Hei! Kaipaisin tukea a-käytön lopettamiseen. Olen viisikymppinen nainen ja tissutellut mietoja juomia vuosikymmeniä. Sixpack ei enää riittänyt illassa ja alkolaskuri oli kovassa käytössä, ettei ajokortti lähtisi. Lopetin kuin seinään viime tiistaina. Mennyt vkl oli siis pitkään aikaan ensimmäinen raitis, ja nyt tuntuu tosi hyvältä. Jatko pelottaa vähän…riittääkö sisu.
Hei lipsu!
Pelko pois! Sinä selviät.
Onnittelen Sinua nyt jo 1 viikon raittiudesta.
Putkis 0132
Viikko on hyvä saavutus! Kun irtiotto ja vieroitus on ohi alat selvään elämään ja sitten huomaat että ei se paha ole. Rauhallisesti jatkat niin hyvä tulee. Alkuun päivä kerrallaan ja sitten se menee omalla painollaan. Kun tottuu.
Kiitos putkis ja skorpioni! Kannustus tulee tarpeeseen, just nyt on vähän vaikeaa… Elämä tuntuu tylsältä, mieskin on todella ärsyttävä, syön koko ajan ja odotan vain että pääsen nukkumaan.
Raittius jatkuu yhä ja näillä näkymin jatkuu hamaan tappiin. Ennenkin olen lopettanut ja jatkanut taas, kun siiderinhimo on yltynyt tarpeeksi isoksi. Juhlapyhät olen aina ollut humalassa, se on kuulunut asiaan. Nyt menee joulu ja uusivuosi selvin päin, ja siitä raittius alkaa toden teolla. Koskaan ennen en me ollut näin varma mistään päätöksestä. Läheisten ihmisten tuki ja kannustus on paras apu raitistumiseen. He luottavat minuun tässä, enkä aio olla enää itsekäs, ja pettää heitä. Se on loppu ny.
Tunnistin näistä muutamasta viestistäsi jotain itsestäni. Olen keski-ikäinen työelämässä oleva juoppo. Juonut käytännössä koko lapsuuden jälkeisen elämäni. Vapaa-aikaa olen aina värittänyt alkolla, joko tissutellen tai rehellisesti ryypäten. Jotenkin olen onnistunut opiskelemaan ja hankkimaan sekä pitämään työpaikan. Noin vuosi sitten laitoin korkin kiinni. Olin juomiseeni ihan loppu, se oli ainoa itseäni kiinnostava asia elämässäni. Raittiudessa on ollut ja on edelleen tylsyyden tuomia vaikeuksia. Iltaisin olen selättänyt sitä tunnetta menemällä sänkyyn tuijottamaan sarjoja tai elokuvia. Näin olen pelannut aikaa ja hankkinut taakse lisää raittiutta, kohta siis jo täyden vuoden. Tältä palstalta olen saanut kannustusta ja uskoa että vielä tulee se päivä jolloin alkon varjo katoaa,eli siitä voi kuulemma vapautua. Toivotan voimia ja sisua taisteluun myös vaikeina hetkinä, niinä hetkinä kun tuntuu että kyllähän sitä vähän voisi ottaa ja välillä vaan. Näitä itseäni piinaavia ajatuksia olen olen vaientanut lueskelemalla tätä palstaa. Mukavaa selvää sunnuntaita!
Kiitos samoin, Huono äiti. Nimimerkkisikin voisi olla omani. Lapsista puhuminen tässä yhteydessä hävetti niin paljon, että ajattelin olla mainitsematta heitä. Heidän takiaan olen päättänyt onnistua tässä. Miksen lopettanut paljon aikaisemmin, siinäpä kysymys. Häpeän tunne kai on ollut niin suuri, että se aiheutti noidankehän, pöhnässä sekin oli helpompi kestää. Mutta ihan helkkarin itsekäs olen kyllä ollut, pakko myöntää.
Olen myös lueskellut täällä viestiketjuja kannustuksekseni. Luin myös Tommi Liimataisen Kaasu pohjassa-kirjan. Niin erilaiset kuin elämämme ovatkin olleet, siitä löytyi paljon ajatuksia tähän tilanteeseen.
Jaaha, koiraa pesemään.
Tänään on ahdistanut ja vituttanut ihan sikana. Joulustressi päällä, rahahuolet painaa, teinit haukkuu, äijä on järkyttävän ärsyttävä. Tuli käytyä Prismassa, siiderihyllyn houkutus oli melkein vastuttamattomissa. Elämässä ei ole mitään kivaa. Oli ihan liian hilkulla livetä. Mutta en livennyt, ja puolentoista tunnin päästä en saa siideriä enää tänään, ja huomenna on pakko olla vähän helpompaa.
Hienosti oot selvinny kauppareissusta!! Oo ylpeä ittestäsi!! Ja sisua tuleviin päiviin. Ne ei varmasti oo helppoja, koska tuo ärtyisyys ja kaikki kuuluu asiaan kun on lopettanu, alkoholista se johtuu.
Kiitos Marmelaadi! Näin aamusella asiat on paremmin taas, iltaa kohden v-käyrä tahtoo nousta. On se helpompi kestää, kun tietää mistä johtuu. Lenkkeily, metsäkävelyt auttavat. Syöminenkin hetkellisesti ainakin, olen päättänyt, että nyt en laske kaloreita, vaikka viimeiset 35 vuotta olenkin laskenut. Olen laihduttanut elämässäni varmaan 500 kiloa, eli eiköhän se taas onnistu, kun tästä pahimmasta selviää.
Kuuntelin parissa päivässä, töiden lomassa, Annie Gracen Selvin päin -kirjan. Sopii kyllä ainakin nykyiseen mielentilaani mainiosti, kun olen erittäin motivoitunut muutenkin lopettamaan. Voimaannuttava kirja, suosittelen ehdottomasti. Aion kuunnella heti toistamiseen, tällä kertaa keskittyen vain siihen. Aloitin kuuntelun ensin kirjailijan itsensä lukemana, kun se oli Nextoryssa, jota muutenkin tilaan. Kouluenkku ei kuitenkaan riittänyt, joten päädyin ostamaan äänikirjan erikseen. Luulenpa, että kannatti.
Päivä alkoi hyvin, paljon tekemistä oli luvassa, kaikenlaista jouluista huushollaamista. Tytär halusi piparkakkutalon, jonka olin luvannut hänen kanssaan väsätä. Niinpä alettiin piirustusten laatimisella, haettiin kaupasta koristeita, otettiin eilen tehty piparitaikina esille. Sitten kaulimaan ja paistamaan seiniä, sulattamaan sokeria, vatkaamaan pikeeriä…Hommaan meni loppujen lopuksi 4 tuntia. Kaikki tekemättömät siivoustyöt painoi päälle, koira ulvoi lenkille ulkona, talosta unohtui ovi ja katonharjalle jäi valtavat aukot, joita yritettiin paikata ranskalaisilla pastilleilla… Hermo meni ihan totaalisesti, aloin paiskoa tiskejä ja kiroilin ja huusin ja lopuksi vain istuin ja itkin. Järkyttynyt tytär yritti saada minua makuulle, sanoi hoitavansa kaiken loppuun, ja minä vain itkin, enkä tiedä edes miksi.
Myöhemmin sitten yritin selittää, pyysin anteeksi ja ihana tytär ymmärsi kyllä, mutta hävetti kamala käytökseni ja hävettää yhä.
Että tämmöinen päivä. Kaikki tuli kyllä siivottua ja koirakin sai lenkkinsä. Huomenna asiat ovat taas aavistuksen paremmin.
No nyt on mennyt jo kuukausi raittiina. Tuntuu kyllä paljon pitemmältä ajalta, kun oli joulua ja uuttavuotta ja kaikenlaista puuhailua.
Ärtyneisyys on selkeästi vähentynyt. Nukun hyvin, lenkkeilen paljon ja huushollikin on tätä nykyä paljon siistimpi. Hiilaripitoinen ruoka maistuu ihan liikaa, mutta yritän olla välittämättä lihomisesta. Eiköhän se korjaannu kesään mennessä.
Nyt on aika kiva, rauhallinen ja suorastaan seesteinen olo. Vaikka rahahuolia on aina, ja tulee olemaan kauan, tuntuu ihan hyvältä. Voi kun en koskaan unohtaisi, miten kamalaa juomisaikana oikeasti oli. Niin kauan kuin sen muistan, pysyn erossa alkoholista suht helposti.
Nyt on jo yli kolme kuukautta vierähtänyt ja olo on hyvä. Ei enää niin euforinen kuin heti lopettamispäätöksen jälkeen, mutta parempi ehdottomasti kuin ennen sitä. Juomisajan karuus on alkanut unohtua ja raittiudesta on tullut uusi normaali olotila. Äkkiä se kävikin. Arki on yhtä tylsää kuin ennenkin, naama ei vaikuta juurikaan muuttuneen, kiloja on tullut…
Odotan kevättä kuin kuuta nousevaa. Ja raitista kesää, pyöräilyä, lenkkejä… Ehkä aloitan juoksuharrastuksen.
Joskus käy mielessä joku siideri tai olut. Mutta en nyt aio pilata hyvää alkua.
En tiedä lukeeko näitä kukaan muu, mutta itse näihin tuntemuksiin on hyvä palata myöhemmin.
Mä luen ainakin. Tosi inspiroivaa ja samaistuttavaa tekstiä sulla. Tsemppiä!
Minä luin ketjusi juuri läpi ensimmäistä kertaa!
Hienosti olet selvinnyt! Ja varmasti jatkuu samaa raitista rataa! Hyvä Lipsu!
Kiitos Venkku! Kiva tietää, etten ihan itsekseni höpise.
Kiitos myös Stella! Jostain syystä en nähnyt viestiäsi, kun viimeksi kirjoitin. Ei ollut tarkoitus dissata. Toivottavasti käytin teineiltä opittua sanaa oikein.
Näihin uusimpiin viesteihin olikin tosi vaikea löytää, koska ne ovatkin sivulla kaksi. Etsin niitä kissojen ja koirien kanssa ykkössivulta ja olin jo lähettämässä korvaavaa viestiä hukkaan menneen tilalle…
Siks toiseks, en olekaan vielä ollut juomatta kolmea kuukautta. Aloitin raittiuden joulukuun alussa, joten vasta maaliskuun alussa saan 3 kk täyteen. Ja tämäkin piti varmistaa molempien käsien sormilla.
Mutta nää vaan vahvistaa päätöstä. Ei ole enää yhtään ylimääräistä aivosolua hukattavana.
Olen nyt oma keittiöpsykologini, jalat tuvan pöydällä, ja mietin syitä juomiseeni.
Isä joi kai aika paljon väkeviä, tyhjiä pulloja löytyi vähän sieltä täältä. Juomista salailtiin, isä naukkaili piilossa ja pullo oli vieraidenkin aikana pöydänjalan vieressä. Äiti ei juonut yhtään, heittäytyi marttyyriksi ja sai välillä turpiinsa. Me lapset kasvoimme isän pelossa. Vanhin veli kyllä veti isää turpaan heti, kun oli tarpeeksi iso. Varmaan aika tyypillistä ajan kuvaa maaseudulta 70-luvulla.
Olin aika nössö lapsi koulussa, miellyttämisenhaluinen ja sosiaalisesti kömpelö. Jotkut kiusasivat minua, ja minusta tuli epävarma ja hiljainen. Oli joku samankaltainen ystävä, jota en osannut arvostaa ollenkaan ja peruskoulun jälkeen ystävyys hiipuikin.
Jatko-opinnoissa pärjäsin kyllä, mutta tunsin olevani ihan eri maata muiden kanssa, jotenkin omituinen. En osannut ystävystyä kenenkään kanssa. Pelkäsin, että syvempi tunteminen voisi paljastaa minut ihan samantekeväksi, tyhjäksi ihmiseksi.
Tämä sama arvottomuuden tunne on jatkunut kaikissa ihmissuhteissani ja työpaikoissa. Luulen, että juuri se on ajanut minut juomaan.
Ehkä nyt, yli viisikymppisenä, olen vihdoinkin tajunnut, että minullakin on arvoni ja oikeuteni, eikä minun tarvitse miellyttää ketään. Yritän nyt vain elää elämääni vaikeuksista huolimatta.
En halua siirtää lapsilleni arvottomuuden tunnetta.