loppuun kulunut äiti

Kotikanava
1

Olen umpikujassa, enkä jaksa enää.
Poikani sairastui masennukseen 15-vuotiaana isänsä äkillisen kuoleman jälkeen. Tuolloin, v.85, apua ei juuri ollut saatavilla, ja jäin hyvin yksin asian kanssa. Hänen luonteensa ja käytöksensä muuttuivat puolessa vuodessa totaalisesti. herkästä ja kiltistä pojasta tuli aggressiivisesti käyttäytyvä ja sisäänpäin kääntynyt. Lääkäriin hän ei suostunut lähtemään.

Valtavan taistelun tuloksena sain hänet käymäänlukion loppuun ja opiskelemaan ammatin. Hän sain töitä, ja oli töiden suhteen ylitunnolinen perfektionisti. Naimisiinkin poika meni. Samaan aikaan sairaus kuitenkin paheni, ja hän alkoi hoitaa oireitaan juomalla.
Nyt tilanne on se, etä hänellä on diagnosoitu vakava masennus, epävakaa persoonallisuus sekä päihteiden väärinkäyttö. Myös pakko-oireita on. Työssä hän ei pysty enää käymään, vaan irtisanoi itsensä pari vuotta sitten, kun lääkäri määräsi hänet sairauslomalle.

Nyt vaimo lähtee, koska poika on pahoinpidellyt häntä useamman kerran, ja käyttäytyy uhkaavasti muitakin kohtaan. Poika elää usein harhoissa, on yrittänyt itsemurhaa useamman kerran, ollut Kellokoskella pari kertaa, mutta kotiutettu jo parin päivän kuluttua. Hän on hoitovastainen, ja juo yhä enemmän, koska sanoo että ahdistus ja painajaiset hellittävät vain silloin kun on humalassa. Minua hän sanoo vihaavansa, ja on sanonut etten ole koskaan ollut kunnollinen äiti. Syyllisyyden tunteeni on valtava, vaikka tiedän tehneeni kaiken mitä voi.

Vuosikymmenten huoli ja tuska ovat kuluttaneet minut loppuun. Olen itsekin vakavasti masentunut, enkä näe enää mitään valoa elämässä. Poika on ainoa lapseni, enkä pysty noudattamaan minulle monesti tarjottua neuvoa vain unohtaa hänet ja elää omaa elämääni. En ymmärrä suomalaista järjestelmää, jossa ihmistä ei voida määrätä hoitoon, vaikka hän on todistetusti vaarallinen sekä itselleen että muille. En ole juurikaan pystynyt elämään ns. normaalia elämää pojan sairastumisen jälkeen, ja minua pitää hengissä oikeastaan vain tietoisuus siitä, että poika jää totaalisen yksin jos teen itselleni jotain. Ystäväpiiri ja elämä ovat kapeutuneet, koska kukaan ei tunnut ymmärtävän tilannettani, ja aika harva haluaa kuullakaan siitä. Psyykkisesti sairas alkoholisti on useimmille ihmisille liian vaikea asia.

Onko kukaan selviytynyt tällaisesta hengissä?

2

Hei

Tilanteesi kuulostaa pahalta. Luulisin, että Al-Anon ryhmästä löytyisi ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella ja pystyvät antamaan oikeaa vertaistukea. Lisäksi paikkakunnasta riippuen saattaa löytyä esim kriisikeskus johon pääset keskustelemaan asiasta ja josta pystytään esim ohjaamaan sinut masennuksen takia ryhmäterapiaan tai vertaistukiryhmään.

Tämä saattaa olla mielestäsi rankasti sanottu, mutta kerron silti mielipiteeni. Mielestäni on hyvä että poikasi vaimo lähtee ja pelastaa itsensä. Pidän itse vaihtoehtoja, jossa ihmiset uhraavat turhaan oman elämänsä toisen takia, huonona.

Olen myös sitä mieltä että Suomessa ei pääse/joudu riittävän helposti pakkohoitoon. Itselläni on sukulainen joka on käytännössä pelastunut vain ja ainoastaan kotimaansa pakkohoitoon helpommin pääsemisen takia.

Luin juuri kirjan “viimeinen tippa” ja siitä saa kuvan, että hoitovastainen ihminenkin saattaa päättää jäädä Mylly/Minnesota-hoitoon, jos hänet saa alunperin lähtemään sellaisen paikan infotilaisuuteen.

Niin ja sitten on tietysti “puhelinpalveluita” josta löytyy kuuntelija myös sinulle. Listoja sellaisista löytyy netistä. Tykkään itse tästä keskustelupalstasta, koska täältä saa hyviä näkökulmia asioihin ja omat ja muiden ajatukset voi lukea myöhemmin uudelleen.

3

Hei Lemminkäisen äiti

Kuulostaa tosi surulliselta tilanteesi. Suosittelen sinua hakemaan itsellesi apua vaikkapa lääkäriltä ensiksi.
Me emme ole aiheuttaneet lastemme tai kenekään muunkaan päihdeongelmaa, emmekä kyllä pysty sitä parantamaankaan. Päihdeongelmaisen jutut ovat sen päihdepersoonan sanoja, eivätkä ole totta. Se alkuperäinen ihminen on siellä päihdepersoonan alla piilossa.

Ymmärrän kyllä sinua, kun kerrot, ettet pysty hylkäämään poikaasi, harva vanhempi siihen kykenee. Taidamme molemmat sairastaa läheisriippuvuutta, kaikki muu elämässä jää sivuun, kun keskitymme näihin ongelmaisiin. Olen kertonut tarinaamme tuolla Vilpolan puolella, viestiketju on Lamaantunut narkomaanin äiti. Meillä on myös nyt akuuttitilanne 39 v. alkoholistin kanssa, hän jätti elo-syyskuun vaihteessa työnsä, enkä tiedä, mitä meinaa tehdä tulevaisuudessa.

Toivon sinulle paljon voimia ja jaksamista! Hae apua itsellesi!

Myötäeläen Särkynytsydän

4

Kiitos vastauksistanne.
Olen käynyt muutamia kertoja Al-Anonissa, mutta siellä ei ollut ketään vastaavassa tilanteessa olevaa. Koin, että läsnäoloni ja rankka tilanteeni aiheutti suurta vaivaantuneisuutta. Minua kehotettiinkin hakeutumaan lääkärille ja hakemaan apua itselleni sieltä. Pojan psyykkinen sairaus tuntui olevan asia, joka ei oikein sopinut niihin kuvioihin.

Olen samaa mieltä siitä, että miniäni tekee oikein lähtiessään. Olen kaiken aikaa koettanut tukea häntä, ja kehottanut jo aikoja sitten häntä lähtemään ennen kuin tapahtuu jotain peruuttamatonta. Hän on minulle rakas, vaikka ei aluksi suostunutkaan näkemään tilanteen vakavuutta. Hänellä ei ole enää omia vanhempia, joten olen ollut hänellekin ainoa läheinen.

Lääkäriltä olen hakenut apua jo pitkään. Minulla on vakituinen potilassuhde psykiatriin, sekä masennuslääkitys. Lääkäri on kuitenkin sitä mieltä, että vertaistuesta olisi ehkä eniten apua. Ilman muuta olen läheisriippuvainen, ja siihenkin on monta syytä. Ei vähiten se, että olen menetänyt äitini aika traagisesti jo varhaislapsuudessa.
Kaikki mahdolliset kanavat olen haravoinut, mutta tuntuu kuin olisin tämän taakan ja tuskan kanssa yksin koko maailmankaikkeudessa.
Olisin valmis ottamaan vaikka ison lainan ja maksamaan pojan hoidon, jos hän vain suostuisi siihen. Tuntuu kauheata kuulla lääkärin suusta, että pakkohoitoon hänet voidaan määrätä vasta kun jotain todella vakavaa on jo tapahtunut.

Seuraan näitä keskusteluketjuja jaksamiseni mukaan. Tuntuu siltä, että täällä on ihmisiä, jotka tietävät mistä puhun. Kiitos siitä!

5

En tarkoita lisätä tuskaasi pelottelemalla, mutta alkoholismi ja psyykkinen sairaus yhdessä ovat oikeasti vakava juttu.

Alkoholisti mieheni alkoholisti veli teki itsemurhan harhojensa vainoamana, alkoholia ei tietääkseni ollut kropassaan silloin, kun hän itsemurhan teki.

Elämäsi on varmasti tuskaa täynnä, ja niin lattealta kuin se kuulostaakin, voimia Sinulle joka tapauksessa.

Kaiken kauheuden keskellä yritä silti huolehtia itsestäsi ja omasta voinnistasi.

Jos lapsesi on vaarallinen itselleen ja/tai muille, kyllähän hänet pitäisi saada ns. pakkohoitoon. Pelkkä uhkailukin riittää. Jos hän esim. on uhannut tappaa jonkun muun ihmisen, on ihan selvä pakkohoidon edellytys. Lääkäri on väärässä, jos hän antaa ymmärtää, että mitään ei voi tehdä ennen kuin joltain on henki pois.

Itse en osaa sanoa mahdollisesti tepsivistä hoidoista sen enempää, mutta kyllähän tuo siltä vaikuttaa, että hoidon tarvetta todellakin on.

6

Hei Lemminkäisen äiti

Oikein hyvä, että sinulla on hoitokontakti lääkäriisi. Itse koin myös olevani outo tyyppi 4,5 vuotta sitten, kun aloitin Al-anonissa käyntini. Eipä siellä juurikaan ole vastaavassa tilanteessa olevia, alkoholistiperheen tytärtä, joka löysi myös alkoperheen kasvatin, työnarkomaanin, puolisokseen ja vaikka eivät itse juoneetkaan, onnistuivat kasvattamaan kolme päihdeongelmaista poikaa!

Ymmärrän nyt hyvin, että olin niin täynnä pyhää vihaa ja suunnittelin kauheita tekoja, joka varmaankin oli suunnatonta pettymystä. Kaikki me , joita läheisen ihmisen päihdeongelma vaurioittaa tai on vaurioittanut, ovat tervetulleita vertaistuen piiriin! Ovet ovat avoinna kaikille (suoraan Al-anonin esitteestä). Ei kai välttämättä löydykään aivan samanlaisia tilanteita, mutta läheisten tunteet ja reaktiot ovat hyvin samankaltaisia.

Ymmärrän senkin, että aluksi on pakottavaa puhua sen alkoholistin kauheista puheista ja teoista, mutta ajan kanssa se tarve helpottaa ja pystymme keskittymään omaan toipumiseemme. Vaikka hakkaisimme päätämme seinään loppu -ikämme, alkoholisti tai narkomaani päättää itse avun hakemisesta! Omia asenteitamme pystymme muuttamaan, se käy vaan tosi hitaasti ja kivuliaasti. eikä sitä voi tehdä yksin. Ja on oltava itse aktiivinen ja opittava pyytämään apua (meikäläiselle lähes mahdotonta). Vieläkään en pysty soittamaan kenellekään Al-anonystävistäni, vaikka ahdistus on valtava. Näin sitä on vahingoittunut lapsuudessa. Tiedän, ettei tilanne parane kuin tarttumalla puhelimeen, mutta… sanovat sitä omavoimaisuudeksi!

Minulla on tässä esite ,jossa kerrotaan tutkimuksesta vuodelta 1984, joka kertoo, että yleisin mielenterveyden häiriö on fobiat, toiseksi yleisin PÄIHTEIDEN VÄÄRINKÄYTTÖ, vakava masennus, pakko-oireinen häiriö jne.

Isäni sairastui nuorena aikuisena, sodan kokeneena ja häiriintyneessä perheessä kasvaneena, paranoidiseen skitsofreniaan. Paljon sairaalahoitoja, lääkitystä, sähkösokkeja jne. kuntoutti hänet työkykyiseksi perheenisäksi elinikäisellä lääkityksellään, ja hänen alkoholisminssa loppui sairastumiseensa.

Olen kokenut myös tämän kirjoittamisen olevan hyvin voimaannuttavaa.

Paljon voimis sinulle Lemminkäisen äiti!

7

Pahinta kaikessa on yksin jääminen, ja tunne siitä, ettei ole tehnyt tarpeeksi. Olen myös menettänyt uskoni julkiseen terveydenhuoltoon, mitä tulee näiden kaksoisdiagnoosipotilaiden hoitoon.
Kun poikani jossain vaiheessa suostui lähtemään mielenterveys- ja päihdepolille, kirjoitin vastaavalle psykiatrille viileän asiallisen kertomuksen hänen vaiheistaan, oireistaan ja käytöksestään. Pari kertaa pojan tavattuaan tämä lääkäri totesi minun valehdelleen. Poika sai ammattilaisen manipuloitua, ja tämä kuittasi äidin monikymmenvuoset kokemukset ja tapahtumat valheeksi.

Taannoin poikani kirjoitti läheisilleen uhkaavia sähköposteja, joissa ihannoi mm. joukkomurhaajia, ja julisti vihaansa yhteiskuntaa kohtaan. Lähetin viestit kopiona mm. vastaavalle lääkärille. Poika haettiin poliisivoimin terveyskeskukseen, vietiin sairaalaan, ja kotiutettiin seuraavana päivänä. Vastaus omaisille: ei voi tehdä mitään, ennen kuin on tapahtunut jotain konkreettista. Siis tappo?
Nyt siis voin vain odottaa, mitä kauheutta on tulossa.

On vaikea välttyä katkeruuden tunteilta, vaikka tiedän ettei se auta. Ikätoverini nauttivat eläkkeellä olosta ja lapsenlapsistaan. Minulla ei ole oikeastaan mitään syytä elää, eikä pitkän ja rankan työuran jälkeen seurannutkaan leppoisia eläkepäiviä. En suostu säälimään itseäni. mutta elämän tarkoitusta on yhä vaikeampi löytää. Miten muut ovat tällaisesta selviytyneet?

8

Yksilön oikeuksilla on tuntuu olevan joskus aivan liiallinen suoja, kun asiat lähtevät viistoon. Alaikäisen vanhempi ei saa tietoa, jos lapselle tehdään abortti, jos lapsi ei itse halua sitä kertoa. Tai kuten omalla kohdallani, kun murrosikäinen lähti käsistä ja soitti minulle ‘äiti, täällä on mies jolla on ase - mitä mä teen?’ - soitin poliisille, joka sanoi juuri noin: mitään ei voi tehdä, ennen kuin jotain on tapahtunut.

Joskus sitä vain toivoisi, että pakkohoidon mahdollisuus olisi olemassa. Vaan ei riitä apuja edes niille, jotka itse sitä haluaisivat… Suomi on surullisessa jamassa.

En osaa muuta kuin toivottaa sinulle jaksamista. Ja sitä, että pääsisit purkamaan sydäntäsi jonnekin, jossa viranomaistaho ottaisi sinut vakavasti. Toivottavasti jaksat kirjoittaa tänne, ihme kyllä sekin joskus auttaa.

Parempaa vuotta 2015!

9

therapiafennica.fi/wiki/index.ph … C3%A4minen

Aikoinaan saimme isäni terveyskeskuksen lääkärin M1- lähetteellä “pakkohoitoon”, kun isäni oli mustasukkaisuusharhoissaan sekä sanallisesti että äitiä veitsellä jahdaten uhkaillut tappaa äitini. Äiti kesti tätä menoa ihan liian pitkään ennen kuin otti puheeksi asiat kanssani.

Onko paikkakunnallasi sosiaalityöntekijää, potilasasiamiestä ym. joka auttaisi eteen päin.

10

Kaikki mahdolliset viranomaistahot olen käynyt läpi, ja vastaus on aina sama. Puuttuminen on mahdollista vasta kun jotain pahaa on tapahtunut. Kukaan ei suostu sanomaan, mitä se “paha” tarkoittaa.

Potilasasiamies on paikkakunnallamme lähinnä vitsi. Tehtävää hoitaa sivutoimenaan toimistosihteeri, joka ei pysty auttamaan edes helpommissa tapauksissa. Tämä selvisi, kun olin apuna eräälle vakavasti sairastuneelle rouvalle, jonka kohdalla oli tehty hoitovirhe. Jouduin hankkimaan tarvittavat kaavekkeet ja täytin ne yhdessä potilaan kanssa.
Itse asiassa pojan sairauden kanssa eläminen on avannut silmäni. Mitä vaikeampi ongelma, sitä vaikeampi on apua saada, ainakin täällä ruuhka-Suomessa.

Luin juuri Hesarista, kuinka paljon nuoria ihmisiä joutuu vuosittain eläkkeelle mielenterveysongelmien takia. Ja eikös joku jo sitäkin kommentoinut, että “kun täällä pääsee liian helpolla, ei tarvitse itse yrittää mitään”. Ei ihme, että tilanne on se mikä on, kun asenteet ovat tuollaiset. Psyykkisesti sairas on vain laiska ja saamaton. Juomisesta puhutaan joka puolella hauskanpitona, vaikka yhä suurempi osa kärsii riippuvuudesta.

Jos voisin, muuttaisin pois Suomesta. Ja tietysti voisinkin, mutta en vain voi jättää heitteille ihmistä, jonka olen itse maailmaan saattanut. Tällä hetkellä minulla ei ole mitään käsitystä hänen tilanteestaan, ja elän koko ajan veitsi kurkulla. Jokainen puhelimen pärähdys sävähdyttää.

Kiitos kaikille, jotka olette halunneet auttaa. Haluan jatkossakin purkaa sydäntäni täällä, jollain tavalla se helpottaa.

11

löysin tämän ketjun ja samaistun aloittajaan. On se kumma juttu, kun aina sanotaan ettei voi tehdä mitään aikuisille lapsilleen ja pitää vaan alkaa elämään omaa elämää ja antaa hänen selvitä sotkuistaan. Niinhän tuo yksin yrittää selvitä, kun on itsepäinen apua vastaanottamaan, edes minulta, saati muilta.
onkohan niillä jotka sanovat niin helposti että jätä huolehtiminen ja murehtiminen ja elä omaa elämää, ollenkaan ongelmia omien lastensa kanssa? Olisi kiva kuulla miten selviytyvät he joilla on oikeasti kovia ongelmia aikuisten lasten kanssa juomisen yms. suhteen.
Ja toinen seikka, ei ole mikään ihme että on mielenterveysongelmia jos juo, tai toisinpäin, aika kummaa puhettaa ollut Al-Anonissa jos sellaista on puhuttu. just sitä varten Al-Anon on että siellä saa alkoholistien läheiset puhua kokemuksistaan, jo puhuminen auttaa, vaikkei aina saakaan samaistumista. Itsekin tunsin usein etten ole ollenkaan sinne kuuluva mutta silti kävin ja puhuin, ja yhtenä päivänä sinne tuli sitten myös äiti jolla oli samoja kokemuksia, joten ei kannata luovuttaa.
Mutta paras lääke itselle on se että rukoilen, lakkaamatta rukoilen, se helpottaa pääsemään irti tunteesta joka pitää kiinni huolessa ja tuskassa. Oikeastihan toiselle ihmiselle ei voi väkisin mitään apua viedä.

12

Kiitos viestistäsi. Usein tunnen olevani ainoa ihminen maailmassa, jolla on tällainen ongelma, vaikka tietenkään niin ei ole. Onkohan niin, että usein vastaavassa tilanteessa olevat vain nuolevat haavojaan yksinään, häpeävät tilannettaan eivätkä halua tuoda sitä julki? Onhan se epäonnistumisen tunne valtava, ja tuska oman lapsen puolesta suurempi kuin jos itse sairastuisi vakavasti. Vertaistuki olisi tässäkin asiassa ehdottoman tärkeää. Kunpa joku perustaisi ryhmän aikuisten alkoholistien äideille.

On hienoa, että sinä saat apua rukoilemisesta. Itsestäni on vuosien mittaan tullut agnostikko, ja toivoisin kovasti että pystyisin uskomaan johonkin korkeampaan voimaan. En vain oikein pysty. Jollain tasolla olen jo luopunut muutenkin toivosta, ja koetan vain psyykata itseäni etten ajattelisi asiaa jatkuvasti. Vaikeaa se on. Oma masennukseni on heilahdellut erityisen paljon viime aikoina, varmaan jatkuva stressi kuluttaa henkisiä voimavaroja.

Voimia sinulle. Kunpa löytäisimme keinon selviytyä tässä taistelussa.

13

Jos haluaisit kirjeenvaihtoon suunnilleen saman kokeneen äidin kanssa, niin täällä olisi yksi. Itse käyn hautausmaalla tapaamassa nykyään omaa lastani.

14

Toivon tosiaan etten joutuisi kulkemaan haudalle, mutta sehän ei ole minun käsissä. Voin toivoa ja rukoilla lapseni puolesta, että hän löytäisi ulospääsyn, saisi jonkinlaisen herätyksen, en tiedä, jotain mikä pysäyttäisi. Mutta kovin synkältä se näyttää. Alkoholistimieheni (ex-mies) suvussa näitä juoppoja riittää jotka elävät ihan kahdeksankymppiseksi asti ryypäten rajusti ja eivät oikeastaan kykene olemaan enää selvinpäin, aivot ja mieli on jo tuhoutuneet, ja luulen että viina on moottori joka pitää heidät käynnissä, tai polttoneste. Anoppini on jo kaksi poikaa haudannut viinan takia. Eli ei ole ihan leikistä kyse kun viina vie. Sehän tässä surullista onkin kun ensin se näyttää hauskalta yms. mutta kun jää koukkuun niin ei se enää ole hauskaa, siinä on taistelu elämästä. Poikani sanoo että alkoholismi on geeneissä, siitä minulle tuli kyllä viha, ei se ole geeneissä, ei sille kannata alistua ja antaa oikein lupaa olla alkoholisti.
Tuo onkin hyvä oivallus että vertaistukea alkoholistien vanhemmille, koska Al-anoneissa istuu yleensä miesten vaimot, kaikenlisäksi jo raittiiden miesten jotka käyvät AA:ssa. On aika raastavaa kuunnella hehkutusta kuinka mies on raitis ja niin hyvä jne… kun itsellä sydän on sykkyrällä lapsensa puolesta, ei sitä jaksa kuunnella, olen samaa mieltä. Mutta kun saa sieltä pienen tiedon jyvän, sen kultajyväsen, kaiken keskeltä niin sitten taas jaksaa. Niinhän sitä sanotaan: ota se mitä tarvitset mukaasi ryhmästä. Toisaalta ihminen ei välttämättä edes tiedä mitä tarvitsisi kun on surusta mieli raskas.
Tuollainen ryhmä voisi olla joka kaupungissa ja kylässä? Miten sen perustaisi? ja mikä olisi ohjenuora millä toimitaan? Al-anon kirjallisuusko, kun jätetään pois sana mies ja vaihdetaan tilalle lapsi. AAL-toimintaahan on ja se on alkoholistien aikuisten lasten ryhmä. Me juoppojen lasten äidit ja isät ollaan jääty syrjään, ja sen ymmärtääkin kun on kyse niin suuresta häpeästäkin. Tosin olen nykyisin sanonut suoraan sukulaisille että lapsella on alkoholiongelma, niin ei enää tartte piilotella sitä asiaa, en enää jaksanut selitellä miksei ole töissä.
En selviäis tästä ellen olisi löytänyt Korkeinta Voimaa, se oli vaikeaa ja jotenkin torjuin sitä kovasti. Tuntui ihan hullulta rukoilla jotakin Jumalaa kun lapsi oli hukassa, mutta niin tein kuitenkin. Enhän muutakaan voinut. Ajattelen ettei lapseni ole paha, vaan hän kärsii, kärsii yhtä paljon kuin minäkin, viinapiru on vain ottanut hänestä otteen eikä se hellitä ihan vähällä.
Olen sitä mieltä että jonkinlainen pakkohoito olisi keksittävä silloin kun ihminen ei itse enää kykene himoaan viinaan torjumaan. ja läheiset sen voisi päättää. Mitä mieltä olette? Sillä joskus se voisi tehota, ei aina, voi ola että juoppo jatkaa juomistaan kun pääsee pois, mutta joskus se toimiikin.

15

Zurussa, olisin valmis yhteydenpitoon kanssasi. Tällä hetkellä kuljen paljolti mökin ja kodin väliä, mökillä en käy netissä ollenkaan koska haluan rauhoittaa mökkiajan kokonaan ulkopuoliselta maailmalta. Mutta keksisimmekö keinon tiiviimpään yhteydenpitoon syksymmällä? Olen kiitollinen kaikesta vertaistuesta mitä on saatavilla, ja toivon että itsellänikin olisi jotain annettavaa - mikään ihmissuhde ei voi toimia yksipuolisesti.

Huolestunutläheinen, tunnen suurta yhteenkuuluvaisuutta kanssasi, koska ilmeisesti hyvin samantapaisessa tilanteessa olemme. Poikani edesmenneen isän suvussa on myös alkoholi näytellyt suurta roolia, ja kun siihen yhdistää oman sukuni masennustaustat, niin ei ole ollenkaan hyvä yhdistelmä pojan kannalta.

Olen aika katkera siitä, miten heitteille alkoholia väärinkäyttävät mielenterveyspotilaat jätetään. Tämän ongelman myöntävät monet ammattilaisetkin, mutta ilmeisesti asia on liian vaikea ja kallis ratkaistava, jotta siihen haluttaisiin toden teolla puuttua. Aina vain sanotaan, että ihmisen pitää itse haluta muuttaa tapojaan. Tiedän omasta kokemuksesta, että masennuksen syövereissä ei pysty juuri muuhun kuin etsimään helpotusta mistä vain. Itse en onneksi pysty juomaan paria viinilasillista enempää, kuka tietää missä muuten itse olisin näissä olosuhteissa.

AlAnon ryhmä jossa kävin, oli sikäli ongelmallinen, että siellä näytti vallitsevan jonkinlainen sisäinen hierarkia. Pari vahvaa persoonaa hallitsi ja ohjasi keskustelua, ja suurin osa oli juuri näitä “hehkuttajia”, joiden ongelmat olivat jo takanapäin.
Kun kerroin että minun kohdallani kyse on aikuisesta lapsesta, sain osakseni niin sääliviä katseita että melkein muserruin, ja kotona sitten itkin koko loppuillan. Muuten tuli hiukan sellainen tunne, kuin olisi jossain lahkon kokouksessa. Voi ihan hyvin olla, että vika on minussa itsessäni. Toki joukossa oli hyvin mukavia ja empaattisiakin ihmisiä. En vain tuntenut olevani oikeassa paikassa. En silti sano, ettenkö voisi yrittää vielä uudelleenkin.

Voi miten iloinen olen siitä, että löysitte minut! Kiitos!

16

Ei minullakaan kovin innostavia muistoja al-anonista ollut, juuri siksi kun olin ainoa äiti paikalla. Toisaalta ryhmässä viihtyminen on aika paljon kiinni vetäjästä. Ehkä kuitenkin sain sieltä jotain, oletan.

17

Kiitos, lähetän sinulle meiliä.

18

Hei äidit,

surullista kuultavaa. Itse jätin mieheni, nyt on äidin tuettavana, äiti lähellä 90 iältään. Vielä uskoo pojan puheet osittain, vielä tukee jollain tavalla. Itse nuorempanakaan en jaksanut.

Paras teko kuitenkin on päästää irti jollain tasolla. Huolestunut läheinen, kirjoitit poikasi sanoneen tämän olevan geeneissä. Itse totesit, että ei ole.
Nykytutkimusten mukaan alkoholisti siirtää valmiiksi päihteille virittyneen hermojärjestelmän jälkeläisilleen. On siis geeneissä. Kaikki on valmiina päihteille, ja kun ensi huikat tai tripit otetaan, ne tuntuvat “oikeilta, mun jutulta” verrattuna normijuojaan.
Ihmisen on silloin ymmärrettävä, että hän kantaa tätä ristinään.
Alkoholistilla alkoholin haihtumisprosessi on myös erilainen.
Täytyy myös muistaa, että aivot vaurioituneet juomisesta vielä lisää…

Hoidossa sanotaan, että hän ei ole vastuussa sairastumisestaan, mutta kylläkin toipumisestaan.

Tästä löydät hyvää tietoa mm. Avominnen sivuilta. Omin avuin ei toivu, ja avun oltava ammattilaisen.

Exäni isoisä oli alkoholisti, isänsä osasi vältellä ja vaikka käytös muuttui juodessa, ei sairastunut varsinaiseen alkoholismiin. Seuraava sukupolvi ei osannut varoa ja heillä taas puhkesi. Ex totesi myös tyttärellään olevan saman alttiuden.

Alkoholismi voi suvussa näkyä mallinakin. Vaikka ei juotaisi, riippuvuus näkyy työnarkomaniana, syöpöttelynä, urheiluhulluutena ym. Peritään.

Pelkkä itsekuri ja niskasta kiinniotto ei alkoholistia auta. Ammattilaisten ja vertaisten tuki yhdistettynä omaan haluun ainoa tie. Jos meidän läheisten halulla olisi jokin merkitys, läheisemme olisi ollut raitis vaikka kuinka kauan.

Meiltäkin meni kaikki, vaikka mies olisi kaikki halunnut pitää. Niin vähän halukaan merkitsi.

Toivon teille voimia HOITAA ITSEÄNNE!

19

Lisäys.

Exälläni myös harhoja, uhkailuja tajuttomuuskohtauksia. Keskeytti psykiatrilla käynnit, mutta eräs ammattilainen sanoi, että kuulostaa tiheäjaksoilta kaksisuuntaiselta.
Jostain luin, että jopa 60%:lla alkoholisteja on kaksisuuntainen takana.
Että on tämä.
Luin ketjun uudestaan ja sydäntäsärkeväähän tämä on. Halaus!!!

20

Kiitos, että toit tuon Avominnen esiin. Olin lukenut sieltä viimeisimpiä tietoja, mutta unohdin sitten, mistä ne luin. Olen jo lapsena tajunnut alkoholismin periytymisen sukuani seuratessani. Kauan on kestänyt että sen periytyminen on ihan lääketieteellisesti tunnustettu. Vaikka oma lapseni ei kotonaan nähnyt kummankaan vanhempansa juovan, ei edes pieniä määriä, eikä ole nähnyt kenenkään sukulaisensakaan päihteiden käyttöä, koska välimatkan takia vain harvoin on heitä näimme, niin silti ilmeisesti jo ensimmäiset päihdekokeilut kavereitten kanssa ovat olleet kohtalokkaat. Ja muistan kuinka poika sanoi kerran kavereittensa varoittaneen häntä aikoinaan, että juuri hänellä on riski jäädä koukkuun, mutta hän ei uskonut.
Ja senkin olen todennut, että raivoraittiilla, tuota geeniä kantavalla, se voi esiintyä kummallisillakin tavoilla, esim. täydellisenä rahankäytön osamattomuutena. Talot ja tavarat menee, ei alkoholismin, vaan jonain ihmeellisenä rahan tuhlauksena. Lopputulos suht sama.