Hei, tässä oli jo parikin asiaa, joka sai olon himpun verran paremmaksi; kiitos. Se eka oli se, että ‘kaikilla täällä roikkujilla on siihen syynsä’ ja toinen se että joku vastasi. Mutta myös nyrkkeilysäkkiehdotus…näen itseni paukuttamassa säkkiä ja se on jotain käsittämättömän tragikoomista… tiedän kyllä, että esimerkiksi raivolle pitäisi ehdottomasti löytyä purkautumistie. Olen kokeillut muutamaa. Olen kokeillut suoraa raivoamista - se on asian kannalta tehoton, ja siinä saattaa joutua tappeluun - ei hyvä. Olen vahingoittanut itseäni, no, se ei tietenkään ole hyvä. Olen juossut niitä lyhtypylväiden välejä keskiyölläkin…paras tähän mennessä. Mutta joskus ajattelen, miksi MINUN on mentävä juoksemaan, sehän on kuin rangaistus - miksei joku tule ja heitä miestä sateeseen juoksemaan, kunnes selviää… No, raivon ja surun purkaminen on kai minun kehitystehtäväni… joskus vain itken, olkoonkin että mies näkee. usein saan siitä kommenttia tyyliin: lopeta tuo märsääminen/ tolla itkulla vois saada Oscarin…jne…siis tunteitteni halveksuntaa. Siispä nielen - ja ahdistun. Tämä auttaa, jos voin kirjoittaa. Putoan maan pinnalle.
Mä hakkasin säkkiä yhteen vaiheeseen paljonkin. Ja varmasti oli koominen (ehkä jopa tragikoominen) näky antaessani kovin tosissani kyytiä katosta roikkuvalle pötkelölle.
Mutta en mä tiedä onko vähemmän koomista kirmata lyhtypylväiden välejä. Mä jotenkin näen mielikuvittajani avulla sinut juoksemassa yöllisellä tiellä, sateessa. Takki auki leuhottaen ja hiukset hajallaan. Se on terapiaa jos mikä.
Ja kyllä mikä tahansa keino itkemisestä juoksemiseen ja vaikka tyynyn pieksämiseen on parempi kun itsensä vahingoittaminen tai väkivalta. Joten jatka vaan sitä lyhtypylväs laukkaasi. Siinä on myös se hyvä puoli, että vahingossa kunto kasvaa.
ja kirjoittaminen on minun pakotieni ollut myös. Tosta vasemmalta puolelta näet, miten paljon olen täällä itseäni ja oloani purkanut kirjoittamalla ja siihen vielä päälle kaikki muu kirjoittaminen. Joten on sitä tullut purettua ja hyvä niin.
Itkenyt olen sen oscarinkin toivossa, että retku tajuaisi miten paha olo minulla on, jos vaikka muuttuisi sitten. Ei ole muuttunut. Ja sitten olen itkenyt ihan aidosti, omaa avuttomuuttani ja lohduttomuuttani. Mutta sekin tunne menee ohi, ainakin hetkellisesti.
Purkaminen on hyvä asia. Ja sitten voi alkaa miettiä, että mitä voisi tehdä toisin. Koska yleensä alkoholisti toistaa samantapaista kaavaa ja samoin tekee se läheinenkin (minä ainakin tein). Joten jommankumman on muutettava kaavaansa, edes vähän. Siten voi tulla muutosta. Muutos voi tietysti tulla ihan odottamattomaankin suuntaan, mutta ehkä sekin on parempi. Eli pieniä muutoksia kohti omaa parempaa oloa.
Vaikka sitten jos ottaisit kaverin mukaan lenkille. Tai juoksisitkin eri kohdassa. Tai eri tunteeseen. Tai jospa se juokseminen onkin sinun rikkautesi ja oma asiasi, sinulle tärkeä, ei rangaistus. Jospa sinun aivosi toimivat juuri juostessasi ja patterisi latautuvat.
Mac - ei tuo sun terapiakirmailusi katulamppujen valosta toiseen ei kuulosta kaikken pahimmalta. Parempi se on, kuin että tökkii itseään tupakalla (tehnyt sitä).
Mutta silloin jonkun olisi pitänyt sanoa mulle asioita. Niinkuin että olet oikeasti arvokas. Hullua tilanteessa on vaan se, että vaikka sen joku sanoo ja sen itsekin tietää, ainoastaan sen ns. rakkaimman mielipide ratkaisee.
Ehkä sun pitää päästä hallitsemaan tunteita fyysisen kautta. Kun välillä vääntää veistä haavassa ja sitten juoksee sen aiheuttaman kivun pois. Kun tuntuu, ettei jaksa enää askeltakaan, kokeilee uudelleen: vieläkö kipu sielussa voittaa fysiikan?
On niitä muitakin keinoja saada parempi olo. Mutta lieneekö mikään toista parempi. No, se viiltely ja satuttaminen on huono keino. Kuten päihteisiin pakeneminen.
Mutta hei; sä teet kuitenkin jotain. Pohdit tilannettasi. Jatka sitä, ja ihan omaan tahtiin.
Kultis, rakkaimmankaan mielipiteen ei pitäisi ratkaista. Tärkeintä on se, mitä sinä (tai minä) itse itsestäsi ajattelet. Eikä oikeastaan edes se, mitä ajattelet vaan mitä tunnet. Tunnetko olevasi arvokas ja tärkeä, vai tunnetko ansainneesi tupakalla tökkimisen ja viiltelyn?
Tuo on ollut mulle tosi tärkeä oivallus. Olen koko ikäni yrittänyt saada toiselta ihmiseltä sen arvostuksen mikä minun olisi pitänyt osata itse antaa itselleni. Ja niin kauan kuin sitä hakee toiselta, ei mikään tule riittämään. Tästähän se lähtee sekin, että jos tuo toinen arvostaisi minua oikeasti, se raitistuisi. Sitä miettii päänsä puhki että millä sanoilla sen saisi tapahtumaan, mikä olisi se teko mikä saisi toisen tekemään sen mitä minä tarvitsen. Ja kun ei sitä tekoa ole olemassakaan. Itse se on tehtävä.
Mac ei sinun tarvitse itseäsi rankaista miehen tekemisistä. Mutta jos se juokseminen palvelee jollakin tavalla sinun omaa hyvinvointiasi, niin anna mennä vaan!
Jotenkin se fyysisen(kin) kivun tunteminen auttaa kun kaikki kaatuu päälle. Itse ajattelin aikanani, että alkais nyt se synnytys, niin pukkaisin ihan silkalla aggrella sen vaavin tulemaan. Mulla on miehen alkoholiongelman takia joskus niin turta olo, että mikä tahansa fyysinen tunne käy…ikäänkuin että tuntis ees jotain.
Sitten vedetään punttisalilla vatsalihaksia niin että soi… itseäni en ole oppinut vahingoittamaan, ainoastaan kroppaa rääkkäämään.
Elämä alkoholistin kanssa, on kuin vuoristorata: Opit elämään päivän kerrallaan, mutta niinhän täällä pitäisikin elää. Ex -mieheni yritti tulla kohtuu käyttäjäksi, mutta ei ole onnistunut vielä tännänkään( yli 10 vuotta on uskotellut itselleen). Nykyinen miesystäväni alkoi juomaan 2 vuoden raittiuden jälkeen( 3 päivä sitten )ja nyt makaa tiputuksessa, kun sisäelimet sanoivat kIITOS EI ja sanoivat yhteistyön irti. No, hänen ei tarvi jossitella, hän tietää ettei ole paluuta kohtuu käyttäjäksi. Tiesin tavatessa hänet toipuvaksi alkoholistiksi. Nyt tiedän, että hänen olisi pitänyt päästä hoitoon ennen ratkeamista: työ uupumus, yleinen levottomuus. Hän haki apua, mutta jos apu antaa yhden ongelman lisää (erektio ongelma). Hän olis tarvinut vähintään viikon kuntotusjakson.
Moi sarita!
Tulin vain toivottamaan sinulle voimia.
Hei Sarita. Olisikohan se apu ollut masennuslääkkeet? Niillä kun on taipumus vaikuttaa seksielämään ja niitä määrätään niin hulvattomasti ahdistuksesta masennukseen asti.
Jos halutaan etsiä myönteisiä puolia, niin ehkä tämä retkahdus oli hyvä asia. Opintomatka, joka hänen oli tehtävä, jotta ymmärtäisi muuttaa kurssia. Hänen olisi nyt keskityttävä alkoholismin hoitoon, karsittava ylimääräisiä töitä (priorisoitava) ja levättävä riittävästi (jokainen lepää tavallaan: yksi juoksee, toinen makaa). Kun paineet hellittävät, raittius vahvistuu, niin masennuskin hellittää > lääkkeitä ei enää tarvitse > potenssikin palaa.
Toivon kaikkea hyvää.
Wappua kaikille!
Katsoin ensimmäistä kirjoitustani eli ketjun aloitusta ja siitä on kohta vuosi, hui!
En ole käynyt täällä ikuisuuksiin, mutta nyt tulin.
Tänään katkesi kamelin selkä ja pinna.
Tilanne meni tänään todella rumaksi ja nyt olo on tyhjä ja omituinen.
Mitä pitää vielä tapahtua ennen kuin osaan irrottaa ja alkaa elämään omaa elämää?
Halusin että mies lähtee pois silmistäni ja tällä kertaa lopullisesti, mutta nyt jo kadun.
Huoli hänestä kasvaa ja kasvaa ja kasvaa… Miksei vastaa puhelimeen? Mitä jos tekee itselleen jotain?
Riippuvaisuusongelma minullakin? KYLLÄ!!
Iso itku
Vappua nyös sinulle Sveitsi!
Ja tulin toivottamaan sinulle voimia!
Itse olen kipuillut parisen kuukautta oman retkuni jättämisen jälkeen ja aina vain ne tunteet velloo laidasta laitaan. Välillä hyvempiä päiviä ja välillä huonompia.
Edelleen mä mietin mitä mies nyt tekee, viimeks hänet nähdessäni,hän sitkutteli kuivilla ja hermot sillä oli kireät kuin viulun kielet. Sain lopetettua hänen kännipuheluihinsa vastaamisen ja nyt on ollut rauha maassa. Toki tiedän, että hän ilmeisesti on kuivilla kun ei ole puheluita tullut hetkeen. Ei hän koskaan selvinpäin soittele. Kännissä soittelee ja kaipailee. Ja kuivilla ollessa, kuten viimeksi hänet nähdessä, haukkuu minut alimpaan hornan tuuttiin.
Nautin olotilastani ilman exää, mutta jonkin sortin läheisriippuvaisena kaipaan häntä kuitenkin.
Mutta, aika tekee tehtävänsä ja muistot jää. Ja tärkeää tämä surutyö tehdä, että voi jatkaa eteenpäin ja toivon mukaan uskaltaa joskus rakentaa parisuhdetta jonkun kanssa, ettei jäisi araksi, kun pelko siitä että mitä luurankoja sitä kaapista löytyykään.
Jospa kuvainnollisesti punnitsisit orsivaa ´alla oman ja miehen elämän arvot. Toinen toiseen ja toinen toiseen vaakakuppiin. Kumpi painaa enemmän silloin kun ne eivät samaan vaakakuppiin mahdu?
Ei tee. Nyt on kesä ja lämmin ja kyseessä on juoppo. Juoppojen itsemurhauhkailut on tavallisia eivätkä toteudu, ainakaan tahallisesti tehtynä.
Tähän sopii exjuopon kertoma juopon ja hänen kaiken kokeneen vaimonsa vuoropuhelu. Se meni jotenkin näin:
Mies: Menen hirttämään itseni.
Vaimo; Jaaha, tuohan sitten puita tullessasi.
Älä soittele. Hermostutat vain itsesi. Nauti tästä kauniista päivästä. Et voi vaikuttaa miehesi tekemisiin millään tavalla. Hyvää vapun päivää.
Heipparallaa sveitsi ja kiva nähdä sua täällä.
Sun kirjoituksesta tuli mieleen se aika, kun soittelin retkulle jatkuvasti, koska koko ajan ajattelin, että sehän voi olla kuollut. Ja muuten välillä ajattelinkin, että parempi sen olisi ollakin kuollut. Vaikka niihin itsemurhauhkailuihin oli tavallaan tottunut, ne tulivat mieleen aina kun en saanut retkua kiinni. Ja sitten myöhemmin olin vihainen jopa siitä, että hän oli vain päihteillyt jossain, vaikka minä olin huolissani.
Joten siggeä kompaan. Sä et voi sille mitään, olipa mies missä tahansa. Joten sun on ihan turha kuluttaa ihanaa päivää huolehtimiseen. Aikuinen ihminen vastaa omista tekosistaan, olipa sitten päihdesairas tai ei. Oikeaa tukemista on myös jättää päihteilijä vastaamaan itse tekemisistään.
Hei Sveitsi!
Istuta orvokkeja, lähde kävelylle. Tee jotain itsesi kanssa, itsellesi. Aluksi se voi tuntua oudolta, jos ei ole koskaan vaikka istuttanut niitä kukkia ja pitää sitä puuhaa muutenkin ‘semmoisten’ ihmisten touhuna. (Mitä ‘semmoisilla’ tarkoitetaan… keksi itse. Sellaisia toisenlaisia kuin itse.)
Heippa taas!
Mitä sä Mallu sitten teit tai mitä tapahtu, että lopetit perään soittelemisen ja muun stressaamisen?
Saanks mä vastata?
Mallu rupes istuttamaan orvokkeja ja maalaamaan aitaa. Mitään ei ‘tapahtunut’, vaan tehtiin.
Todellakin. Mä istutin orvokkeja. Enkä ole sitä tehnyt koskaan ennen. Mä tein kukkapenkkejä pihalle ja tunsin itseni ihan pöhköksi. Mutta tein silti, koska mitä tahansa mun piti tehdä. Ja tänä vuonna laitoin orvokkeja pihalle pönttöön, koska ne muistuttavat minua siitä, että pienissä asioissa asuu toipuminen. (Sivulauseessa sanottakoon, että nuori koirani piti salaatista ja kävi napsimassa orvokeista kukat. Mutta naapuri kertoi, että niistä tulee sitä myötä vain tuuheammat.)
Mä olen kuin alkoholisti, jonka ei pidä ottaa sitä ensimmäistä “huikkaa”. Mun olo oli siedettävä niin kauan kun ensimmäisen kerran yritin soittaa. Sitten mun olotila vaihteli tuloksen mukaan.
-
Puhelin oli pois päältä: Mä aloin kehitellä mielessäni mitä ihmeellisempiä juttuja ja huolestuin äärimmilleen hyvin nopeasti. Ja soitin jatkuvasti kuullakseni saman “soittitte matkapuheliin, johon juuri nyt ei saada yhteyttä…”
-
Puhelin hälyytti, mutta ei vastannut. Soittelin koko ajan ja lähettelin lukemattomia viestejä. Mietin, mitä on voinut tapahtua ja olin raivona siitä, että retku ei vastannut.
-
Puhelin hälyytti ja retku vastasi: Mä olin odottanut puhelulta jotain muuta kun mitä se sisälsi. Yleensä aina tajusin, että en kaikessa viehättävyydessäni mene vieläkään päihteiden ohi, joten hermostuin. Yleensä riitelimme. Hän ei sanonut niitä lauseita, joita olisin halunnut kuulla. Ärsyynnyin lisää. Ja puhelun jälkeen riita jatkui yleensä vihaisilla ja syyllistävillä viesteillä.
Joten mitään hyvää niistä puheluista ei yleensä mulle seurannut. (Eikä sivumennen sanoen varmasti hänellekään.) Miksi mä sitten soittelin koko ajan? Ihan omaa kontrolloimisen haluani vain. MUN piti tietää missä se menee. MUN piti tietää missä kunnossa se on. Ihan kun sillä olisi mitään väliä, koska ei meillä enää edes ollut mitään perhe-elämää.
Mutta tein mä muutakin kun istutin orvokkeja. Kävin säännöllisesti al-anonissa ja kirjoitin täällä päivittäin. Joka aamu ensimmäiseksi ja joka ilta viimeiseksi luin anon kirjallisuutta. Ja yritin kaikin tavoin pitää kiinni tavoitteestani. Monet kerrat soitin jollekin vertaisystävälle, koska muuten olisin soittanut retkulle. Mä olen löytänyt täältä ja anonista sellaisia ystäviä, jotka tietää mistä mä puhun. Ei nämä ystävät sano, että jätä se jätkä tai älä vaan nyt soita sille, kun just pääsit eroon. Heidän tukensa on toisenlaista, se on sellaista, että mä päätän itse mitä teen ja miten elän. Mutta juuri siksi heidän tukensa onkin niin ainutlaatuista. He tietävät miltä tuntuu purerskella kynsiä ja miettiä onko mies elossa. Ja he tietävät minkalaista ja ravata kotona ikkunasta toiseen kun häkkieläin. He tietävät, mitä on piilottaa puhelin, kun on päättänyt ettei soittele.
Mä olen asunut juovasta miehestäni erossa kohta kaksi kuukautta. Aluksi soittelin huolissani päivittäin ja halusin kuulla miten hänellä menee ja varmistelin että hän oli hengissä. Jos satuin soittamaan sellaiseen aikaan päivästä kun hän oli hetken aikaa vähän selvempi niin seurasi yleensä riita ja jos soitin silloin kun hän oli kunnolla kännissä niin seuraus oli aivan älytön “keskustelu” ja itselle puhelun päätteeksi hirveä ahdistus ja paha mieli.
Pikku hiljaa olen pakottanut itseni lopettamaan soittelun. Joskus tuntuu että on pakko käydä istumaan puhelimen päälle ettei kädet itsekseen rupea soittelemaan tuttuun numeroon. Huomaan kuitenkin miten koko ajan helpottaa.En enää usko että mieheni toteuttaa itsemurhauhkauksiaan ellei sitten tee sitä vahingossa. Mutta minä en ole vastuussa hänen teoistaan.
Olen huomannut että ne ihmiset jotka ymmärtävät tilanteemme ovat tosi harvassa. Tiedän että nekin ihmiset jotka sanovat että älä nyt enää harkitse mitään yhteydenpitoa alkoholistiin ajattelevat minun parastani,mutta he vain eivät yhtään tiedä millaista tämä oikeasti on.Siksi on niin hienoa että on olemassa Al-anon ja tämä paikka jossa voi purkaa tuntojaan.
Ja tulossa on kesä!! Valoisa ja lämmin aika jolloin kaikki tuntuu helpommalta.
Sano muuta! Siitä sietää nauttia.
Hei,halusin vain tuoda esille teille kaikille aktiivisille jäsenille, miten ihanan helpottavaa on lukea teidän kijoituksia täällä. Tämä ketju o ollut erityisen tukea antava , ja kiitos kun jaksatte…
käyn täällä päivittäin lukemassa, nyt sain aikaiseksi rekisteröityäkin.
Olen toipuvan alkoholistin puoliso, mieheni ollut jo 9 vuotta raittiina, mutta silti ei suhde ole ongelmaton. Olen itse myös läheisriippuvainen, ja teen puolesta mitä vaan, ja unohdan elää…kunnes olen ihanrikki…huokaus.
mutta ei minusta sen enempää täällä, kiitoksia tästä hienosta ketjusta!