Kuinka annan itselleni anteeksi?

Oon ollut juoppo mutsi-tuntuupa hyvältä kirjottaa tää ja "sanoa"ääneen.Mut tää häpeä–voi että se on valtava!!En tunne selviäväni syyllisyydestä millään-se kalvaa öin ja päivin ja vaikka oon ollut dokaamatta jo 2 vuotta-en pysty olemaan yhtään ylpeä saavutuksestani!Onko tää normaalia?Lisäks koitan välttää paikkoja-tapahtumia ym missä saatetaan käyttää alkoholia-työni takia se ei aina onnistu vaan joudun kestämään humaltuneita ihmisiä.En edes jaksa ajatella viettäväni aikaa juoneiden ihmisten kanssa-koen sen hyvin vaikeaksi.Mieleni EI enää tee viinaa-en vain siedä sitä mitä se tuo mukanaan juomattomille osapuolille.Millä tästäkin selviää eteenpäin?Koen niin suurta ahdistusta edelleenkin juomiseni takia,että arki on todella vaikeaa.Se täytyisi olla takanapäin ja mennyttä-valitettavasti ihmiset ovat hanakkoja muistuttamaan tekemistäni teoista.Minulla ei ole terapiasuhdetta minnekään tahoon,lopetin dokaamisen itse yksinäni-heräsin eräänä aamuna kohtuullisessa krapulassa ja päätin muuttaa elämäni.Se muuttuikin-mutta jokin painaa yhä taakkana.Nuoruutta ja lapsuuttani en edes uskalla ajatella-paniikki iskee lapsuusmuistoista välittömästi.Juopon lapsihan minäkin oon kuitenkin-se on fakta jota karkuun en pääse.Onko kellään vinkkejä arjessa selviämiseen-miten itselleen annetaan anteeksi??

Heipähei Androdome,

täällä myös entine juoppo ja juopon lapsi, joskaan en mutsi. Kyllähän tuosta sun tekstissä tuntus välittyvän, että sua painaa nimenomaan se ettei asioita ole käsitelty loppuun, vaikka ootkin raitistunut.
Onko sulla jotain asioita tai tekoja menneisyydessä joita häpeät erityisesti ja salailet läheisiltä? Ei sun niitä tartte paljastaa täälläkään, mutta hyvä huomata itse jos niitä on.
Sä et oo käynyt terapiassa, mutta mitä luulet, voisko sellasesta olla apua?` Lääkkeetön terapia voisi sun tapauksessa nimenomaan olla avuksi, ja voisit saada keinoja kohdata ne menneisyyden vaikeat asiat ja selvittää ne.

AA:ssa ja muissakin vertaitukiverkostoissa käytetyssä 12 askeleen ohjelmassa pyritään nimenomaan myös pääsemään syyllisyydestä ja häpeästä.

Tässä myös yks minua henk.koht. kiinnostava linkki: aal.fi/ (Alkoholistien Aikuiset Lapset)

Pärjäämistä ja onnea raittiista vuosista.

Hei Androdome,

sulle tekisi varmaankin hyvaa keskustella mieltasi painavista asioista ja kurjista kokemuksistasi “asiantuntijan” / terapeutin? kanssa. Kuulostaa halpamaiselta, etta ymparillasi olevat ihmiset muistuttavat sinua vanhoista, eivatka kannusta sinua uudella tiellasi. Olen itse saanut elamani aikana tukea kolmelta eri terapeutilta. Ensimmainen oli lasten ollessa pienia neuvolapsykologin kautta. Kaksi seuraavaa kertaa yksityisesti psykoterapeutilta. Kaikki kolme kokemusta (lyhyita jaksoja harvakseltaan) on auttanut minua ymmartamaan itseani ja myoskin selviamaan alkoholiongelmani kanssa. Vaikka minulla on hyva puoliso ja hyvia ystavia, en koe keskusteluja heidan kanssaan samalla tavalla “terapeuttisiksi”. En itse ole myoskaan osannut hakea apua ryhmista tai ns. vertaistukea.

Hae itsellesi ehdottomasti apua. Jos et ole voinut avautua ongelmistasi aidosti, olet saattanut paisutella mielessasi itsellesi isomman ongelman kuin se onkaan (mina tein itse niin). Rakentavan keskustelun avulla sinulla on mahdollisuus paasta eteenpain. Sinulla on oikeus olla ylpea itsestasi.

tsemppia,
Woody

KIITOS teille kun vastasitte :smiley: Tuntui huojentavalta etten ole yksin!!Oon kelannut viimeset kuukaudet näitä juttuja itsekseni ja hävennyt todellakin TEKEMIÄNI asioita!!!Miten se tuntuukin niin nöyryyttävältä ja kauheelta muistaa omia mokiaan??Ja sitä,että lapset näki mutsinsa tolkuttomissa känneissä…voi että sitä on ollut tyhmä :blush: Koitankin nyt kaikin tavoin korvata heille möhlimiäni aikoja-mut tuntuu etten JAKSA!!Mikä on riittävästi ja koska uskallan pitää"puoleni"ja tuntea,että olen tehnyt kaikkeni asioiden korjaamiseksi!!!Välillä koen jopa,että nuoreni koettelevat minua saavuttaakseen jotain ja nähdäkseen mut nöyränä.Kuullostaa varmaan hölmöltä?Muistelen vain omaa nuoruutta noin 20vuotiaana–olisin mielelläni nähnyt juoppojen vanhempieni kiemurtelevan häpeästä :cry: Siksi tavallaan tunnen,että saan sitä mitä tilasinkin…mut toivoisin saavani mahdollisuuden olla jollain tavalla vapaa jatkuvasta kyttäämisestä.Varmaan tunnun julmalta-mutta kun en vain jaksa.Olisi helppo kiskasta pää täyteen-siitä ei kuitenkaan ole pelkoa-sillä en jaksa sitäkään.Oonkohan mä masentunutkin jo???

Moi Androdome,

Olet antanut lapsillesi suunnattoman lahjan lopettamalla juomisen. Kaksi vuotta on pitkä aika. Nimenomaisesti lapset antavat anteeksi hyvin nopeasti. He ovat jo oppineet luottamaan sinuun äitinä. Se että tulit tänne ja kirjoitit syyllisyydestäsi ja häpeästäsi on tältäkin osin oikea askel. Kaada vain koko paha olo meidän niskaamme (se valuu, kuin hanhen selästä) niin, että saat nuo tunteet ulos sisimmästäsi. Kierre, jossa yrität hyvittää ja hyvittää ei ole tarpeellinen ja aiheuttaa vain väsymystä ja masennusta. Jokainen selvä päivä on ollut ja on täysin riittävä hyvitys lapsillesi. Et kerro lastesi ikää, mutta tietyssä vaiheessa oman vanhemman nujertaminen on miltei elämäntehtävä. Se ei ole suunnattu sinua kohtaan, vaan on lapsen omaa ponnitelua itsenäisyyteen. Olen ylpeä sinusta Androdome.

…ei kuulosta. :smiling_imp: :smiling_imp:

Olet saanut hyviä vinkkejä jo aiemmilta kirjoittajilta, en voi kuin yhtyä niihin. Itsellänikin on takana muutama(onneksi tuli pysäys ajoissa) lahjakas örvellysilta muksujen nähden ja kieltämättä jossain vaiheessa se itseinho noista kerroista oli aika kova. Tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta sinua kohtaan, jos muksut vielä noinkin “pitkän” raittiuden jälkeen sua ns. kyykyttävät teoistasi. Jotain on kait silloin vinksallaan ja niitä tosiaankin kannattaisi ammattilaisen kanssa selvitellä.

-on hyvä neuvo.

Tilanne on sama kuin muulloinkin luottamuksen mentyä ja loukattuasi jotakuta…anteeksi, kun aidosti on pyytänyt ja tekonsa hyvittänyt/tapansa parantanut, niin sen jälkeen ei voi kuin jatkaa eteenpäin. Se, miten toiset sinuun tekojesi jälkeen luottavat, riippuu varmaan monestakin asiasta. Voimia vaatii varmasti kaikilta. Apua kannattaa todella hakea, ennenkuin väsyt “ruoskimisen” alle ja seuraukset ovat taas historiaa…

Been there, done that. Sitä helposti lipsahtaa äärimmäisyydestä toiseen - ryhtyy hyvittämään lapsille asioita, jotka eivät mitenkään hyödytä lapsen kasvua aikuisuuteen. Hyvä olisi jutella nokakkain, ja pyytää lapsilta anteeksi menneitä. Mutta sen jälkeen pitäisi keskittyä tulevaan!

Koska juova vanhempi kokee omantunnontuskia, hän hyvittää asioita antamalla lapsille periksi niissäkin tapauksissa, jolloin se ei missään nimessä kannattaisi. Olet antanut heille nyt toisenlaisen elämänmallin saavuttamalla raittiuden. Nyt sinun olisi hyvä miettiä sitä, minkälainen vanhempi haluat olla ja minkälaisen vanhemman lapsesi tarvitsevat, ja lähteä toteuttamaan sitä. Teet helposti karhunpalveluksen lapsillesi jos hyvittelet joka päivä, koko ajan… sen sijaan että rakentaisit heille turvallista lapsuutta ja nuoruutta.

Ole armollinen itsellesi! Menneitä et voi muuttaa. Tulevaa voit rakentaa joka päivä.

Hei Androdome, olen itse alkoholistiäidin jälkeläinen ja voin kertoa tästä näkökulmasta, että pohjimmiltaan sitä toivoo juovan vanhemman sekä toipuvan että lopettavan itsesyytökset. Teininä tosin olin suunnattoman vihainen ja katkera kaikesta pahasta mitä oli tapahtunut ja tapahtui edelleen, ja jos äiti olisi lopettanut juomisen, olisin luultavasti kyykyttänyt häntä mennen tullen. Itsekeskeisessä kasvuvaiheessa kuvittelin että hän piruuttaan aiheutti meille pahaa eikä edes halunnut ajatella, miltä meistä tuntui. Ja sitten kun ajatteli, mätkähti itsesääliin ja taas kaikki käpertyi hänen ympärilleen eikä meillä muilla edelleenkään ollut tilaa omille tunteillemme.

Sittemmin aloin toivoa, että hän uskaltaisi pysähtyä, kohdata itsensä sekä meidät, ei torjuisi meidänkään tunteitamme vaan olisi aidosti tässä ja nyt. Lopettaisi pakenemisen ja rähisemisen, ei nöyristelisi vaan vain myöntäisi ääneen kaiken tapahtuneen, ottaisi siitä vastuun ja laskisi kaikesta pahasta sen jälkeen irti. Jos hän olisi aidosti pysähtynyt kuuntelemaan sekä itseään että minua, pahoitellut ilman itsesääliä, olisin antanut kaiken anteeksi siltä istumalta.

Äidillä myös oli hyvin raskas menneisyys, jota hän koetti ajoittain käydä ammattilaisenkin avuin läpi, mutta joko keinot olivat vääriä tai eivät riittäneet. Tai sitten äiti itsekin pelkäsi liikaa, eikä uskaltanut sukeltaa niin syvälle kuin olisi tarvinnut että olisi voinut vapautua menneisyyden taakasta. Joskus hän saattoi sanoa jostakin terapeutista tms, että ei tälle voinut puhua koska tämä ei ymmärtänyt. Luulen että hän oli niin moneen kertaan pettynyt ihmisiin, ettei jaksanut hakea apua riittävän kauaa ja monelta taholta.

En tiedä, oliko tästä mitään apua, mutta toivon sinulle voimia päästää irti syyllisyyden taakasta. Luulen että mitä vahvemmilla olet itsesi kanssa, sitä vähemmän muut viitsivät enää kitistä menneistä. Sinulla on oikeus omiin rajoihisi - niitä ei vain voi kukaan muu vetää kuin sinä itse.

androdomelle: Kerron omaa kokemustani. Olen noin kolme ja puoli v. sitten juomisen lopettanut alkoholisti. Olen käynyt, tosin vain juoma-aikanani, mitä erilaisimmilla terapeuteilla ja lääkäreillä. Juomisen loputtua vain AA:n palavereissa. En tunne tarvetta mennä ns. ammattiauttajille. Yksi syy on se, että onnistuin vedättämään heitä mieleni mukaan, eli eivät nauti minun kohdallani erityisempää kunnioitusta. Joillekin heidän apunsa sopinee.
Menneisyyttä olen käsitellyt niin perinpohjaisesti kuin olen sen saanut mieleeni palautettua. Olen kirjoittanut tuntojani paperille aina kun niitä muistuu mieleen. Sitten asioita on puitu luotettavan, raittiin alkoholistin kanssa. Hänen näkemyksensä perustuu hänen kokemuksiinsa. Niiden kautta ja omien tuntojeni tilittämisen avulla olen saanut paljon mielen rauhaa. Kaikkea tuskin on vielä käyty läpi, koska asiat palautuvat vähitellen mieleen erilaisten ulkoisten ärsykkeiden kautta. Jokin kohtaus elokuvassa, tai jonkun sanoma lause saattavat palauttaa mieleeni asioita, jotka olen joko unohtanut tai alitajunta on ne armollisesti kätkenyt. Hulluksihan olisin tullutkin ja vähintään joutunut juomaan, jos kaikki rompe olisi paiskattu kerralla pöytään.
Ei se, mitä olen joutunut kokemaan toisten tekemisistä itseäni kohtaan, ole ollut vaikeaa kohdata, vaan se, mitä itse olen toisille tehnyt ja minkälaista murhetta aiheuttanut. On tullut monesti sellainen tunne, että olisi parempi jos en olisi syntynytkään. Mutta tehtyjä ei saa tekemättömiksi. Ne on ollut pakko käydä läpi. Kun asiat ovat puheena sellaisen henkilön kanssa, joka on itse kokenut saman ja tietää, miltä se tuntuu, onnistuu asioiden ymmärtäminen ja sen kautta anteeksi antaminen itselle. Jotenkin niin se vai on mennyt. Ei vain minulla, vaan monella muulla. Kuuntelijana ja ymmärtäjänä on toinen alkoholisti kokonaan erilainen “ammattilainen” kuin kirjoista ja kouluista oppinsa hakenut. Alkoholisti tietää, miltä oikeasti toisesta alkkarista tuntuu. Siinä se ero on.
Tuskin koskaan voin antaa täydellisesti anteeksi itselleni. Onko se tarpeenkaan? Kunhan opin elämään menneisyyteni kanssa ilman että asiat enää painavat niin paljoa, että siitä aiheutuisi varsinaista haittaa. Uskon, että on parempi raittiina pysymisenkin kannalta, että kykenee tarvittaessa palauttamaan mieleensä sen, miltä tuntuisi, jos alkaisi jälleen juoda.
Näin olen kokenut ja kohtalaisen hyvin olen sinut nykyisen itseni kanssa. Ajattelen täysin eri tavalla kuin silloin kun alkoholismini oli akuuttia.
Entisten ajatusten ja tuntemusten käsittely on hyvin pitkä prosessi ja kuuleman mukaan siitä ei välttämättä tule koskaan valmista. Mutta raittiina olemiseen se auttaa, enkä tarvitse kemiaa, en viinaa tai ilopillereitä pysyäkseni järjissäni.

androdome, ihan riipaisi lukea tekstisi. Kyllä sinusta vahvuutta löytyy, sen osoittaa jo kahden vuoden yksinäinen taistelu viinaa vastaan. Olet vain hukannut voimasi ja itsesi arvostuksen siinä tiimellyksessä. Mennyttä ei voi muuttaa, se on mitä on. Hae apua, mutta ole itsellesi armollinen ja opettele rakastamaan itseäsi pienin askelin. sinussa on sisua!

Niin juuri. Noinhan se monesti saattaa käydä. Terapiassa. Kuten kerroin kokemuksenani, erilaiset ärsykkeet ovat herättäneet muistoja. Eivät kenenkää kysymykset tai johdattelut, koska tapa jolla olen menneisyyttäni pohtinut, ei ole sellainen, jossa kukaan johdattelisi.
Tämä on minun tapani palauttaa mielenterveyttäni. Se on toiminut.
Anteeksipyyntöjen aika ei tullut nopeasti. Oli ja on edelleen vaikeaa mennä selvittämään välejään toisten kanssa, pyytelemään anteeksi. Sekin minun on käytävä läpi. On mielenkiintoista ja helpottavaakin ollut, että eräät eivät ole edes tunteneet tulleensa loukatuiksi, tai edes muistaneet mistä on kysymys. Lieneeköhän alkoholistille ominaista tehdä kärpäsistä härkäsiä näissäkin asioissa? Kukapa tietää… :unamused:

Vanha kunnon ‘happinaamari-juttu’ auttaa tässä: Lentokoneessa käskevät ensin laittaa naamarin itselle, ja sitten vasta lapsille. Ajattele siis niin, että kyetäksesi auttamaan lapsiasi sinun täytyy ensin pitää huoli itsestäsi. Jos tuntuu pahalta ajatella menneitä, älä ajattele! Kyllä ne asiat tulevat käsittelyyn siiten kun sinun voimasi siihen riittävät. Älä anna maksattaa itselläsi ‘vanhoja velkoja’ loputtomiin. Nyt on nyt, ja sinun pitää yrittää kasvattaa lapsistasi pärjääviä nuoria ja aikuisia. Et ehkä pysty siihen, ellet löydä itsekunnioitustasi.

Aivan. Muistot voivat omassa mielessä kasvaa hurjiin mittasuhteisiin tai kutistua kovinkin pieneksi. Minusta tuohon auttaa juuri se, että suostuu kuuntelemaan sen mitä esim. lapsilla tai puolisolla on mielen päällä. Rehellisesti sanoen se oli vaikeinta mitä olen koskaan tehnyt: kuunnellut lasten pelot, huolet, pahat ja ikävät muistot, lohduttanut heitä ja itkenyt heidän kanssaan. Mutta siitä olen myös onnellisin - etten sulkenut sitä pois, kieltäytynyt kuulemasta heidän murhettaan, vaikka se sattuikin aivan hirveästi. Sen olin heille velkaa, yhtä lailla kuin rajojen pitämisen kun olin taas ‘järjissäni’.

Hae hyvä Ihminen Apua :slight_smile:
Yksin on niin vaikeeta ratkoa näitä juttuja.

Harjoittele vaik soittamalla näihin AA auttaviin tai kirjoita tän palstan asiantuntioille silläkin pääset alkuun.

Toivottaa kanttoona :slight_smile:

Asioista ei kannata tehdä liian monimutkaisia. Itsellesi ja läheisillesi on parasta kun annat itsellesi anteeksi mahdollisimman nopeasti ja sen voi tehdä siltä seisomalta pienen hiljentymisen kera jos siltä tuntuu, tai sitten vaikkapa “virallisemmin”, vaikkapa kirkossa rukouksen kera.

Voi että mua itketti kun luin näitä vastauksia–tuntuu järkyttävältä huomata,että täällä TODELLA on muitakin saman kokeneita–minä EN ole yksin!!Jes!!Aion harjoitella olemaan itselleni armollinen,koitan olla ruoskimatta itseäni menneellä ja ehkäpä JOPA uskallan sanoa aikuisuuden kynnyksellä oleville lapsilleni,että menneiden virheitteni ronkkiminen voisi nyt riittää!!Tajusin vasta nyt,tässä istuessani,että he eivät todellakaan saa muistutella alati-koska olen kuitenkin taistellut nämä 2 vuotta yksinäni kuiville.Heillä ei ole siihen oikeutta-he ovat maailmalle lentämässä-ja minä olen tehnyt virheeni-mutta myös sovittanut ne jo!!Eihän kuullosta aivan kajahtaneelta? :open_mouth: Uskon hankkivani ammattiapuakin-en tiennyt että asioiden kohtaaminen voi olla näin raskasta.Uskon kuitenkin jaksavani ja niin…viinaa ei tee mieli vieläkään,ei liioin uskoon tulokaan houkuta eikä mitkään pilleritkään koukuta.Mutta…yöksi toki tarvitsen nukahtamiseen lääkkeen-muuten valvon ja kelaan vuorokaudet läpeensä :cry: Mutta sekin on varmasti"normaalia"kun elämä muuttuu?KIITOS teille jokaiselle että autatte ja onneksi löysin tieni tänne palstalle!!!

Hieno juttu. Onnea ja menestystä! Pidät huolta kaikista pitämällä huolta itsestäsi.

Minusta tuntuu varsin helpottuneelta, kun huomaan sinun saavan tukea, jota tarvitset. Äläkä vain AIO harjoitella ja KOETA olla ruoskimatta. Mieti jotain aivan konkreettista, miten osoitat armollisuutta itsellesi. Älä välttämättä sano lapsillesi kovin pahasti - opettele pikemminkin nauramaan sisälläsi lapsiesi kiukuttelulle. Mieti vaikka sitä, että heillä on aikanaan samanikäisiä lasia, jotka kyllä kostavat puolestasi. Tuo kaksi vuotta raittiutta on iso palapelin palanen tässä sukupolvien ketjussa.

Mua kiinnostaisi tietää minkä ikäisistä lapsista puhutaan. Sanoit että he ovat aikuistumassa. Eli tarkoittaako se että he ovat 16- 17v, vai ovatko he jo parikymppisiä? Musta se vaikuttaa aika paljon siihen miten heidän muistutteluunsa pitäisi suhtautua. Joku 16- vuotiaskin on vielä ihan eri asia kuin parikymppinen. :unamused:

Olen sitä mieltä että myös lastesi kannattaisi ehkä mennä jonkinlaisen ulkopuolisen auttamis- tai vertaistuen piiriin, eikä vain sinun. Mulla särähtää korvaan pahasti se miten tässä ketjussa lapset, jotka aiheesta ilmaisevat negatiivisia tunteitaan koko lapsuutensa ajasta, jonka he joutuivat elämään alkoholismin vaikutuspiirissä, nähdään turhasta valittavina “kiukuttelijoina”. Ikäänkuin heillä ei siihen olisi oikeutta. Heillä on tunteidensa ilmaisuun takuuvarmasti oikeus.

Ongelmahan tuossa on se, ettei lapsuutta voi korvata myöhemmin. Se on sama kuin yrittäisi korjata irti leikkaantunutta jalkaa laastarilla. Se mikä on mennyt pilalle, on mennyt pilalle. Joten ihmekös jos et jaksa → siinä väsyy ja uuvuttaa itsensä kun yrittää korjata jotain sellaista mitä ei voi korjata. Se on karu tosiasia, mutta se on myös helpottavaa. Se on helpottavaa sekä sinulle että myös lapsillesi. Sinun ei tarvitse yrittää korvata lapsillesi yhtään mitään menneisyyden asioita. Yksinkertaisesti siksi koska se on mahdotonta. Sen sijaan voit käyttää sen energian jonka olet tähän mennessä kuluttanut lastesi edessä nöyristelemiseen ja menneisyyden korvaamisyrityksiin, itsesi hoitamiseen ja oman sielusi syövereihin tutustumiseen. Tulevaisuuden rakentamiseen ja uuden historian luomiseen (hieno ajatus Dr. Phililtä :sunglasses: )

Syyllisyydessä piehtaroimiseen perustuva menneisyyden korvaaminen (mielistely, nöyristely, alistuva asenne, lahjominen yms.) on myös tuon toiminnan kohteelle (eli lapsillesi) yleensä äärimmäisen rasittavaa. Miltä sinusta tuntuisi, jos omat vanhempasi alkaisivat “korvata lapsuuttasi” nyt kun olet aikuinen? Eikö se saisi vain aikaan reaktion että “mitä helvettiä, luuleko ne että joku keinotekoinen korvaaminen jotain tässä vaiheessa auttaa? Vähä myöhästä!”? Eikö se olisi vain vastenmielistä jos sinun omat vanhempasi alkaisivat ryömiä rähmällään edessäsi koska he itse piehtaroivat syyllisyydessä? Se, että ymmärtää ettei menneisyyttä voi muuttaa eikä korvata, on vapauttavaa sekä sinulle itsellesi että lapsillesi.

Sen takia olen sitä mieltä että myös lastesi kannattaisi hakea jokin perheen ulkopuolinen taho jonka kanssa he voisivat käsitellä tunteitaan [size=85](joihin heillä ON oikeus, ja ne PITÄÄ OTTAA VAKAVASTI → missään tapauksessalasten tunteet eivät ole naurun arvoinen asia) [/size]ja saada vertaistukea sekä mahdollisesti myös jonkinlaista ‘counsellinia’ siihen mikä olisi rakentava tapa suhtautua asioihin ja menneisyyteen.

Mun mielestä se, että sinä vanhempana selkeästi ymmärrät mitä olet tehnyt, ja kadut tekemisiäsi aidosti ym. ym. ja myös ilmaiset sen lapsillesi, on melkeinpä tae sille että teillä on oikeasti toivoa saada rakennettua vielä hyvä suhde uudelle pohjalle. Paljon synkempi olis näkymä jos suhtautuisit hälläväliä tyylillä kaikkeen menneisyydessä tapahtuneeseen tai et edes tajuaisi tehneesi mitään väärin. Kun tajuaa ettei menneisyyttä voi korvata (lopettaa nöyristelyn), ja ennenkaikkea kunnioittaa menneisyydestä kärsineiden ihmisten (kuten vaikka sitten lastesi) oikeutta omiin tunteisiinsa olivat ne sitten mitä tahansa, siinä tulee heti ihan erilainen ilmapiiri koko hommaan. Turha, mihinkään johtamaton vastuuntunto muista ihmisistä ja heidän tunteistaan loppuu, ja se vaihtuu vastuuntunnoksi itsestä. Kun kaikki ovat vastuussa ensisijaisesti itsestään, ihmissuhde ei enää perustu syyllisyydelle eikä vie voimia. Koska lapsesi ovat nuoria, ja aikuistumisen kynnyksellä, teillä on toivoa saada rakennettua ihan uudenlainen aikuisten välinen kunnioittava suhde toisiinne.

Mä olen sitä mieltä ettei edes kannata ajatella mitään anteeksiantoasioita. Anteeksianto ei paranna eikä korjaa mitään, vaan se toimii yleensä tukehduttavana elementtinä siellä missä pitäisi voida nimenomaan tuulettaa. Anteeksiantoon ei todellakaan kannata alkaa kuluttamaan energiaa.

Tos vähän jotain mitä tuli mieleen tällaiselle toiselle alko- ongelmaiselle. :wink: On olemassa monenlaista matskua, ja varsinkin kirjoja joita voi käyttää kävelykeppeinä kun opettelee seisomaan jaloillaan. Ite oon saanut paljon esimerkiksi Alice Millerin teoksista joten niitä voin suositella. Sekä sinulle että lapsillesi jos he nyt ovat siis melki aikuisia jo. Monista jutuista voi naksahdella tietyt pikku jutut ajattelussa oikeille paikoilleen. Vaikken itsekään voi sanoa olevani millään tavalla “jaloillani” niin tietyt jutut joita olen bongaillut erilaisista opuksista, ovat minut itseni pelastaneet monilta sudenkuopilta joihin olisi saattanut kulua ihan turhaa energiaa.

Ainiin ja täällähän on vielä toi Varjomaailmakin alkoholistiperheiden lapsille. Voit ehkä vinkata omille lapsillesi tuosta saitista. varjomaailma.fi/tervetuloa Näistä nettisaiteista on tosi paljon apua monille meistä jotka ei reaalielämässä päädytä hakemaan ulkopuolista apua. AAL:kin varmaan saattaisi olla lapsillesikin ihan ok paikka. Ite en tosin tiedä minkä ikäisiä ihmisiä siellä yleensä käy kun en ole itse ikinä siellä edes käynyt. Jos olisin sinä, niin seuraavalla kerralla kun lapsesi alkaisivat jotakin muistuttamaan menneisyydestä, ehdottaisin heitä kunnioittavasti että hakisivat itselleen ulkopuolista apua/ammattimaista neuvontaa/vertaistukea. Ja toteaisin sen jälkeen, etten aio enää ryömiä rähmälläni maassa heidän edessään. Koska se ei heille heidän lapsuuttaan tuo takaisin. Kunnioitus ja sekä itsen että toisten vakavasti ottaminen on kaiken aidon lähtökohta. Sitä mieltä minä olen.

Mut tällästä ajatusta pukkasi. Tsemejä! :slight_smile:

Hei androdome

Et todellakaan ole yksin näiden tuntojen kanssa :slight_smile: Plinkkiläiset pohtivat minun kokemukseni mukaan tätä aihetta koko ajan, yhdessä ja erikseen, eli syyllisyyden ja häpeän kanssa toimeentuleminen tuntuisi olevan yksi raitistumisen vaikeimmista paikoista.

Kyselin A-klinikalla apua siihen likipitäen lamauttavaan häpeän ja tuskan tunteeseen, jota juomisaikani tekemiset minulle aiheuttavat. Päihdetyöntekijä antoi yhden ainoan neuvon: “Yritä suhtautua niihin asioihin niin, että ne nyt kerta kaikkiaan ovat tapahtuneet ja niille ei enää mitään voi. Ainoa asia, millä on oikeasti merkitystä, on se mitä tapahtuu tästä eteenpäin.” Tämä on tietenkin juuri näin, mutta kun ei se ihmisen mieli niin toimi. Olen ottanut vinkkejä asian käsittelyyn 12 askeleesta (vaikka en AA:ssa muuten mukana olekaan) ja kyllä se asioiden myöntäminen ja hyvittäminen helpottavat oloa kummasti. Pahinta syyllisyyttä aiheuttavat mokailuni liittyvät työelämään ja ihmissuhteisiin. Työpaikalle olen hyvittänyt menneitä panostamalla töihini oikein kunnolla - ja tulos sekä siitä saatu kiitos ovat helpottaneet tätä häpeää kummasti. Ihmissuhteet taas ovat vähän mutkikkaampi asia, varsinkin kun toinenkin osapuoli on päihdeongelmainen, mutta sielläkin puolella rehellisyys ja konkreettiset teot alkavat pikkuhiljaa tuottaa tulosta. Molemmilla “sektoreilla” täytyy kuitenkin pitää tiukasti mielessä se, että ei heittäydy syyllisyyden tuntonsa ajamana kynnysmatoksi tai suostu mihin tahansa.

Kaikkein vaikeinta taitaa siis sittenkin olla käytöksensä ja ajattelunsa muuttamisen ja itsensä rakastamisen ja kunnioittamisen yhdistäminen. Ihmisen ei mielestäni tarvitse siis ryhtyä matelemaan tai heittäytyä sylkykupiksi, vaikka olisi tehnyt mitä. Rehellisyyden ja nöyryyden ja aidon muutoksenhalun pitää riittää kaikille osapuolille. Mikäli vaatimukset menevät tämän rajan yli, pitää kyseenalaistaa vaatijan motiivit. Lohdullista on myös muistaa, että ihmiset ovat likipitäen pääsääntöisesti ymmärtäväisiä, anteeksiantavaisia ja hyväntahtoisia ja me itse tuppaamme tuomitsemaan omat tekomme kaikkein ankarimmin :slight_smile:

Tsemejä tosiaan alkuperäisen viestin kirjoittajalle. Se että tunnet häpeää ja syyllisyyttä, niin on jo hyvä alku, huonoista teoistaa sitä pitääkin tuntea. Tosiaan mennyttä et saa takaisin enää, se on kerta kaikkiaan hyväksyttävä. Muttakuten tuossa mithril sanoin, niin oolo kyllä helpottuu kun tekee esimerkiksi työnsä täydestä sydämestään viimeistä piirtoa myöten hyvin ja kehujakin joskus! Pientä mutta samalla suurta. :slight_smile:

Jos niikseen tulee, niin “uuden alun” saaminen ei mahdotonta ole, on maamme sen verta suuri. Ympäristön vaihdos ihmisineen voi joskus olla todella paljon hyväksi. :smiley: On toki itsekästä hyvittää tekojansa, mutta jos se omaa jaksamista ja uskomista parantaa niin en näe siinä mitään pahaakaan. Askeleet ovat pieniä, mutta tärkeintä on pysyä valitsemallaan polulla-raittiudella.

" Kaikkein vaikeinta taitaa siis sittenkin olla käytöksensä ja ajattelunsa muuttamisen ja itsensä rakastamisen ja kunnioittamisen yhdistäminen." Todellakin oman itsensä kanssa on joskus todella vaikeakin tulla toimeen, mutta pakko se vain on, koska namaa peilissä ei vaihtaa voi… :smiley: