Ulospäin mun elämä näyttää varmaan ihan hyvältä. On hyvä työpaikka, ihanat aikuistuvat lapset, kulissit oikein hyvin pystyssä. Toki vyötäröllä se alkaa näkymään, ehkä meikkikään ei peitä kaikkea punoitusta. Masennus ja ahdistusjaksoja on ollut, niitähän kaikilla on nykyään. Vaikea lapsuuskin löytyy taustalta, sen piikkiin voi pistää myös paljon.
Kukaan ei tiedä miten paljon ja usein mä juon. Mä en ole se “rännijuoppo”, päivittäiset annokset on harvoin yli 5, mutta mä juon tätä nykyään melkein joka päivä, viikossa annoksien määrät menee heittämällä yli 40.
Olen tasapainoillut tällä hulluuden trapetsilla jo vuosikymmenen. Onnistunut aina välillä pitämään tipattomia viikkoja, jopa kuukausia. Laskenut itselleni tarkkaan välipäiviä. Ja tullut tosi taitavaksi perustelemaan itselleni, miksi juuri minä en kärsi tästä juomisestani, ja kaikki on todella hallussani.
Mitään dramaattista pohjakosketusta en ole kokenut. Perjantaina tuli vaan tunne, että mä en halua enää tätä. Mä en saa tästä enää hitustakaan hyvänolon tunnetta, ja itse asiassa se rakastamani valkoviini maistuu pahalta. Lähdin laskemaan, milloin olin viimeksi ollut edes päivän juomatta… ehkä joskus kesäkuussa?? Entä sitä ennen? Ehkä toukokuussa… Huhtikuun alussa olin kipeänä, silloin olin useamman päivän juomatta. Mutta, käytännössä lähes vuoden ajan tipattomat jaksoni olivat olleet päivän pituisia. Noh, on kai tämäkin pohjakosketus.
Soitin myöhään perjantaina alkuyöstä maksuttomaan päihdeneuvonnan numeroon, ja itku kurkussa tunnustin tuntemattomalle olevani alkoholisti, ja tarvitsen apua. Hänen rohkaisemana varasin vielä yöllä ajan työterveyteen heti lauantai aamuksi, ja toistin siellä avunpyyntöni. Pyysin saada antabusta auttamaan tähän alkuun, lääkäri haluaa kuitenkin verikokeet huomenna-aamusta, tsekataan maksa-arvot. Ketipinoria sain nyt alkuun pahimpaan ahdistukseen ja unettomuuteen.
En ole ikinä ennen pyytänyt apua, mutta nyt tajusin itse, etten pysty tähän yksin. Olen niin pahasti riippuvainen.
Tänään siis toka päivä ilman alkoholia, mikä on minulle jo melko saavutus. Mutta kyllä tekee tiukkaa. Jos ei olisi huomenna aamusta ne verikokeet, niin olisin varmana hakenut jo siideriä. Kamalaa miten jatkuvasti juominen on mielessä, ja miten ihanasti osaan perustella itselleni, miksi voisin kuitenkin juoda vielä tänään.
Häpeä on valtava. Pelkään, onko joku tuttuni kuitenkin huomannut juomiseni? Entä jos työterveydestä lähetetään tieto työpaikalleni ongelmastani? Entä jos en onnistu lopettamaan. Entä jos haen vielä tänään sitä juomaa…