Pitkästä aikaa täällä. Ehkä jotkut vielä muistavat minut. Ehkä sekin kaveri, joka epäili onnistumistani peleistä eroon pääsemisessä. Voisinpa sanoa, että olen onnistunut. Voisinpa kertoa, että olen kuivilla ja asiat ovat hyvin. Terveiset sinulle, olit oikeassa. Helvetti on taas irti. Olen itseni lisäksi pettänyt teidätkin, muut valttilaiset. Totean asian niin kuin se on, olen oman itseni uhri. Olen käynyt läpi vaihtoehtoja, punninnut ratkaisuja. Mielessäni olen kadonnut, poistunut tästä maailmasta, tosissani harkinnut peruuttamatonta. Olen syönyt huonosti, laiminlyönyt velvollisuuksiani, ollut sokea ympäristölleni. Kyllä te tiedätte mistä puhun. Nämä tunteet ovat varmasti kaikille liian tuttuja. Velan määrä tällä hetkellä? Sillä ei oikeastaan ole merkitystä. Sillä on merkitystä mikä tilanne on tulevaisuudessa. Tai oikeammin sanottuna, mikä on toimintamalli tästä hetkestä esim. viiden vuoden päähän. Jonkin pitää muuttua, jotta historia ei olisi sama kuin tässä hetkessä. En vain enää tiedä löydänkö itsestäni sitä uskoa ja voimaa. Ehkä alan taas runoilemaan aliaksena, sivupersoonana, suolakurkkuna. Tämä olkoon esipuhe sille.
Tosi ikävä kuulla, lukea.
Tuota pelkään itsekkin, että mikä on tilanne tulevaisuudessa. Jatkuuko pelaamattomuus vai jatkuuko pelaaminen… pystyn hyvin samaistumaan kirjoitukseesi, varmaan moni muukin.
Koita kuitenkin huolehtia itsestäsi. Helpommin sanottu kuin tehty. Nyt olen niin flunssan kourissa, ettei ajatus kulje. Tsemppiä kuitenkin.
“Täällä ikimetsissä ovat juureni. Täältä minun pitäisi löytää se sinnikkyys, sisu, peräänantamattomuus, sitkeys, joka minussa pienenä liekkinä pihisee. Silti seison täällä kuin muistutuksena siitä, kuinka en sovi tänne, karuun ja armottomaan elämään. Sitähän oma elämäni on. Karua ja armotonta. Miten se voikaan näyttäytyä täällä niin erilaisena. Jopa synkän kauniina.”
Hei suolakurkku. Olen lukenut vanhoja kirjoituksiasi. Ikävä kuulla, että asiat eivät ole muuttuneet parempaan.
Minä olen ollut pelaamatta 4 viikkoa. Pelaamisen olen tehnyt mahdottomaksi luovuttamalla Pankkitunnukset ja asettamalla kortille verkkomaksurajan 0€.
Uskon, että sinäkin vielä onnistut pelaamattomuuteen. Vaikka kuinka tuntuisi toivottomalta, niin luovuttaa ei saa ikinä. Jokaisen on vaan noustava uudestaan ja uudestaan, niin monta kertaa kuin tarve vaatii. Lopussa kiitos seisoo
Toivotan sinulle voimia tähän taistoon.
Mä kävin kanssa Kyllätyneen innostamana lukemaan sun vanhoja viestejä. Aika rankkaa. Iso muistutus siitä mitä se pelaajan elämä. on. Kiitos, kun olet jaksanut jakaa ajatuksia täällä.
Sitä jäin miettimään, kun kirjoitit vanhoissa, että hävettää kirjoittaa, että menee hyvin, itselläkin on sama fiilis välillä. Miksi ei saisi mennä hyvin,pitäiskö peliriippuvaisen elämän olla pelkkää kurjuutta. Mutta antaa se itselleni ainakin toivoa, kun näen, että jollain menee hyvin tämän kaiken keskellä. Kai sitä vaan pelkää…
Kiitos. Kiitos Maaritti123. Kiitos Kyllästynyt. Kiitos Tinja. Kiitos Isabelluska. Ja jos olen jonkun unohtanut kiitos myös hänelle.
Mun sanat eivät tällä hetkellä oikein irtoa niin kuin haluaisin. Mutta yritän nyt kuitenkin jotain. Olen ajatellut tulevaisuutta ja (mahdollista) luottotiedottomana eloa ja oloa. Tiedän, että se on paha juttu. Häpeä ja syyllisyys, elämän vaikeutuminen kaikkinensa. Toisaalta, oppirahat on vain maksettava raskaimman kautta. Kunhan pidän tärkeimmät elintoiminnot pyörimässä, jotta en menetä asuntoa ja sitä kautta tee kaikesta entistä raskaampaa. Olen kaikesta huolimatta pyrkinyt löytämään jotain valoisaakin. Kaikkeen elämäniloa ylläpitävään aktiviteettiin ei tarvitse oravannahkoja laisinkaan. Tykkään esim. lukea kirjoja, soitan kitaraa, käyn hyvänä vuodenaikana pelaamassa jalkapalloa. Onhan noita asioita. Ja tiedän sen tunteen kun pelit eivät sotke arkea. Ne ovat hyviä aikoja. Tässä hetkessä, vaikka kaikki ajatukset pyörivät veloissa lähes 24/7, tulee tilanteita, jolloin en edes muista ongelmiani. Tietysti se voi myös tarkoittaa ongelmien lakaisua maton alle ja sitä se varmaan osittain onkin.
Olen myös miettinyt, Nälkäisen Haamun innoittamana, koittaa tehdä laulun aiheesta. Ihan vain itselleni, ainakin ensi alkuun. Voisin sitä kautta vaimentaa demonin sisälläni. Pieni ääni sisälläni haluaisi myös antaa kasvot tälle ongelmalle. Sitä tuskin uskallan koskaan tehdä. Tosin toivon että uskallan. Todella toivon.
p.s. Vastauksena siihen, että miksi häpesin omaa onnistumistani aikanaan. Tuntui pahalta ajatella että on itse kuivilla ja asiat ovat hyvin, kun joku lukija on samassa tilanteessa kuin itse olin ja olen. En ajattele sitä enää noin mustavalkoisesti. Jokainen onnistuja ansaitsee arvonsa. Jokaisella meistä on siihen mahdollisuus.
Tuosta luottotietojen menetyksestä… Itse en näe asiaa niin häpeällisenä. Mieheni on menettänyt luottotietonsa ja omasta mielestäni siitä on suunta vaan ylöspäin. Lisäksi luottotiedottomia on erittäin paljon, eikä se tee ihmisestä huonoa. Monissa tapauksissa luottotietojen menetys on ainoastaan hyvä asia.
Pikainen kommentti myös luottotietojen menetykseen. Itse en ole huomannut toistaiseksi vielä missään että luottotiedot eivät ole kunnossa. Eli jos esim. puhelinliittymät ja vakuutukset on jo olemassa, saa elellä aikalailla normaalia elämää. Toki toivon myös ettei tarvitsisi esim. muuttaa ennen kuin tiedot on taas kunnossa, mutta sitähän ei koskaan tiedä mitä tässä vielä tulee vastaan.
Ja mä olin vaan onnellinen, kun luottotiedot meni, ihan vaan siksi, kun tiesin olevani siinä pisteessä, että muuten olisin velkaantunut todella pahasti. Joskus se voi olla hyväkin asia.
Lohdullisia ja hyviä sanoja. Ja ai niin, kiitos myös sinulle Tsempparitar! Olen tosiaan lukenut muista ketjuista aiemmin, että monet ovat jopa helpottuneet luottotietojen menettämisen jälkeen. Ehkä se omalla kohdallani tekisi jopa hyvää.
Kävin tuossa taaannoin keskustelun pelien mainonnasta. Elämme vuotta 2017. Nuuska on kielletty, tupakan myynti on tehty mahdollisimman vaikeaksi, päättäjät pähkivät pitäisikö vaiko eikö alkoholilakia hieman höllentää. Mites me peliriippuvaiset perkeleet? Radiossa ja teeveessä tulee jatkuvasti mainoksia lainoista, pikavipeistä ja veikkauksen uusista ja vanhoista peleistä jne jne. Jos olisi oikeasti poliittista tahtoa, asia ei olisi näin. Onhan tätä asiaa täällä puitu mutta en voinut olla nostamatta sitä esille.
Mites tässä muuten näin kävi? Mun piti pyhittää tää ketju suolakurkun persoonaan, ja tässä mä taas kirjoittelen omana itsenäni, alias Make36:na (tosin toi numero on siirtynyt uudelle vuosikymmenelle). Mut ei tää pahalta tunnu. Nyt on jopa hetkittäinen hyvän olon tunne. Nautin siitä kun voin. Ikävä olla taas täällä, mutta kuitenkin hiton hienoa. Tietänette mitä tarkoitan.
Se onkin kumma, miten ihmeessä noita pelejä saa mainostaa. Kiitän onneani, ettei minulla ole riippuvuutta pelikoneisiin tai veikkauspeleihin. Mutta ilmeisesti veikkauksen nettipeleihin on tullut muutos, että jokaisen pelaajan on asetettava jonkinlainen peliraja itselleen.
Toivon sinulle suolakurkku hyviä pelittömiä päiviä. Ja toki myös teille muillekin.
Moi
Suolakurkku kirjoitit jotenkin että kun on kuivilla peleistä, asiat on hyvin.
Ei tää elämä ihan niinkään mee, toisinaan tuntuu että pelittömyys antaa “tilaa muille murheille” joita työnsi syrjään pelaamalla. Että nyt on vaan pakko ottaa kaikki vastaan piiloutumatta. Ja se ei oo helppoo.
Mut kun loputtomasti ei voi paeta. Helpompi kirjoittaa kuin toteuttaa.
Se että mä vielä palasin tänne johtu yksinomaan siittä kun huomasin Isabelluskan palanneen, olkoonkin etten enää pelaa, mut etten enää sortuiskaan tää on hyvää “estolääkettä”.
Kirjoitit siitäkin tavasta ajatella että ettet itse silloin “hyvinä aikoina” viitsinyt tänne kirjoitella kun muilla menee pelien suhteen huonosti. Ja itsellä ei.
Sitä sitten pyörittelin päässäni että noinko sen pitäis mennä, pitäiskö paeta paikalta? Jättää uppoava laiva?
Useimmathan niin näyttävät tekevän.
Nyt muistin Kaaleppisen, hänen kirjoittelunsa auttoi aikoinaan minua suunnattomasti, jos Kaaleppinen satut tämän lukemaan niin olisi mukava kuulla sinustakin. Sinun tarinasi antoi toivoa paremmasta.
Niin tosta tänne palaamisesta, huomasin että sinut Suolakurkku otettiin “hyvin vastaan”, minua tuskin huomattiin.
Johtuneeko tuo siittä että vielä ryvet peleissä, että oot “hyväksytympi” kuitenkin nykyisenä pelurina kuin entisenä?
Tiedä häntä.
Tällaisia mietteitä tänä aamuna, flunssaisena sängyssä vielä makaillen.
Tinja
Tinja, hyviä ja viisaita sanoja. Piti pari kertaa lukea ja jättää ajatus hautumaan.
Silloin kun pääsin irti peleistä ja velkakierteestä, ajattelin jotenkin mustavalkoisen itsekkäästi, etten tarvitse enää “estolääkettä”. Etten halua lukea muiden surullisia tarinoita. Että olen “terve”. Että haluan jättää kaiken pelaamiseen vähänkään liittyvän taakseni. Tiivistetysti jätin uppoavan laivan.
Silloin kun menee huonosti, on helppo samastua samankaltaisiinsa, ja on myös helpompi hyväksyä epäonnistumiset kuin olla iloinen jonkun toisen onnistumisesta. On helppo hakea tukea kun sitä tarvii. Eihän se väärin ole, mutta pitäisi muistaa, että aina voi omilla kokemuksillaan auttaa muita tai jopa ennaltaehkäistä toisen uppoaminen.
Ja eihän se välttämättä mene niinkään, että asiat on hyvin jos selättää pelaamisen aiheuttamat ongelmat. Mutta siinä on kuitenkin yksi murhe vähemmän. ja niillä hetkillä kun ei mene niin hyvin, pitäisi vaan kaivaa se karvas totuus esiin, että peleihin pakeneminen on totaalinen virheliike. Helppohan tämäkin on sanoa, ja jokainen tietää, miten vaikeaa sen taistelun voittaminen on.
Tinja, tää oli tärkeä oivallus sulta. Voisin jopa sanoa että osu ja uppos. Hyvällä tavalla. Hienoa että sä oot täällä kuitenkin tukemassa muita, ja vielä hienompaa että olet onnistunut olemaan kuivilla. Paranemista myös, ja kiitos vielä sanoistasi 
Tinja,
Siihen voi olla monta syytä mikä takia sinua ei ole huomioitu. Yleensä tietysti valitsemme sen pahimman, vähän niinkuin stressitilanteissakin. Ehkä kaikki ei ole edes huomannut sinun kirjoitteluasi täällä kun kirjoittelet muiden ketjuihin. Ehkä muut ajattelee että sinulle menee hyvin, etkä tarvitse tukea kun olet pelaamatta. Ehkä jotain muuta. Mistä näitä tietä.
Hyvin sanottu, että nyt ilman pelejä pitää ottaa kaikki raakana vastaan eikä voi piiloutua pelimaailmaan. Paranemisia!
Riippuvuudessa toipuvissa ihmisissä on varmaan kahdentyyppisiä ihmisiä: Ihmisiä, jotka haluavatt käyttää omaa kokemusta hyväkseen ja auttaa muita. Ja sitten on ihmisiä, jotka ei halua puhua/muistella omaa rippuvuuttaan. Molemmat ihan yhtä ymmärrettäviä.
Suolakurkulle tsemppiä toipumiseen!
Minä ainakin puhtaasti UNOHDIN mainita, että mahtavaa kun täällä kirjoittelee “vanhemmatkin” valttilaiset eikä syy aina ole se retkahdus. <3
Täällä kirjoittelevat saattavat olla todella syvissäkin vesissä ja ne muiden huomioinnin hetket voi olla vähissä koska voimavarat on vähissä. Samassa tilanteessa oleviin on tietenkin myös helpompi samaistua. Olen saanut Valtista todella paljon tukea ja uusia ajatuksia, varmaankin kaikilta täällä kirjoittaneilta huomaamatta. Missähän sitä itse mahtaisi olla ilman tätä vertaistukea. 
Tinja, varmaan isoin syy “huomaamattomuuteen” on tosiaan se minkä joku mainitse, että kun sulla ei ole sitä omaa ketjua, niin ei välttämättä huomata… Ihanaa, kun kirjoittelet täällä, sitä toivoa aina kaivataan:)
Lähdettiin eilen miehen kanssa kahdestaan mökille, joten en nyt sen enempiä kommentoi:)
Moi
Ja kiitti. Ootte te “oikeita” ihmisiä, hassusti sanottu.
Mä kyllä oon niitä jotka tahtoo auttaa, ja Isabelluskan huomaaminen sai mussa heräämän sen tunteen tännekkin kirjoitteluun uudestaan. Mut onhan se niinkin et pelaamattomuudessa pysymiseenkin tarvii jonkunlaista tukea,
tai ainakin muistutusta siittä mitä mitä se helvetti voi olla, huomaahan sen täällä miten jotkut kirjoittaa niin tuskissaan että tuskin tajuavat että näitä yleensä luetaan.
Mä joskus muistelen niitä vanhoja aikoja kun joistain teistä tuli melkein “oikeesti tuttuja”, oltiin ihan kuin joku iso perhe, jaksettiin kirjoitella asian vierestäkin ja vitsaillakkin, olla muutakin kuin pelureita sen kamalan sekasorron keskelläkin,
sellainen on terapeuttista.
Ihminen ihmiselle, hyväksyttynä sellaisena kuin on, epätäydellisenä.
Sinä Suolakurkku oot yks niitä joita kaipasin paljon, tapaas kirjoittaa ja pohtia asioita, sä osaat.
Sussa on sellasta herkkyyttä mitä ihminen kaipaa.
Mä niin toivon että sä löydät vielä tien ulos sieltä pelimaailmasta ja sitten tahdot auttaa muitakin, sulla jos kellä on siihen potentiaalia.
Mäkin yritän omalla tavallani.
Tinja
Mä en jaksa. En vaan yksinkertaisesti enää jaksa. Pelasin suuren osan tilistä pois. Tyhjä olo ja itkuinen. Mikä helvetti mua voi vaivata kun en osaa pitää itseäni kurissa. Joulu ei taida tulla meikäläiselle. En oo syönyt tänään oikeastaan mitään, päivä mennyt ihan sumussa. Kaikki tuntuu tyhjältä ja turhalta. Sanoilla ei ole merkitystä kun ne ovat pelkkää valhetta mun kohdalla. Tämä hetki tuntuu tappavan mun sisimpäni uskon ja toivon liekin lopullisesti. Haluaisin uskoa, että voisin parantua ja olla taas ihminen, mutta olen sisältä niin hajalla, että käteni ei enää jaksa tarttua ihmisyyteen. Oma iloinen kulissini on totaalisessa murtumispisteessä. En enää tiedä kestänkö katsoa itseäni, koska se mitä näen on jotain niin onnettoman pelottavaa. Ihmisen kaltainen etäisesti, mutta kadottanut sen perimmäisen olemuksen. Se siitä sitten. Jos tässä hävitään taistelu taistelun perään, onko epäselvyyttä miten sota päättyy? Olen niin pohjalla, etten edes yllä pohjaan. Jos tästä selviän, pidän sitä oikeana ihmeenä. Ja selviäminen alkaa siitä, että alan uskomaan ihmeisiin.
Kiitos teille, jotka täällä ootte tukena kaltaisilleni. Kiitos Tinja sanoistasi, en oo itseäni pitänyt verbaalisen ulosantini osalta keskivertoa kummempana, mutta aina on kiva kuulla, että joku munkin teksteistä saa jotain syvempää irti. Ja toi avautuminen syntyi totaalisessa tunnekuohussa. Silti se kertoo kaiken just niin kuin tunnen tälläkin hetkellä.
Suolakurkku, jaan kanssasi tämän päivän helvetin, syömättömyyden ja toivottomuuden. Kuvailet kaiken kaikkiaan pistettä, jossa minäkin olen. Kuitenkin: ihmeitäkin tapahtuu. Joskus, intuitiolla, tekee pienen liikkeen ja äkkiä näkee valoa ja silloin kaikki näyttää toiselta. On uskottava siihen, että toivoa on. Voimia sulle!
“Kaaduin sumussa, horjahdin pahemman kerran. Putosin pitkän matkan, näin vain pyöriviä valoja. Kun lopulta irrotin katseeni, oli täysi pimeys. Tiesin heti mitä on tapahtunut. En huomannut vaaraa joka oli edessäni, olin sokea demonin houkutukselle.
Olin syvällä rotkossa kauan sitten. Silloin pohdin, että en ehkä selviä toista kertaa. Tiedän, että aikani kun pimeässä harhailen, tulen näkemään kaukaisen valonpilkahduksen. En vain tiedä, riittävätkö voimani tarttua siihen. Sen tiedän, että kolmas kerta olisi kuolinisku ja loputon pimeys. Mutta nyt on tämä hetki, on aika kerätä ihmisyyden rippeet ja hylätä ylpeys, aika kasvattaa selkäranka ja hiljentää demoni, aika valjastaa esi-isien sitkeys ja hylätä epäusko. On aika tappaa pimeys valon tieltä.”