Kuinka annan itselleni anteeksi?

Näinhän tämä on-itseni kanssa joudun elämään ja pelistä katsomaan joka päivä samaa naamaa :sunglasses: Joskus se on helpompaa-toisinaan puristaa aivan sairaasti!!Raittiina pysyn varmasti ja suurella todennäköisyydellä tulevatkin vuodet-opettelen sietämään itseäni.Onneksi on työtä ja vieläpä mielekästä-se todella auttaa saamaan ajatukset kasaan arjessa.Viikonloppu on vaikeinta-perjantai on yhä pahin-kaupoissa tuntuu jokainen ostavan olutta :open_mouth: Tai tietenkin bongaan vain ne ostajat-tunnen itseni tylsäksi lähiörouvaksi.Minne katosi rento bilehile-taisi haihtua taivaan tuuliin??Oppisinpa nyt rentoutumaan enkä olisi viikonloppuisin niin kireänä-suorittamassa tehtävää"kuiva viikonloppu" :laughing: OSAAN nauraa itselleni-ja teen sen koska itkeäkään en jaksa.Kiristää pipoa niin vimmatusti…

Minähän kyttäsin alussa kauppajonoissa ihmisten ostoskärrejä. Panin merkille oluet. Myöhemmin olen tarkkaillut asiaa vähän toisesta näkökulmasta ja tullut yllättävään tulokseen. Useimmat eivät osta olutta. :smiley:

Täytynee vaihtaa näkökulmaa ja katsoo tosiaan ketkä EI osta–heitäkin on paljon :smiley: Kiitos-tsemppasit mut jaksamaan tänkin perjantain yli!!!

Naputtelin “alkoholistiäidin menneisyys” tuohon hakulaatikkoon ja tämä tulla tupsahti tähän. Luin mielenkiinnolla tekstit ja sain apua tämän hetkiseen hankalaan olooni, meinaa ahdistaa ja itkettää enkä tiedä miten päin olisin.
Vaikka raittiutta olis kulunu kuinka kauan tahansa niin aina menneisyys muistuttaa itsestään ja nostaa sieltä rumaa päätään että joko sortuisin itsesääliin ja alkaisinko ehkä juomaan. No, ei ihan, mutta sellainen olo tuli etten taida koskaan olla sujut menneisyyden kans, onko kukaan?
Olen vuosia kuvitellut olevani jo “synneistäni” armahdettu, mutta kas kummaa, enpä ollutkaan vaan kyllä ne tilaisuuden tullen silmille saan ja en osaa vieläkään olla välittämättä siitä kun tunnen että olen halveksittu ja inhottu äitinä, vaikka kuinka yrittäisin elää “kunnolla” nyt.
oli ihanaa lukea muiden kokemuksia ja tsemppiä siitä että on vain oltava lujana eikä alkaa kenenkään kynnysmatoksi, mitä se sitten tarkoittaakin? Olen helposti syyllisyyteen taipuva, olen sitä ollut ihan lapsesta saakka. Jopa muiden ihmisten tekoja häpesin. Nyt kuitenkin torjun syytökset, saan vain lisää vihaa kun sanon etten voi asioille mitään että hänen itsensä on mentävä hakemaan apua. olen kuunnellut, olen pyytänyt moneen kertaan jo anteeksi, että nyt saa riittää.
Sen verran uskon johdatukseen että kun alkaa hakemaan apua niin sitä löytää, eli kolkuttavalle avataan ja etsivä löytää. Rukoilen lähimmäisenikin puolesta että hän löytäisi avun, hän ei ole huolinut apua ennen kun olen sitä hänelle “tyrkyttänyt”, koska ei voi hyvin ja elämä on vihan ja katkeruuden synkkyyttä. Ja syyttävät sormet ovat aina osoittaneet meitä vanhempia kohtaan. Enkä ole ainoa jolla lapset käyttäytyy noin, vieläpä ihan normaali vanhemmilla on lapsia jotka syyttävät milloin mistäkin vanhempiaan.
tuo oli hyvä juttu, että ensin on hoidettava itsensä että voi toisia auttaa.

Minun elämässäni pahinta on syyllisyys. Syyllisyys siitä, mitä juomisellani olen lapsilleni aiheuttanut. Raittiina kautenakin tuo syyllisyys kalvaa välillä todella pahasti. Jopa niin pahasti, että se meinaa ajaa juomaan. Olen liian usein ollut hiprakassa, humalassa tai totaalisessa kaatokännissä lasteni nähden. Olen juonut heidän silmien alla ja salaa. Olen pettänyt heille antamiani raittiuslupauksia. Olen ollut liikenteessä kännissä lasten kanssa.
En osaa olla itselleni armollinen, mutta en koeta myöskään ostaa lapsilta armoa esim. suostumalla kaikkiin heidän vaatimuksiinsa. Koetan siis olla ryhdikäs vanhempi, vaikka sielu huutaa tuskaa.
Ehkä pahin rangaistus on juuri tämä kalvava syyllisyys, jonka suhteen kärsin elinikäistä. Peilistä katsoo syyllinen.
Anteeksi vaan, kun meni surkutteluksi, mutta näin tämä asia vaan minulla on.

Et sinä Aleksi01 surkuttele, päinvastoin uskallat rehellisesti sanoa sen mitä moni ei uskalla, eikä edes tunnista.
olen koko raittiuteni ajan ollut syyllisyyden painamana. välillä ihan hyviä aikoja ja taas välillä saan muistutuksen etten ole kelvollinen mihinkään.
Alkuaikoina oli onneksi tukihenkilö joka aina muistutti, päivittäin, etten saa mennä itsesääliin. tehty mikä tehty ja se ei muutu suremalla vaan elämällä raittiina. Hän houkutteli että ajan kans ihmiset unohtaa ja antaa anteeksi, lapsetkin. Hyvä ettei kertonut totuutta ettei se aina niin mene.
Katselen kateellisena ent.juoppoja jotka ovat saaneet lapsiltaan ja läheisiltään anteeksi eikä heidän tarvi tuntea enää syyllisyyttä. Ryhmässä oikein leuhkivat niillä asioilla ja saavat minut joskus, varsinkin alkuaikoina ihan voimaan pahoin, kun oma tilanne oli joskus kestämätön. Mutten ole koskaan antanut periksi. Jos minulla ei olisi ollut omaa uskoa (ei perustu minkään lahkon juttuun) Rakastavaan jumalaan joka antaa anteeksi eikä muistele pahoja tekoja eikä niistä enää rankaise kun ne olen pyytänyt anteeksi niiltä joita vastaan rikoin, niin en olisi jaksanut. Aina kun oli oikein paha päivä ja yhä edelleen turvaudun Jumalaan ihan hiljaa mielessäni ja pyydän voimia kestää alemmuden, syyllisyyden tunne.
Nyt oikeastaan kun mietin tätä niin onko tämä se minun tie, en anna houkutukselle periksi, vaikka kuinka tulee lunta tupaan ja jäitä porstuaan.
Olen ollut jo pitkään raittiina, mutta silti tarvitsen muiden alkoholistien tukea ja toivon että voisin olla muille tukena.
Tyyneyttä hyväksyä se mitä en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Syyllisyydestä ja häpeästään ei vapaudu muuten, kuin suostumalla kohtaamaan sen oman syyllisyyden ja häpeänsä. Tämmöisen käsityksen olen itse saanut tässä.

Siihen meni minulla aika kauankin että ylipäätänsä edes rupesin tiedostamaan että tunnen syyllisyyttä. En tiedä mikä siinä oli, että sille jotenkin jatkuvasti ennen käänsi vain selkänsä. Ja silloinhan sen vangiksi juurikin jäi.

Anteeksiantaminen, vastuunottaminen, rehellisyys ja myös sitten kyllä se anteeksipyytäminenkin ja hyvittäminen minusta linkittyvät kaikki toisiinsa tässä asiassa.

Kaiken kaikkiaanhan se minunkin elämäni on ennen ollut semmoista epärehellistä ja itseään pettävää. Ja kun se oli jo niin normi, niin sitä ei enää edes itse ymmärtänyt. Ei se ole ihmekään että siinä kävi sitten miten kävi. No onneksi virheistään voi kumminkin oppia. :slight_smile: Mutta tosissaan se rehellisyys on ihan kaiken a ja o. Muuten ei ole luottamusta.

Ja se tosissaan että sanat on vain sanoja, jos ei ole tekoja.

Onko sinun olosi helpoimmillaan kun ajattelet noin? Entä jos luopuisit tulevaisuudessa tuntemiesi tunteiden ennustelusta tykkänään? Mistä sen etukäteen tietää kärsiikö syyllisyydestä lopun ikänsä, vai luopuuko joskus kärsimyksestä, ja antaa itselleen anteeksi koko halavatun revohkan? Tämä ei ole mitään viisastelua, itse vaan olen pyrkinyt noudattamaan elämäntapaa jossa tulevaisuutta, etenkin tulevia tuntemuksia, ei pahemmin ennustella. No, käytännön asioissa (terveys, talous, ihmissuhteet) katson kyllä tulevaisuuteenkin, mutta tulevaisuudessa tuntemani tunteet ja tuntemukset ovat arvoitus.

Mua on tämän syyllisyyden käsittelyssä auttanut se, että olen ajatellut niitä tekemisiäni, että mitä “kauheuksia” on tapahtunut? - Lisäksi olen jutellut asioista poikieni kanssa. Vanhempi poikani voisi minua syytellä, koska juopottelin silloin kun hän oli pieni. Hän voisi oman huonon elämänsä laittaa vaikka minun syykseni ja ratsastaa sillä, vaan jostain kumman syystä näin ei ole tapahtunut. Muistellaan mennyttä elämää kaihoisasti, sillä meillä oli aika vauhdikasta elämää, kun nää kollit ja minäkin järjestettiin kaikenmoisia hölmöilyhommia. - Mä sain kyllä etupäässä olla tukka pystyssä että mitähän helevettiä ovat taas keksineet? ([size=85]En voi olla välillä ajattelematta, että oiskohan nuissa pojissakin vikaa, että mä lopulta sain burn outin).[/size]

Kun on juomisellaan ja tekosillaan menettänyt perheenjäsenten luottamuksen, kestävä tie sen palautumiseen on pidättäytyä juomasta, päivä kerrallaan. Luottamuksen palautumiseen ja sen ansaitsemiseen riittää lyhyempi aika kuin juomiseen menetetyt vuodet. Tämä edellyttää tietenkin vastuullista elämää, paljon muutakin kuin korkin kiinnipistämistä. Alkoholismissa on fyysinen, psyykkinen ja hengellinen osa.

Oikeastaan, nyt kun kirjoitin tähän ensin pitkän rimpsun pähkäilyäni syyllisyydestä, huonommuudesta yms. niin tajusin että mitä sitä hullua. Ei meistä ihmisistä ikinä lähde tunteet pois. Eikä ole edes tarkoituskaan. Ne kuuluu ihmisenä olemiseen. Ei muistojaankaan voi paeta. Ne on minussa niinkauan kuin vielä muistan, taivaan kiitos vielä muistan.
Minunhan pitäisi kiittää siitä että muistan ja että muistan olla kiitollinen että tänään on toisin.
ja tänään on toisin myös lapsuudenperheen suhteen. Vaikka se ottikin lujille, huomata etteivät kaikki hyväksy minua, ei arvosta ihmisenä, pitävät vähän höppänänä. kaiken lisäksi kun raitistuin, voin hyvin, minulla on kaikki hyvin. Se oudoksuttaa heitä miten minä joka olen niin huono, nauran ja iloitsen ja höpötän menneestä kuin se olis hyvinkin hauska asia :slight_smile:) En tiedä mistä sain voimia olla iloinen, enkä edes pinnistellyt niinkuin raittiuden alussa. meni monta vuotta etten mennyt mihinkään missä oli sukulaisia.
Eletty elämä on kallisarvoinen eikä hävettävä asia! Eletty elämä antaa voimaa kun tajuaa että tänään on toisin, olen saanut nähdä monenlaista elämää. Jos se ei jollekkin kelpaa niin ei voi mitään, en aio kieriskellä maassa häpeästä että elän.
Niin, se vain asettuu omaan uomaansa kaikki ja elämä jatkuu.
Itse on oma pää nostettava pystyyn, kukaan muu ei sitä tee!
tsemppiä ja voimia muillekin. ja Jumala rakastaa meitä juuri tällaisena kuin olemme.