Tämänpäiväisen työntekoni ohessa, siinä kahvituntia rantamaisemassa pitäessäni, nappasin kuvan tällaisesta kotimaan maisemasta.
Ja kun se nyt niin rauhallisesta tuntui, niin sehän sopi näihin minun itsenäisyyspäiväajatuksiini oikein mukavasti.
Ja toivottelenpa sitä sitten muillekin.
Minua kun ei se huominen aseidenkalistelu oikein innosta. Ihan kiltisti suoritetusta asevelvollisuudesta ja aliupseerikoulusta huolimatta. (ei mennyt oppi perille, taaskaan)
Sukututkimusta harrastaneena olen huomannut ettei siinä hyvin käy. Esivanhempiani oli mukana ainakin jo kolmikymmenvuotisessa sodassa, pitkin silloista Preussia rähjäsivät. Useammin siellä tietysti kuoltiin ruttoon ja muihin tauteihin kuin tappelussa itsessään mutta kuitenkin, huonosti siellä näille väkeenotetuille kävi.
Osa sai kärsiä suureksi pohjan sodaksi nimetyssä parinkymmenen vuoden tappelussa jossa ei tainnut mitään omia etuja olla ajettavana. Jos ei kuninkaan ja uskonnon kunniaa sitten lasketa… eipä niistä juuri tainnut näiden köyhempien leipä lisääntyä, kummastakaan.
Kato- ja nälkävuosien kuritusta täydennettiin sotarasituksella ja nälkäänhän siinä sitten kuoltiin, ehkä sankareinakin.
Norjan tuntureillakin kävi joku esi-isistäni ottamassa selkäänsä 1719, ihan ilman omaa syytään.
1800-luvun alussa, suomen sodaksi sanotussa, taas häviäjän puolella, Ruotsin kuninkaan joukoissa. No, siinä sitten, vaikka heikommalla puolella olivatkin, saattoi olla jotain hajua jo suomalaisuudestakin, saatiinpa ensimmäistä kertaa autonomia, eli vähän itsenäisyyden makua.
Seuraavan vuosisadan alussa, oliskohan ollut ensimmäinen vapaaehtoinen tappeluunlähtö kun isoisä kapinaan lähti… turpiin toki tuli, ja jäljet karvastelivat pitkään. Ei ole voitetun osa helppo.
No, isä sitten taas määrättiin, nyt suur-suomea tekemään. jotain kranaatinsirpaleita löysivät hänen päästään vielä uudella vuosituhannellakin, muuta saalista ei reissulta sitten tullutkaan.
No niin, minä sitten olen saanut olla rauhassa. En usko että kaikilta olisi tappelunhalu häipynyt, mutta tässä on tainnut olla hyvää tuuria mukana.
Minun puolestani saisivat olla tykit ja tussarit kolistelematta, en usko että tämän sukupolven kohdalla tuuri kääntyisi ja jotakin voittamaan päästäisiin.
Nämä tavalliset, persaukiset ihmiset ovat aina sodissa hävinneet.
Katsellaan nyt jos joskus löydettäis jotain rauhanomaisempaa ihailtavaa historiastamme, voisin vaikka sitten lähteä mukaan juhlimaan. Nyt kunnioitan hiljaa itsekseni esipolvia ihan muista ansioista kuin surmatöistä.
.
Bää!
