Hienoa Eld! Kuulostat jämäkältä:)
Voimia toivottaa
Ohjaaja Jekaterina
Tänään ei ole lainkaan jämäkkä olo. Mulla on joku juttu tuossa asuntopapereiden viemisessä, että unohdan niitä liitteitä sinne tänne ja sitten paprut ei ole koossa vaikka pitäisi.
Sitten en ole saanut kerrottua totuutta vanhemmilleni mikä hankaloittaa heidänkin käsitystään siitä että todella tarviin nyt apua kun sitä pyydän…no joo minähän aina pärjään…sanon itselleni toki että en vain halua puhelimessa kertoa ikäviä asioita mutta tiedän että leikin vaan helppoa tytärtä jolla aina pyyhkii mainiosti…
Tunnen oloni aivan uupuneeksi ja pelkään että työni jatkot menee jos nyt jään sairaslomalle. Koen kyllä että tarvitsisin nyt pitemmän loman kuin mitä voin ottaa virallisesti.
Hyvä asia on se että veljelläni on ylimääräinen auto joka saattaisi pelittää sillä tarvitsen sellaisen muuten ei onnistu töissäkäynti ja muutenkaan muu elämä täällä maalla.
Unohtelen asioita ja sitten kaikki kasautuu. Pelkään että olen masentunutkin jollain lailla ainakin kun ajattelen mieheni käytöstä tunnen välillä niin kovaa surua ja toivottomuutta että mieluummin kokisin kyllä jotain muuta.Enkä voi vaan tajuta miksi se valitsee näin…ja kerta kerran jälkeen palaan asioista puhumaan ja olen kertonut että en hyväksy hänen toimiaan.
Kun nostan kissan pöydälle hän hermostuu. ilkeilee, ärtyy ja on minulle vihainen, kun en sitten koko ajan jauha näistä asioista niin siitten on siis kuin ei mitään…en siis voi uskoa…mutta jaa uskottavahan se on.
Onko hänellä siis jotenkin äly vähissä vai mitä ihmettä…
Jouduin perumaan viime käynnin perheterapeutila ja nyt on ollut aivan ylitsepääsemättömän vaikeaa varata se aika uudestaan, kun pitäisi olla se soittoaika jolloin sitä soittelee…se menee joka päivä ohi.
Sitten pelkään että hellyn ottamaan sen miehen asumaan luokseni sittenkin jossain kohtaa…kun olen aina heltynyt aiemmin…ja sama rumba taas alkaa…vaikka voihan se olla että suuttuu mulle niin ettei haluakaan nähdä minua kun nyt olen keksinyt näinkin turhan ongelman kuin kannabis.
Mutta oikeesti nyt kun kirjoitan tätä niin tulee olo että juuri sitä en halua…pelkään tuota muutosta mutta tiedän että tähänkään en voi jäädä. Nyt on vaan sellainen olo että olisi kiva kun joku ottaisi kädestä ja taluttaisi tämän ajan yli…mutta ei auta itse tässä loppuviimeksi on kaikki tehtävä. Ja jos jäisin nyt tähän luulen että sitten vasta masentuisinkin. 
ok. tehtävä suoritettu. asuntopaperit viety. Ostettu yksi keittiönpöytä.
Viime yönä mies halusi keskustella stressistään ja suunnitella tulevaisuutta. Sanoin että tulevaisuutta ei suunnitella kun ei hae apua käyttöönsä mikä on vasta yksi asia toinen on sen jälkeen eli meidän parisuhde, että sen jälkeen siihen haetaan apua, kun en tiedä mikä siinä on päihteiden tuomaa ja mikä ei.
Ok. olen taas ikävä ihminen joka ei anna hänen parantua, enk’ä hengittää, että ihan sama mitä hän sanoo niin otan puheeksi kannabiksen.
Niin? Siis se että puhun ongelmasta enkä sen takia sitoudu voimavaroja vaativiin tulevaisuuden suunnitelmiin estää hänen paranemisensa?
Vaikka hetken aikaa olin taas se vanha tyhmä minä ja ajattelin että siinä olen taas vaan kohtuuton ja pilaan kaiken. ONNEKSI. osasin pitää suuni kiinni ja jäin ihan itsekseni pohtimaan sohvalle kohtuuttomuuttani ja tiristin pienet itkutkin…mutta pääasia että en lähtenyt liennyttämään tilannetta.
Kuulostaapa taas niin tutulta! Hienoa, että pystyt kuitenkin näkemään itse tuon tilanteen!
Jälkikäteen on tietysti helppo antaa neuvoja ja olla viisas näiden asioiden suhteen, mutta omasta kokemuksesta sanoisin, että nimenomaan tuo askel taaksepäin tilanteista oli ratkaisevaa oman toipumiseni kannalta. Ei pidä jäädä tuleen makaamaan, vaan hengittää syvään ja tarkastella vähän etäämmältä, miltä hommat näyttää. Sillä tavoin parhaiten oppii suojelemaan itseään ja asettamaan rajat, vaikka se prosessi olisikin hidasta. Sieltä pyörremyrskyn sisältä on turha toivo yrittää tilannetta muuttaa.
Kummallista miten osaankin nyt olla näin, jäädä katsomaan tilannetta sellaisena kuin se on haluamatta muuttaa siinä mitään ja uskallan tuntea tunteeni mitkä siinä on.
Noh kai jonkinlainen hupsu toive oli kun mies ilmoitti että lähteekin perheneuvolaan ja on viikon käyttämättä näin aluksi ( mutta ei kuitenkaan halua ajatella absoluuttista pilvettömyyttä)…mutta sitten. Ehdotin kyllä A-klinikkaa tai jotain…mutta pelkää sinne mennä…voi joutua senkin eteen joku muu haluaa hänen lopettavan kokonaan tai että narautetaan…
No olin sitten kuitenkin siis hieman horjuva kun asunto siis haussa yms. Ja tänään sitten päähäni (ajellessani työasioissa tuolla maailmalla) pälkähti ajatus että tahtoisin kovasti tietää että mikä tässä on oleellista mihin kiinnitän huomiota että pysyn päättäväisenä ja pystyn sitoutumaan päätöksiini oli sitten niin että asun yksin tai mieheni kanssa. Kuinkas sitten ollakaan hain mieheni kyytiin ja hän siihen että nyt on tötsyissä…siis ei ole viikko mennyt. Syy: kun sitä tavaraa vielä oli niin piti käyttää pois lojumasta…ajattelin että jumalauta tässä se vastaus sitten oli…seksistä ei ollut kiinni tällä kertaa…
PITÄISIHÄN MINUN TIETÄÄ ALKOHOLISTIN TYTTÄRENÄ ETTÄ SYY AINA LÖYTYY EIKÄ SE OLE HOLISTISSA ITSESSÄÄN KUTEN NISTISSÄKÄÄN.
Hänelle olennaista on olla tötsyissä ja minulle on olennaista irrottautua tästä kuviosta.
Siis olin varma nakki kait hänen mielestään, kun sanoin etten vihaa häntä vaan sitä mitä tekee.
Puhumattakaan siitä että taas kerran sotki mun päiväni ajeluttamalla kesken työpäivän, lapsenhoitokuviot uusiksi…kaikenlaista pyöritystä siinä…
kuten se perheneuvolakin…ensin oli että hieno juttu hän haluaa tulla sinne…mutta nyt tuntuu että en haluakaan että menemme yhdessä, menköön itsekseen, minä en halua jatkaa samaa jauhamista kun ilmiselvästi emme voi mitenkään ymmärtää toistemme maailmaa. Minä haluan nyt hoitaa itseäni.
Mutta nyt keskityn siihen asuntoon ja mietin millaiset kukat laitan sinne ikkunalle, ja sitten laitan ison pöydän pelkkää askartelua ja piirtelyä varten minulle ja lapsille. Minulle juuri tämä todella konkreettisen fyysisen ympäristön ajattelu on jotain mikä helpottaa ja saa minut tuntemaan iloakin. Liittyy siihen pelkojakin että olen YKSIN tai MASENNUN ja olen YKSIN, ROMAHDAN TALOUDELLISESTI ja olen YKSIN siinä kai ne pelot suurinpiirtein tai että mieheni saapuu häiriköimään elämäämme.
Mutta oikeesti minun ei tarvitse enää toivoa ja pettyä, toivoa ja pettyä, toivoa ja pettyä. Lakkaisinkohan olemasta se riivinrauta joka nyt olen. Voisinkohan hiukan hellittää ohjaksista, rentoutua, pitää hauskaa…pitää hauskaa…nimenomaan ottaa kevyemmin ja nauraa paljon niinkuin joskus ennen kun vielä olin se nainen johon miehenikin kai rakastui.
Tuo on hyvä huomio kyllä, ja kannattaa pitää mielessä vielä myöhemminkin. Se ikävöiminen, rakastaminen ja toivominen tuntuu toisinaan aivan loputtomalta, ja pienimmästä eleestä on itse taas valmis yrittämään ja jaksamaan. Mielenrauha on kuitenkin sellainen asia, jonka puolesta kannattaa tehdä töitä. Ei kenenkään elämän pitäisi olla toistuvaa pettymistä ja mielipahaa. Me emme voi muuttaa puolisoidemme käytöstä emmekä voi sille mitään jos he eivät ymmärrä tilannetta - sen sijaan voimme tehdä omat valintamme omaksi parhaaksemme (tää lause toistetaan näillä sivuilla miljoonasti, mutta on se sen arvoinen! Pyörittelen sitä mielessäni edelleen, vaikka itse eron olen tehnytkin.)
Itse tänään ensimmäistä kertaa varmaan kuukauteen ikävöin eksääni. Katselin jotain sarjaa, jossa parisuhteen toinen osapuoli kuoli ja jotenkin tuommoinen on aina omiaan herättämään kaipuun siihen toiseen. Mutta tuo kuva, jota ikävöin, on kyllä jotain aivan muuta kuin todellisuus oli - tai olisi nytkään.
Olet käsittänyt jotain hyvin oleellista, jos ymmärrät että on kaksi eri asiaa nähdä se, mitä on ja toisaalta se, mitä toivoo olevan. Minulla meni ne vuosikaupalla sekaisin. Nyt sentään ymmärrän, että voin ikävöidä toista, vaikka en haluakaan takaisin siihen suhteeseen. Hänessä on tietysti hyvät puolensa ja ne juttunsa, joiden takia häneen alun perin rakastuin. Ja sitten on ne jutut, joiden kanssa en vain pysty elämään onnellisena.
Kannattaa ottaa kaikki ilo irti hyvistä ajatuksista! Itse olen tehny tämmöstä itseterapoimista nimenomaan tekemällä kaikkea, mistä tulee hyvä mieli! Oon aika vakuuttunut, että vuosien itkujen, unettomien öiden ja yksinäisten iltojen oon ansainnut kaiken kivan, mitä keksin 
Hienoa Eld että etenet prosessissa. Muista kuitenkin kun sanot että pelkäät että et jaksakaan yksin, niin tällä hetkellä sulle kuitenkin on yksi “lapsi” ja kulissi tuossa elämässä lisää. Onko sulla tarvittaessa tukea isovanhemmista tai ystävistä? On olemassa kuitenkin päiväkerhoja (mulla yksi tuttu joka lopetti käytön lapsen synnyttyä, kävi niissä ja siellä oli vanhempiakin lapsia; en nyt muista minkäikäisiä lapsia sulla on), tukiverkostoja (kuten nämä “sijaismummot & papat”, ketkä ovat ihan omasta halustaan tukena, yksi käyttäjän ex-puoliso halusi tällaisen lapselleen ja lapsi on kouluikäinen; silti tuo ihminen vielä elämässä) yms. tukitoimia jos oikeasti arki on liian vaikea pyörittää. Tosin kun pyörität sitä arkea jo nyt ilmeisesti melko yksin ja huolehdit vielä käyttäjästäkin, niin todella itse uskon että pärjäät paremmin yksin kuin tuossa tilanteessa jossa toinen imee kaikki voimat!
Itse epäilen että sä pärjäisit paremmin yksin, kuin nyt jossa toinen uuvuttaa sua henkisesti kokoajan… Voimia!
PS. Tuo on ihan tieteellisesti todistettu, että monet alkoholistien lapset ottavat holistin/käyttäjän rinnalleen; eihän sitä ole kuin 1 perhe josta otettu se kasvuympäristön malli. Sä voit kuitenkin katkaista kierteen ja antaa lapsille selvän kodin… 
Sä kyllä pystyt siihen!
PPS. Tuo että ainetta ei voi olla käyttämättä kun sitä on, kertoo tarvittavan. Se että lähellä on ainetta, on mielessä kokoajan ja päässään sitä “kuivanarkkaa” (=ajattelee narkkaavansa) niin kauan, että on joku syy polttaa/käyttää. Tuo kuivanarkkaus on muuten kielletty esim. Järvenpäässä, koska tarpeeksi kun mietitään porukassa kuinka mukavaa oli vetää; joku tod. näk. lähtee hoidosta. Oli joskus sama ongelma että en voinut olla polttamatta jos kaapissa oli. Toisaalta enpä nykyäänkään koristele kaappejani litran viinapulloilla, vaikka alko-ongelmaa ei olekaan. Tulisi vain liian helposti otettua siitä pari snapsia jos sattuisi vituttamaan.
Kiitos malibu sun kommentit on mulle jotenkin “raakoja” mutta avaavia, niinkuin tuo kuivanarkkaus…
Tänään olen vaan itkenyt, yksin, kotona sairaslomalla.
Mies yrittää nyt lopettaa, suostuu lähtemään perheneuvolaan,on isä lapsilleen…
Minä vaan olen märkä rätti.
Viimeinen vuosi on ollut rankka, taidan itkeä sitä pois.Huomaan että toivon mutta en tiedä uskallanko.
Sekään ei riitä sillä meidän välillämme on tapoja olla ja kommunikoida, jotka ongelmallisisa ylipäätään, sille pitäisi jotain tehdä.
juuri nyt vaan tuntuu siltä että voimat loppu. Minä en jaksa enää, jaksakoon muut.
Hei Eld!
Olen aika monessa asiassa sitä mieltä, että tunteilla on funktio ja sen takia niitä pitäisi kuunnella. Jos et jaksa ja tuntuu siltä, että pitäisi vaan itkeä, niin itke pois! Varmaan jokaisella tällä kanavalla kulkevalla on itkemisen aihetta useamman viikon ajaksi. Ja ennen kaikkea, älä vain kuvittele, että se olisi jotain heikkoutta, sairautta tai hulluutta. Eksäni oli tuossa pelissään niin taitava, että itse kuvittelin pitkään, etteivät tunteeni olleet oikeutettuja ja kaikki oli vain omaa hulluuttani. Jälkikäteen ajateltuna ei ollut mikään ihme, että itse romahdin. Niin siinä käy, kun yrittää selvitä väkisin elämästä, jossa on paha olla.
Tuollaisen romahtamisen voi nähdä hyvänä asiana, jos peilaa sitä siihen aikaan, kun yritti suoraselkäisenä jaksaa vaan hammasta purren pitää homman kasassa, vaikka henkisesti olikin loppu. Tunteiden purkautuminenkin on osaltaan sitä luovuttamista, ja se toimii merkkinä sekä itsellesi että lähiympäristöllesi siitä, että jotain on muututtava tai jo muuttumassa. Hyvä, että olet sairaslomalla, niin voit tuota prosessia käydä rauhassa läpi.
Toivon todella, että asiat hoituisivat teidän kohdalla paremmin kuin omalla kohdallani. Itse vielä parisuhteen aikaan olin todella hämmentynyt ja kykenemätön tekemään yhtä järkeviä ja pitkäkantoisia ratkaisuja kuin muut tällä ja kotikanavan puolella ovat tehneet. Se, jos jokin on jäänyt surettamaan tuosta menneestä suhteesta. Jos jostain syystä minut heitettäisiin uudestaan elämään tuota kaikkea, kertoisin avoimesti sekä miehen perheelle että omalleni asioista, hakisin apua itselleni paremmin ja (toivottavasti muiden ihmisten tukemana) yrittäisin kovemmin eikun siis paremmin keinoin saada miestä ymmärtämään tilanne ja hakemaan apua itselleen.
Onneksi nuo surun ja murheen tunteet menneestä valtaavat enää vain harvoin. Yritän pitää mielessä myös sen, että eroamalla annoin miehelle takaisin vastuun omasta elämästään, jonka olin harteilleni useiksi vuosiksi ottanut. Ei se minun korjattavissani olisi alunperinkään ollut.
Lisäksi näissä hommissa käy helposti niin, että sokea taluttaa kuuroa (vai miten se menee). Itse olin todella syvällä tuossa tuskassa ja ahdistuksessa, ja lopulta niin lamaantunut, etten osannut tehdä oikeita asioita. Räpiköin hätäpäissäni erilaisin keinoin monta vuotta, eivätkä ne sitten pidemmän päälle auttaneet. Mutta toisaalta, jos molemmilla on motivaatiota, oikeanlaista hoitoa, tukea ja apua, niin varmasti semmoisistakin asioista voi selvitä. Sitten täytyy vain opetella uudet, terveemmät mallit koko parisuhteeseen. Päihteiden ympärillä pyörivä kommunikaatio mutkisti ainakin meillä kaiken muunkin, vähänkin vaikeammista aiheista keskustelu oli nuoralla tanssimista ja tulella leikkimistä, jossa tarkoitus oli selvitä voittajana. Molempien. Ja kuten arvata saattaa, ei selvitty niistä kumpikaan.
Voimia elämään ja oloihin! Jossain kirjassa oli ihanasti sanottu jotenkin näin, että kyllähän ihmisessä pitää olla säröjä, eihän muuten valo pääsisi sisään
On hetkiä jolloin olen tarmokas ja jotain nytkähtää eteenpäin. Ensi viikolla saan tietää asunnosta…
sitten on hetkiä jolloin koen ihan fyysisenkin voimattomuuden tunteen…se on raskasta, raskainta on kantaa sitä yksin. Kuitenkin jopa eräs pitkäaikainen ystäväni hermostui voimattomuuden tunteiisini…nyt tunnen itseni hölmöksi että menin avautumaan niistä…
tekee mieli eristäytyä kaikista jotka hoputtavat päätöksiäni, haluavat kriisini olevan jo ohi ja mitä lie…siksi harmittaa ( lievä sana oikea olis varmaan v…ttaa) avautumiseni ympäristöön, ehkä on niin että pitää kantaa itsensä vain ammattilaisten käsiin. No on minulla yksi hyvä ystävä joka viisaasti tukee ja kuuntelee ja sanoo ymmärtävänsä että kaikella on aikansa, siitä saan eniten voimaa silloin kun en oikein jaksa.
Siis haluanhan minäkin että kaikki olisi jollain lailla ohi ja helpompaa mutta kun ei ole, en voi olla enempää kuin olen tämä vajavainen, räpiköivä, läheisriippuvainen ihminen. Ja jo se on itsessään riittävän ahdistavaa +++kaikki muu siihen päälle. Minulla on sellainen olo kuin olisin halvaantunut ja nyt opettelen uudestaan kävelemään tietämättä onnistuuko se koskaan vai tarvitsenko vähintään kainalosauvat.
Ajattelin että en kirjoita enää tänne, koska sain tietää että tätä lukee eräs ihminen joka tuntee minut. Se oli kuin altani olisi vedetty matto, koen että tässä paikassa saan ymmärtämystä ja näkökulmia asioihini tavalla jota en muualla ja voin purkaa sydäntäni kohtalaisen anonyymisti. Mutta oma vika, tulin vaan maininneeksi tämän Päihdelinkin. Tai sitten minun tulisi ymmärtää että netissä kirjoittamisessa on aina riskinsä jos haluaa olla nimettömänä.
Kirjoitin nyt kuitenkin. Tarvitsin sen nyt.
Hei Eld
Jatka vain kirjoittelua tänne. Kaikki keinot oman toipumisen edesauttamiseen ovat tarpeen kohdallasi.
Jokainen meistä läheisistä tarvitsee kainalosauvoja siinä vaiheessa kun lähtee rakentamaan omaa elämäänsä.
Hyvien ystävien,itseään rakasten ja arvostaen niitä sauvoja ei sitten jossain vaiheessa tarvitakkaan. Omat jalat kantavat. Ammattiapua kannattaa käyttää, ettei tilanne käy ylivoimaksesi.
Jos alueellasi kokoontuu IH:n vertaistukiryhmä suosittelen tutustumaan.
Oma toipunen ei tapahdu nopeasti. Onhan vienyt aikaa tulla tilanteeseen jossa ymmärtää ja hyväksyy että nyt on pidettävä huolta vain itsestään ja lapsista.
Uusi asunto ja sen mukana tuovat uudet kuviot ovat varmasti paikallaan. Se keittiön iso pöytä on hieno juttu. Hyvä että jaksat suunnitella tulevaa.
Jossain vaiheessa, kaiken tämän jälkeen, pystyt kääntämään asioita menneisyydestä voimaksi itsellesi tulevaan.
Terv. Ohjaaja Kerttu
Hyvä Eld, aloin kirjoittaa päivitystä tuohon vaimoni tapaukseen, kun luin kirjoituksesi josta otin ylläolevan lainauksen, jota itsekin mietin ja aprikoin ennen tänne Vilpolaan kirjoittamistani. Miete oli: entä jos joku tunnistaa minut ja perheeni!? Tätä samaa terapeuttinikin oli miettinyt, mutta sitten oli kuitenkin sitä mieltä että kun tämä kerran auttaa ja vie toipumistani eteenpäin, niin mitä ihmettä sillä on merkitystä mitä ajattelee se joku toinen, jos sattuisi lukemaan ja arvelisi tunnistavansa tapauksen. Itseänihän minä tässä ensikädessä ja ensisijaisesti autan, enkä sitä toista. Jos hän on tunnistavinaan minut, niin hänhän voi aina ottaa yhteyttä ja kysyä olenko se minä joka on kyseessä ja olisiko jotain, mitä hän tässä tilanteessa voisi tehdä.
Tukihenkilöni viimeksi tavatessamme puhui häpeästä ja syyllisyydestä, ja miten ne voivat olla oman toipumisen esteenä. Häpeä voi olla syy, minkä takia ei hae itselleen apua tai puhu asiasta, samoin syyllisyys. Siksi olisi hyvä, että niistä voi puhua jossain tai jonkun kanssa. Se jossain voi olla vaikkapa Vilpola, ja se joku tukihenkilö, terapeutti tai joku ihminen joka jollain tasolla ymmärtää tämän läheisongelmatiikan.
Joten Eld, älä välitä vaikka tätä lukisi joku joka sinut tuntee. Jos koet että saat täältä apua niin jatka ihmeessä. Tämän kaiken saat itsellesi, ja se on tässä vaiheessa tärkeintä. Niin ainakin itse koen.
Kiitos Kerttu ja Mies rohkaisusta. Minulla vaan sattui noita juttuja kuten välit menivät poikki erään hyvän ystäväni kanssa kun olin vain niin totaalisen uupunut että en kestänyt hänen “katso totuutta silmiin ja toimi heti” mentaliteettia juuri sillä hetkellä, yritin kyllä sanoa että olen aivan totaalisen overloaded sillä hetkellä mutta kun ei antanut armoa niin suutuin…mutta nyt ajattelen että minun täytyykin puolustaa omaa tilaani elää tätä asiaa pois systeemistäni. Jos olen vahingollisen käyttäytymismallin miltei imenyt äidin maidossa niin eihän se voi hetkessä lakata vaikka haluaisinkin ja toisekseen olenhan ollut mieheni kanssa 10 vuotta en siitäkään pysty hyppämään ihan noin vain pois vaikka se päivä on näköjään koko ajan lähempänä.
Ystäväni on jo vuosien ajan seurannut elämääni ja nähnyt minunkin nousut ja laskut, jotain merkillistä siinä kuitenkin on että loukkaaannun jos hän arvostelee miestäni ja alan puolustamaan häntä, että on miehessäni hyvätkin puolensa…ja sitten pakitan…nyt oikein tunsin kuinka olin jo ihan että mieheni on mahtava tyyppi ja nirisen turhasta fiiliksessä mutta sitten samaan aikaan miltei kynsin ja hampain yritin pysytellä totena itselleni. No nyt sitten on välit poikki…harvinaista minulle…mutta jokseenkin tunnen niin että tarvitsen rauhan edetä enkä mitään tökintää keneltä tahansa. Minulla on onneksi ystäviä joiden tiedän olevan puolellani valitsin mitä tahansa ja jotka hyvällä tavalla palauttavat minulle senkin miksi tätä tietä nyt kuljen vaikka joskus haparoiden ja sumussakin…mutta hitto vie niin vaan kuljen.
Ja häpeä…kumma kyllä sitä myöten olin ottaa sen taas itselleni kannettavaksi.
Kirjoitin tänne eilen pitkät sepustukset mutta eivät tulleet perille. Vilkuilin noita Irti-huumeista juttuja tässä lähimmässä kaupungissa…aina vaan joku pieni ääni sisälläni haraa vastaan että liioittelen ja enkä nyt vallan sellaiseen paikkaan kuulu, ja kenties miehelläni ei ongelmaa olekaan…hohhoijaa niin syvällä on tuo kieltämisen malli lapsuudestani tuttu.
Kun avauduin äidilleni vaikeuksistani epäili olenko varma asiastani ja pitäisikö minun nyt vaan katsoa vaikka kesän yli…ja että miehelläni on varmaan stressiä…no sain tästä ällistyttävän vetelästä keskustelusta kyllä puhtiakin…eli käänteispsykologia tepsii minuun…olin kiukkuinen kuin ampiainen ja ajattelin että juuri tuollainen päänsä pensaaseen piilottava läheisriippuvainen en tahdo olla.
Olo on sellainen että pyristelen irti mutta vaivalloisesti.
Selvisi että havittelemassani asunnossa on terveyshaitta enkä voi ottaa sitä vastaan, vaikka samaan aikaan olin paitsi paniikissa että elämämuutoksesta oli tulossa tottta niin sitten harmitti vietävästi, sillä muuten se asunto olisi ollut ihana ja kukkarolleni sopiva.
Äitini kanssa keskusteltuani hiilestyin niin että sain tarmoa laatia asunnonhakuilmoituksen teippailin niitä ympäri kylää.
Mieheni kanssa kävin mielenkiintoisia keskusteluja tai hän raivosi että minun kuuluu huolehtia hänestä…ei ihan näillä sanoilla…mutta siinä asian ydin…onnistuin aika monta kertaa sanomaan tyynesti että hän on aikuinen ihminen ja tietyt asiat kykenee huolehtimaan itse…eikä se/hän ole minun vastuullani. Loppuviimeksi huusi sitten täyttä kurkkua kadulla kuinka olen ilkea ihminen ja minulla on valtava ego…viimemainitusta voin miltei ollakin samaa mieltä mutta tuskin samalla tavalla kuin hän asian tarkoitti…eli jollen huolehdi hänestä minulla on iso ego…no kyllähän minä lopulta ihan pahoitin mielenikin kovastikin. Reilua peliä on turha odottaa.
Tänään yritti ostattaa minulla itselleen talon syystä ettei kykene maksamaan vuokraa…siis anteeksi. Ihme ettei suuttunut kun sanoin että se laina hänen on ihan itse otettava ja maksettava…mutta ei ollut ihan tyytyväinenkään. Taas huomasin kuinka törkeän tyypin kanssa olen tekemisissä.
Luulen että nyt petaa sen ettei näitä asioita tarvitsekaan selvitellä, että voi jatkaa pössyttelyä ja hautoa mielessään kuinka ilkeä vaimo hänellä on. Mietin vaan kuinka villiksi tämä homma vielä menee ennenkuin löydän sen asunnon jostain.
Onneksi on kuitenkin ottanut onkeensa eikä lasten kuullen enää lauo mitä sattuu.
kirjoitti parveke tuolla Kotikanavan puolella ja NIIN tunnistin itseni tästä, joten olen tyytyväinen kun tällä kertaa en uskonut olevani se miksi solvattiin vaan aloin tajuta että mieheni on ehkä oikeasti siis sairas ja esitin epäilyni ääneen.
tosin en rakentavasti mutta kuitenkin.
Mutta kyllä minä tänään mietin että on ihmisellä pokkaa vedättää toinen näin piippuun. Ihmettelen mistä olen taas repinyt itsestäni voiman nousta aamuisin ylös ja töihin. Loma meni ihan joka päivä itkiessä ja tolkuttomissa uupumistiloissa. Vaikka yhtenä päivänä pääsin yksin kylpylään ja sekin päivä päättyi paskafiiliksiin kun en ollut kotona tiskaamassa/hoitamassa/mitälie tekemässä…
mutta kevät tulee ja päätin ryhtyä uimaan. Ja ehkä puhelin soi ja saan hyvän kämpän minulle ja lapsille, pian.
no yllätys yllätys, mies lähti perheterapeutille kanssani, puhui ite omasta kannabiksen käytöstään avoimesti, myönsi senkin että jos minä esim käyttäisin kuten hän, olisi kyllä tolkuttoman huolissaan minusta.
alkoi miettiä mistä löytäisi korvaavan terveemmän riippuvuuden.
on ollut polttamatta.
ehkä.
Minä en toivo, en edes tiedä mitä haluan nyt. Jäisinkö tähän vaikka toinen lopettaisi, pystyisi siihen.
kun näin pitkälle tämän asian kanssa piti mennä…että onko minulla enää voimia jäljellä.
Tänään oli niin karmea aamu että epätodellista.
Mies lopettaa ei kerro siitä ja olettaa että tuen. Minä en huomaa mitään.
Siis EROA onko lopettanut tai ei.
Sitten mies tulkitsee että minä haluan lopettaa kaikki vain siksi että olen väsynyt ja syön liikaa suklaata. Että kaikki olisi muuten hyvin mutta kun minua väsyttää ja syön liikaa suklaata.
Hyvä etten hypännyt liikkuvasta autosta ulos olin sen verran sydämistynyt. Se siitä kun jotain itsesään kertoo niin sillä lyö sitten minkä kerkeää.
siinä sitä oli mun opiskelijalla pähkäilemistä miksi kävelin keskellä korpisuoraa aamulla tien poskessa.
No tänään ostan sitten tuolit keittiönpöytään…kohta on kaikki kalusteet vaan ei asuntoa.
Tänään on pitkästä aikaa luottamus siihen että kaikki järjestyy ja aamuinen episodi palauttaa minut ruotuun, hyvällä tavalla.
Lisäksi olen viheliäinen kun olen puhunut hänestä pahaa…ei minun tarvitse erikseen keksiä mitään erikoisia pahuuksia ihan teot puhuu puolestaan. Ja vaikka notkahdin tuossa joku aika sitten päätin että avaudun jos katson tarpeelliseksi, jos ystävät ei kestä niin eivät sitten. Jätän kaiken mikä ei tue omaa prosessiani ihan omaan arvoonsa.
Aamulla itketti mutta nyt naurattaa sen verran absurdia hommaa tämä ja ihana fiilis kun voi hetken katsoa itseään kuin olisi kärpäsenä katossa. 
Nyt mie alan taas viskomaan noita apinoita harteiltani oikeisiin osoitteisiin…
Hei Eld,
Aikamoista tunneryöppyä, ylä- ja alamäkeä tuo sinunkin elämäsi on ollut viime kuukaudet. Olen pahoillani, että suhde ystävääsi loppui. Hän oli katsellut pitkään elämääsi ja ajatteli varmaan, että eikö olisi aika tehdä ratkaisuja. Mutta ei sellaisia asioita voi toisen edestä päättää. Ja jokainen meistä etenee asioissa omalla aikataulullaan.
Miten teillä meni pääsiäinen? Onko miehesi yhä kaidalla tiellä? Te käytte yhdessä perheterapiassa, miten se mielestäsi toimii? Viekö asioita eteen päin vai repiikö uusia haavoja?
Terveisin
Ohjaaja Jekaterina
Pääsiäinen.
Lasten kanssa liikuttiin, käytiin uimassa ja metsäretkellä.
Sitten kyläilin uuden tuttavuuden luona, joka siis samassa pisteessä kuin minä. Voisi sanoa että miehemme löysivät toisensa saman harrastuksen tiimoilta ja siten sitten tutustuimme. 
Ja nyt meillä lienee minivertaistukiryhmä.
Sitten tein ihan omia juttuja sellaisia minkä parissa en ole pitkiin aikoihin puuhaillut ja totesin että taito on vielä hyppysissä ja sielussa.
Luotailen tätä läheisriippuvaisen sielunelämää. Osaako muuta elääkään.Toivon niin, että osaa ja toipuminen lähtee kunnolla käyntiin.
Katson tuota miestä ja tajuan ettei se kykene lopettamaan yksin…no tajusin sen jo kyllä aiemminkin. Ymmärrän vaan aina vain selvemmin.
Miehen mielestä katastrofit ovat osa normaalia elämää. Selviö. Kannabis on osa normaalia elämää. Tänään taidan orastavasti aavistaa että perheterapeutilla käynti onkin näytöslaji.
Mutta koko ajan minulla on mielessä lähteminen. Nyt omistan keittiönkalusteet ja kohta auton. Kiipeääkö kukaan muu näin “perse edellä puuhun” ? Koko ajan siis on se vara henkisesti olemassa.
Jäin akuutin stressireaktion takia sairaslomalle. Tänään herään oloon että minun ei tarvitse kannatella ketään eikä mitään. ympärilläni on tyhjä tila jossa on vapaus olla sitä mitä on, se sama vapaus on myös miehelläni, lapsillani, läheisilläni.
Pitkästä aikaa koen tasavertaisuutta mieheni kanssa.
En tiedä kuinka pitkään olotila kestää, onko se ylipäätään kestävä…tai on jos osaan olla ripustamatta tätä mieheni kaulaan, hänestä riippuvaiseksi asiaksi.
Nyt on sellainen hetki että en tiedä jatkammeko yhdessä vai erikseen. Mutta jos eroamme ei minulla jää katkeruutta hampaankoloon, jos jatkamme aloitamme puhtaalta pöydältä. Minulla ei ole kiire tietää tai päättää juuri nyt.
Juuri nyt en aio yrittää, pyrkiä, suunnitella täyttää tätä tyhjää tilaa millään tai kellään.Tarvitsen tätä rauhaa.
Tämä on mahdollista siten että olemme yhdessä nyt käyneet perheterapeutilla. Ehkä olemme molemmat tulleet näin nähdyiksi arvokkaina ihmisinä kun aiemmin katselimme toisiamme yksiulotteisten linssien läpi ja se vääristi näkymää pahasti. Yhä mieheni on päihdeongelmasta kärsivä ihminen ja minä läheisiippuvaisuudesta mutta nyt on jonkinlainen ymmärrys tullut siihen että se ei ole koko persoona tai ihminen. Toisaalta sitkeästi ja jääräpäisesti pyrin tähän. Niin ja mieheni on nyt ehkä ensimmäistä kertaa elämässään myös suostunut pysähtymään ja tutkailee kaikenlaisia asioitaan omaa ongelmaansa, suhdettamme, vilpittömästi ja avoimin mielin.
Kummallista miten tällaisiin fiiliksiin päätyy kun on luovuttanut ja romahtanut…olis kannattanut vähän aiemmin niin tehdä. Mutta kun ei osannut.
minulta on nyt aika monta kertaa kysytty mitä minä haluan.
Pääni menee ihan tyhjäksi sillä hetkellä ja sitten alan kiivaasti miettiä mitä muut haluavat. Huomaan ilmiön tapahtuvan toistuvasti. Ja tästä syystä mm. en pysty ratkomaan mitään itseäni koskevia asioita. Vaikka yhtä sun toista olen kirjoittanut tässä ketjussa ja jotain juttuja taltioin muualle. Mutta minulla on vahva taipumus kadottaa oma toive/halu/tahto. Ja unohtaa kaikki se jolle tahdon sanoa EI…ja varsinkin jos yhtään täytyy toistaa itseään.
en oo kyllä ihan täyspäinen.
ameeba.
ärsyttää ja suututtaa minä itse.
Moi Eld,
olisiko sinulla mahdollisuutta vaihtaa maisemaa edes muutamaksi päiväksi? Itse olen huomannut, että kun omat toiveet ja ajatukset menevät sekaisin, niin monesti auttaa se, että olen edes yhden yön poissa kotoa, täysin yksin.
Sitä on helpompi saada perspektiiviä asioihin.
UT