Kirjoittelin mietteitäni tänne joskus pari vuotta takaperin, sen jälkeen olen vaan vakoillut muitten tekstejä turpa supussa. Nyt aattelin että ois ehkä sopiva tilanne alkaa taas tilittämään, helevetti. On nimittäin melko vahva tunne taas, että oma mitta päihteiden kanssa on suunnilleen täynnä. Todella tuttu tunne lukemattomista raitistumisyrityksistä, mutta eipähän sen lopullisen raitistumisen tartte tapahtua kuin kerran.
Eilen päättyi reilun kuukauden mittaiseksi venähtänyt TODELLA rankka ränni. Ja nyt siis eka täysin raitis päivä. Fyysisesti olo on omituisen siedettävä, ei pahempia kylmä kalkkuna -efektejä ja nukuttuakin on jopa saanut, semmosta pätkittäistä koiranunta ainakin. On tässä kuitenkin onnistunut sotkemaan viime kuukausina kaikki asiansa niin totaalisesti, että päässä käy kyllä aikamoinen humina. Peiliin ei uskalla oikeen mulkoilla, syksystä on tullut lisää painoa 15kg ja pöhötys on muutenkin aika melkonen.
Yllättävän toiveikaskin olo, jostain syystä. Ehkä oon nähny nyt sen oman pohjani. Ehkä ei tarvitse enää vajota alemmas. Ehkä tässä pääsis vielä jaloilleen ja vois joskus kirjata tänne lokikirjaan jotain positiivistakin…
No tuohan se just onkin asian ydin, olo tuntuu aika kädettömältä. Vähän siltä että kaikkea on kokeiltu eikä tiiä mistä alkas asioita purkamaan. AA-tietonen oon ollut jo reilun vuoden ja ryhmien avulla saavuttanu yhen yli puolen vuoden kuivan jakson, mutta tällä hetkellä on semmottinen tilanne että ryhmiin pääseminen täältä korvesta on valtava logistinen ongelma.
Sama kokemus kuin edellisilläkin kollegoilla. Logistista apua saa, jos vaaan on nöyryyttä pyytää. Itse olen kuskannut vuosia liikuntarajoitteisia ja aina saanut myös vastaavaa tukea.
Tulipa mieleen eräs yö 70-luvulla: juomiset loppuivat noin kello 22 illalla ja piti lähteä kävellen hakemaan lisää, vaikka matkaa oli 40 km. Perillä olin kello 5 aamulla lenkkarit paskana ja jalat rakoilla. Hieno suunnitelmani meni jokseenkin ketuilleen, kun ehdin jo melkein selvitä matkalla
No onhan se kenties niin, että kyytihommat ei saisi olla esteenä ryhmissäkäynnille, mutta tilanne on nyt vaan kerrassaan surkuhupaisa. Puhelin on nimittäin hävöksissä (AA-tuttujen numeroita kyllä olis, eri asia tietenkin lähtiskö kukaan hakemaan täältä 30 kilsan takaa), ja ihan oikeesti, rahaa ei oo ees bussilippuun jos aion syödä jotain tälläkin viikolla.
Pitää nyt ensteks lähtee metsästämään sitä kadonnutta luuria samalla kun lähen…kävelylenkille!
Niitä kadonneita tavaroita etsitään ja rahaa ei ole, hyvä jos ruokaan.
“No eiköhän sitä aina viinaan löydy.” Mun rahaongelmat ja tavaroiden katoamiset
helpottui kun lopetti juomisen. Ryhmiin oon päässy ite ja välillä kaverit jeesannu.
ja kun ryhmään pääsee niin voi kysyä olisiko kyytiapua… vastaisuudessa.
Vaatiihan se tiettyä sisua, mutta auttaa. Suosittelen.
Voimia vaan!
Otapa Eric päivä kerrallaan ja ihan rauhallisesti. Voit aluksi raitistella yksin, ja sitten
kun pääset ryhmiin niin voit raitistella ryhmissä. Pääasia on, että aistit oman
voimattomuutesi senkaltaisena kokemuksena, että pyrit päivä kerrallaan olemaan
raittiina vaikka oma mielesi olisi sitä mieltä, että olet jo aika päivää sitten hallinnut
kohtuujuomisen. En siis anna sinulle synninpäästöä olla olematta raittiina ilman
ryhmiä. Kyse on sinun elämästäsi, sinun vastuustasi. Pääset kuitenkin Päihdelinkkiin.
Pidä tätä virtuaalisena ryhmänä, ja kerro mitä koet, mitä havainnoit, miten elämä kulkee,
miten elämäsi kulki aikoinaan.
Vakava vakava on aihe mutta välillä kun tuollaisia lukee angstinsa keskellä niin saa välistä jopa purskahtaa kunnon naurun remakkaan! Kiitos, kahleeton, siitä että sait minut nauramaan hetkeksi. Mutta nytpä vakavoidun taas lukemaan ketjua joka sopii minulle juuri nyt ihan helvetin hyvin…
Töttöröö. Oon sitten oikeesti päässy jotenkin kiinni taas raittiuteen. Päihdehistoriani toisiksi pisin selvä pätkä on menossa. Olin neljä viikkoa kuntoutuksessa, enempää maksusitoumusta ei tullut kotikunnalta, joten nyt asustelen päihteettömässä tukiasunnossa eräällä todella masentavalla paikkakunnalla.
Nyt on sitten päästy yli jonkinlaisesti raittiuden alkuhuumasta ja vähän niinkun jymähdetty paikoilleen. Olen käynyt aktiivisesti ryhmissä, laitoksen ulkopuolellakin vähintään kolme kertaa viikossa. Ryhmät on kolahtanu ihan eri tavalla kun aikasemmin, käyn niissä mielelläni. Mitään päihteitä ei oo tehny mieli koko tänä aikana.
Mutta ongelmat on jokseenkin samoja kun kentällä ollessa. Välillä tuntuu että ainut ero entiseen on se, että eteiseen ei kerry enää tyhjiä kaljatölkkejä, pelkästään jaffapulloja. Oon edelleen yhtä erakoitunu kun juoma- ja käyttöaikoina. No joo, en ihan, nykyään on jotain sosiaalisia kontakteja, ryhmäkavereita. Jutun nihkeys vaan piilee siinä, että kaikki nää tutut on vähintään 20-30 vuotta meitsiä vanhempia. On aivan helvetin syrjäytynyt olo.
Veemäinen tää ihmismieli: vuoden alussa unelmoin vaan siitä, että voisin elää raittiina, ois katto pään päällä ja rahaa tupakkaan, kahviin ja hapankorppuihin. Nyt se ei kuitenkaan enää riitä, tuntuu siltä, että elämässä ei oo mitään pointtia. Tätäkö tää nyt sitten on? Tuota tulee mietittyä usein, kun kökkii aamusta iltaan täällä neljän seinän sisällä. Oon toki saanu paljon “älä nyt jumalauta jumita siellä, lähe ulos sieltä kämpästäs”. Mutta tunnen rampautuneeni sosiaalisesti, ei oo mitään paikkaa minne mennä, tuntuu etten oo tervetullut mihinkään. Paitsi AA:han tietysti, mutta sekään ei nyt ihan riita. Pitäs saada tätä päätä kuosiin, miulle on luvattu että pääsen psykoterapiaan, mutta tiiä sitten millon sekin alkaa… Köh.
Sekavaa tekstiä sekavasta päästä. Mut asiat ei ikinä oo niin huonosti, ettei niitä vois päihteillä pahentaa.
Aika tuttua sekopäisyyttä Tismalleen samat fiilikset tullut koluttua joskus… Pääsin “takaisin elämään” oikeastaan vasta sitten kun aloin löytää helpommin samastuttavissa olevia heppuja kavereiksi ja sitten ystäviksi.
Tuli aika monet kerrat tunnettua itsensä aivan marsilaiseksi jossakin AA:laisten uuden vuoden tansseissa yms. Mutta sitten alkoi vähitellen tulla samanikäistä rock-henkistä tuttua ja alettiin notkua jonkun studiolla hajottamassa instrumentteja tai kaahattiin ruosteiselle auton kotterolla vastakkaista sukupuolta jaakaamassa pitkin AA-maailmaa
Psykolla tuli käytyä, mutta aika rajallinen apu siitäkin. Paljon auttoi se, kun aloin kylmästi vaan ottaa osaa ryhmän asioihin huolimatta siitä, että tuntuikin ensin vähän orvolta. Pikku hiljaa myös huomasin asenteeni olleen himpun verran ikärasistinen, ei paljon mutta kuitenkin.
Siinä sivussa tuli sitten havaittua yksi juoppouteni taustasyistäkin: ihmisarkuus. Kännissä olin rohkea, avoin, vahva, puhelias ja filmaattinen. Mutta selvin päin kuin eri poika. Siksipä olikin raittiina aloitettava aika pohjalta koko hiton minän/muun maailman suhteen uudisrakentelu - oli pakko, kun ei ollut enää etanolia turvaksi. Ei järin helppoa mutta jännää on ollut
kahleeton
Ericiä audiokaukotukeakseen pistää lautaselle pyörimään Luumäkien klassikkoälpyltä Onnellisen perheen
On se aika mielenkiintosta kelailla mitä tässä meikämulkeron elämässä on tapahtunu viimesten kuukausien aikana. Raittiiseen elämään oon päässy siis käsiks ja kynsinhampain siitä kiinni pidän… Mietitäämpä.
Tammikuu 2009: Olin ulkomaailmasta jokseenkin täysin eristäytynyt ihmisraunio, joka suoritti 22-vuotiaana hidasta itsemurhaa porukoittensa talon peräkammarissa. Ei mitään sosiaalista elämää, ei suuntaa elämässä, seinät pystyssä joka suunnassa, elämän sisältönä oli lähinnä tuska, kärsimys ja epätoivo. V*ttumainen tilanne oli kaikin puolin.
Tämä päivä: Sosiaalinen elämä on tehny näyttävän comebackin elämääni. On tyttöystävä, toipumisen piirissä olevia kavereita (jopa ikäisiänikin), välit perheeseen on alkanu parantua. On (tuki)asunto, rahaa kahviin ja tupakkaan, perusasiat kunnossa. Kaikkein olennaisinta on kuitenkin se, että oon saavuttanu kohtalaisen mielenrauhan (jota en ikinä ois uskonut saavuttavani), oon saanu “vapautuksen” pakkomielteistä (lähinnä päihteet, mutta myös muita juttuja). Oon oppinu arvostamaan elämää ja oon joka päivä kiitollinen siitä että saan olla raittiina. Oon päässy pois maanpäällisestä helvetistä, jonne ei oo pakko palata koskaan. Ihan jees meininki.
Ja mitä tuossa välissä on tapahtunu? Pohja löyty, romahdin henkisesti jokseenkin totaalisesti, pääsin mielisairaalan kautta kuntoutukseen ja sain kiinni AA/NA-ryhmistä, joissa tulee ravattua säännöllisesti. Uskoon en oo tullu, hieman oon ehkä hengellistyny.
Näin se tosiaan etenee…
Kynnet ja hampaatkin saavat levon sen jälkeen, kun hengellisyys on elämääsi.
Näin se on käynyt minun ja tuhansien muidenkin kohdalla.
Kun hengellisyys astui elämääni koin todellisen vapauden, enää ei tarvinnut olla “kynsinhampain” matkassa.
Raittius on kantanut edelleen, kahdeksan kuukautta kasassa päihteetöntä elämää, ja ei oo alkanu vielä paskalta maistua. Kaikkea muuta… Hirveästi on tapahtunut hyviä asioita ja elämä on varsin mielekästä, mukavaa ja mielenkiintoista. Ihmisarvoista ja elämisen arvoista elämää, ajoittaisista vastoinkäymisistä huolimatta.
Omaa kyseenalaista erinomaisuuttani en voi tässä yhteydessä kiittää, sillä kaikki lähtee AA/NA-ryhmistä, sekä tietenkin ohjelmasta. Se homma toimii, kun sen vaan oikeasti haluaa toimimaan. On aika kova juttu että pääsin tuohon AA:laiseen elämäntapaan kiinni (elämäntavasta voidaan todellakin puhua), se on parasta mitä meikäläiselle on tapahtunut. Uskon, että niin kauan kun vaan olen ohjelmassa kiinni, minulla ei ole mitään hätää.
“niin kauan kun vaan olen ohjelmassa kiinni, minulla ei ole mitään hätää.” kertoi E.R.
Noin se on mennyt mullakin. Ihan hyvin siis sen jälkeen kun lopetin sooloilun eri vaihtoehtojen välillä. Mutta pitihän nekin kokeilla. No, kuka mitenkin…mutta tämä sopii mulle.
Hyvän matkaa olekin jo päässyt, joten jatka samaan malliin. 1 -vuotis -synttäritkin jo häämöttää, joten siihen suntaan edelleen, let’s go. Pysy kyydissä. : )
VOI JUMALAUTA! 
Tismalleen samat fiilikset tullut koluttua joskus… Pääsin “takaisin elämään” oikeastaan vasta sitten kun aloin löytää helpommin samastuttavissa olevia heppuja kavereiksi ja sitten ystäviksi.
