^almond perharps?
Sana luovuttaminen. Mitä se tuo mieleen. Tästä on väännetty iät ja ajat. Jotenkin tulee olo, että en nyt viitsisi. Sitten katselin, että moni uusi kirjoittaa pikkuisen tänne ja sitten he häipyy. Luovuttaakohan he? Heti alkumetreillä. 
Pitäisi kannustaa, että raitis elämä on mahdollista, että sinäkin siellä ruudun takana pystyt. Älä oikeasti luovuta!
Itse kohtasin ison viinapirun tai mikä lie se olikin. Se katsoi minua todella vihaisesti silmiini. Se sanoi minulle, että tuhoan sinut. Et sinä minulle mitään mahda. Ota siitä viinaa ja juo! Anna periksi, tuhoa itsesi! Kyllä sitä tuli kuunneltua ja vajottua, vajottua… Mutta niinhän se on kun lähtee sutta karkuun, niin tulee karhu vastaan. Se on vaan kohdattava ja käytävä se taistelu läpi. Kyllä sen viinapirun voittaa. Se luovuttaa jossain vaiheessa. Lakkaa häiritsemästä. Täytyy vaan tehdä kaikkensa. Luovuttaa ei saa.
Aloin tätä kelailemaan kun tajusin, että oma parhain selviytymiskeino on ollut taisteleminen. Jotenkin kaikki peliin ja enemmän, niin sitten on jossain vaiheessa helpottanut. Sitten hommat on sujunut kun tanssi. Sama se on alkon kanssa, että kukaan ei ole raittiudessakaan seppä syntyessään. Haluaa tosiaan irtautua, niin tekee päätöksen ja ei anna periksi. Talla pohjaan ja viinat viemäriin. Ei aleta miettimään, että ei minusta ole tähän. On! Sinusta on! Pysyt siihen! Usko pois! Teet vain kaikkesi. Et enempää.
Tupakka oli paha vastus kanssa. Siihen löytyi kanssa oma keinonsa. Sen suhteen olin antanut periksi. Sain käteeni sähköröökin. Vahvaa tököttiä 18% tankkiin ja nollatippoja lisäilin aina kun imin höyryä. Sitten lopetin. Sitten alkoi tekemään uudestaan mieli, niin palasin sähkötupakkiin vaikka oikeaa ainetta teki mieli. Nyt en ole sitäkään käyttänyt. Aina silloin tällöin nollaa höyryttelen ilmeisesti. Se on kai se uuden tavan opettelu ja opettelu vanhasta tavasta pois.
Niin, että keinoja etsimään ahkerasti viinapirun tappamiseen. Kyllä se keino jostain löytyy. Plinkki on mainio paikka löytää ne keinot.
Mutta joo… Itselleni varmaan sanoisin jos olisin taas tilanteessa missä olisin valmis itseni tappamaan, että “Älä luovuta vielä, kyllä on vielä toivoa ja kyllä sinä selviät. Kyllä sinä pystyt lopettamaan juomisen.”. Jos kelaisin itseni siihen samaan pisteeseen kun tänne tulin. Liian usein sorrun täällä miettimään laaja-alaisesti miten voi lopettaa jonkin vahvan addiktion, niin keinoja on paljon ja itselläni on oma keinoni. Keinot pitää etsiä; ei voi todellakaan luovuttaa.
Siinähän se on, asian ydin, Punatulkku. Eipä tuota tuon selvemmin osanne sanoa.
Punatulkku kirjoitti
Niinpä, tiukassa paikassa on oltava valmis tekemään mitä tahansa, jopa nöyrtymään ja hakemaan apua esimerkiksi juomisongelman jo ratkaisseilta.
Hukkuva tarttuu vaikka oljenkorteen, viinaan hukkuvillekin niitä on olemassa…
Päivä kerrallaan
tuo oma heitto tuonne 1970n ketjuun tuosta hukkuvan olkikorsiviritelmästä oli ihan sattuma,
luin tämän vasta myöhemmin…
Joo, parempi tarttua vaikka oljenkorteen kuin luovuttaa kokonaan. Eihän se oljenkorsi hukkuvaa taida pinnalla pitää mut ei sit tarvitse viimeisillä hengenvedoilla katua ettei tullut edes yritettyä.
Alkoholista luopuminen ei ollutkaan ihan helppo juttu. Siihen meni usea vuosi, kun en millään käsittänyt sitä etten voi pitää sekä alkoholia että normaalia elämää yhtäaikaa mukana. Ja kun olin sen viimein myöntänyt että olen juoppo (en tiennyt mitä on alkoholismi) niin yritin omin voimin luopua viinasta, ja myös tupakasta koska hengitys vinkui ja hirveä tupakkayskä vaivasi. Mutta en onnistunut, vaikka kuinka yritin ja lupasin ja vannoin, tein päätöksiä ja taas lankesin.
En tiedä tarkasti mitä tapahtui, kun kohtasin AA:ssa raitistuneen ihmisen, joka kertoi AA:sta ja alkoholismista. Halusin itsekin samaa mitä hänellä oli, raitis elämä. Kait se oli esimerkin voima joka pisti yrittämään AA:n keinoa: myöntää voimattomuus alkoholin edessä, ja elämän edessä, niille en voi mitään vaikka kuinka tappelisin vastaan. Joten tein ekan askeleen eli myönsin voimattomuuteni, ja elämä oli sellaisessa pisteessä etten selvinnyt enää yksin.
Kyllähän AA-ohjelmassa sanotaan sitten että “päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme Jumalan huomaan- sellaisena kuin Hänet itsekukin käsittää.” Se askel oli vaikea käsittää, kyselin ja kyselin, olin ihan ymmällä, kuinka ja miten ja mitä minä sitten teen, jos luovutan elämäni ja tahtoni jonkun huomaan, ja miten se ylipäätään on mahdollista. Viimein loppui kyselyni ja tajusin, että minun oli etsittävä sitä Korkeampaa Voimaa, johon voisin uskoa ja luottaa. Sillä en itseeni voinut luottaa, ja vielä vähemmän muihin ihmisiin. Olin erittäin epäluuloinen, vihainen, katkera ja itsesäälissä.
Löysin rauhan metsästä, luonnosta, sieltä löysin Korkeimman Voiman, Jumalan sellaisena kuin sen itse käsitän.
Halusin vain kertoa oman tarinan, en muuta.
Tänään on asiat hyvin, en juo en polta, terveyskin jotakuinkin kohdillaan. mutta luovuttamisen aika ei ole ohi, mutta en “luovuta” sillä väärällä tavalla vaan hyvällä tavalla, tajuan elämän realiteetit.
Paskasta luopuminen. Siinä se, luovuin päihteiden käytöstä. Rähmällään en koe olevani mihinkään suuntaan. Päinvastoin, mahdollisuudet päättää omasta elämästä ja tekemisistä ovat paremmat kuin koskaan.
Taitaa mennä sanoilla leikkimiseksi . Kuten aina kun on todistettava joku hieno oman uskonnon lauserakennelma todeksi vaikka se olisi kuinka ristiriidassa logiikan ja todellisuuden kanssa.
Raamatulle ja yleensä pyhille kirjoituksille tahtoo käydä noiion.
Vaikka alunperinkin on yritetty kirjoittaa niin epämääräisesti ettei otetta saisi, niin aika tekee tehtävänsä, käy yhä epäilyttävämmäksi menikö tosiaan niin että korkeampi voima pysäytti auringonkin maata kiertämästä siksi aikaa että valittu kansa ehti ennen pimeän tuloa tappamaan viimeiseen imeväiseenkin asti vääräuskoisen naapurikansan tai oliso se ihan totta että paratiisin aikaan käärmeet ja muut elukat juttelivat kuin naapurin ämmät pyykkinarulle kalsareita viedessään (opettajille suunnatun raamatunselityskirjan mukaan elukat ovat nyttemmin “mykän huokauksen tilassa” ja puhumisen loppuminen johtuu ihan vaan siitä) .
Selittäjiä tarvitaan.
Jos tarpeeksi väännetään, niin joopa , häviäminen on voittamista ja luovuttaminen voiton ottamista… mikäpä siinä.
“päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme Jumalan huomaan”
Selvästi sanottu.
Minä nyt tunnen tarvitsevani tätä elämääni vielä, joten enpä sitä luovuttaisi minkään asian puolesta.
Mutta, aika moni on siihenkin valmis, pommivyön kanssa lähdetään kohti paratiisia, elämä ei kai sitten paljon arvoinen ole. Ihminen on joskus “valmis mihin tahansa”.
Täytyy nyt rehellisesti tunnustaa, että kyllähän minut luovuttamaan ja nöyrtymäänkin saa.
Olen niin huono kestämään kipuakin, että yksinkertaisesti kiduttamalla annan varmasti periksi, nöyrryn ja luopvutan.
Ei ole minusta sankariksi.
Se, että lakkasin luovuttamasta alkoholille, oli oikeastaan aika helppo juttu, se kun ei oikeastaan tuottanut mitään fyysistä kipua, se vääntäminen omien toimintatapojeni kanssa.
Siihen pystyin minäkin, todella pitkän jatkuvan pöhnän päätteeksi.
Ja sitä, että en sitten kuitenkaan ihan lopullisesti alkoholismilleni luovuttanut, lakkasin olemasta nöyrä sen edessä, en ole tämän runsaan kuuden vuoden selvänäolon aikana kertaakaan katunut.
En siis sekunnin murto-osan vertaa ole ajatellut että olisi pitänyt antaa mennä vaan.
Jos minulla olisi itseni kanssa ollut pienikin epäilys asiasta, niin luultavasti en asiasta viitsisi edes keskustella, mutta kun ei ole kohdalle tullut ensimmäistäkään luovuttamista puoltavaa tosiasiaa, niin kyllä minä uskallan tätä tämmöistä ratkaisua suositella muillekin elämästään vuosikymmeniä viinan kanssa tuhraamiseen luovuttaneille.
Kuka selittää ja mitä? Itselleni asia on varsin selvä ja sen lyhyesti ja ytimekkäästi myöskin edellä kerroin. Luovuin päihdepaskasta. Siinä se.
Joopa joo… jos edelleen leikitään sanoilla, niin tottahan minäkin olen luopunut.
Vanhoista kalsareistakin luovuin just, ne alkoivat olemaan niin hatarat että seuraavassa pesussa olisi voinut olla pelkkiä saumakohtia hahmossaan.
Vitosen setelistä luovuin muutama päivä sitten kun kaveri kysyi jos minulla olisi vipata kun hänellä oli taas kerran jäänyt rahapussi kotiin.
viime vuoden seinäkalenterista luovuin jo toukokuun lopulla, kun huomasin ettei se nyt oikein täsmää tämä nykyisen ajanlaskun kanssa.
Ja siinä tein kyllä virheen, kun luovuin pöytäkoneessani vanhasta käyttöjärjestelmästä ja siirryin windosin kymppiin -photoshoppini ei siinä enää toimi, kauppasivat pilvessä olevaa mutta hintaa niin ruokottomasti että otin toisen vanhan koneen käyttöön ihan vaan kuvankäsittelyä varten.
Tottahan sitä luopumista tapahtuu. Ja pitääkin tapahtua, ei kaikkea voi mukanaan roikottaa.
Mutta, se mitä nyt olen tässä keskustelussa puhunut, olen tarkoittanut luovuttamista alkoholille ja alkoholismille, ja se on kai hiukan eri asia kuin jostain paskasta tms luopuminen.
Kokemusta on siitä luovuttamisestakin, kyllähän minä olin aika pitkälle luovuttanut , alkoholi oli kovin vahva tekijä elämässäni.
No, se oli minun ratkaisuni, että lakkasin luovuttamasta.
Sitä voi pitää vääränä ratkaisuna joka haluaa.
Itse olen siihen tyytyväinen. Ja ihan tässä elävässä elämässä, en ole kuullut kenenkään niistä kavereistani jotka ovat lakanneet luovuttamasta elämäänsä alkoholille, katuneen sitä.
Mutta, kai niitä katuviakin voi olla. Minä vaan en tunne.
Ei minulla ole mitään vaikeuksia hyväksyä sinun ratkaisuasi Metsänmies. Kerroin miten luovuttamisen suhteessa omaan alkoholiongelmaani koin ja koen. En leiki sanoilla tässä pätkääkään enkä saivartele. Kaippa tämäkin näkemys/kokemus tähän ketjuun mahtuu. Ihan aiheessa olen mielestäni pysynyt.
Tulipa muuten mieleeni, että on tässä ratkaisussani ainakin yksi etu.
Kun säilytin päätösvallan itselläni, niin voinhan niin halutessani palata takaisin, ja alkaa ryyppäämään.
Mutta, jos olisin valinnut sen luovuttamisen, antanut mennä vaan alkoholin ehdoilla, niin oliskohan se sitten, ihan kokonaisvaltaisen ja lopullisen luovuttamisen jälkeen ihan helppoa yhtäkkiä vaihtaa täähän ongelmattomampaan elämiseen?
Luulen ettei olisdi.
Tämän muutoksen taisi mahdollistaa juuri se, etten sittenkään ollut vielkä ihan kokonaan luovuittanut, jotain elämänhalua oli jäljellä.
Joo, Basi. Erilaisia ratkaisumme varmaankin ovat, mutta se ei minusta ole olennaista.
Minun on kovin vaikea kuvitella sinua luovuttajaksi, ainakaan viinapullon suhteen.
Pikemmin näen sinut sittenkin voittajana, melkeinpä vois kuvitella että jos vaikka tilapäisesti takkiin tulee, niin jaloillesi nouset kuitenkin. …
Ei sinua viina kuljeta, jos joskus lienee sitä tehnytkin.
Ei ole olennaista, mutta kun tässä nyt kysyttiin, niin vastasin. Ei kuljeta viina ei, kun olen siitä luopunut…heh. Kun päätin sitä suruissani kokeilla uudestaan elämääni kuuluvana, niin nopeasti päätin myöskin luopua siitä uudestaan. Eipä tuo viinasta luopuminen mulle ole luuserihommaa koskaan merkinnyt. Mielestäni päihteiden jättäminen on varsin rohkea teko. Tapahtuu se sitten millä sanahelinällä hyvänsä.
Luopumisen kohdalla tässä taitaa olla kysymys sittenkin melko pienestä merkityserosta sanoille ajattelemiemme sisältöjen suhteen.
Luusereitahan me emme alkoholin suhteen ole, mutta luopuminen… joo…
Kyllä, ei se minunkaan mielestäni aivan väärä ilmaisu ole, jos sanotaan että minäkin olen luopumut alkoholista.
Kai sen niin voi sanoa, kun olen sitä ollut juomatta .
Mutta mielestäni se on hivenen epätarkka, oikeastaan vähän väärin asiaa painottava ilmaisu.
Kun en omasta mielestäni ole sittenkään joutunut luopumaan mistään, Pikemmin ole tehnyt valinnan, valinnut selvänäolemisen pöhnässäolemisen sijaan, ja siinä on minusta olennaisinta se, että olen nimenomaan tehnyt valinnan, saadakseni sen mitä halusin, enkä niinkään ole tässä minkään asian suhteen mitenkään vajaa tai mitään menettänyt.
Enhän minä ole menettänyt mitään. Ei ne kaljat ja viinat minnekään ole maailmasta kadonneet. Kyllä niitä minullekin riittäisi jos haluaisin. Minulla on ihan täysi vapaus vaikka tästä paikasta aloittaa juopottelu, mikä minulta sen valinnanvapauden olisi vienyt? En minä mitenkään holhouksenalainen tai kahleissa ole. En siis ole luopunut siitäkään ,ahdollisuudesta (enkä oikein tiedä miten siitä käytännössä voisinkaan luopua… ehkä se antabus olisi sellainen jolla voi luopua tilapäisesti valinnanmahdollisuudesta, ihan hyvä varmasti paikassaan)
Mutta, ei se “luopuminen alkoholista” minunkaan kohdallani suorastaan epätosi ole. Mutta ollakseen totuudenmukainen selite kuvaamaan suhdettani alkoholiin, se vaatii kyllä rinnalleen tuon tarkennuksen siitä että kysymyksessä on valinta (jonka tietysti voin myös itse kumota ja palata juomiseen. Ja varmasti tarpeeksi juodessani alkoholisoidun, ei ole mitään immuniteettia kai senkään suhteen)
Juu, ei nämä jutut mitään sanojen pyörittelyä ole. Kukin kerromme omasta käsityksestämme ja yritämme kuvata omaa kokemustamme. Ei minun ole vaikea hyväksyä sitä, että näitä kokemuksia on kovin monelaisia.
Tässä on oikein hyvä kuvaus luovuttamisesta sillä tavoin kuin minä sen omalla kohdallani koen. Joskus yrittäminen vaan on yliyrittämistä. Samoin asioiden elämä ja hallinta saattaa mennä ylikontrolloimiseksi. Tähän onglemaan kovasti helpottaa, kun antaa Jumalan huolehtia omat juttunsa ja itse keskittyy niihin omiin juttuihinsa. Antaa Jumalan huolehtia, kun sillä on isompi pää.
Tämänkin olen toistanut moneen kertaan, mutta samasta asiasta on kyse kuin uimaan oppimisessa - vesi kyllä kantaa, kun lopettaa turhan räpiköimisen. Samalla tavalla “elämä kantaa”, kuin vain luovuttaa itsensä elämän kannateltavaksi. Joku toki tykkää uida elämän virrassakin vastavirtaan. Raaka totuus on, että virran vietävinä mennään kaikki. Hötkyily on aivan turhaa, eikä siitä loppujen lopuksi seuraa mitään hyvää.
Siltkin jokainen saa minun puolestani hiihtää vaikka umpista ladun vieressä, jos sellainen elämä kerran tuntuu antoisalta. Olenhan sitä tehnyt itsekin, enkä pätkääkään kadu.
^^No ei tässä mikään estä juomishommiin palaamasta. Ja tulihan se jo kokeiltuakin. Omassa korvassa luopumisella on varsin positiivinen vire tässä yhteydessä. Onhan se nyt järjen/tunteen/ymmärryksen riemuvoitto, kun ihminen keksii luopua aineesta, joka voittopuolisesti on jo pitemmän aikaa tuottanut lähinnä paskoja juttuja ja fiiliksiä. Nopeemminkin olisi toki voinut tuonkin oivalluksen saada. Mutta minkäs tekee, kun on hämäläistä umpiluuta olkapäiden välissä.
Mistäpä minä sen tietäisin, kumpi sitten kenellekin parempi on. Antaa palaa vai hiukan harkita ja yrittää tehdä elämästään sellaista kuin itse haluaa.
Mikä kenellekin sopii.
Minulle on tärkeää se, että saan elää näin kuten olen itse valinnut, eli mm. selvin päin.
En tosiaan tiedä, miten joku mahdollinen korkeampi voima (jos yleensä on olemassa) haluaisi minun esimerkiksi ryyppäämisen suhteen käyttäytyvän, eikä se minua edes kiinnosta. Ei ainakaan niin kauan kuin rauhassa saan elellä itse valitsemassani selväpäisessä olotilassa.
No, eipä noihin juopotteluasioihini ole mikään jumal-olento yrittänytkään sekaantua eikä muutenkaan komentoa ottaa. Niiden henkien puolesta sain rauhassa olla pöhnässä vuodesta toiseen, ja yhtä rauhassa ovat näköjään sulattaneet senkin että lakkasin juomasta. Eivät ole kuumaa kiveä päähäni heittäneet eivätkä ole edes öiseen aikaan nurkissa kolistelleet. Jos niitä on, niin kai niillä sitten on muutakin tekemätöntä työtä tässä sotkuisessa maailmankaikkeudessa ettei tarvitse alkaa jonkun metsänreunan miehen pieniä tekemisiä muljaamaan.
Tämä on kovin rauhallista tämä tämmöisen miehen elämä. Ei edes korkeat voimat retuuttele suuntaan eikä toiseen.
Ja se sopii minulle oikein hyvin.