Nyt olen muutaman päivän ollut kuin tulisilla hiilillä, pelkään pahinta ja toivon parasta, vai mitenpäin se menikään.
Unettomuus vaivaa, pää ei hellitä miettimästä ja pelkäämästä. kauhukuva kauhukuvan perään vyöryy mieleen ja yritän mielessäni keksiä keivoja miten auttaa poikaa. hassua. Enhän minä mmitään voi. Johan sen tiedän. mutta silti vain ajatukset askartelee ja jos vaikka keksisin jonkin ahaa-idean millä saisin kaiken muuttumaan hyväksi. Tiedän ettei tämä nyt ole minulle terveellistä että minun mielenterveys tässä kohta loppuu.
kirjoitin huonosti tuon että eikö alkoholismi ole geeneissä, tarkoitin sitä, että ei voi aina kuin lyödä läskiksi kaikkea ja todeta että se on geeneissä. Masennus on geeneissä, sydäntauti on geeneissä yms. ja ei sille mitään voi. Siis se ajatus malli minua suututti, kun ollaan niin alistuneita siihen. Kun on mahdollisuus muutokseen. Niinkuin sanotaan diabetes-taudinkin kanssa voi elää hyvin kun noudattaa ruokavaliota ja muistaa lääkkeet, mutta huonosti käy jos ei hodia itseään.
Voiko täällä olla kirjenevaihdossa muiden kanssa, upeaa. Sillälailla saa tukea paremmin kun ei kukaan muu lue kirjeitä.
kaikkea hyvää kaikille. Niin ja jäi sanomatta vielä Al-anonista, että kyllä ne jossain ovat kuin lahkoja, mutta ihan sama, kunhan avun saa. jos itkettää ryhmä-illan jälkeen niin sehän on hyvä. minusta on ihanaa itkeä oikein kunnolla murheensä ulos. Sehän puhdistaa.
Minusta se geeniperimän ajatus on siinä mielessä hyvä asia, että alettaisiin miettimään sitä, ettei päihteidenkäyttäjä ihan pelkkää omaa tyhmyyttään tai ilkeyttään ole valinnut alkoholistin ja huumeidenkäyttäjän uraa, kuten aina on ajateltu. Jotenkin julkisen tason hoitokin pohjaa lähinnä siihen, että mitäs juot ja narkkaat ja vielä haluat kuntoutusta. Vanhemmille ehdotetaan, että jättävät alaikäisetkin päihdelapsensa oman onnensa nojaan. Miten sairas ihminen pystyy läheistensä inhoamana katsomaan eteenpäin. Ei paljon mitenkään.
Tuosta periytyvyydestä: ystäväni, joka on laillistettu ravitsemusterapeutti tiivisti asian minusta hyvin: silloin kun esimerkiksi korkeaan kolesteroliin on perinnöllinen taipumus, niin silloin se tarkoittaa, että oma vastuu elintavoista on vielä korkeampi kuin silloin kun tätä perittyä taipumusta ei ole. Ei siis voi heittäytyä voimattomaksi korkean kolesterolin eteen ja todeta, että enpä mitään voi kun on nämä geenit…
Ihan sama pitää minusta paikkansa alkoholiin: kun tietää, että on perinnöllinen taipumus, niin silloin pitää olla kaksinverroin tarkkana. Fakta on se, että alkoholismi periytyy, mutta faktaa on myös se, että kenestäkään ei ole tullut alkoholistia pelkän perinnöllisen taipumuksen vuoksi. Jokaikisen on täytynyt tehdä se oma valinta ja nostaa se lasi ekaa kertaa huulilleen…
Tsemppiä äidille! Tilanteesi ei ole helppo, mutta muista että sinä et ole vastuussa poikasi elämästä. Ainoastaan hän voi tehdä muutoksen. Jos hänellä ei ole siihen halua tai voimia, ei kukaan muu voi auttaa. Toista ei voi pelastaa, mutta itsensä voi. Tämä on tärkeä muistutus erityisesti meille läheisille, jotka kynsin-hampain yritämme pitää addiktia pinnalla ja rakastaa hänestä viinapirua ulos.
Uskon kyllä, että alttius riippuvuuksiin on jollain tavalla geeneissä. Kuitenkin joistakin alkoholistiperheistäkin tulee ihan raittiita lapsi ja lapsenlapsia, joten onneksi alkoholismikaan ei ole mikään itsestäänselvyys taustoista riippumatta. Ja minua itseäni tuo geeniasia ei lohduta, päinvastoin. Syytän itseäni entistä enemmän, sillä olisihan minun pitänyt osata jo alun alken suojella lastani paremmin, kun tiedossani oli miehen ja hänen sukunsa rankka juomishistoria.
Luultavasti tein siinäkin virheen, etten aikoinaan eronnut. Olin aina ajatellut, että koska itse kärsin lapsuudessa äidin varhaisesta menetyksestä, pidän huolen ettei lapseni ainakaan joudu kärsimään toisen vanhemman puutteesta. Pidin yllä “normaalia” elämää kuvitellen, ettei lapsi kärsi kun minä vain kaien peittelen ja näytän iloista naamaa. Mies ei varsinaisesti ollut maailman paras isä, mutta ei silti tuntunut hyvältä kun hän kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen 38-vuotiaana. Joten isättömäksi poika kuitenkin jäi, herkimmässä esipuberteetissa.
Pahinta tässä kaikessa on toivottomuus ja näköalattomuus. Kun on tehnyt kaiken kuviteltavissa olevan ja vähän enemmänkin eikä mitään muutosta parempaan tapahdu, on vaikea ylläpitää toivoa. Tunne on vähän samanlainen kuin kärsisi elinkautista. Tavallaan ilo katoaa elämästä pikkuhiljaa, ja on vaikea löytää kipinää uuteen päivään. Olen aina ollut kova pohtimaan ja mietiskelemään asioita, mutta tätä asiaa ei kyllä miettimällä selväksi saa.
Moni on löytänyt al-anonista avun, ja se on hyvä. Ainakaan tällä hetkellä joukkotapaamiset eivät minulle sovi, huomaan muutenkin mieluummin vetäytyväni omiin oloihini. Onneksi löysin täältä kohtalotovereita ja vertaistukea.
Itselläni ei ole kokemusta äidin osasta, koska kosketuspintani alkoholismiin tulee ex-mieheni kautta. Samoja toivottomuuden tunteita kuitenkin koin hänen kanssaan, vaikka samanlaista “äidin vastuuta lapsesta”-turbokerrointa ei ollutkaan tuossa suhteessa.
Itseäni alkoi helpottaa, kun aloin tietoisesti päästämään irti toivosta. En enää aktiivisesti toivonut parempaa, vaan ryhdyin aktiivisesti ajattelemaan, että tilanne pysyy samana tai jopa pahenee mieheni juomisen ja sen aiheuttamien sivuongelmien suhteen. Minä en pysty hänen juomiseensa vaikuttamaan (=tärkein oivallus, jonka al-anonista sain), mutta voin vaikuttaa omaan elämääni. Tätä tietoisuutta vasten lähdin sitten pohtimaan omaa elämääni: jaksanko/haluanko elää tilanteessa, joka on alkoholin aiheuttamien haittojen vuoksi monella tapaa erittäin ongelmallinen ja vaikea.
Tottakai mieheni ryyppyputkien välisinä aikoina toivo aina nosti päätään, mutta en ruokkinut tätä tunnetta, vaan jopa inhorealistisesti pyrin työntämään sen taka-alalle ja suhtautumaan hyviin hetkiin siten, että nautin niistä, mutta toisaalta koko ajan pyrin muistuttamaan itseäni, että juomaton kausi tulee loppumaan jossain vaiheessa ja vaikeudet taas alkavat. Tämä prosessi sai aikaan sen, että ryhdyin asteittain keskittymään enemmän ja enemmän omaan elämääni ja omaan onneeni ja lopulta pääsin irti miehestäni kokonaan. Aloin siis elää todeksi AA:n tyyneysrukouksen kohtaa siitä, että hyväksyin asiat, joita en voi muuttaa ja muutin ne, jotka pystyin. Mieheni juominen ei ollut asia, jonka olisin pystynyt muuttamaan, joten se oli asia, joka minun vaan piti hyväksyä. Sen sijaan minulla oli valtaa omaan elämääni ja suhteen lopettamiseen, joten sen asian muutin.
En yritä sanoa, että toivoa ei ole. Toivoa on, mutta vain jos addikti itse on valmis hakemaan apua ja motivoituu lopettamiseen. Kukaan muu ei pysty omalla toiminnallaan tekemään asian eteen mitään. Tällaiseen “minä rakastan hänet kuville”-toivoon on turha ripustautua. Silloin vain pettyy. Samalla myös yleensä jättää oman elämänsä elämättä.
Olen sanonut ex-miehelleni, että teen kaikkeni auttaakseni häntä sinä hetkenä, kun hän itse haluaa lopettaa ja haluaa ottaa apuni vastaan. Ennen sitä en tule puuttumaan hänen juomiseensa millään tavoin. On surullista nähdä ihmisen tuhoavan oman elämänsä, mutta se oikeus on hänelle “annettava”. Olen surullinen siitä, miten hän heittää elämänsä ja mahdollisuutensa hukkaan, mutta samalla en kanna enää vastuuta tai syyllisyyttä hänen juomisestaan. Jokainen meistä on vapaa valitsemaan sen, miten elämänsä elää eikä ketään voi väkisin pelastaa.
Sinä et ole vastuussa poikasi valinnoista. Anna itsellesi armoa sen asian suhteen. Paljon voimia ja kirjoittele tänne plinkkiin aina kun siltä tuntuu. Et ole yksin asian kanssa!
Tottahan se on että kun saa hivenen etäisyyttä johonkin ongelmaan voi nauttia elämästä. matkustaminen on yksi keino, ja työn teko tai toisten auttaminen. Oikeastaan kaikki nuo kolme ovat auttaneet eniten, vaikka rukouskin on hyvä apukeino ja usko Jumalaan, mutta ne eivät auta ellei itse tee jotain itsensä hyväksi.
Olen sellainen huolestuja joka jää koukkuun johonkin huolenaiheeseen ja mietin sitä liikaa ja se suurenee ja suurenee. Nyt kokeilin ihan käytännössä taas sitä, että kirjoitan paperille kaikki mikä huolettaa, ja sitten teen sen minkä voin, teen heti jos voin, ja jos en voi mitään jätän asian rukouksessa Jumalalle pyydän Hänen apuaan ja yritän ainakin luottaa että Hän auttaa, muttei ehkä minun toivomalla tavalla.
Elämässäni on nyt monenlaista hankalaa ihmissuhdetta, ihan ihmettelen miten näin on käynyt. Sukuani en voi valita, heidän kanssaan on tultava toimeen ainakin virallisissa asioissa, mutta kun sekin meinaa ottaa lujille, kun vastapuolena on kuin kiviseinä, ei mitään järjen puhetta sinne mene. Kokeilen siihenkin samaa konstia, teen oman osuuteni ja jos se ei kelpaa annan asian olla. Sillä nykyään huomaan että korvissani soi, pää on kuin kireän vanteen ympäröimänä, niskoja särkee ja rintaa kuristaa ja en kykene keskittymään mihinkään normaaliin ja mukavaan, vaan ajattelen koko ajan tuota ongelmaa mikä mieltä vaivaa. Oli se ongelma sitten juovan ihmisen tai jonkunmuun aiheuttamaa.
olen vuosia elänyt aika mukavaa ja rauhallista elämää, jotenkin osasin elää etten hermostunut liikaa. Mutta nyt olen ihan liikaa tarttunut kaikkeen mitä muut tekevät ja miten elävät. Hyvänen aika eihän se minulle enää kuulu? vai kuuluuko sittenkin, sanoo pieni ääni sisälläni, eikö minun tule kantaa huolta lähimmäisestä, auttaa jos näen jonkun olevan hädässä?
Olen tullut pelokkaammaksi. Araksi ja säikyksi. Ikäänkuin en luottaisi siihen että elämässä käy hyvin.
Aiemmin elin aika toivottomana ja turrana, olin tavallaan paatunut siihen että elämä on tätä, eikä muuta. Mutta kun pääsin irti alkoholisoituneesta ympäristöstä aloin nauttia elämästä eri tavalla. Nyt en missään nimessä halua takaisin toivottomaan oloon ja alistua siihen ettei mitään toivoa paremmasta ole.
Siksi etsin tämänkin kirjoittelu paikan kun etsin ulospääsyä tilanteesta joka on viemässä huonoon suuntaan. minua ainakin tämä kirjoittaminen jo auttaa.