Mieheni - huumeiden käyttäjä?

Tervehdys vaan tänne Vilpolaan, rekisteröidyin juuri ja olen siis ihan uusi täällä. Pakko oli kuitenkin tehdä jotain, purkaa jonnekin ennen kuin pää räjähtää.

Tilanne on siis tämä: Olen 25-vuotias nainen ja seurustellut mieheni kanssa 5 vuotta, joista viimeisin on mennyt kihloissa. Oltuamme reilun vuoden yhdessä, tutustui mieheni uusiin ihmisiin, joiden kautta huumeet tulivat kuvaan mukaan. Aluksi minäkin kokeilin ekstaasia, amfetamiinia, lääkkeitä, ja kannabista. Käyttömme oli sellaista kokeilua ja satunnaista juhlintaan liittyvää “tehostamista”, alkoholi on aina kuulunut myös kuvioihin. Nopeasti kuitenkin huomasin, etteivät huumeet ole minua varten. Juhlitun viikonlopun jälkeinen ahdistus alkoi jatkumaan reilusti seuraavaan viikkoon ja aloin pelkäämään mielenterveyteni ja hyvinvointini puolesta. Kolmeen vuoteen en ole ottanut muuta kuin alkoholia ja sitäkin koko ajan vähenevässä määrin, koska iän myötä krapulat ovat pahentuneet melkoisesti, onnekas(?) sukuvika.

Mieheni taas jatkoi satunnaiskäyttöään pyynnöistäni huolimatta. Olemme käyneet useat keskustelut, riidat ja taistelut aiheesta: ovatko huumeet vaarallisia ja voiko niihin jäädä koukkuun. Omasta mielesään ku mieheni hallitsee homman, eikä hän nyt mihinkään koukkuun jää, haloo?!
Jossain vaiheessa alkoi myös salailu, koska suutuin ja kiukuttelin aina jos mieheni kertoi ottaneensa kavereiden kanssa vaikka piriä. Sittemmin hän on lukuisten riitojen tuloksena luvannut minulle kahteen otteeseen kertovansa aina, jos on ottanut jotain, koska näin pysyn tilanteen tasalla ja pystyn luottamaan häneen paremmin. Meillä oli kotietsintä pari vuotta sitten (löytyi pilveä) , jonka seurauksena mieheni omasta mielestään joutui, minun mielestäni pääsi a-klinikan ajokorttiseurantaan, jossa siis täytyy käydä antamassa puhdas virtsanäyte 3 kk ajan. Näiden seulojen aikana ja jälkeen tilanteemme parani huomattavasti, luottamus vahvistui ja hänen kiinnostuksensa unohtuneisiin harrastuksiin ym kasvoi. Kihlautumisemme aikoihin tilanne oli siis hyvä ja menossa parempaan päin. Tämän jälkeen mieheni kuitenkin masentui ja työterveyslääkärin määräyksestä aloitti mielialalääkkeet ja nukkumiseen triptyl+opamox. Masennuslääkkeet alkoivat auttaa ja elämä alkoi taas näyttää paremmalta. Toteutimme pitkäaikaisen haaveemme omasta kodista ja ostimme asunnon.

Meni vähän aikaa, niin mieheltäni lähti kortti rattijuopumuksesta. Tänään mieheni oli jättänyt facebookinsa profiilin auki ja huomasin,että yksi hänen huumepiireissä liikkuvista kavereistaan on lähettänyt viestiä hänelle. Avasin viestit ja luin samantien kaikki, sieltä kävi ilmi, että mieheni on ostanut, myynyt ja käyttänyt piriä, subutexia, pilveä, lääkkeitä. Itse hän sanoo, että ongelmaa ei ole, hän vain lääkitsee masennustaan ja vitutustaan välillä huumeilla. Kertoo käytön olevan satunnaisen säännöllistä, kerran viikossa/kerran kuukaudessa riippuen siitä, miten aineita on saatavilla. Lääkärin määräämänä hänellä on kuitenkin bentsoja, enkä tiedä, onko niihin muodostunut riippuvuus ja kuinka vahva. Olen melko varma, että kaikki mielenterveysongelmat johtuvat alunperin huumeista, tätä mieheni ei myönnä. En myöskään tiedä, voinko luottaa hänen sanaansa.

Ahdistaa, itkettää, pelottaa, suututtaa, harmittaa. Oon niin pettyny ja samaan aikaan pelkään mieheni puolesta. Samaan aikaan haluun auttaa ja olla tukena ja sit taas toisaalta oon niin vihanen, että mieli tekis kerätä kimpsut ja kampsut ja lähtee menee. Rakastan kuitenkin niin paljon, että ainakaan vielä en voi lähteä, pelaanko tässä samalla omaa jaksamistani ja mielenterveyttäni?
Mieheni on vannottanut, etten saa kertoa sen vanhemmille mitään huumeista tai kortin lähtemisestä. Se ei myöskään haluaisi, että puhuisin ystäville tai äidilleni, joka on aina ollut minulle todella läheinen. Olen kuitenkin kertonut äidille ja tänään kerroin ystävälleni, en pysty pitämään kaikkea tätä sisälläni enää. Tiedän, että saan ja pitääkin puhua, mutta silti on syyllinen olo. En tiedä, miten iso ongelma on, olenko vähätellyt sitä itsekin? Mieheni kertoi, että hänellä on todella huono itsetunto, hän on ujo ja ahdistuu helposti. Onko ongelmana enemmän huumeet vai mielenterveys?

Moi Pääsky!

Tarinasi kuulostaa varmasti tutulta monelle täällä olijalle…

Se, että miehesi valehtelee käytöstään, on normaalia käyttäjille. He ovat äärimmäisen taitavia salaamaan käytön ja tulevat mestareiksi valehtelussa. Se vaikeuttaa suhdetta kaikin puolin. Miten luottaa ihmiseen, joka valehtee niin isosta asiasta?

Miehesi on käyttänyt myös subua. se aiheuttaa ilmeisesti aika vakavaa fyysistä riippuvuutta, päinvastoin kuin vaikkapa piri, ja voi olla, että omin voimin hän ei enää aineista irti pääse.

Näissä asioissa kysymys on tuskin koskaan mielenterveydestä TAI päihteistä. Ne linkittyvät toisiinsa. Voi olla että tietty mielenterveydellinen ongelma ajaa päihteiden käyttöön, ja sitten päihteidenkäyttö lisää mielenterveysongelmia. Voi olla, että päihteitä on alettu käyttämään vain koska se on koettu miellyttävänä, ja sitä kautta ovat syntyneet mielenterveysongelmat.

Kirjoittele tänne lisää fiiliksistäsi!

Kiitos vastauksestasi UusiTäällä:)

Onni onnettomuudessa taitaa olla se, että miehelläni on massiivinen piikkikammo, eikä hän siedä oikein veren näkemistäkään, joten siinä uskon häntä, ettei hän ole käytäänyt suonensisäisesti mitään. Toisin kuin kaverinsa. On jotenkin hirveän vaikeaa myöntää, että omalla miehelläni olisi ongelma. Olen aina ajatellut hänen tietyistä kavereistaan, että he ovat ns. pohjasakkaa ja katsonut vähän pahalla silmällä mieheni ja heidän kaveruutta. Olen myös salaa ajatellut, että miehestäni ei koskaan tule samanlaista “oikeasti” riippuvaista, narkkaria, likaista nistiä.

Vaikka en tiedä tarkkaan, että missä nyt mennään, niin on meillä asiat kuitenkin melko hyvin. Mieheni on käynyt koko ajan töissä normaalisti, eikä siellä ole ilmennyt mitään ongelmia. Meillä on asunto (toisin kuin kaikilla hänen kavereillaan) ja ruokaa kaapissa. Välit vanhempiin kunnossa ja sellaisia ystäviä, jotka eivä käytä huumeita. Päällisin puolin elämämme on aika normaalia. Kulissit kunnossa, jee! Kenelle oikein tässä todistelen?

Mieheni kertoman mukaan hän käyttää huumeita lääkitäkseen masennusta/ahdistusta. Ymmärtääkseni tämä on varmasti kaikkein huonoin tapa hoitaa mielenterveysongelmia, huumeethan vain ruokkivat niitä ja kierre on valmis. Työterveyslääkäri totesi masennuksen miehelläni ja määräsi lääkkeitä, nukahtamiseen hiukan lisää ja pyytämällä sieltä kuulemma saa melkein mitä vaan. Huraa yksityinen sairaanhoito. Masennuksen hoitoon kuuluu mielestäni kyllä ensisijaisesti keskusteluapu ja lääkkeillä täydennetään hoitoa. Tällasiat ei ole missään vaiheessa tarjottu tai edes mainittu. Toisaalta voi olla, että mieheni kuoreensa vetäytyvänä ja haluttomana puhumaan on tehnyt selväkis, ettei hän tarvitse, eikä halua mitään. Asia taitaa kuitenkin olla aivan toisin.
Täytyykö sinne lääkärille mennä mukaan vaatimaan kunnollista hoitoa ja kieltää määräämästä lisää turhia lääkkeitä?! Rattijuopumuksen myötä tosin on ymmärtääkseni tulossa toinen ajokorttiseuranta a-klinikalla, koska mieheltäni löytyy rikoskrekisteristä H-merkintä. Siellä toivottavasti asiantuntijuus on eri luokkaa ja apuakin olisi saatavilla. Mitenköhän vielä saisin tuon miehen sitä pyytämään… en kai voi mennä sinne puhumaan hänen puolestaan.

Kovin hankalaa tämä on. Mahtaakohan moni suhde päätyä eroon päihteiden takia tai selviääköhän yleensä kukaan koskaan kuiville. Jotenkin epätoivoinen ja saamaton olo. Syytän osittain myös itseäni kun en ole aiemmin huomannut mitään.

Hei pääsky ja tervetuloa!

Miehesi on aika tyypillinen huumeiden käyttäjä. Taipumusta masennukseen, kiinnostus itsensä päihdyttämiseen ja haluttomuus hoitaa ongelmia oikein, sekä tarve lääkitä itse itseään. Siitä se soppa sitten syntyy. Ihan tuttua hommaa myös täällä.

Sinuna selvittäisin nyt sen, käyttääkö miehesi huumeita päivittäin. Hänellä on lääkärin määräämät lääkkeet ilmeisesti koko ajan käytössä, joten et esim. subun käyttöä huomaisi. Ja tosiaan se on tässä suurin ongelma. Opioidit koukuttavat suht nopeasti. Ne tuovat ratkaisun juuri näihin ongelmiin kuin ujous ja masennus. Subusta saa energiaa ja kiinnostusta. Eroon pääseminen on sitten todella vaikeata.

Sinuna katsoisin miehen puhelinta, jos mahdollista. Viesteistä sellaisia sanoja kuin kasipallo, lenkkari, nopee, pala, tekkeni ym. Käytöksestä voi tietysti myös päätellä jotain. Jos hän on masentunut, niin silloin varmuudella selvinpäin. Jos taas äkillisesti energinen, niin sitten mahdollisesti joko subuissa tai porepäissään.

Eihän tuo homma nyt sinun kannaltasi kovin valoiselta näytä. Miehesi vasta aloittelee käyttöään, eikä vaikuta olevan halukas hakemaan oikeaa apua masennukseensa. On enemmän kuin todennäköistä, että teillä alkaa nyt kissa hiiri-leikki, joka voi jatkua vuosia

Noista kulissesista vielä. itse tiedän useamman narkomaanin, jotka käyvät töissä. Suurimmalla osalla työt ovat kuitenkin jossain vaiheessa jääneet. Työ voi olla jopa esteenä sille, että ei kunnon apua haeta, koska ei pystytä olemaan riittävän pitkään töistä pois. Tiedän myös ihmisiä, joilla satunnainen huumeiden käyttö on myös pysynyt satunnaisena, mutta he eivät ole ottaneet opioideja, eivätkä he ole myöskään masentuneita.

Voimia tulevaan. Sitä tarvitaan. Ja älä missään nimessä ala piilottelemaan tilannetta. Olet tehnyt aivan oikein, kun kerroit asiasta.

Kiitos Dahlia,

Ei se käyttö päivittäistä oo. Lääkäriltä on cipralex masennukseen ja triptyl+opamox nukahtamiseen. Illalla huomaan kyllä ku mies on ottanu unilääkkeensä (välillä niitä menee useempi ku mitä reseptissä lukee, koska lääkärithän ei ymmärrä minkä verran niitä oikeesti pitää ottaa,huoh) ja useimmiten se nukahtaaki sohvalle, josta kömpii joskus aamuyöllä sänkyyn. Unilääkkeitä käyttää lähinnä silloin ku aikanen herätys aamulla, eli joka toinen viikko aamuvuoro töissä.
Kännykästä on turha kattoo viestejä, koska se poistaa kaikki heti luettuaan. Se tosin on vanha tapa jo ajalta ennen ku ollaan tavattu ja siis myös ennen huumekuvioita. Ja tapaa vahvisti se, et miehen kaveri jäi poliisin haaviin ja sen kännykän viestien perusteella tehtiin kotietsintöjä ja pidätyksiäkin.
Facebookin viesteistä löytyy lähinnä subuun viittaavia xone, sonikki, ässä, bupre, buprikki. Ja sit bentsoja, opiaatteja, polttoo, rillui (=rivatril?), nappei, piri, pore jne…
Joudun nyt lopettamaan lyhyen, mut jatkan myöhemmin tästä. Edessä vakava keskustelu miehen kanssa.
Toivon niin kovasti, et oon paisutellu päässäni käytön mittasuhteita, mut pelkään vielä enemmän sitä, et vähättelen niitä.

Päivittelen myöhemmin tilannetta…

Noniin, eilen illalla oli useamman tunnin keskustelu ja päädyttiin hyviin tuloksiin. Mieheni oli tyytyväinen, että oli puolivahingossa jäänyt kiinni, koska omien sanojensa mukaan ei olisi pystynyt kertomaan minulle pelätessään loukkaamista. Kertoi käyttäneensä subua noin kerran kukaudessa nuuskaamalla ja lisäksi harvoin satunnaisesti piriä, lääkkeitä useammin, mutta aina ahdistukseen ja vitutukseen, ei päihtymistarkoituksessa. Pilveä polttelee n. kerran viikossa. Mies kertoi huomanneensa subunottokynnyksen alentuneen ja olleen huolissaan siitä. Kaveripiirissä ovat kuulemma jutelleet, miten kaikki on alkanut menemään päin persettä ja useimmilla asiat ovat huomattavasti huonomin kuin miehelläni. Hän kuuluu ns. “paremmistoon”, melko katkeransuloista…

Eilen varasimme ajan täksi päiväksi samaiselle lääkärille, jossa on ennenkin käynyt. Mä vien hänet sinne ja hän kertoo huumeiden osuudesta mielenterveyskuvioon. Lääkäri toivottavasti tarkistaa lääkitystä ja ohjaa mieheni eteenpäin keskustelemaan ongelmistaan ammattilaisen kanssa. Toivon niin sydämeni pohjasta, että oikeanlainen hoito mielenterveysongelmiin ratkaisisi tämän ongelman. Myöhemmin on luvassa a-klinikan ajokorttiseulat (ja toivottavasti keskustelua sielläkin), kunhan poliisit ym saavat paperityöt tehtyä. Ensi viikolla käymme hakemassa miehelleni uuden liittymän ja numeron, jota hän itse ehdotti, koska käyttäjät soittelevat kuulemma jatkuvasti ja kyselevät kamaa. Hän on kauan jo miettinyt kaveripiirin vaihtoa ja nyt siihen on enemmän kuin hyvä hetki.

Tämä tuntuu käännekohdalta, niin hyvältä ja toiveikkaalta. En uskalla täysin mennä mukaan tähän tunteeseen, koska ennenkin lupaukset on petetty. Erona aikaisempaan olemme sopineet nyt konkreettisista asioista, jotka edistävät paranemista ja on olemassa välitavoitteita, pieniä askeleita parempaan. Lääkäriin meno, liittymän vaihto, kavereiden valikoituminen. Ja tietysti lupaus olla käyttämättä mitään muuta kuin lääkärin määräämiä lääkkeitä sen mukaan mitä reseptissä sanotaan. Ahdistuksen ja tuskan määrä mieheni silmissä oli sitä luokkaa, että minun on pakko luottaa ja tukea. Hänellä on elämä jota odottaa, tavoitteita, meillä on tulevaisuus:) …ja voi tätä pelkoa, joka salakavalasti puskee toivon alta.

Tosi kiva kuulla, että miehesi on päättänyt rohkeasti lähteä kertomaan asiasta lääkärilleen. Se antaa toivoa siitä, että tosiaan haluaa apua masennukseensa, eikä ole kiinnostunut pelkästään itsensä “huvittamisesta”.

Nyt kysynkin, että tietääkö miehesi millaisten aineiden kanssa on tekemisissä? Kysäiseppä häneltä, että miten tuo subu häneen vaikuttaa. Jos hän sanoo sen piristävän, ollaan jo reippaasti rajan toisella puolella. Subuun voimakas riippuvuus syntyy jo suht nopeastikin. Oma exä veti ensimäisen vuoden nokkia säännöllisen epäsäännöllisesti. Sitten alkoi tulla näitä parin viikon putkia. Siitä siirryttiinkin nopeasti piikittämiseen, koska rahat eivät nokitteluun riitä.

Sanon vielä, että opioideja johin subukin kuuluu, ei voi käyttää satunnaisesti. Niihin jää aina koukkuun ennemmin tai myöhemmin. Muutenkin miehesi olisi hyvä ymmärtää, että joka kerta kun hän huumeita käyttää, nousee serotoniini taso aivoissa, jonka jälkeen se laskee. Ja joka kerta se taso jää aina vähän pienemmäksi. Siksi ensimmäinen kerta tuntuu aina parhaalta. Loppujen lopuksi aivot eivät tuota mielihyvää itse ollenkaan. Tässä vaiheessa huumeet ovat ne, jotka pitävät toimintakunnossa.

Jos miehesi kerran on motivoitunut hoitamaan itseään, pitäisin hänen olla valmis ottamaan keskusteluapua vastaan, sekä olla valmis tekemään elämänmuutoksia muutenkin. Itse olen ollut vakavasti masentunut, mutta nyt ihan terve. Tähän olen päässyt kovalla työllä. Mitään ei voi heti saada. Tervehtyminen vie aikaa, mutta kyllä masennuksesta toipuu. Jopa exäni on toipunut, vaikka hänellä oli vanhan masiksen päällä vielä subusta aiheutunut masis.

Minulle elämänmuutos on tarkoittanut mm. alkoholin pois jättämistä, ruokavalion muutosta, liikunnan lisäämistä, sekä runsaina annoksina ihania ystäviä. Exä taas on omaan juroon tyyliinsä ajanut masennusta pois olemalla enimmäkseen ihan selvä,(satunnaisesti rauhoittavia), leikkimällä lasten kanssa ja käymällä terapiassa.

Pistä nyt ukkosi järjestykseen. Huonot kaverit pois, kunnon apua masennukseen, rauhoittavia tarvittaessa, eikä alkoholia ainakaan humalaan asti. Paljon kivaa puuhaa ja halauksia. Ja turha on nyt murehtia tulevia. Koita ajatella vaikka niin, että olette vielä nuoria ja voit ihan rauhassa seurata tilanteen kehittymistä vaikka vuoden päivät. Jos miehesi joskus vielä retkahtaa, niin ei se haittaa kunhan suunta on oikea. Tietysti sitten, jos näyttää siltä, että huumeet kiinnostavat edelleen liikaa, joutuu asiaa arvioimaan uudelleen.

Tsemppiä ja jatka kirjoittamista. Se tuo järkeä muuten sekavaan tilanteeseen. :slight_smile:

Hei Pääsky,
Minulla pitkän kokemuksen kautta on kolme neuvoa sinulle, jonka suhde on alussa ja mies nuori:

  1. Huolehdi siitä, että miehesi saa kunnollista terapiaa. Tuo itsehoito on useimpien narkomaanien selitys huumeiden käytölle. Piti paikkansa tai ei hän tarvitsee muutakin kuin lääkitystä.
  2. Pidä huolta itsestäsi. Kuten Dalia sanoi, kissa-hiirileikki alkaa nopeasti. Sinusta tulee kyttäävä vaimo ja huolehtiva äiti. Sitä et varmaan suhteelta halua?
  3. Seuraa tilannetta, mutta älä vuosia. Jos muutosta ei tapahdu, ei sitä tapahdu, vaikka sinä mitä tekisit. Miehesi on tehtävä itse päätös muutoksesta. Sitä sinä et voi tehdä hänen puolestaan.

Tsemppiä ja purapa mieltäsi täällä. Kuuntelemme myös positiivisia uutisia mielellämme, eikä huonot ole meille yllätys :slight_smile:

Heippa pääsky!!

Kovasti voimmia ja kärsivällisyyttä kyllä sulle tahdon antaa! Omasta henkilökohtasesta kokemuksesta voin sanoa että parisuhteessa kun toinen on se käyttäjä (olin itse liitossa elävä nainen ja käyttäjä) se rakkaus aineeseen ja siihen tuottamaan hyvän olon tunteisiin ei oo valitettavasti verrattavissa oikeeseen kahden ihmisen väliseen rakkauteen! kaikki jää toiseksi jopa omat lapset,kuulostaa raa’alta mutta näin se totuus on. Kukaan eikä ketää voi rakastaa toista ehjäksi ja terveeksi kyllä se niin on että itse täytyy alkaa ekaksi rakastaan itteensä ennen kun mitään voi alkaa tapahtumaan. Toivon todella kovasti että muistat oman ittesi,etkä kovin lähtisi mukaan hoitamaan rakastasi,tiädän kyllä niin täysin miltä susta tuntuu! todellaki hyvään suuntaan olette menossa ja toivonki että ihminen joka kanssasi elämääsi jakaa olisi tosissaan ja ennen kaikkea halu hänellä itsellä muuttaa elämän tyyliä ja niitä tapoja sekä tottumuksia. Helppoa se ei ole mutta kaikille halun sanoa ja jaata sen että elämä on totta vie elämistä varten ei tuhoamista varten,ja vaikka ei mitään helppoa oo mutta se elämä kantaa kun vaan itse sitä tahtoo ja haluaa!

Noniin, puolisen vuotta meni hyvin, puhuttu häistä ja perheestä, kunnes yllätin mieheni väsäämästä ruiskua valmiiksi. Eli se siitä massiivisesta piikkikammosta, huoh. On kuulemma vetänyt ränniin muutaman viikon ajan sirkkoja, lyricoita, tramalia. Kaveri on opettanut pistämään ja aluksi pistänytkin mieheni puolesta, nyt hän sanoi pistäneensä itsekin jo muutaman kerran. Käsivarren jäljistä päätelleen ei kovin hyvällä menestyksellä…
Sanoo, ettei käyttö ole jokapäiväistä, eikä koe olevansa riippuvainen. Piakkoin alkava yhdyskuntapalvelus kuulemma vituttaa ja halusi ennen sitä vetää jotain, kun sen aikana ei voi. Masennuksen hoito jatkuu lääkkeillä, psykiatrin aika ensi viikolla ja yhdyskuntapalveluun liittyy päihdeseuranta rattijuopumuksen seurauksena. Mutta onko näillä mitään väliä, kun tuntuvat olevan väliaikaisia pahoja, joiden jälkeen voi taas jatkaa sitä niin vitun ihanaa kaman vetämistä?!
Olen turta, itkettää, suututtaa ja valtava pelon möhkäle puristaa sisuskaluja. En tiedä mitä tehdä. Tämä oli jo se ns.viimeinen tilaisuus, pyhästi luvattu ja vannottu. Olisi ollut edes sitä samaa vanhaa,mutta EI, kun piti sinne suoneen alkaa vetämään, voi saatanan saatana. Nätisti lähti matto jalkojen alta…
Kuinka kauan voi odottaa toista, kannattaako se edes? alkaa omat toiveet perheestä jne normaalista elämästä painaa aika paljon jo. Mitä vittua oikeesti?!?!?!!

APUA!! mitä mä teen? kaikki kaatuu päälle, elämä hajoo! viimisen 1,5 vuorokauden aikana en oo pystyny kunnolla syömään tai nukkumaan, vuorotellen itken hysteerisesti ja sit taas hetken päästä oon tyyni ja varma päätöksistäni. Välillä oon luottavainen ja outo onnellisuus valtaa mut, ku oon varma, et nyt kaikki selvii ja voidaan alottaa normaali elämä, sit hetken päästä se kaikki romahtaa ja paniikki alkaa hiipiä. Epäluulot ja lähes vainoharhanen penkominen ja urkkiminen alkaa, ja sit oonki ihan hajalla. Tässä kohdassa alan tolkuttaa itelleni, et kaikki hyvin, ei voi olla asiat näin huonosti. En pysty keksittymään mihinkään ja pelkään et sekoon oikeesti kohta.

Mies valehtelee mulle koko ajan kaikesta, laskujenmaksusta (“joo, maksoin ne jo”), pikavipeistä (“en oo ottanu yhtään”, “ei oo ku tää yks, joka on vaan 50e”), subusta (“en oo käyttäny”, kiinni jäätyään:“oon ottanu aan pari kertaa”), lääkkeistä, ymym. En pysty varmistaman mitään mistään, pelkään hulluna asioiden mittasuhteita, jos mun hurjimmatki kuvitelmat onki vaan pientä verrattuna todellisuuteen?! miten näin voi elää? miten voin lähtee ku asunnon voi myydä vasta 1,5v päästä ilman valtavaa veroa, enkä voi jäädä tähänäkään yksin, koska mies on meistä se joka käy töissä täyspäiväisesti (ja maksaa siten suurimaan osan asumisesta+laskuista) ja mä työskentelen vaan koulun ohessa.

Jotenki uskottelin itelleni eilen ku puhuttiin asioista, että vaikka uhkasin tän olevan (taas) viiminen mahdollisuus, niin mun ei tarvii lähtee, koska asiat järjestyy ja narkkaamine loppuu. Äsken muhun iski, ettei asiat välttämättä tuukkaan järjestymään ja tuntuu, että pää räjähtää, eikä oo enää mitään muuta ku paniikkia ja loputonta surua.

Mies sanoo haluavansa eroon huumeista ja lopettaa kaiken muun paitsi lääkärin määräämien lääkkeiden (masennus+rauhottavat) syömisen lääkärin määräämällä annostuksella. Sanoo lähtevänsä vanhasta kaveriporukasta, haluavansa uusia ystäviä, kunhan itsetunto-ongelmat+masennus on saatu kuntoon. Sanoo tekevänsä tämän, koska haluaa mun kanssa perheen ja elämän,eikä halua enää vetää kamaa.
Samaan hengenvetoon toteaa kuitenkin kokevansa, että on koukussa ainoastaan opamoxeihin, eikä lääkkeiden+subun rännääminen ole ollut ongelma, vaan kivaa viihdettä. Miksi kukaan haluaisi kivaa viihdettä lopettaa?

Ja miks vitussa täytyy raivota mulle joka helvetin asiasta?! “tulit herättämään mut liian aikasin (eli puolenpäivän paikkeilla) ja valitit jotain paskaa,niin nyt oon vittumainen koko päivän sulle”, “älä urki, vittu lupasit ettet urki ja mitä sä nyt siinä kyselet?!”. Mies käy siis vuorotöissä ja ennen iltavuoroa nukkuu tasan niin pitkään,ku ennen töitä voi. Työnsä on tehny aina tosi tunnollisesti ja on hyvä, pidetty työntekijä.
Ja yks asia, mitä oon ihmetelly, mies on lihonu ja jotenki pöhöttyny. Mul on ollu sellanen mielikuva,et narkkarit laihtuu ja kuihtuu, mut mies vaan syö enemmän koko ajan ja karkkia,suklaata ym menee tosi paljon enemmän ku aikasemmin. Eilen ku se näytti kyynärvarsiaan, nii pistojälkien lisäks oli yks iso punottava, kova kohta suonen päällä ja pienempiä jälkiä, mustelmia. Ja toinen käsi oli selvästi turvoksissa, voiks tästä päätellä jotain, mitä en osaa ajatellakkaan?

ää, tulipa pitkä ja sekava teksti. En tiedä mitä tehdä ja oon jotenki tosi hukassa, pitäiskö vaan lähtee menee ja jättää mies oman onnensa nojaan? en sais olla vahtija, äiti ja holhooja, mutta en oikein tiedä, miten voin olla vahtimatta, välittämättä ja luottaa, että asiat (laskut ym) hoituu…

Toivoisin että pysähtyisit lukemaan uudelleen tuon mitä kirjoitit. Ei ihmetytä yhtään jos olet ahdistunut ja mielialat vaihtelevat.
Päihteiden käyttäjä ei ole tunne-elämältään vakaa ja on ihan eri asia sanoa haluavansa jotain ja kaikkea, kuin että sen eteen tekisi jotain ja toteuttaisi nuo toiveet. Niin kauan kun toinen on sitä mieltä, että suoneen pistäminen on viihdekäyttöä tai saati sitten valehtelee käytöstään, sinun tulisi tietää ettei mihinkään muuhunkaan asiaan ole luottamista. Päihderiippuvainen valehtelee ja pyrkii peittelemään käyttöään niin pitkälle kuin mahdollista.
Sinun tulisi pohtia nyt että mitä elämältäsi haluat. Sinä et pysty muuttamaan toista ihmistä. Ja vaikka sinä kuinka haluaisit hänen raitistuvan, ei mitään tapahdu ellei hän itse halua raitistua. Mikään vahtiminen ja “äitinä oleminen” ai auta, olen itsekin joskus aikoinani sitä yrittänyt. Ja yrittänyt rakastaa toisen terveeksi.

Kaatuisiko maailma jos teille tulisikin ero? Mitä tulisi tapahtua, jotta teidän suhteenne olisi tyydyttävä? Mitä sinä elämältäsi haluat? Oletko onnellinen tämän ihmisen kanssa? Kun suljet silmäsi ja mietit unelmaelämää, onko tämä lähelläkään sitä?
Muista että meillä on yksi elämä, miksi panostaa ihmiseen joka ei kykene antamaan sinulle mitään?

Kaikkea hyvää sinulle ja voimia, toivottavasti pääset johonkin lopputulokseen jossa saisit mielellesi rauhan ja tyyneyttä elää sellaista elämää kuin sinä haluat.

Ja kun selvästi haaveilet omasta perheestä, pohdi onko tämä miehesi ihminen jollaisen isän haluat lapsillesi antaa? Rakkaus on niin kummallista, että sitä ei aina tule miettineeksi tarkemmin. Mutta voin luvata (ja kokemuksesta voin sanoa) että kun elämässäsi sitten jonain päivänä on lapsi tai lapsia, huomaat että on olemassa vieläkin suurempaa rakkautta kuin se mitä tunnet miestä kohtaan ja että sillä, millainen isä lapsillasi on, on uskomattoman suuri merkitys.

Kiitos vastauksestasi Ohjaaja Amelie. Aikaisemmin en ole pitänyt lähtemistä vaihtoehtona, se on jotenkin liian pelottavaa, enkä pärjäisi yksin kuitenkaan. Olen nyt pohtinut ja pyöritellyt sitä mielessäni, maistellut ajatusta, enkä usko, että kuolisin siihen. Käytännön asiat olen aina pystynyt hoitamaan, ne on järjestelykysymyksiä, mutta suurempana pahana on ollut yksin jääminen ja kaikki se tunteiden myllerrys. Olen jotenkin turtunut tähän tuttuun ja turvalliseen, joskin ei sellaiseen elämään, jota olen toivonut itselleni. Olemme kuudetta vuotta yhdessä, olemme aikuistuneet yhdessä, tai minä ehkä olen, mieheni vähän vähemmän ja rakentaneet yhteisiä unelmia ja tulevaisuudenkuvia. Ajatuksin niistä luopumisesta on todella rankka!

Olen antanut itselleni “armonaikaa” mieheni yhdyskuntapalveluksen ajaksi, jos sen loputtua kaman veto taas alkaa, niin lähden varmasti. Siihen saakka voin valmistella itseäni ja kerätä rohkeutta sekä sisua lähtemistä varten. Voihan olla, että kaman veto loppuukin, mutta päätän silti lähteä, koska saattaa olla myös niin, että pelko ja huumeiden varjo ei poistu mielestäni.
Ei voi tietää. Nyt keskityn saamaan itseni kasaan ja pakertamaan koulua eteenpäin.

Minua kiinnostaisi tietää, miten muut vastaavassa tilanteessa olevat/joskus olleet ovat selvinneet mielialamyllerryksestä ja mitä olette tehneet vastaavanlaisessa tilanteessa? vai onko tällainen “armonaika” vain itseni kusettamista ja tilanteen kieltämistä?

Useimmiten sitä armonaikaa antaa kai enemmän itselleen, vaikka sisimmässään jo tietää etteivät asiat tule muuttumaan. Eroaminen on kuitenkin lähes aina hyvin stressaavaa ja siihen tarvitsee kerätä vähän voimia. Toivottavasti saat asioita työstettyä ja pohdittua niin että löydät oikean vastauksen.

Mä kun aloin olemaan mun avokin kanssa, se ties että käytän aineita. Mulla meni kuitenkin lähes 2v, että olin saanut edes stimut yms. vahvemmat opparit pois… Kun vihdoin olin pääsemässä hoitoon, tiesin että parisuhde voi katketa vaikka hoito onnistuisi… Mulla ainakin nuo ekat vedot aloittivat vasta sen kunnon rakkaussuhteen päihteisiin ja piikkiin jää koukkuun!! Ollaa oltu vajaa 8v yhdessä ja edelleen tarkkailee; olenkin sanonut että vaikka 2 Joulua on mennyt aivan nappiin, ei 3 (kh:dossa olen), niin hän muistaa vain että mä sekoilen kaikki tilanteet…

Nyt kun on tullut takapakkia, saan oikein painostaa häntä puhumaan asioista… Mulla kun ei ole tukiverkostoa tällä hetkellä! Hän edelleen olettaa että mä käytän häntä vastaan henkilökohtaiset asiat kuten aiemmin tein; enhän mä voinut lähteä kamaa vetämään jos mies oli hyvällä tuulella. Piti saada riita aikaiseksi vaikka haukkumalla sen suku jos ei muu tehonnut… Se viimeistään auttoi…

Mulla se “rakkausvaihe” kamaan oli ensin se alle 2v jolloin mua estettii pistämästä (eksä). Sen jälkeen kun teki virheen jota odotin, niin sain piikittää niin paljon kuin huvitti ja sitä jatkuikin 7v jonka jälkeen kh:toon. Nykyään jos on suurempia ongelmia niin itsetuhoisena piikitän, tosin en mitään sellaista jolla saisi pään sekaisin. Mulla vain opitut käyttäytymismallit siinä viimeisessä vaiheessa (kun en useinkaan itkeä osaa, sen kun lopetin jo teininä 3 v:deks), että joko viiltelen tai piikitän. Viiltely näkyy liian helposti, mutta aina sitä jotenkin saa itseään satutettua. Käyttäjillä on kuitenkin tarkoitus saada piikillä pää sekaisin… Ei itselläkään kauaa mennyt kun kädet teipattiin jeesus-teipillä ku olivat niin paskana, että sais vedettyä pirivedot…

Ei sun miehesi ole yhtään muita “ylempänä”. Hän halusi kokea tuon “parhaan tavan” vetää ja frendi auttoi… Monet käyvät kyllä töissä, osalla oma firma… Muut huomaa ulkonäöstä nopeasti, itse ehkä ei… Mä ainakin ottaisin oman kämpän… Tsemppiä! Päätös on sun ja jätät tai et niin huumeet on nro 1 miehelläsi ja voi syyttää että jätettyäsi alkoivat asiat menemään pahempaan, mutta kyllä sitä oikein odottaa sitä syytä jolloin saa vetää ilman että joku kyttää. Kohta sä alat olemaan se syy jonka takia vetää ja oot ihan vitun kyylä ku tutkit sen asioita!! Saahan itselleen tehdä mitä haluaa ja aikuinen ihminen tietää mitä tekee; näin siis käyttäjän mielestä! Sitäpaitsi kaikki munkin tutut sanoivat että “aivan turhaan kaikki perhe ja muut stressaa ja syyttää itseään ku itse näin tahdon elää”… Sekä tietty, “lopetan huomenna”… Mä epäilen että sun mies on kokoajan aineissa, jos asiaa et huomaa… Yliaktiivinen, puhelias vs. rento, nukahteleva… Pienet pupillit, suuret pupillit (kannattaa katsoa valossa, pienet pupillit korostuu valossa; suuret pysyy melko suurina)… Mun mies alkoi hyvin nopeasti huomaamaan kyllä. Toisaalta huomaa myös masennuslääkkeiden aiheuttamat paremmat kaudet liiallisena bentonkäyttönä… :unamused: Tosin kyllä mä sille kaiken kerron, kun mulla ei ole kyse mistään muusta kuin siitä, että en saa mitään hoitokontaktia vieläkään; onneks lääkäri antaa sille aikoja… :slight_smile: Thank God! Muuten olisin ollut yksin jo päältä 2kk…

Tsemppiä!

PS: tuo on totta että tuollaisesta miehestä ei hyvää isää tule. Niin kauan kuin käyttää. Sä olisit raskauden yksin ja mies vetäis vaikka kuinka lupaa lopettaa… Ei ei ja ei… Oon nähny noita aivan liikaa… :frowning:

Kirjotan nyt tälleen nopeasti vaan, en pysty paneutumaan asiaan nyt täysillä, koska ahdistaa aika lailla…

Mies on n. kk sit saanut uudet masennuslääkkeet, joiden piikkiin oon (tyhmyyksissäni) uneliaisuuden/väsymyksen pistäny. Välillä (eli vähintään3krt/vko) jos ottaa 1-2 kaljaa arki-iltana on ihan tokkurassa, puhe sammaltaa ja silmät pyörii päässä. Kysyin monta kertaa, et onko ottanu jotain muuta, mut eihän sellasta tietty myönnä. Myönsi mulle eilen,että subu ym “hitaat” on sen juttu, ei noi piri sun muut iske niin kovin…Ku kysyin miten pahasti on koukussa sano vaan et on jäämässä koukkuun vasta. Mikä lie oikee tilanne, ken tietää…
Alkaa ajatus erosta tuntumaan väistämättömältä, vaikka kovasti haluaisin saada takaisin sen miehen, joka ei vedä kamaa:( …mutta eipä se taida sieltä samanlaisena tulla, vaikka kaman saisikin lopetettua.
Musertavaa.

Kiarjoitin eilen pitkän litanian, sitten se vain hävisi bittiavaruuteen. En sitten enää jaksanut kirjoittaa koko stooria uudestaan.

Malibun kokemukset ovat huhuhuh-tasoa. Arvostan kun kirjoitat omia kokemuksiaan ja myös muutenkin hieman sivusta avokin kokemuksia. Kun kirjoitit että kun ei puhu, niin kun toinen alkaa huutaa toiselle että puhu edes miltä tuntuu niin se on tuttu tunne. Alkaa tuntua että toinen alkaa provosoida asioita vaikka sitä vähiten haluaa. :slight_smile: Silloin alkaa ärsyyntyä koko puhumisaihe vaan haluaisi olla ihan rauhassa. Välillä huumeidenkäytöstä puhuminen on raskasta, joka sinällään on tosi tärkeetä keskustella. Mutta läheisillä on muutenkin muu elämä olemassa niin se ei pyöri sillä tavalla kuin itse käyttäjä. Asetelma on siis eri monesta kantista katsottuna.

Käyttäjille huumeidenkäyttö on ns. normaalisoitunut tapa elää, se tuottaa joskus syyllisyyttä, häpeää ja niin edelleen. Mutta kun se on niiden oma ongelma ei ole kuitenkaan läheisten. Kun miettii, että ongelma on aina huumeiden niin silloin se keskittyminen on juuri huumeidenkäyttöön painottuva. Kun se ei ole koskaan meidän ongelma siis läheisillä niin pitää sitten jotenkin elää niin, että muuttaa omaa asennetta omaan elämään. Väistämättä ehkä tulee ero. Kun keskittyy omaan elämään niin silloin asiat lutkiutuvat ja sitten voi luoda itseään ja energia kanavoituu oikeisiin asioihin. Muutos on prosessi. Se alkaa juuri mielenmyllerryksinä, sitten alkaa seesteisyyskausi, alkaa laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Voit Pääksy vain muuttaa itseäsi ja elämääsi. Kun muutat itseäsi niin se näkyy ulospäin. Se voi olla hyvä esimerkki miehellesi- että katsos vaan että muutkin muuttuu.

Kun huumeidenkäyttö loppuu - ihan oikeasti. niin kyllä se käyttäjäkin muuttuu. Tai sitten riippuvuus muuttaa muotoaan - toivon mukaan yleisesti hyväksyttyyn riippuuvuuteen - kuntoilu on esimerkki sellaisesta…mutta silloin on vain hyväksyttävä se muutos. Jos miehesi haluaa lopettaa niin se vie todellakin aikaa ja se prosessi kestää. Mieskin muuttuu, mutta millaiseksi sitä kukaan ei tiedä. Mutta kun jos käyttö jatkuu niin se on puhtaaksi miehen ongelma, ei sinun. Sinun ongelma on vain se, mitä sinä todella haluat ja sitten ongelman ratkaisu on sitten toiminnan aika sekä henkisesti että käytännössä.

Tsemppiä ja hurjasti voimia Sinulle!:slight_smile:

Samoin Malibulle, usko itseesi! Sinä kyllä pystyt! Se näkee tekstistäsi hyvin. Jatka samaa rataa.

Näinhän se usein menee, että syitä löytyy ja jos ei löydy niin niitä etsitään. “jos et olisi aina…” tai “jos olisit joskus…” ja siinä saa sitten pää pyörällä syytellä itseään ihan urakalla, jos sille tielle lähtee. Ja aineitahan otetaan niin hyvään kuin huonoonkin oloon - korjaamaan tai korostamaan.
Oma tahto lopettaa on ainoa tapa saada asiat/parisuhde kuntoon, eikä vain tahto vaan teot sen eteen = lopettaminen.

Valtavan suuri kiitos keskusteluun osallistuneille ja sitä kautta tuskaani vastanneille!
Viikon verran olen ollut tunteideni heittopussina ja vaikka juuri mitään en ole saanu viikossa aikaiseksi, niin olen aivan poikki. Järjettömän raskas ajatusten maratoni ollut (ja jatkuu yhä…).

Olen kuitenkin toisaalta todella helpottunut ja odotan tulevaa, koska päätös erosta on kypsynyt 99% varmaksi. Ajatukset on omassa, huumeettomassa, valheettomassa, ahdistusvapaassa ja turvallisessa kodissa. Sen hinnaksi kylläkin tulee 5,5 vuoden parisuhde ja yhteiset unelmat ja tämä jos mikä kirvelee ja kovaa. Pelko ja syyllisyys puskevat pintaan aika ajoin ja päätökseni ottaa hetkeksi takapakkia.

Teoriassa mieheni olisi mahdollista pitää (tällä hetkellä meidän) asunto, mutta pelottaa hulluna miten oikeasti käy rahojen ja töiden kanssa, kun en ole enää vahtimassa/jarruttelemassa. Toiseksi hänen vanhempansa eivät vielä tiedä tilanteesta ja aion heille kyllä kertoa oman puoleni tarinasta ennen lähtöäni. Täytyy varmaan tulostaa valmiiksi jotain ensitieto-oppaita ja kriisipuhelinten numeroita, koska heillä ei ole minkäänlaista käryä poikansa touhuista. Ja kokemuksesta tiedän, että ainakin (tuleva ex-)anoppini on melko hysteriaan taipuvainen…

Tiedän, ettei ole minun tehtäväni ottaa kantaakseni toisten ihmisten taakkoja, mutta tavasta on vaikea päästä. Tuleva ero onkin minulle myös oppitunti itseni asettamisesta etusijalle ja oman onneni perässä kulkemisesta. Huonoa omatuntoa poden myös siitä, että suunnittelen eroa ja samalla mieheni luulee, että hänellä on vielä mahdollisuus. Sanoin kyllä eilen, että ero on todennäköinen, vaikka hän aineista eroon pääsisikin, mutta silti tuntuu jotenkin epäreilulta.

Jos lähtisin jo pian, enkä vasta kohta alkavan yhdyskuntapalvelun jälkeen, niin hänellä olisi jokin syy olla käyttämättä, vaikkei minua enää vierellä olisikaan, nimittäin se, ettei joudu vankilaan. Olipa sekavasti sanottu, mutta siis pointti oli, että pohdin eron ajankohtaa ja sen vaikutusta mieheeni. En tiedä pitäiskö sellaista pohtia enää ollenkaan, mutta toivoisin niin kovasti, että hän pääsisi kamasta eroon, saisi pidettyä talon ja löytäisi rinnalleen naisen, jonka kanssa voi aloittaa alusta ilman tällaista painolastia, joka meidän suhteessaamme on.

Raastavaa, tähänastisen elämäni vaikeimpia päätöksiä teen ja voin vain toivoa, että ne ovat oikeita.
Mut eiks se niin oo, että kriisit on aina käännekohtia parempaan (tai pahempaan) ja mun elämä ei voi jatkua näin. Tuntuu kamalalta ja vapauttavalta luopua vastuusta, syytän itseäni ja samalla kiitän.

Tästä foorumista ja Teistä on ollu mulle ihan suunnaton apu, KIITOS!!