Kunhan vuodatan omasta tilanteestani

[Sinipingviini]

Toivottavasti tämä ok. Ja lukee ken lukee ja vastaa jos joku vastaa.
Koen vaan halua ryöpsäyttää kaiken tähän…no melkein kaiken.

Masennus, ahdistus, itseviha, syyllisyys, impulsiivisuus(viha/aggressiivinen olotila, mutta en vahingoita ketään), addiktiot(ruoka,kahvi,alkoholin “kohtuukäyttö”, makea). Työkyvyttömyys. Valtavat pakko-oireet(ocd) invalidisoi joka päivä. Epätoivon ajatukset. Yritykset ratkaista asiat. Rukoukset, keskustelut. Miettiminen. Avun haku. Kaikkea on. Uskonnollisuus.
On myös todella hieno poikaystävä, joka rakastaa ja ihailee mua, mutta olen niin ahdistunut etten välitä edes nähdä ja jutella hänen kanssaan. Suhde tuntuu taakalta, koska olen nuoresta lähtien tavallaan kammonnut läheisyyttä. Yleensä parisuhteeni on kaatunut siihen että eroan koska en enää kestä ja koska mikään ei tunnu miltään. Vaikka miehet on aina olleet hienoja ja kohdelleet mua todella hyvin.

Olen siis addikti. olen lapsesta lähtien tunnesyönyt, 18-v jälkeen alkoi biletys alkoholin kera, mutta se loppui 2017 terveyden romahtamiseen, nyt tissuttelen 1 tölkin jotain siideriä päivässä, en joka päivä. Ylipäänsä kaikki ruoka ja juoma on sellanen pakopaikka. Läheisyys on aina ollut käsittämätön juttu mulle.
Mulla on paljon ystäviä ja hyviä suhteita, mutta koen itseni tyhjäksi, ja tiedän että mulle suurin helpotus on kun saan olla joko yksin tai ihmisten kera addiktioiden jelppaamana. Tunne-elämä vaatii säännöllisiä mielihyvä/tai vaan ahdistuksen vaimennus tankkauksia.
Ulkoisesti näytän hyvältä ja sosiaaliselta.

En todellakaan jaksa arjessani. fyysinen ja psyykkinen uupumus on valtava. Jokainen päivä on selviytymistä. Olen psyk.polin asiakas. On lääkitys. Käytän ravintolisiä ja syön niin terveellisesti kun kykenen. Ulkoilenkin jopa. Veikkaan että hermosto on ihan rikki. Tai siis ylikuormituksessa.

Hirveä paine jatkuvasti.
Musta tykätään kauheasti. Mutta mä en tykkää itestäni. koen olevani vastenmielinen.

Mutta joka päivä tässä eletään.

[Haaveilija]

Hyvä, että olet “ryöpsäyttänyt”. Usein kun asioista kirjoittaa, niin itsekin niistä pääsee vähän paremmin perille. Hyvä kuulla että olet psyk polin asiakas, toivottavasti hoitosuhde toimii ja koet saavasi sieltä apua.

Jäin miettiin tuota, kun kerroit että olet “nuoresta lähtien kammonnut läheisyyttä” ja että “läheisyys on ollut aina käsittämätön juttu”. Onko sen taustalla jotain jota sun ehkä olisi hyvä käsitellä? Väitän et kuitenkin me kaikki ihmiset tarvitaan ja halutaan läheisyyttä. Voi vaan olla, et on vaikka tapahtunut jotain, eikä pysty oikein luottamaan ihmisiin. Sen sitten kääntää niin, että läheisyys kammoksuttaa.

Muutenkin jäin miettiin, et mitä sulle on oikein tapahtunut. Mistä oikein on kyse.

Yksi tölkki siideriä päivässä eikä sitäkään joka päivä ei kuulosta kovin pahalta. Mut jos juominen on säännöllistä, ne määrät tuppaa lipsumaan ylöspäin. Yksi tölkki on äkkiä kaksi tölkkiä, sitten sixpack ja sitten vahvempia juomia. Pian voi olla tilanne et ootkin jo lirissä.

Paljon sulla on asioita myös hyvin. Poikaystävä joka ymmärtää ja tukee. Paljon ystäviä ja hyviä ihmissuhteita. Näytät hyvältä ja sosiaaliselta. Liikunta. Terveellinen syöminen.

Et vaikuta mitenkään vastenmieliseltä, päinvastoin.

Mut siis toivon sulle kaikkea hyvää. Hyvä loppukaneetti tuo “mutta joka päivä tässä eletään”. Kun juomisesta eroon haluavat alkoholisti sanoo itselleen joka aamu “tänään en juo”, sinä voit sanoa “tänään minä elän”.

[Sinipingviini]

Kiitos vastauksestasi. Se oli kaunis.

Tiedän ettei alkoholimääräni ole suuret, mutta se addiktiivisuus(ruoka,kahvi,alkoholi,herkut) on niin poraavaa ja monesyi ainoa mikä auttaa ahdistukseen. Ja se ahdistus on sietämätöntä, kuten jatkuva syyllisyys ja pakko oireet. Ja siis se että en rakasta ihmisiä vaan ruokaa ja juomaa, ja se hävettää.

Samoin lamaannuttava epätoivo edes omasta selviytymisestä. Ja jatkuvasta terveyden rapistumisesta.

Ja hirveä paine seurustelusta -TAAS kerran, kuten aina, pohdin eroa. Siksi että aina välillä tunnen vain ahdistusta, siitä että seurustelee. En koe juuri sitä hyvää oloa tai turvaa… tämä on niin häpeällistä.

Mutta olen tehnyt tässä myös hyviä havaintoja. Miten mennä joissain asioissa eteenpäin.
Joten pitää koittaa keskittyä hyvään. Sitä on kuitenkin.

[Haaveilija]

Kiitos @Sinipingviini.

En oikein ymmärrä, miksi sinun pitäisi hävetä sitä, “ettet rakasta ihmisiä”. Ehkä sinulla on syysi siihen. Tai sitten sisimmässäsi rakastat, mutta et uskalla tai halua myöntää sitä. Tai ajattelet, ettet ansaitse osaksesi rakkautta ja välittämistä ja siksi koitat torjua sen. Nämä on arvauksia kaikki.

Samoin mietin, miksi tuntea painetta seurustelusta. Voithan vaikka ehdottaa siihen taukoa tai aikalisää, jos siltä tuntuu. Ei se tee sinusta huonoa ihmistä.

Ole lempeä ja armollinen itsellesi. Sinä ansaitset hyvää. Asiat etenee vaikka ei ehkä kovin nopeasti. On hyvä, että olet hoidon piirissä ja saat apua. Hienoa sekin, että olet tehnyt hyviä havaintoja ja huomaat myös hyvän elämässäsi.

[Sinipingviini]

Kiitos vastauksestasi.
Se oli lempeä…
Näin lyhyin sanoin tällä kertaa.

[Winston]

Joo, ei siinä ole mitään hävettävää, jos ei halua seurustella tai ei pidä ihmisistä. Ihmiset ovat erilaisia. Joidenkin luonteeseen ja elämäntyyliin ei vain kertakaikkiaan sovi mikään parisuhteessa vääntäminen. Ovat ihan tyytyväisiä elämäänsä ikisinkkuina, eikä kyse ole mistään viasta, häiriöstä tai traumasta. Ja vaikkei parisuhde tyystin poissuljettu asia olisikaan, elämässä voi olla sellainen aika ja tilanne, jossa se ei kiinnosta. Tai sitten tyyppi ei vain ole sinulle sopiva. Ei se, että joku on ihan mukava ja yleisesti ottaen hyvä tyyppi tarkoita, että kemiat natsaisivat parisuhdetasolla.

On myös ihmisiä, jotka viihtyvät mainiosti yksikseen ja kokevat toisten ihmisten seuran lähinnä rasitteena, ovat jopa ihmisvihaajia. Ei siinäkään ole mitään pahaa tai väärää, kunhan ei vahingoita ketään ja välttämättömässä sosiaalisessa kanssakäymisessä noudattaa edes alkeellisia sosiaalisia normeja.

Toki näiden taustalla voi olla jokin trauma ja se olisi sitten hyvä selvittää ja pyrkiä mahdollisuuksien mukaan hoitamaan, jos todellisuudessa kuitenkin on se ihmisen ikävä toisen luo. Tahtoo nyt vain sanoa, että lähtökohtaisesti sen ei tarvitse olla mikään vika tai ongelma, jos ei piittaa ihmisistä.

Ei sinun ongelmasi ole se, että tykkäät kahvista ja et tykkää ihmisistä, vaan tuo hitonmoinen depis, joka saa sinut potemaan syyllisyyttä ja häpeää asioista, joista ei todellakaan tarvitsisi. Tämä nyt ei tietenkään paljoa lohduta, koska vaikeaan masennukseen ei mitään simsalabim! -temppuja usein ole. Lääkityksillä kestää aikansa auttaa, jos auttavat lainkaan. Sama homma terapialla ym. keskusteluavulla. Sitten on tietysti sähköhoito, neurostimulaatiohoito ja ketamiini-infuusio, joita voidaan kokeilla, jos muu ei auta. Totta kai toivon, että saisit apua ja jos ei muuten, tuo depis menisi ajastaan ohitse. Silloin saattaisivat ne ihmisetkin taas olla tykkäämisen arvoisia. Itse vaikeita masennuksia sairastaneena tiedän, etteivät ihmiset silloin paljoa jaksa kiinnostaa, vaikka oikeasti tykkäänkin ihmisistä tosi paljon.

Vaikeaa tuossa tilanteessa myöskään psyykata itseään ajattelemaan positiivisesti. Sehän kuuluu olennaisesti taudin kuvaan, että sellainen ei kertakaikkiaan onnistu.

Paljon tsemppiä ja parempia aikoja.

[Sinipingviini]

Kiitos vastauksesta. Kaikille.

Nyt ryöpsäytän lisää…
Olen romahtanut, mutta siinä ei ole mitään uutta. Olen ollut ihmisraunio jo vuositolkulla.

Toimintakyky laahaa maassa.
Vaikeimpia asioita arjessani:

-Jatkuva, polttava syyllisyys(millon mistäkin), tietoisuus omasta pahuudesta ja syntisyydestä mutta haluton tekemään asioille oikesti mitään.
-pakko-oireet(pakkotoiminnot) on tuhonneet paljon toimintakykyä. Mm. ajattelen jatkuvasti että jossain on joku ötökkä/eläin yms. Enkä välillä/monesti esim.uskalla istua johonkin,laskea tavaroita johonkin, käyttää esineitä yms yms yms vaan on loputonta sekoilua kaikkialla aamusta iltaan, super hyper neuroottista harhaa joka vie ilon energian ja ajan. Ja sen toimintakyvyn. Pelottaa vaikka laittaa laukku lattialle tai astia kaappiin kuivumaan. Ja ainahan näitä keksii lisää.
Tää johtuu siitä pohjattomasta syyllisyyden ja syntisyyden kokemuksesta. Että pitää kompensoida,parannella tai jopa rangaista itseään(ei tosin avoimesti mutta siltä se vaikuttaa. Ainakin sovittaa jotakin)
Suuria syyllisyyden aiheita on tietysti addiktiot. Sekä(koska olen uskonnollinen/kristitty niin se että Jumala tai muut hyvät asiat ei ole elämäni valo ja suola vaan oma mielihyvä ja itsekkyys).

En näe toivoa enää. Saan henkisiä agressiivisuuskohtauksia, koska jokapäiväinen tuska on sietämätöntä ja pahenee. Tiedän ettei tässä ole mitään tapahtumassa.

Lisäksi mulla on suoliston dysbioosi ja hiivan liikakasvu, raavin ihoni verille kun kutian niin tajuttomasti koko ajan(älkää antako ruokavalioneuvoja, tiedän. Voiteet ei auta. En ole allerginen.) Suolisto ollut sökönä 13 vuotta ja olwn käyttänyt sen kunnostusyrityksiin kenties tonneja.

Oon alipainoinen ja ihan rapistunut.

Olen käynyt terapiat, on lääkitys, sairaalat ei auta, sähköhoito ei auttanut. Oon niin kokeillut kaiken. Uskonnonkin. Seurakunnat. Rukoukset. Tosin siinä aion jatkaa koska uskon kuitenkin… Jumalaan.

Aamuisin herään jo kauheaan syyllisyyteen, kannan jatkuvaa painetta siitä etten/jos en rukoile tai muuten ole kelvollinen uskova, kuten en olekaan.

Seurustelen tosiaan ja sekin on ihan hirveää periaatteessa. En pysty erota mutta uskon suhteen olevan tuhoon tuomittu. En silti koe pystyväni erota.

Mua ihaillaan. Kaverit, poikaystävä, monet muut. En usko heidän näkevän sitä synkkää paskaa mitä mussa on sisällä.

En osaa ottaa vastaan rakkautta tai “armoa” mitä ne sitten onkaan.
Mielessä on vaan loputon vaatimus tehdä se mitä en halua, muuttaa elämäntavat.

Vaikka panostankin esim ruokavalioon niin en tee tarpeeksi ja suolistosairaus on oma vikani. Se on tärvellyt jo mun fyysisen terveyden.

Ruoka, kahvi…makeutusaineet, alkoholi(kohtuukäyttö) on mun tapa saada pakopaikka.

Kauhua joka päivä.

Nyt kuitenkin olen taas kerran psyk.polilla. elokuussa alkaa tutkimus jota oon kauan oottanut…adhd tutkimus. tuskin sitä on mulla mutta menenpä vaan kokeilemaan.
Olen työkyvytön mutta siitä huolimatta elättelen ajatuksia jos väkipakolla hakeutuisin johonkin töihin jos selviäisinkin ja saisin rahaa ja voisin edes sillä rahalla saada jotain hyvää elämään(esim tässä kesällä kävin 1.kerran uudella/hyvällä terapeutilla jolla olisin halunnut jatkaa, mutta en voinut rahallisista syistä). Aika näyttää. Sairasloma loppuu elokuun alussa mutta ei se mua stressaa.

Parisuhde on ihan musta aukko. Kumppani ei koe mitään ongelmaa mussa eikä mun pimeyksissä. Rakastaa ja ihailee aina vaan enemmän kun mä taas pelkään että itseni lisäksi tuhoan hänenkin elämänsä.

Hävettää tää teksti ja pelottaa jos triggeröin tällä jotakin pahaa muissa. Mutta itsekkäänä ihmisenä julkaisen tän silti…

[Haaveilija]

Surullinen olo tuosta kaikesta mitä kerrot. Toisaalta luen, että sussa on myös voimaa. Osaat eritellä tilannettasi ja nähdä asioita selkeästi. Hienoa myös se, että haluat ottaa vastaan apua. Et vaikuta olevan lamaantunut tai lannistunut.

Aika paljon kirjoitat nyt uskonnosta. Seurakunnista, Rukouksesta. Jumalasta. Kelvollisena uskovana olemisesta. Armostakin, vaikka sitaateissa. Puhut “pohjattomasta syntisyyden kokemuksesta”. Mietin, oletko kenties elänyt jossain ankaran uskonnollisessa yhteisössä? Jos olet, niin miten se on sinuun vaikuttanut?

On myös uskonnollisia yhteisöjä, jotka vaurioittavat. Vähän hankala puhua oikeasta uskosta, mutta puhun nyt kumminkin. Siihen kuuluu rakkaus, hyväksyminen ja armo ilman sitaattimerkkejä. Ei syntisyydellä leimaaminen, ahdasmielisyys, yletön kontrolloiminen ja itsensä rankaiseminen kuulu mielestäni uskoon.

Onko sulle Uskontojen uhrien tuki tuttu? https://www.uskontojenuhrientuki.fi/

Terapia on hyvä. Mutta se vaatii luottamuksellista suhdetta, että oikeasti uskaltaa terapeutille kertoa kaikesta mahdollisesta ja myös niistä asioista jotka on itselle kaikkein vaikeimpia.

Ei sulla ole mitään syytä hävetä tekstiäsi eikä varsinkaan tuntea siitäkin syyllisyyttä, että mahdollisesti triggeröisit jossakin tekstiäsi lukevassa jotakin. Sulla on oikeus puhua ja kirjoittaa omista asioistasi, ja hyvä kun niin teet. Se ei todellakaan merkitse, että olisit itsekäs ihminen.

[Sinipingviini]

Hei. Kiitos kommentista.
En ole ollenkaan ollut ankarissa uskonnollisissa yhteisöissä. Päinvastoin. Lepsuissa. Armollisissa. Pumpuliarmoakin.

En ole minkään uskonnollisen yhteisön uhri, vaan itseni uhri. Kuitenkin hyvä pointti sulla, koska voisi hyvin olla, että olisinkin ollut ankarissa uskonnollisissa ryhmissä mukana.

Mulla on loputon itseviha ja syyllisyys.
Elämä osottaa miten väärin elän. En vaan kestä sitä omaa pahuuttani ja miten tuhoan itseäni.

Mut nyt vaan päivä kerrallaan, vaikka pahaa elämää sitten.
Kiitos kommentista

[Lintuanna]

Voisiko sulla olla sisäistä vaativuutta? Kuulostaa siltä, että et päästä itseäsi todellakaan helpolla. Kirjoitat, että elät väärin, mutta kuka/mikä määrittelee sinun mielessäsi sen, mitä on “elää oikein”? Tätä kannattanee tutkiskella?

Mua on helpottanut inhimillisyyden tunnustaminen ja hyväksyminen. Me kaikki ollaan inhimillisiä, ei täydellisiä. On myös varsin ok olla tavallinen, ei tarvitse pyrkiä kaikessa erinomaisuuteen. Olen jopa alkanut tykätä inhimillisyydestä, koska se antaa meidän olla sitä, mitä olemme. Addiktioiden häiritsevyyden ymmärrän, kuten luullakseni kaiken muunkin, mistä kirjoitat. Hyvää on se, että tunnistat tilanteen, koska muutos lähtee tiedostamisesta. Älä luovu toivosta.

Nämä ovat varmasti tuttuja käsitteitä sulle; itsemyötätunto, armollisuus (ketjussa olikin jo puhetta), mutta niitä voi ihan oikeasti harjoitella ja oppia. Vaivannäköä se vaatii kyllä. Minulla on vaativa persoonallisuus ja ekaa kertaa alkaa tuntua siltä (kaiken harjoittelun jälkeen), että olen oppimassa armollisuutta ym. Ahdistus ja pelkotilat ovat alkaneet vähentyä.

Tsemppiä tosi paljon❣️ Hyvä, että löysit palstan ja voit kirjoitella tänne.

[Sinipingviini]

Kiitos vastauksesta.
Olen vaan täysin riekaleina, enkä pääse ulos. Tuhoudun fyysisesti ja henkisesti. Näen vaan tuhoutumisen edessäni.

En mä mitään tiedosta. Vaan hakkaan henkisesti päätä seinään ja vihaan itseäni ja hoen sitä ja löydän itseni aina alempaa kaikessa.

Käytän rahaa addiktion kohteisiin vaikka sitä rahaa ei olisi. Siinä yksi syyllisyys. Ei ole selkärankaa eikä itsekuria. Ei elämänhallintaa.

Ahmiminen, toinen syyllisyys. Mitä ikinä. Vihaan itseäni niin hemmetisti.
Saan kokonajan rangaistuksen teoistani ja sit voin taas kerran huonommin.

En voi olla “armollinen” itselleni koska ei oon mitään syytä siihen. En saa mitään muutosta aikaan, niin miksi olla armollinenkaan.

[Lintuanna]

Kuulostat tosi masentuneelta. Mullakin on vakava masennus ja olen tosi särkynyt. (Mulla on myös ptsd). Kuulostaa myös siltä, että sulla on katastrofiajattelua. Ja toki tiedostat, ethän muuten pystyisi edes pitämään itseäsi addiktina, jos et tiedostaisi. Muutos ei ole armollisuuden edellytys. Armoa voi ja saa kokea keskeneräisenäkin. Mehän ollaan tietyllä tapaa koko elämän ajan keskeseräisiä ja silti “oikeutettuja” armoon.

Oletko kokeillut purkaa sitä itsevihaa vaikka päiväkirjaan? Sillä tavalla voisit päästä lopulta sen alkulähteille. En nyt toki tiedä, mikä sinua auttaisi, mutta mulle päiväkirja on ollut tärkeässä asemassa ymmärryksen lisäämisessä.

Tosta uskonnollisuudesta vielä, kun muistaakseni kirjoitit jotain sinne päin, että olet syntinen tai muuta vastaavaa. Käsittääkseni jonkun uskonhaaran mukaan me ollaan kaikki jumalan edessä syntisiä eli ollaan ikään kuin kaikki samassa veneessä. Minä olen agnostinen ateisti ja mm. miesystävästäni näen, miten paljon tuhoa uskonnot voi saada aikaan. Hän on nykyään myös ateisti, mutta kantaa mukanaan itsevihaa ja tunnetta omasta pahuudesta vielä vuosienkin jälkeen. Kirjoitit, että sinulla on kokemuksia lempeästä ja armollisesta uskosta (tai jotain vastaavaa), niin kysyn, että saatko uskonnosta turvaa ja lohtua vai paineita olla täysin synnitön? Toivottavasti en loukkaa kirjoituksellani sinua, mietiskelen vain kaikenlaista. Jotkut uskonhaarat, kun pitävät jumalaa armollisena ja synnit anteeksiantavana. Mietin koskeeko se sinua omassa mielessäsi.

[Sinipingviini]

Juu. Tiedän niin lukemattoman määrän uskovia, ihania ihmisiä, kukaan ei mua tuomitse eikä ne ole tällaisia kuin minä. Tuomitse itseäön tai muita. En kyl tuomitse muita juten itteeni.
Toki saan uskonnollisuudesta jotakin hyvää, muuten en olisi siinä mukana.
Ihmiset ne saa tuhoa aikaan, uskonnon tekosyyllä tai sitten ilman sitä ja kaikilla mahdollisilla tekosyillä(myös maat jossa uskonnot on kiellettyjä mutta valtiovaltaa pitää kumartaa viimeseen asti, on yhtä uskonnollisia ja ihmisiä kontrolloidaan jonkun ismin tai aatteen varjolla). Siis uskonnollisuuden ei tarvii olla paha ja orjuuttava asia… tämmönen puolustuspuhe sille. Oon vaan niin riidassa oman itseni kanssa.

Olen kuin kävelevä ruumis.
Sitten ihmiset ympärillä kehuu mua ja ihailee, rakastaa, kannustaa, tsemppaa. Ja sekin saa mut melkeen voimaan pahoin, koska koen etten ansaitse sitä.

Olen hirveässä paineessa. Se kun poikaystävä ihailee ja rakastaa tuntuu pahalta koska koen olevani kävelevä saastakasa joka onnistuu huijaamaan kaikkia. Pläh. Millon lopetan tän tilityksen täällä.

Se häpeä vaan on kauhea kun aamusta iltaan ruoka ja juoma on mielessä ja on kuin mun Jumala joka pelastaa mut kaikelta…tai ei kaikelta, vaan ahdistukselta. Kirjotan kyllä päiväkirjaa.

Sitten kun kehotetaan että “kun joku tunne tai impulssi ilmaantuu niin älä reagoi siihen vaan olw läsnä ja hengittele ja siedä se ja odota niin se menee ohi”. Joo, erittöin hyvä neuvo ja hienoa ja voi toimia mutta en ole oikeen onnistunut ja oon niin ahdostunut että päätän vaan syödä tai juoda sen sijaan. En ryyppää kylläkään. Mutta ylensyönti ei ole sekään kovin kehuttavaa. Tai se että koko ajan joka päivä turvautuu elintarvikkeisiin jotta kokee että kestää nahoissaan.

“Joudun” jatkuvasti turvautuu siihen ajatukseen että kirjotan sähköpostin jossa lataan kaikki syyt että miksi meidän pitää erota. En oikeen kestä sitä millanen oon vaikka ulkopuolelta kaikki rakastaa ja tykkää. Ei edes kritisoi. Pelkään olwvani narsisti vaikka en kuulemma ole.

Nyt huomaan että olen addiktoitunut myös tähän vuodattamiseen täällä. Joka kerta kun alan kirjottaa näitä raskaita/pelottavia vuodatuksia tähän ajattelen silleen “no kirjotan vaan tän” ja kohta kirjotan taas uutta viestiä ja tääkin tuntuu pahalta valinnalta. Toivottavasti joskus lopetan. Hövettää ja tuntuu pahalta vuodattaa tähän kaikki ja silti teen niin koko ajan.

Mutta nyt vaihteeksi jotain hyvää:

Olen ihanalla reissulla äitini kanssa. Tavataan sukulaisia ja nautitaan ihanasta majapaikasta ja tehdään kivojs juttuja. Ja on niitä ystäviä ja tuttavia ja myös tää foorumi. On mahdollisuuksia. Vaatteita,ruokaa, psyk.poli ja muu terveydenhuolto. kirjoja, ihana asuinympäristö. Suomi on hyvä maa jossa asua…ihana kissa on mulla. Sairaslomakin on siunaus. Lääkkeet auttaa joskus. Tai siis toiset auttaa ja toiset ei.
Ja on mulla se työ jossa käyn 1krt/viikossa.
Olen aika taitava monissa asioissa.
Kaunis koti. Perhe olemassa. Ei oo ainakan tekemisen puutetta arjessa. Jne.
: )
Toivottavasti ryöpsäyttelyni ei koidu pahaksi minulle eikä kellekään…

[Sinipingviini]

Kehtaisinko vuodattaa parisuhde ahdingostani tähän. Vai olisikohan jokin parempi paikka sille…

[Haaveilija]

Vuodata vaan. Täällä saa vuodattaa.

Oothan sä kyllä kertonutkin, että sulla on poikaystävä, joka ihailee ja rakastaa sua eikä näe sussa mitään ongelmaa. Mutta se tuntuu susta pahalta. Ajattelet, että sun pitäisi erota, koska näet itsesi jotenkin arvottomana etkä ilmeisesti koe olevasi rakkauden ja välittämisen arvoinen.

Toivon et saat ammattiapua jostain. Jostain isommasta on kyse, kuin parisuhdeahdingosta.