Onneksi olkoon, hieno saavutus ja tärkeä etappi! Mun kokemuksen mukaan raittiiksi ryhtyminen ei ole niinkään lopettamista, vaan uuden aloittamista ja se taas merkitsee aktiivista toteuttamista. Sä oot tosi tiiviisti Plinkissä messissä ja työstät juttua ainakin sillä tavoin, ehkä muutenkin. Päivä kerrallaan on hyvä oppi vähän kaiken kanssa, se asettaa tosiasiat ja elämän yleensä ikään kuin reaalitasolle ja mittakaavaansa. Kaikkia oikkuja voi tulla mutta aina ne myös menevät: tärkeintä on, että on itse tutkalla ja itselleen rehellinen. Huumori auttaa myös.
Tuossa yllä pari lainausta, joissa on mielestäni pohdittavaa, loppu ja lopettaminen. Tulen nyt tämän lopettamisasian kanssa kaapista . En pidä juomiseen liitettynä termeistä loppu tai lopettaminen ollenkaan! Ne kuvaavat jotakin peruuttamatonta, päätä nyt ja siinä se, sitten ei ikinä enää! Peruuttamattomat asiat alkavat ainakin omassa mielessä ahdistaa, siksi koitan nykyään kirjoittaa raitistumisesta (välillä kyllä lipsuu). Hoksasin vaan lopettamisajattelun “synkkyyden” sen verran myöhään, että en enää ruvennut ketjun otsikkoa muokkaamaan. Päivä kerrallaan on todella hyvä oppi, siihen sisältyy suurempi viisaus kun ensi alkuun ymmärtääkään!
Tapsa: Joo, minähän sen kolmen P:n ohjelman esittelin. Raitistumisen ensi askelilla olin ihan 100% varma, että painajainen tästä vielä irti riistäytyy. Lueskelin paljon materiaalia erityisesti retkahduksen ehkäisystä, mutta en käsittänyt, miten kukaan voi varautua kymmeniin tai satoihin erilaisiin vaaranpaikkoihin ja luoda niitä jokaista varten valmiit käyttäytymismallit. Sitä varten kehitin sen kolmen P:n mallin, joka koostuu pitkälti täältä opituista jutuista tiivistettynä. Olen muuten itse tarvinut vain sitä ensimmäistä: Pelaa aikaa. Nekin kerrat ovat olleen sellaisia mieliteon hipaisuja, ei oikeaa viinan himoa. Hyvin on siis mennyt, mutta olen mielessäni varautunut huonompiinkin hetkiin.
Ap: Plinkki on minulle itse asiassa ainoa vertaistuki, koska itselle mieluisia ryhmiä ei ole työajan jälkeen omalla paikkakunnalla tarjolla. Ja vaikka olisi, en tiedä menisinkö enää. En ole sittenkään varma, haluaisinko näistä asioista puhua kasvokkain käytännössä täysin vieraiden ihmisten kanssa. Terapiassa käyn myös kerran kuukaudessa, mutta siellä työstetään sitten niitä juttuja, joista täällä ei avauduta. Analyyttisenä ihmisenä työstän kyllä näitä juttuja aika paljon ja kirjoittelen sitten tänne aina kun siltä tuntuu ja koitan kanssa muita jelpata, jos jotain on tarjota. Ihan sellaiseen tekstin tuottamiseen en kyllä pysty kuin sinä . Hyvää ja analyyttista juttua tänne tuotat ja tunnistan monesta kohdasta itseäni.
Vaikuttaa hyvältä setiltä ja tärkeintä onkin löytää ne itsensä oloiset ja kokoiset zydeemit. Mä tyyppäsin aikoinaan vähän kaikkea, etsin ja kaartelin ja sitten paneuduin siihen, mikä toimi. Aiemmalla paikkakunnalla A-klinikan apu oli aivan loistavaa, täällä sattui kohdalle tylsempi tapaus. AA ei ollut eikä ole mun juttu, ei ollut useampikaan ryhmä, vaikka kovin nopeasti sen tajusinkin, että juu ei :mrgreen: Plinkki on aina ollut vertaistukiryhmieni ykkönen ja kasvokkainen apu stydeintä milloin terapeutin, milloin vertaisystävän, milloin perheen (esim. äitini on tätä nykyä tärkeäkin tukijani näissä), milloin jonkun muun tärkeän kaverin kanssa. Muodot vaihtelee, koska tilanteet vaihtelee. Se on tärkeää, että voi olla jossain aivan auki ja jotenkin kokonainen! Ja tosiaan, Plinkissäkin on vain omat tasonsa esillä - terapiassa toiset.
Mulle AA-viisaus - joka kuitenkaan ei ole vain AA-viisaus kuten ei ole tyynärikään AA-omaisuutta - päivästä kerrallaan on alkanut merkitä armoa. Siis ei vain mitään kivaa käsitettä tai meditatiivista oppilauselmaa, vaan arjen armoa: todellisuuden armoa, jonkinlaista vapautusta. Ei voi, ei pysty, ei tarvitse elää kuin päivän kerrallaan ja siinä on kaikki, minkä itselleen voi kerralla omistaa. Lopullisuuksia ei ole, vaikka toiveina ja periaatteina niitäkin voi pitää - kai. Se vain ole tämän päivän asia eli se, mikä jää käsiin. Kaiken, minkä voi, voi nyt. Ja ai jestas, että se helpottaa!
Vaikuttaa hyvältä setiltä ja tärkeintä onkin löytää ne itsensä oloiset ja kokoiset zydeemit. Mä tyyppäsin aikoinaan vähän kaikkea, etsin ja kaartelin ja sitten paneuduin siihen, mikä toimi. Aiemmalla paikkakunnalla A-klinikan apu oli aivan loistavaa, täällä sattui kohdalle tylsempi tapaus. AA ei ollut eikä ole mun juttu, ei ollut useampikaan ryhmä, vaikka kovin nopeasti sen tajusinkin, että juu ei :mrgreen: Plinkki on aina ollut vertaistukiryhmieni ykkönen ja kasvokkainen apu stydeintä milloin terapeutin, milloin vertaisystävän, milloin perheen (esim. äitini on tätä nykyä tärkeäkin tukijani näissä), milloin jonkun muun tärkeän kaverin kanssa. Muodot vaihtelee, koska tilanteet vaihtelee. Se on tärkeää, että voi olla jossain aivan auki ja jotenkin kokonainen! Ja tosiaan, Plinkissäkin on vain omat tasonsa esillä - terapiassa toiset.
Mulle AA-viisaus - joka kuitenkaan ei ole vain AA-viisaus kuten ei ole tyynärikään AA-omaisuutta - päivästä kerrallaan on alkanut merkitä armoa. Siis ei vain mitään kivaa käsitettä tai meditatiivista oppilauselmaa, vaan arjen armoa: todellisuuden armoa, jonkinlaista vapautusta. Ei voi, ei pysty, ei tarvitse elää kuin päivän kerrallaan ja siinä on kaikki, minkä itselleen voi kerralla omistaa. Lopullisuuksia ei ole, vaikka toiveina ja periaatteina niitäkin voi pitää - kai. Se vain ole tämän päivän asia eli se, mikä jää käsiin. Kaiken, minkä voi, voi nyt. Ja ai jestas, että se helpottaa!
Ap: Minä menin ekan kerran A-klinikalle kymmenen vuotta sitten, kuntoutus oli 2+1 viikkoa ja terapiat päälle. Ramppasin terapiassa ensin viikon välein, sitten kahden viikon välein ja loppuajan kerran kuussa. Kävin myös A-klinikan iltaryhmässä niin kauan kun se jatkui. AA ei ollut minunkaan juttu ja A-kilta oli paikkakunnalta jo lopetettu. Ensin tavoittelin raittiutta, melko pian kohtuukäyttöä ja lopulta en tiennyt mitä tavoittelin ja halusin, mutta mitään mahiksia minulla ei ollut raitistua. Tarvittiin tämä kymmenen vuoden jakso, jonka lopussa tajusin, että en saa alkoholista mitään, se vain ottaa ja hinta alkoi olla liian kova!
Hyvä toi sinun Päivä kerrallaan tulkinta. Minulle se merkitsee myös helppoutta. Ei monimutkaisia ajatuskuvioita, ei pitkän tähtäimen suunnitelmia, ei sitovia ja sitä kautta ahdistavia lupauksia. Vai yksi päätös, tänään en juo. Päivä kerrallaan tarkoittaa myös rauhallisutta, pitkäkin taival taitetaan askel kerrallaan. Ja raitistumisessa ei ole kiire minnekkään. Ei ole mitään maalia saavutettavaksi ja toisaalta on, sen saavuttaa joka päivä.
Onneksi olkoon tosiaan, nää on hyvii pykäliä ja tolppia matkalla etiäpäin.
Kaltaisesi omaani muistuttava järkevä ja hieno tyyli on tuottava tuloksia
väkisinkin ja oot sen verran fiksu ja realismissa kiinni, että kadehtisin,
ellen ois epäfisnkimäinen siinäkin suhteessa, ah ah ah, hienoo.
Joskus on vaikea kehua toista kehumatta itseään
Otsakkeita voi höylätä pitkin tulevaa kesää, jos haluaa
tarkistaa asetuksiansa, ja todeta että viuna on ansa.
Niin, tämä lopettaminen tuntuu tietty vähän ahdistavalta, vaikka tietää, että mitään ei menetäkkään ainakaan lopettaessaan alkoholin käyttämisen. Mutta Päivä Kerrallaan- periaate tuo lohtua arkeen ja on aikojen kuluessa todettu toimivaksi periaatteeksi!
Mielestäni luja tahdonvoima ja sopivanlainen motivaatio muutokseen pitää olla. Jos ne puuttuu, niin en itse kykenisi selvinpäin olemaan. Hengenvaarallisista kokemuksista varmaan pysäyttäisi varmaan alkoholin aiheuttama sairaus - niin sanottu pakkotilanne. Voi olla, että en ehkä silloinkaan olisi lopettanut - riippuisi millainen elämänhalu olisi… On paha masennus niin voi olla taipuvainen ajattelemaan, että “aivan sama”. On tapahtunut niin paljon mokailuja joista osa on ollut hengenvaarallisia. Jotenkin nekin olen jonkinajan kuluttua unohtanut. Ajatellut, että tuskin seuraavalla kerralla mitään tapahdu.
Tietysti kun etäisyyttä onnistunut ottamaan niin näkee kaiken sen älyttömyyden mutta mutta… Taitaa olla itselle puolison tuska ollu se motivaatio. Itsellä niin väliä… Luonne vaan sellainen, että ei halua sitä kaikkein läheisintä satuttaa. Suunta juomisen kanssa on ollut vaan alaspäin, niin tullut kai tilanteeseen että saapi riittää senkin osalta. Halu katsoa mitä elämä antaa selvinpäin ollessa. Ehkä noista syntynyt tuo luja tahdonvoima muutokseen.
Ehkä joillekin tahdonvoima kuulostaa utopialta. Mutta aika lujan päätöksen se vaatii, että haluaa laittaa korkin kiinni. Ei ole helppo homma ollenkaan jos ei silleen halua raitistua sisimmässään. Jotkut puhuu, että alkoholismi on itsensä kieltävä sairaus. Jos jotenkin kykenee näkemään että tämä touhu tuntuu sairaalta, niin sekin voi auttaa. Itsellä se on peilautunut hyvin konkreettisesti puolison reaktioista juomiseeni. Jotenkin Juicekin laulaa, että jospa oppisin sinut paremmin tuntemaan niin oppisin itsenikin. Ehkä jollakin on perhe missä mukana lapsia, niin siinä on jo iso määrä noita motivaattoreita.
Tai joku näkee ihmisen jolla on sama ongelma. Asiat peilautuu toisella tavalla… Ihmiset kykenee jakamaan oman tuskansa. Näitä ovat esimerkiksi Plinkki, AA, A-klinikka…
Ei tullut laulaen minun lopettamispäätös, ei. Ei laulattanut tippaakaan myöskään juomisputken aikana. Tahdonvoimaa ei ollut juomisputken jälkeen yhtään jäljellä, mutta halu lopettaa oli, koska seuraukset olivat minulle aivan tarpeeksi vakavia, samoin kuin herääminen tajuamaan mihin juominen on johtamassa ja mitä sillä on jo aiheuttanut muille .
Tahdonvoimaa en ole tarvinut vieläkään. Siellä juomisputken ja sen jälkeisen ahdistuksen synkissä syövereissä syttyi halu ja syntyi päätös raitistua. Ja se on pitänyt tähän päivään asti. Huomista murehdin sitten huomenna
Joo, toki tahdonvoimalla on aina jokin rooli, kun asiat menee siihen suuntaan kun haluaa! Ennemminkin voisi kuvata, että minulla tahdonvoima on ikäänkuin katalyytti raitistumispäätöksen ja raitistumishalun välillä. Tahdonvoimaa ei tarvitse erikseen ottaa käyttöön eri tilanteissa, vaan se ikäänkuin toimii taustalla automaattisesti joka hetki ja pitää mielen puhtaana viinan himosta.
Raitistumisessani halu johti päätökseen ja päätös johti haluun. Raittiusluuppi
Toivoisin, että kaikilla kävisi raitistumien yhtä helposti kuin Iloiselle Aprillipilalle. (Mietin tuota nimimerkkiä, että onkohan kysymyksessä apr…lia).
Kiitos luottamuksesta Aprilli
Kommenttisi pisti miettimään, että enpä olekaan miettinyt omaa repsahtamistodennäköisyyttä. Syyksi päättelin sen, että ei ole ollut tarvetta juoda eikä viinan himoja. Miksi siis murehtia seurausta vailla siihen johtavaa syytä. Kun kerran päällä on vakaa tila, jossa alkoholi on menettänyt merkityksensa, niin antaa olla.
En ole mitenkään tarkoituksellisesti korostanut itsevarmuuttani raittiuteni suhteen, mutta mitäpä sitä kiistämäänkään. Uskon että olen tehnyt oikean päätöksen ja haluan pystä raittiina, samoilla mietteillä kuin sinäkin:
. En pidä juomiseen liitettynä termeistä loppu tai lopettaminen ollenkaan! Ne kuvaavat jotakin peruuttamatonta, päätä nyt ja siinä se, sitten ei ikinä enää! Peruuttamattomat asiat alkavat ainakin omassa mielessä ahdistaa, siksi koitan nykyään kirjoittaa raitistumisesta (välillä kyllä lipsuu). Hoksasin vaan lopettamisajattelun “synkkyyden” sen verran myöhään, että en enää ruvennut ketjun otsikkoa muokkaamaan. 
.