Olen umpikujassa, enkä jaksa enää.
Poikani sairastui masennukseen 15-vuotiaana isänsä äkillisen kuoleman jälkeen. Tuolloin, v.85, apua ei juuri ollut saatavilla, ja jäin hyvin yksin asian kanssa. Hänen luonteensa ja käytöksensä muuttuivat puolessa vuodessa totaalisesti. herkästä ja kiltistä pojasta tuli aggressiivisesti käyttäytyvä ja sisäänpäin kääntynyt. Lääkäriin hän ei suostunut lähtemään.
Valtavan taistelun tuloksena sain hänet käymäänlukion loppuun ja opiskelemaan ammatin. Hän sain töitä, ja oli töiden suhteen ylitunnolinen perfektionisti. Naimisiinkin poika meni. Samaan aikaan sairaus kuitenkin paheni, ja hän alkoi hoitaa oireitaan juomalla.
Nyt tilanne on se, etä hänellä on diagnosoitu vakava masennus, epävakaa persoonallisuus sekä päihteiden väärinkäyttö. Myös pakko-oireita on. Työssä hän ei pysty enää käymään, vaan irtisanoi itsensä pari vuotta sitten, kun lääkäri määräsi hänet sairauslomalle.
Nyt vaimo lähtee, koska poika on pahoinpidellyt häntä useamman kerran, ja käyttäytyy uhkaavasti muitakin kohtaan. Poika elää usein harhoissa, on yrittänyt itsemurhaa useamman kerran, ollut Kellokoskella pari kertaa, mutta kotiutettu jo parin päivän kuluttua. Hän on hoitovastainen, ja juo yhä enemmän, koska sanoo että ahdistus ja painajaiset hellittävät vain silloin kun on humalassa. Minua hän sanoo vihaavansa, ja on sanonut etten ole koskaan ollut kunnollinen äiti. Syyllisyyden tunteeni on valtava, vaikka tiedän tehneeni kaiken mitä voi.
Vuosikymmenten huoli ja tuska ovat kuluttaneet minut loppuun. Olen itsekin vakavasti masentunut, enkä näe enää mitään valoa elämässä. Poika on ainoa lapseni, enkä pysty noudattamaan minulle monesti tarjottua neuvoa vain unohtaa hänet ja elää omaa elämääni. En ymmärrä suomalaista järjestelmää, jossa ihmistä ei voida määrätä hoitoon, vaikka hän on todistetusti vaarallinen sekä itselleen että muille. En ole juurikaan pystynyt elämään ns. normaalia elämää pojan sairastumisen jälkeen, ja minua pitää hengissä oikeastaan vain tietoisuus siitä, että poika jää totaalisen yksin jos teen itselleni jotain. Ystäväpiiri ja elämä ovat kapeutuneet, koska kukaan ei tunnut ymmärtävän tilannettani, ja aika harva haluaa kuullakaan siitä. Psyykkisesti sairas alkoholisti on useimmille ihmisille liian vaikea asia.
Onko kukaan selviytynyt tällaisesta hengissä?