuu verenkiertoon ja aivoihin, joissa se muuttuu morfiiniksi ja sitoutuu opioidireseptoreihin. Tämä vaikuttaa aivojen mielihyväkeskukseen.
Aine joko rauhoittaa tai aktivoi. Matalina annoksina heroiini tuottaa mielihyvää ja kivunlievitystä, suurempina annoksina nukahtamista ja hengityksen hidastumista. Heroiinin yliannostuksen vakavin seuraus on tukehtuminen.
Heroiini ja opiaatit on luokiteltu erittäin vaarallisiksi huumausaineiksi. Opiaattien kanssa pienetkin annokset muita keskushermostoa lamaavia aineita, kuten alkoholia aiheuttavat hengenvaaran.
Amfetamiini
Dopamiinia ja adrenaliini välittävät jatkuvasti signaaleja, jotka saavat olon tuntumaan hyvältä, nautinnolliselta ja energiseltä.
Dopamiinia ja adrenaliini välittävät jatkuvasti signaaleja, jotka saavat olon tuntumaan hyvältä, nautinnolliselta ja energiseltä.
Kuten kokaiini, amfetamiini lisää keskushermostossa esiintyvien välittäjäaineiden, kuten erityisesti dopamiinin, eritystä.
Matalat annokset lisäävät euforiaa, ylienergisyyttä, itsevarmuutta sekä seksuaalisuuden ja voimakkuuden tunnetta. Aine aiheuttaa myös ruokahaluttomuutta. Yhden annoksen vaikutus kestää useita tunteja.
Amfetamiinin vaikutukset voivat tyhjentää dopamiinivarastot, mikä voi johtaa masennukseen, informaation prosessoinnin hidastumiseen, työskentelyn vaikeutumiseen.
Tutkimukset ovat osoittaneet, että pitkäaikainen amfetamiinin käyttö voi johtaa hermovaurioihin. Metamfetamiinin pitkäaikaiskäyttäjillä on todettu aivotoiminnan häiriöitä vielä lähes vuosi vieroituksen jälkeen.
Lähde ja kuvat: A-klinikkasäätön ja Päihdelinkin animaatio: Päihteet ja aivot
Muut lähteet:
Sydänliitto
Duodecim Terveyskirjasto
JOSEFIINA BARAKA
josefiina.baraka@ilmedia.fi
Julkaistu: 23.12.2014
iltasanomat.fi/kotimaa/art-1 … 62871.html
Koffin hevoset eivät tehneet pikkuveljestäni alkoholistia, eikä viinalakko häntä pelastanut, kirjoittaa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Olin syventynyt Angelika-kirjaan, kun veli tuli silmät loistaen häiritsemään. Hän oli – jälleen kerran – innoissaan jostain historiadetaljista, jonka oli lukenut kahlatessaan massiivista Grimbergin Kansojen historia –kirjasarjaa. ”Tiedätkö, kuka oli Aleksanteri Suuri?”. Minua ei olisi sillä hetkellä voinut vähempää kiinnostaa, sillä Angelikan ja Joffreyn suhde oli kirjassa juuri jännittävässä vaiheessa. Olin 12-vuotias isosisko ja pikkuveli – niin, hän oli vasta 5-vuotias.
Pikkuveli oli käsittämättömän lahjakas pienestä pitäen. Oppi lukemaan 4-vuotiaana ja luki sen jälkeen kaiken. Hän piirsi sarjakuvia ja kirjoitti tarinoita ja rakasti historiaa ja maantietoa. Grimbergin historia -kirjasarjan (24 osaa) lisäksi hänen käsissään kuluivat kartat. Kun sukulaistäti oli lomalla Espanjassa, pikkuveli pystyi heti luettelemaan ulkomuistista maan pääkaupungin, naapurit, joet ja lipun.
Musiikki oli hänelle elämä. Hän aloitti trumpetilla, joka ei hänelle sopinut, mutta siirtyi sitten kitaraan. Se kasvoi kiinni hänen käsiinsä.
Hän oli pienenä maailman vilpittömin ja kiltein lapsi. Hän oli aina valmis auttamaan ja olisi antanut päältään vaikka paitansa, jos joku olisi ymmärtänyt pyytää. Joskus joku pyysikin. Kun vanhemmat eivät esimerkiksi ehtineet viedä perheemme kaikkein pienintä lasta Sariolan huvipuistoon ja tämä oli siitä surullinen, pikkuveli vei – ja käytti siihen kaikki omat viikkorahansa.
Mietin aina, että meistä kahdesta hän oli se fiksumpi. Silti minä olin lopulta se, joka opiskeli pidemmälle, sai uusia työhaasteita ja perheenkin. Pikkuveljen elämää hallitsi aivan joku muu. Alkoholi.
Se alkoi jo nuorena. Hän oli yhä useammin päissään. Lukiossa me läheiset panimme sen nuoruuden kokeilujen piikkiin. Opiskeluaikoina opiskeluelämän piikkiin. Avioeron jälkeen eroahdistuksen piikkiin. Joimmehan ja juhlimmehan me muutkin, reippaastikin – mutta emme tajunneet, että hän joi jatkuvasti ja suunnattomia määriä.
Jossain vaiheessa me läheisetkin uskalsimme vihdoin katsoa totuutta silmiin ja tunnustimme, että hänellä on vakava ongelma. Siihen tosin meni vuosia. Ehkä se oli se kerta, kun häneltä lähti kolmatta kertaa asunto alta. Tai se kerta, kun hän menetti taas yhden työpaikan. Tai se kerta, kun avaamattomia laskuja alkoi löytyä jo sohvan alta.
Hänen lainojaan takasin monta kertaa ja maksoinkin. Pikkuveli oli äärimmäisen helppo saalis häikäilemättömille pikavippifirmoille: rahaton, pätkätyöläinen, eronnut mies, joka yritti epätoivoisesti selvitä veloistaan edes jotenkin. Sillä kyllä hän aidosti yritti. Pikavippifirmojen omatuntoa ei haitannut lainata hänelle rahaa, oli hän missä kunnossa tahansa mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Hän ei olisi selvinnyt maksuista ilman minun ja muiden läheisten apua.
Mutta lopulta raha oli kuitenkin – vain rahaa. Pahinta oli pelko. Lukemattomia kertoja me läheiset soittelimme toisillemme ja etsimme häntä ympäri kaupunkia. Emme tienneet, missä hän oli, emmekä tienneet, miten hänelle oli käynyt. Hän ei läheskään aina vastannut puheluihin. Joskus siksi, että häntä hävetti. Joskus siksi, että oli liian juovuksissa. Joskus siksi, että puhelin ei toiminut, kun lasku oli maksamatta.
Me läheiset kävimme vuorotellen kolkuttelemassa kotiovea, kyselemässä kantakapakasta tai soittelimme tutuille. Kerran löysin hänet kadulta sekavassa tilassa ja raahasin kotiin. Omat lapseni katsoivat kaatuilevaa enoa silmät pyöreinä, kun talutin hänet suihkuun.
Ojaan asti hän ei toki koskaan päätynyt. Hän kävi välillä töissä ja onnistui hämäämään monia sukujuhlissa, olihan hän fiksu. Mutta kun kuljin töihin mennessäni Ympyrätalon ohi, mietin joskus, mikä on se aamu, kun löydän pikkuveljeni Alkon lähellä notkuvien rappioalkoholistien joukosta.
Hänen persoonallisuutensakin muuttui humalassa. Hän, maailman kiltein ihminen, saattoi raivota ja huutaa puhelimessa. Hän, joka lapsena oli aina pitänyt lupauksistaan kiinni, ei enää välttämättä tullut käymään kun sovittiin, ja jos tuli, nukkui vain pois loputonta väsymystään. Kun me muut juttelimme, hän saattoi vain istua pöydän ääressä tyhjin silmin. Kadonnut oli se vilpitön katse, jonka lapsena aina kohtasin.
Me läheiset teimme tietenkin kaiken, mitä alkoholistin omaiset tekevät. Anelimme, uhkasimme ja lahjoimme. Ymmärsimme, huusimme ja haukuimme. Uskoimme loputtomiin lupauksiin ja petyimme loputtomia kertoja.
Kotonani on yhä tallessa vuosia vanha kahvilan kuitti, jonka takapuolelle kiristin häneltä kirjallisen lupauksen hoitoon menemisestä, jos hän ottaa vielä yhdenkin oluen. Tietenkin hän otti – ja tietenkään hän ei mennyt.
Ja sitten tuli psykoosi. Se ei ole alkoholistille tavatonta. En koskaan unohda, miltä tuntui avata suljetun osaston ovi ja kuulla, kuinka se loksahtaa takana kiinni. Miltä tuntui kulkea hoitajan perässä kammottavan hiljaista käytävää, astua huoneeseen ja nähdä lääkkeillä turrutettu pikkuveli makaamassa sängyllä. Tajusin silloin senkin, mitä alkoholistin hoito tarkoittaa Suomessa. Rahasta ei välttämättä ole kyse, vaan tavasta: ihminen vain tuupataan täyteen erilaisia kalliita lääkkeitä ja heitetään sitten ulos.
Tietysti myös mietin, toiminko itse oikein. Kerran istuin taksissa ja vuodatin tilannetta kännykkään, kun taksikuski pysäytti autonsa. Hän pyysi anteeksi, että puuttuu yksityisasiaan, mutta hänellä olisi kerrottavaa. Taksikuski oli raitistunut alkoholisti ja halusi auttaa. Hän sanoi suoraan, että me läheiset toimimme väärin, kun pelastamme pikkuveljeäni vaikeuksista koko ajan.
Taksikuski korosti, että hänen oma toipumisensa lähti liikkeelle vasta siitä, kun kaikki läheiset tylysti sulkivat hänet pois elämästään ja antoivat hänen vajota pohjalle. Vasta silloin hän ymmärsi, että hän joko kuolee tai nousee nyt ylös. Vasta silloin hän tajusi hakea apua ja sai sitä AA:sta. Taksikuski selitti lempeästi, että jatkuvalla auttamisella vain mahdollistin sen, että pikkuveljen ei tarvinnut ottaa vastuuta elämästään.
Kyllä minä uskoin häntä – mutta en siltikään voinut päästää irti. Sillä minä tiesin, että kaikki pohjalle vajonneet alkoholistit eivät enää nouse sieltä ylös. On heitä, jotka jäävät sinne ja seuraavaksi heidät kannetaan arkkuun. Ja ei, se antiikin jumaltaruja ja merkkareita rakastanut pikkupoika ei saanut kuolla.
Miksi minä kerron kaiken tämän julkisesti? Koska minä olen alkoholistin läheinen ja meitä on tässä maassa satojatuhansia – mutta silti meitä ei juuri koskaan kuulla. Meidän elämällämme ratsastetaan politiikassa, meihin vetoavat sosiaaliviranomaiset ja meillä perustellaan uusia määräyksiä, mutta ketään ei kiinnosta kysyä meiltä, miten alkoholisti elää ja toimii – vaikka uskokaa, me tiedämme. Usein eniten äänessä ovat ne, jotka asiasta ymmärtävät vähiten.
Koska olen alkoholistin läheinen, minua lähinnä naurattaa uusi alkoholin mainontaa rajoittava lainsäädäntö, josta on tullut farssi. Kun käytetään aikaa, rahaa ja energiaa esimerkiksi Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan maamerkin teippien poistoon, ei alkoholismista ymmärretä yhtään mitään. Jos alkoholisti haluaa juoda, hän taatusti juo. Yksikään alkoholisti ei jätä ottamatta ryyppyä, sai Koffin hevosia sitten kutsua Koffin hevosiksi tai ei.
Koska olen alkoholistin läheinen, tiedän, että alkoholisti löytää aina halutessaan alkoholia. On aivan sama, mitä viina maksaa tai ovatko alkot kiinni vai auki. Alkoholistilta ei alkoholi lopu. Sosiaaliviranomaisten intoilemilla uusilla myyntirajoituksilla ja hintojen korotuksilla ei muuteta raittiiksi yhtään ainutta alkoholistia – ainoastaan menetetään verotuloja, kun Suomen valtio ajaa kansalaisensa hakemaan juhlajuomat, ruokaviinit ja saunaoluet Virosta.
Koska olen alkoholistin läheinen, tiedän myös sen, ettei alkoholistia paranneta jollain väliaikaisella nenänvalkaisulla. Ehkäisevää päihdetyötä tekevä Ehyt-järjestö (jolla on miljoonien budjetti) toitottaa innolla tipatonta ja Yleisradio taas aloittaa ensi vuonna ison kampanjan ja ohjelman, jossa kehotetaan olemaan 100 päivää juomatta.
Tavalliselle ei-alkoholiriippuvaiselle ihmiselle lyhyt viinaton jakso voi tietysti tehdä ihan hyvää, jos pubeissa on kulunut liikaa aikaa – mutta alkoholista riippuvaiselle ihmiselle ei voisi väärempää viestiä antaa. Alkolisti pystyy kyllä olemaan sen sata päivää juomatta. Pystyi pikkuveljenikin. Hän oikein ylpeili kolmen kuukauden paussillaan, koska halusi todistaa meille läheisille, ettei hänellä ole oikeaa ongelmaa. Ikävä vain, että tauon jälkeen hän palkitsi itsensä vieläkin pahemmalla juomisella.
Jos alkoholistille sanotaan, että ole 30/50/100 päivää juomatta, hänelle se tarkoittaa lupaa juoda kaksin käsin sen paussin jälkeen. Lakko on alkoholistille täysin väärä sana – koska lakkohan aina loppuu joskus. Alkoholistiperheille lakkoaika voi olla yhtä helvettiä. Alkoholistin pinna nimittäin kiristyy, mitä pidempään hän on ilman alkoholia. Alkoholistista tulee aggressiivinen. Vaikka hän ei ehkä lyö (jotkut lyövätkin), hänen pinnansa palaa mitä pienimmistäkin asioista, koska hän vain odottaa sitä päivää, jolloin hän voi palkita itsensä tästä sankariteosta eli pitkästä viinapaastosta.
Minä kirjoitan tämän myös siksi, koska olen vuosikausia tehnyt sitä, mitä lähes kaikki alkoholistin läheiset tekevät. Vaiennut. Noin 20 vuoden ajan olen salaillut asioita ja valehdellutkin pikkuveljeni puolesta. Me alkoholistien läheiset kehitämme lähes taiteenlajiksi kiertelyn, jolla vastataan puolitutuille ja työkavereille ja sukulaisille kysymyksiin siitä, mitä alkoholistille kuuluu. Emme ymmärrä, että teemme väärin paitsi alkoholistia myös itseämme kohtaan: salailun säkki on erittäin raskas kantaa.
Siksi, jos saan antaa yhden neuvon sinulle, alkoholistin läheinen, ole jo alun perinkin minua fiksumpi. Lopeta se salailu tänään. Totuuden sanominen ääneen ei vielä paranna alkoholistia – mutta ainakin se auttaa sinua.
Alkoholismi on sairaus eikä sairautta tarvitse hävetä. Ihan oikeasti: sitä ei tarvitse hävetä. Kun ensi kerran joku kysyy, mitä miehellesi/siskollesi/lapsellesi kuuluu, sano vain rehellisesti, että hän sairastaa alkoholismia. Ei maailma siihen kaadu, päinvastoin. Voit jopa saada apua.
Alkoholi tappaa Suomessa vuosittain lukemattomia älykkäitä, ihania ja hyviä ihmisiä, joilla olisi voinut olla vaikka mitä annettavaa niin läheisilleen kuin tälle yhteiskunnallekin. Siksi on käsittämätöntä, miten typerää suomalainen alkoholipolitiikka on, millaista hölynpölyä alkoholismin siivellä ajetaan ja miten väärin sitä hoidetaan.
Mutta on onneksi heitäkin, jotka selviävät. Selviävät jopa vuosikymmenien kierteestä. Joku kykenee siihen ihan yksin, mikä on toki harvinaista. Jonkun pelastaa usko. Jonkun toisen AA-kerho. Jonkun joku muu, sillä me ihmiset olemme erilaisia. Mutta kuka kysyisi, mitä tuloksia on saatu aikaan niillä miljoonilla, joita Suomen valtio on syytänyt loputtomaan päihdekampanjointiin, lukemattomiin työryhmiin, lääkkeisiin ja katkaisuklinikoihin – samaan aikaan kun ihminen on unohdettu?
Meidän perheemme elämä muuttui vuosi sitten, kun pikkuveljeni lähti Naantaliin hoitoon kuukaudeksi. Jokainen hoito ei sovi kaikille, mutta tämä sopi meille: ensimmäistä kertaa 20 vuoden aikana myös alkoholistin läheisiä kuultiin.
Veljeni ei saanut hoitoon yhteiskunnalta mitään tukea, mutta se oli parhaiten sijoitettu raha koskaan. En enää vuoden jälkeen jaksa hämmästellä sitä, että pikkuveljeni vastaa aina puheluihin ja tekstiviesteihin. En sitä, miten hyvin hän säveltää ja soittaa. En sitä, miten taivaallisen hyvää ruokaa hän tekee (mutta olisittepa maistaneet sitä kuusenkerkkäsiirappia, jonka hän keitti itse poimimistaan kerkistä!). En edes sitä, miten hän muistaa syntymäpäiväni ja ilahduttaa ihanalla kortilla ja lahjalla.
En jaksa murehtia tulevastakaan: ymmärrän tietenkin, että elämä on arvaamatonta. Mitä on tänään, ei takaa sitä, mitä on huomenna. Mutta juuri tänään olen vuoden raittiina olleesta veljestäni aivan hirvittävän ylpeä: mikä taistelija hän onkaan!
Tänä vuonna joulupöydässäni istuu pikkuveli, jonka silmissä näen sen kauan sitten kadonneen vilpittömän ja avoimen katseen. Se on tähänastisen elämäni paras joululahja.
Ps. Pikkuveljeni on lukenut tämän ja hyväksynyt tämän julkaisun. Hän sanoi: ”Ehkäpä joku saattaa miettiä juomistaan tuon luettuaan.”
Ulla Appelsin
