Jännittää avata oma vähentämisketju. Ihan kuin tämän myötä muuttuisin lopullisesti alkoholistiksi. Entä jos kukaan ei huomaa? Entä jos kerron itsestäni liian vähän? Entä jos kaikki huomaa? Entä jos kerron itsestäni liikaa?
Juhannussaattona minä lopetin. Kesken parhaan nousun kaadoin loput kallisarvoisesta juomasta menemään. Ei se ollut vielä edes nousua, kolmas lonkero. Enkä minä lopettanut, en sanonut hyvästejä rakkaalle ystävälleni. Otin vain etäisyyttä. Nyt saa luvan riittää tuo määräily, ainainen roikkuminen. Maanittelu, suostuttelu, tyhjät lupaukset.
Minä juon liikaa. Juon silti vähemmän kuin ennen. Vähemmän kuin vaikka viisi vuotta sitten kun rekisteröidyin Päihdelinkkiin. Vähemmän kuin silloin, kun olin masentunut ja päättänyt tehdä itsemurhan. Vähemmän kuin moni muu. Vähemmän on enemmän, se on silti liikaa.
Laiska, tyhmä ja saamaton. Alkoholi tekee minusta hiljalleen noita kaikkia. Lupaukset olivat kyllä kovat, kun tutustuimme. Jaksaa jaksaa, totesimme. Ihanasti rentouttaa, ideoita sinkoilee. Rohkeaksikin muutuin, puheliaaksi. En koskaan aggressiiviseksi, vaan sellaiseksi velikullaksi, joka voisi halata koko maailmaa kävellessään takki auki Vaasankatua kohti kotia sunnuntaiaamuna puoli viideltä. Usein halasikin.
Aloitin säännöllisen juomisen verrattain myöhään, noin parikymppisenä. Vajaassa kahdessa kymmenessä vuodessa olen ehtinyt kuroa muiden etumatkaa umpeen. Olen minä muutenkin kuronut. On loppututkinto, työ, vaimo ja kaksi lasta. Omistusasuntokin. Englanninkielinen ansioluettelo ja saksalainen auto.
Jaksaa jaksaa. Kunnes sitten huomaa, ettei jaksakaan. Ei jaksa, ei muista, ei innostu, ei edes humallu.
Ja sitten ei enää edes tunnu. Miltään. Negatiivisten ja positiivisten tunteiden tilalla on vain yksi, epämääräinen yleissuomalainen vitutus. Tai no ainahan vähän myös ahdistaa, masentaa, pelottaa. Ahdistunut, masentunut ja pelokas.
Minä juon liikaa.