Koska uskaltaa hengittää?

Kotikanava
1

Olen alkoholistin avopuoliso. Olen myöntänyt tämän kaksi kertaa jollekin muulle kuin avopuolisolleni. Olen neljä vuotta seurustellut alkoholistin kanssa, kolme vuotta asunut saman katon alla. Kolme vuotta olen tiedostanut juomisen ja puoli vuotta sitten lopetin itselleni valehtelun. Ja kuitenkin minusta tuntuu, että totuus tuli puskista. Olenko oppinut näin hyvin valehtelemaan itselleni?

Puolisoni kävi viime yönä pohjalla, viimeiset 60 tuntia ovat olleet helvettiä kaikille, jotka ovat puolisoni kanssa lähemmin tekemisissä. On riidelty, huudettu, haukuttu, valehdeltu ja kaikki huipentui siihen, että puolisoni lähti ovet paukkuen kotoa, en tiennyt minne. Häntä ei näkynyt useaan tuntiin, ei vastannut puheluihin tai viesteihin. Ensimmäisenä syytin itseäni. Minun vikanihan se oli, että kaikki alkoi. En suostunut lainaamaan rahaa. Koska tiesin, että raha menee kaljaan, tämän kodin myrkkyyn.

Tuntien itkemisen ja tunnemyrskyn jälkeen päätin, että nyt riittää. Lähdin yksin keskellä yötä etsimään puolisoani. Josko hän olisi läheisessä puistossa. Tai kävelemässä. Tai huoltoasemalla kahvilla. Läheinen pubi oli tietenkin todellinen olinpaikka ja sen kielsin viimeiseen asti. Eihän hän voisi tehdä minulle niin. Itkin yön, mietin missä omat rajani menee. Tajusin, että minun rajani on ylitetty jo varmaan vuosia sitten. Mikä on siis uusi rajani, kuinka kauan vielä itse jaksan.

Aamulla heräsin parin tunnin unien jälkeen, keitin kahvin ja potkin krapulaisen puolisoni kuudelta ylös. Sanoin, että nyt puhutaan. Kiukutteluhan siitä alkoi. Riita, haukkuminen, halveksunta ja nauraminen. Luovutin, puoliso meni takaisin nukkumaan ja aloin valmistautua eroon, johon en tainnut edes itse uskoa. Luonnostelin puolisoni sisarukselle kaksi viestiä. Ensimmäisessä viestissä pyysin anteeksi ja kerroin, että voimani loppuvat. Voisiko joku tulla hakemaan hänet ja hänen tavaransa pois asunnosta. Puolisolleni annoin aikaa ilta kahdeksaan asti, silloin katkaisuun ei voi enää soittaa. Toisen viestin sisältö oli kertoa, että katkaisuun on aika varattu ja vaikka olenkin loppu, taistelen vielä, kunhan myös puolisoni taistelee.

Luin ensimmäisen viestin puolisolleni ääneen. Itkin vähän lisää. Hän sanoi taikasanat ’soitan katkaisuun, kun se aukeaa’. Laitoin puolisoni sisarukselle jälkimmäisen viestin ja valmistauduin lähtemään luennolle. Minusta tuntui, että voin taas hengittää, uskallan jättää puolisoni yksin kotiin nukkumaan. Uskallan toivoa, että meillä on tulevaisuus. Uskallan toivoa, että joku päivä saan raha-asiat kuntoon. Onnistun jossakin muussa kuin opinnoissani.

Pelko kuitenkin iski kesken luennon. Mitä jos toinen on häipynyt? Mitä jos hänelle on sattunut jotain? Miten annan sen itselleni anteeksi? Luennon jälkeen kiirehdin kotiin. Sydän hakkasi, en saanut henkeä ja minua pelotti ja ahdisti. Kotoa löysin puolisoni sängyltä, elossa. Krapulaisena mutta elossa. Hengitys alkoi jälleen kulkea, ihanaa. Ja silti pelko tulevasta päivästä iski päin näköä. Kello on sen verran, että kohta alkaa jälleen kysely rahasta, kroppa ja mieli huutaa kaljaa, vaikka sitä ei myönnetäkään. Alkaako taas uusi sota, itkenkö taas ensi yön. Sota ei ole vielä alkanut, puoliso muistuttaa tällä hetkellä sitä henkilöä, jota rakastan koko sydämestäni. Kauheasta aamusta huolimatta, pystymme nyt yhdessä nauramaan omille vitseillemme. Yritän olla positiivinen, huomaamaton, iloinen ja kulissieni takana valmistaudun seuraavaan yhteenottoon.

Huomenna menen puolisoni mukana katkaisuun, olen kertonut olevani tukena ja auttavani, kunhan hän tekee oman osuutensa. Tunteet menevät vuoristorataa ja mietin, miten saan omat ajatukset ja tunteet edes hetkeksi pois päältä. Mielessä on myös oman terveyden hoito. Uskallanko avata tilannetta läheisilleni, en haluaisi ketään huolestuttaa, mutta en pysty olemaan yksin asian kanssa.

Vuosien stressi, ahdistus, häpeä, viha ja moni muu negatiivinen tunne toisen juomisen takia on muuttanut minua. En ole se sama iloinen ja vahva ihminen, joka olin vielä neljä vuotta sitten. Perheeni ja ystäväni näkevät tämän version minusta, ajoittain myös puolisoni. Olen oppinut tukahduttamaan tunteet, laittamaan joko hymyn tai sotamaalauksen kasvoilleni ja olemaan kuten aina ennen. Yläasteella koulukiusaaminen antoi minulle välineet kulissin ylläpitoon. Joskus jopa itse uskon tähän kulissiin, aivain kuten koulukiusaamisen aikana. Toivoin, että en kulissia enää tarvitsisi. Toivoin, että teinivuosien paniikkikohtaukset olisivat jo historiaa.

Tämä pitkä kirjoitus on ensimmäinen askeleeni omaan hyvinvointiin. Olo tuntuu hieman kevyemmältä. Vaikka tämä katoaisi bittiavaruuteen, en ole enää yksin.

2

Hei

Et ole yksin. Täällä on monta samankaltaisessa tilanteessa. Joko tapahtumaketjun alkuosiossa tai jo pidemmällä. Hyvä kun kirjoitit. Koskettava ja aito sydämestä tuleva teksti. Kerro ihmeessä kuinka tilanne etenee. Täältä lähetän tiukan halauksen sinulle.

3

Kaksi viikkoa menny ja nyt ehkä alkaa hieman helpottamaan.

Ei, puoliso ei mennyt katkaisuun kaksi viikkoa sitten. Ja ei, ero ei tullut. En yllättynyt kummastakaan. Kyllähän se uusi pettymys veti mielen matalaksi ja muutamaan päivään ei jaksanut muuta tehdä kuin itkeä. En edes ollut vihainen, olin aivan liian väsynyt sellaiseen.

Puolisoni taisi huomata, että kaikki ei ole ok ja lopetti putkensa. Tosin muutama päivän jälkeen ryyppääminen vaihtui ’sivistyneeseen tissutteluun’, mutta parempi kai sekin. Itkun loputtua keräsin voimani ja hukutin itseni opintoihini. En edes muista mitä tuolloin päässäni liikkui. Jonkin verran taisi olla vielä toivoa, kun en lopettanut suhdetta. Tai sitten olin vain liian väsynyt.

Viikko sitten puolisoni perhe ojensi auttavan käden. Kaikkien näiden kuukausien, vuosien, jälkeen he ymmärsivät, että ehkä olisi heidän vuoro tehdä jotain muuta kuin haukkua ja nauraa puolisolleni. Vihdoin. Minun ei tarvitse olla yksin. Tiesin aina, että puolisoni kaipasi kaikista eniten perheensä tukea, en vain ikinä uskonut, että he oikeasti ymmärtäisivät tilanteen. Ihan sama miten olen heille yrittänyt puhua, vedota tunteisiin, sovitella eri osapuolien välejä viimeiset vuodet. Kaksi viikkoa sitten pyysin itkien apua, ehkä tämä sitten tehosi.

Tänään on meidän uuden elämän neljäs päivä. Korkki on pysynyt kiinni neljä päivää ja ensimmäistä kertaa voin sanoa, että puolisoni on motivoitunut pitämään korkin kiinni. Aikaisemmin ajattelin, että neljä päivää ei ole mitään, kuka vain pystyisi siihen. Nyt voin kuitenkin sanoa, että olen ollut niin väärässä. Eilen kerroin puolisolleni kuinka ylpeä olen hänestä. Puolisoni harkitsee myös antabuksen aloittamista, en tiedä mitä mieltä itse olen kuurista. Tiedän, että antabus on hyvä pelote ja monet ovat siitä hyötyneet. En kuitenkaan voi olla pelkäämättä, miten lääke vaikuttaa jo valmiiksi kärsineeseen maksaan ja mitä tehdä, jos tulee antabus reaktio.

Ja vaikka tiedän, että viimeaikaiset tapahtumat ovat positiivisia, niistä pitäisi olla iloinen, päässä pyörii vielä tiuhempaan ajatus, että kohta kaikki menee jälleen palasiksi. Odotan, että matto vedetään taas jalkojen alta. Tiedostan itse, että tämä tunne on normaali, tai siis ei millään tavalla normaali, mutta ottaen meidän elämän huomioon, normaali. En oleta, että luottamus rakentuu sekunnissa tai, että pelko katoaa heti. Toivon, että näin kävisi. Haasteena on myös se, että en uskalla ottaa tätä asiaa kotona puheeksi. Pelkään, että puolisoni ymmärtää asian väärin ja en halua pahoittaa hänen mieltään. Ehkä sitten kun raittiina oleminen on vahvemmalla pohjalla, niin otan asian puheeksi.

Oma jaksaminen on edelleen vaakalaudalla, mutta nyt omaan jaksamiseen ei vaikuta pelkästään toisen juominen. Yllätyin kun huomasin stressaavani myös opinnoistani. Elämässä on siis oikeasti myös muita huolia. En uskonut olevani näin iloinen uudesta stressin aiheesta.

4

Noniin, eli se motivaatio ei kauaa kestänyt. Viisi päivää meni, ehdin vähän tuudittautua valoisampaan elämään ja silmän räpäyksessä tuli yksi vastoinkäyminen, korkki auki ja ainekset tuhoon valmiina.

Puoliso on kuulemma vain perjantaina juonut. Epäilen. Tiedän kokemuksesta, että nämä riidat joita meille syntyy on saanut alkoholista voimaa. Joten eiköhän se korkki ole tänäänkin auennut.

Tilanne alkaa lievästi sanottuna turhauttamaan ja pistämään vihaksi. Toinen taas häipynyt ovet paukkuen, kunhan oli ensin haukkunut minut ja syyttänyt minua kaikesta. Pahinta on, että en vain ymmärrä, että mitä nyt on taas tapahtunut. Puoliso kertoi aikaisemmin, että häntä ahdistaa perheen painostus. Ja luonnollisesti, koska minä olen tässä vieressä, niin minuun on hyvä purkaa se paha olo ja syyttä minua muiden teoista. Omasta mielestäni en ole puolisoani painostanut, mutta sillä ei näköjään ole väliä. Jos joku hänen lähipiirissään on tehnyt jotain, niin myös minä olen siitä vastuussa. Olisi niin ihanaa sanoa, että tämä on ensimmäinen kerta, mutta ei. Tämä on minun arkipäivääni.

Nyt sitten taas odotellaan, että koska toinen suostuu rauhoittumaan edes se verran, että hänen kanssaan voisi edes yrittää keskustella. Onneksi tiedän, että siihen asti, kunnes puolisoni rauhoittuu, hän laittaa vain viestiä tai koittaa soittaa. Tiedän entuudestaan, että viestien tai puheluiden sisältö ei mielialaani kohota, joten olen laittanut puhelimen pois päältä ja hukutan itseni jälleen kerran opintoihini. Tämä päivä on jo pilalla, mutta ehkä huomisesta tulisi parempi.

5

Taisi ruveta juotattamaan. Nopeasti riita pystyyn, että on (teko)syy juoda. Sillä syyllä perustellaan juomista lähinnä itselle ja voihan aina toivoa että joku muukin luulee että ‘en mä muuten joisi mutta kun…’

t: 5 ja 1/2 vuotta kuivin suin.

6

Tekosyyn hakeminen juomiselle on aivan liian tuttua. Tai tuskin sitä tekosyytä oikeasti tarttee. Kotona riidellään mitä ihmeellisimmistä asioista ja tilannetta ei helpota, että oma pinna on jatkuvasti katkeamispisteessä. Eli toinen saa kyllä sen riidan melkein aina kun sitä haluaa.

Tämä viikko onkin mennyt tilanteen rauhoittelemisella ja sillä, että yritän jatkaa elämääni normaaliin tapaan, vaikka halu huutaa ja tivata tietoja on suuri. Haluaisin vain varmuuden, että muutos tapahtuu. Haluaisin tietää tarkalleen, miten ja milloin jotakin tapahtuu. Tai tuleeko muutosta ikinä. Elättelenkö turhaan toiveita. Mutta mikäli kyselen liikaa, niin toinen hermostuu ja kaikki räjähtää jälleen käsiin. Parempi vain olla mahdollisimman näkymätön kotona.

Juttelin tänään puolisoni sisaruksen ja puolisoni kanssa. Huomenna pitäisi olla uusi aika lääkärille ja toivon mukaan antabus alkaa huomenna. Mutta toisaalta viittiikö sitä nostaa odotuksia liian korkealle. Tiedän, että puolisoani pelottaa/ahdistaa antabuksen aloittaminen, olen itsekin kauhuissani ja tiedän, että tulen tuon lääkkeen takia vielä stressaamaan erittäin paljon. Kotona nyt ei ole tapana käyttää alkoholia ruoanvalmistuksessa, mutta jos jossain elintarvikkeessa onkin jotain mikä voi aiheuttaa reaktion. Kuinka paljon lisätyötä minulta vaaditaan, että saan talouden ruokalistan ns. turvalliseksi. Mitä jos toinen lääkkeestä huolimatta juo. Pitääkö minun nyt keskustella myös vanhempieni kanssa puolisoni juomisesta.

Ja on hienoa, että puolisoni perhe haluaa myös auttaa. Huomaan vain, että he yrittävät auttaa samalla tavalla kuin minä yritin pari vuotta sitten. Eli mahdollisesti avusta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Olen yrittänyt kertoa, että mikä tapa ei ole aikaisemmin auttanut ja miten itse tällä hetkellä yritän auttaa. Yritän kertoa, että toista ei saa pakottamalla luopumaan alkoholista vaan halun pitää lähteä itsestä. Olen yrittänyt kertoa, että yön pimeinä tunteina puolisoni myöntää, että haluaa lopettaa. Mutta samaan aikaan hänestä huokuu epävarmuus siitä, että pystyykö siihen ja uskooko kukaan häneen.

Olen itse vasta ymmärtänyt, että en saa puolisoani raittiiksi vain koska haluan ja rakastan, niin perseestä kuin se onkin. Ja tiedän, että puolisoni perhe ei myöskään saa häntä raittiiksi uhkailemalla tai pelottelemalla. En vain tiedä onko minua ymmärretty siellä toisessa päässä. En tiedä ymmärtävätkö he, että tässä on alkoholin lisäksi myös masennusta, epävarmuutta ja itseinhoa ilmassa. Osittain toki alkoholin aiheuttamaa, mutta taustat tietäen voisin lyödä vetoa, että näillä on juuret lapsuudessa.

Toivon ja rukoilen, että huomenna kun tulen kotiin, niin toinen sanoo, että on aloittanut antabuksen. Uskoisin, että pelko reaktiosta saisi toisen pitämään korkin kiinni.

7

Olet päässyt jo todella pitkälle ajattelussasi ja oivaltanut sen, minkä oivaltamiseen pahimmillaan saattaa mennä 20-30 vuotta.
Joo, sen lisäksi, ettet saa puolisoasi väkisin raittiiksi, et tosiaan myöskään saa hänen perhettään tajuamaan sitä, mitä yrität kertoa. He hakkaavat päätään seinään varmaan vielä pitkään tuossa “pakkoraitistusprojektissa”.

Muista pitää huoli omista voimistasi ja jaksamisestasi. Jossain ketjussa joku totesi mainiosti, että jossain vaiheessa on pakko päättää menettääkö rakastettunsa vai oman mielenterveytensä, koska vaikka toista rakastaisi kuinka, häntä ei pysty pelastamaan itseltään.
Ajattelin tehdä lauseesta huoneentaulun muistuttamaan, miten lähellä olin itse tuhoutua suhteessani.

8

Hei,
On tosi hieno asia että tilanne selkiintyisi ja saisit rauhaa omille ajatuksille, eikä koko ajan ole toisen olo mielessäsi.

Pohtiessa jos pitää omille vanhemmille kertoa asiasta. Jos on hyvä turvallinen suhde niin itse kyllä kertoisin tilanteen, siellä olisi ehkä turvaverkko mitä sinä tässä tarvitsisit.Sillä tavalla olen omalta kohdalta huomannut että se on kannattanut, ennen sitä oli kyllä ihmeen voimakas häpeäntunne mikä esti kertomasta.

Hoitohenkilökunnalla on tietoa mitä reaktioita on tiedosssa ja mitä kannattaa varoa. Tee vaikka lista mitä kaikkea haluat tietää.

Kaikkea hyvää ja iso halaus! Pidä huolta itsestäsi :slight_smile:

9

Se olis kolme viikkoa vierähtänyt. Kolme viikkoa sitten puoliso otti ensimmäisen kerran antabusta ja söikin kuuliaisesti lääkettä viikon ajan. Antabuksen aloitti, jotta hänen perheensä pitäisi suut kiinni ja jättäisi hänet rauhaan. Ei siis mikään ihanteellinen lähtötilanne, mutta alku kuitenkin. Heti kun lääkkeen syöminen loppui, alkoi itsellä pieni epäilys ja pelko.

Pikkasen piti tökkiä kepillä jäätä ja kävi lopulta ilmi, että puoliso ei halua antabusta syödä vaan haluaa todistaa itselleen, että alkoholi jää omalla tahdonvoimalla. Ymmärrän puolisoani kyllä. Hänelle on aina ollut tärkeää, että hänen perheensä arvoistaisi häntä. Yksi syy juomiseen on ollutkin tämän arvostuksen puute ja nyt hän yrittää ansaita sen.

Kuitenkin takaraivossa kalvaa pelko ja pieni ilkeä ääni huutaa, että kohta kaikki on taas niin kuin ennen. Tiedän, että tämä kolmen viikon selvä jakso on hieno suoritus, olemme ainakin minun mielestäni olleet kotona iloisempia ja puolisollani ei ole ollut ongelmia perheen kanssa. On ollut ihanan rauhallista ja normaalia.

Mutta. Pelosta ja epäilystä ei pääsekään ihan helposti eroon. Varsinkin, kun tietää, että viimeisimmän antabuksen ottamisesta tulee kaksi viikkoa perjantaina, joten vaikutusaika alkaa olla finaalissa, ellei jo loppunut. Kaapista löytyy edelleen olutta, kylläkin 0,0%,. Mietityttää vaan, että muuttuuko se väkevimpiin. Pääkoppa sanoo, että pitää taas alkaa varautumaan uusiin valheisiin ja pettymyksiin.

Haluaisin ihan kauheasti jättää nämä pelot ja ahdistukset taakseni, vaikka vain aika voi nämä asiat korjata. Odotan sitä hetkeä, että voisin puolisoni kanssa keskustella näistä epävarmuuksista, peloista ja luottamusongelmista, jotka alkoholi on tuonut suhteeseen. En vain tosiaankaan tiedä miten asian ottaa esiin ilman, että toinen pahoittaa mielensä ja pahimmassa tapauksessa alkaa kantamaan sitä alkoholia jälleen kotiin.

Pitää yrittää pysyä positiivisena ja olla tyytyväinen, että vaikka puolisollani oli tänään palkkapäivä, antabuksen vaikutus alkaa olla nollissa, niin hän toi silti kotiin alkoholitonta olutta. Päivä kerrallaan. Toivottavasti tämä kolmen viikon aikana löytynyt kotirauha säilyy vielä pitkän aikaa.

10

Niinhän siinä kävi, että puoliso maistoi kaljaa viikonloppuna. Tämä ei ollut itselle vielä maailmanloppu, koska 7-8 tölkin sijaan tuli otettua yksi. Ei ideaalista, mutta ok. Puolison perheelle tämä oli maailmanloppu. Siitä huolimatta, että he olivat aikaisemmin sanonut, että viikonloppuna voi ottaa pari, ei se ketään haittaa.

Siitähän sitten käynnistyi heidän välilleen kolmas maailmansota, siihen vedettiin kaikki mukaan ja löysin itseni keskeltä paskamyrskyä. Ymmärrys alkoi loppumaan. Varsinkin kun puolisoni juomisen takana on hänen perheensä ja epäreilu tapa, jolla he kohtelevat puolisoani. Tilannettahan ei helpota, että he kaikki työskentelevät samassa yrityksessä.

Puolisoni perhe ei selvästikään osaa käsitellä puolisoani eikä ymmärrä, että temperamenttinen ihminen ei rauhoitu sillä, että hänelle huudetaan takaisin ja haukutaan. Puhelimessa käyty riita siirtyi kotiovellemme, heitettiin oikein bensaa liekkeihin. Heitin heidät pihalle mesoamaan, koska oma jaksaminen ei enää riitä heidän välien selvittelyyn ja en nyt halua häätöä kaiken tämän lisäksi.

Olen kolme vuotta puhunut puolisolleni, että vaihtaa työpaikkaa. Nyt hänen sisaruksensa ilmoittivat, että työsuhde loppuu koska eivät jaksa enää riitelyä. Riitelyhän voisi loppua, jos he vain opettelisivat keskustelemaan keskenään ja kunnioittamaan toisiaan. Taloudellisestihan tämä on paha juttu. Laskuja tulisi maksaa ja opiskelijalla ei nyt liikaa ole rahaa käytettävänä. Mutta olen silti yllättävän positiivinen. Alkujärkytyksen jälkeen ymmärsin, että tämä voisi olla se uusi alku meille. Irroittaudutaan kaikesta myrkyllisestä ja aloitetaan alusta. Onhan puolisoni kuitenkin liiton jäsen ja hänen alallaan riittää töitä.

Nyt vaan kauhulla seuraan, että mitä tämä tekee puolisolleni. Tämä on hänelle varmasti kova paikka, kaikesta huolimatta perhe on hänelle erittäin tärkeä ja hän on ollut kymmenen vuotta samassa paikassa töissä. Onneksi minulla on pari päivää vapaata tiedossa, niin voidaan pestä jälkipyykki rauhassa ja toivottavasti puolisoni näkee tilanteen vielä joku päivä positiivisena.

11

No tilannehan eskaloitui nopeasti. Riita sisarusten kanssa sai puolisoni tarttumaan pulloon melkoisella voimalla ja oma jaksaminen taisi tulla nyt päätökseen. Toisen julmat sanat, haukkuminen, huutaminen ja syyttäminen alkaa nyt riittää.

Sydän yrittää keksiä vielä syitä miksi jäisin suhteeseen, mutta pää huutaa, että ansaitsen paljon parempaa.

Kaksi päivää pelkkää riitelyä takana ja kaikki menee jälleen saman tutun kaavan mukaan. Pieni ääni päässä, luultavasti juuri sydän sanoo, että kyllä toinen nyt tajuaa, olethan erosta puhunut jo koko päivän. Järjellä kuitenkin kun ajattelee, niin viimeiset vuodet ollaan menty samaan tahtiin. Riidellään, heitetään ero kortti pöytään, riidellään kahta kauheammin, sovitaan ja viikon päästä aloitetaan sama kierros uudestaan.

Nyt vaan alkaa voimat loppumaan. Stressin ja ahdistuksen takia en ole syönyt yli vuorokauteen mitään. Olen ihan loppu ja tässä mielentilassa pitäisi jaksaa tehdä kouluhommia ja hakea töitä.

Haluan erota ja samaan aikaan haluan pitää toisesta kiinni. Miten tämä on näin vaikeaa? Luulisi, että tämä on täysin selvä tilanne. Pakene ja lujaa. Jostain muualta on pakko löytyä parempi elämä.

Pelkään, että romahdan kokonaan. Pelkään, että muualta ei löydy mitään parempaa. Tai, että en ansaitse parempaa. Välillä toivon, että voisin vaan kadota. Lähteä pois ja jättää kaiken. Pelkään, että toinen romahtaa, että hänen elämänsä lähtee syöksykierteeseen eikä siitä ole paluuta.

Tiedän mitä kannattaisi tehdä, mutta samalla en tiedä mitä tehdä. On vaan niin avuton olo.

12

Niin tuttua ja ajatukset hyvin samanlaisia… sen minkä itse olen huomannut, on että riitely aiheesta on varsin turhaa, siis oman jaksamisen takia. Uskon, että alkkis itse kyllä tietää, mitä ajattelen miljoonannesta repsahduksesta, on ehkä itsekkin pahoilla mielin, ja riitely vain pahentaa sitä itsesyytöstä, ja oravanpyörä jatkaa juoksuaan. En toki silittele päästä, kerron tiukkoja faktoja sopivilla hetkillä, mutta en huuda enkä vi***ile…tai ainakin pyrin siihen. Tiedän kyllä miten kovin sen toisen naama taas ärsyttää, kuinka se ei tajua?!? mutta riitely vain pahentaa omaa mieltä, eikä itse asiaa auta yhtään. Eipä auta tämäkään lähestymistapa, mutta itsellä on helpompaa. Fakta kun vain on, että ei siinä auta mikään mitä joku toinen ihminen tekee, tai jättää tekemättä… vain itse alkkis on se, joka voi asian muuttaa. Uhkaillahan ei saisi, jollei ole uhkausta valmis toteuttamaan, mutta uskon, että eniten toinen SAATTAISI alkaa asioita todella miettimään, kun huomaa, että muu perhe jatkaa vaan elämää, ryyppyputkista huolimatta…ei täyttä välinpitämättömyyttä, mutta tukea, kun toinen aidosti tarvii, ja muulloin itsestä huolehtimista…omien juttujen tekemistä. Hiljalleen alkkis jää kaikesta kivasta perheen yhteisestä tekemisestä pois, ja ehkä sitten itsekkin havahtuu, että me pärjätään omillammekin…jollei sitten satu ne kuuluisat silmät avautumaan… sitä odotellessa, mutta kyllä jokainen sen viimeisen niitin tarvitsee, ennen kuin on valmis luovuttamaan… olise sitten mitä hyvänsä. Voimia!!

13

En tiedä mikä on pahempaa. Puolison jatkuva ryyppääminen vai se ryyppäämisen aloittaminen kuukauden raittiuden jälkeen. Aikaisemmin olin jo oikeasti pääsemässä siihen mielentilaan, että en välitä enää toisen tekemisistä, haukkumisesta tai ilkeistä sanoista.

Nyt tilanne lähtee taas nollasta. Kuukauden ajan sain nauttia sen ihmisen seurasta, jota rakastan ja jonka kanssa haluan tulevaisuuden. Kuukauden aikana luottamus alkoi rakentua pikkuhiljaa, sain nauttia pikkujoulut puolison kanssa ilman häpeää ja olin oikeasti onnellinen.

Sitten puolisolla kasaantui paineet, tuli työstressi, perhe ja miljoona muuta syytä/tekosyytä vastaan joka sai sen korkin väännettyä auki. Ensin sanottiin, että oli eräänä päivänä maistanut kaljaa, salassa tietenkin. Samalla alkoi salailu, rahat katosi, mutta missään se ei näkynyt ja iloinen ihminen muuttui vihaiseksi. Tiesin heti, että missä mennään. Ja heti kun asiasta kysyi, niin huutamista ja haukkumista sain takaisin.

Nyt sitä sitten taas miettii, että mitähän sitä tekisi. Pelkästään ajatus lähtemisestä sen hetkellisen onnellisuuden jälkeen tuntuu pahalta. Mutta toisaalta jääminen tähän tilanteeseen tuntuu aivan yhtä pahalta. Ajatus, että jäisin kuuntelemaan tätä haukkumista ja halveksuntaa hetkeksikään tuntuu mahdottomalta.

Haluaisin niin kovasti vain uskoa, että kyllä se toinen taas kohta tajuaa. Ymmärtää miten se juominen vaikuttaa meidän molempien elämään. Ymmärtää, että mitä kaikki tuo haukkuminen ja halveksunta vaikuttaa minun itsetuntoon.

14

Miten muuten selvitä puolison salassa ryyppäämisen kanssa? Alkaa käydä kunnon päälle nämä toisen katoamis temput. Puhelimeen ei vastata, viestit luetaan mutta mitään ei tule takaisin ja kotiin tullaan sitten joskus ja väitetään, että mitään ei olla otettu vaikka se voidaan todeta valheeksi heti kun katsoo toista. En tiedä minne puoliso katoaa. Meneekö lähi pubiin vai onko jossain muualla.

Viha vaihtuu kauheaksi huoleksi siitä, että onkohan toinen edes elossa ja jos tästä huolesta mainitaan, niin syytöksiä tulee niskaan. Olen useaan otteeseen sanonut, että jos on pakko juoda, niin tekisi sen edes kotona. Vaikka vihaisinkin katsella sitä juomista, näkisin kuitenkin, että toinen on elossa. Ei tarvitsisi pelätä, että on jossain katuojassa tai lähi pubissa haastamassa riitaa.

Lisäksi jos itse näkisin sen juomisen saisin vahvistusta ehkäpä sille päätökselle lähteä ja jättää tämä luku elämässä taakse. Nyt oma mieli alkaa myös tehdä tepposia ja havahdun ajatuksiin ‘ehkä toinen on vaan lenkillä’ ja alan kyseenalaistamaan sitä voinko edes uskoa itseeni ja olla itselleni rehellinen.

15

Voimia. Neuvoa en osaa, mutta luepa noita pitkiä ketjuja muiden kokemuksista, noista näät hieman tulevaisuuttasi. Aika harvoja ketjuja joissa se juoja on raitistunut, muutamia sellaisia, ja joissakin niistä liitto on jatkunut onnellisena. Sitten on ketjuja, joissa puoliso on jäänyt vierelle, yrittänyt voimansa loppuun ja jäänyt puhkiväsyneenä viereen katsomaan kun toinen juo itsensä kuoliaaksi. Sitten on niitä ketjuja joissa puoliso on jossakin vaiheessa tajunnut ettei mahda mitään toisen juomiselle, ainut kenet voi pelastaa on itsensä - ja tietenkin ne lapset jos sellaisia on jo kuvioissa. Aika monissa tapauksissa ero ottaa koville, mutta jonkin aikaa eron jälkeen ihmiset ovat ihmetelleet miksi pysyivät suhteessa niin kauan. Tuossa ne vaihtoehdot näyttäisi olevn näiden ketjujen perusteella. Minä lähdin, ja juova ex joi itsensä kuoliaaksi pari vuotta sen jälkeen. Mietin silloin pitäisikö minun kokea tuosta syyllisyyttä, mutta sitten mietin, että juova oli kehittänyt riippuvuutensa jo paljon ennen minua, ja monet muutkin kuin minä oli yrittänyt häntä pitää raittiina. Yritin aikani ja sen jälkeen pelastin itseni, nyt elän tasapainoista ja onnellista elämää. Surullaistahan se on, ja jossain vaiheessa olin ihan varma, että jos vain vielä tiukemmin yritän ja enemmän rakastan, niin raitistuu. Nyt ymmärrän paremmin, vain ne raitistuvat jotka itse sitä haluavat, haluavat tehdä ihan mitä vaan ettei tarvitsisi enää juoda.

16

Vuodenvaihde on jo pitkään ollut minulle melko ankeaa aikaa. Kaikki jakavat someen miten ihana vuosi on ollut ja miten varsinki se oma puoliso on tehnyt vuodesta merkityksellisen. Samalla miettinyt omaa vuotta, kaikkia kotona käytyjä taisteluja, jotka aina pyörivät alkoholin, rahan ja petettyjen lupauksien ympärillä.

Varsinkin tämä vuosi on ollut raskas. Osittain sen takia, että vasta myönsin itselleni toisella olevan ongelma ja taistelut on muuttunut rankemmiksi sen myötä. Syksy oli helvettiä kaikin puolin ja usko on mennyt tänä vuonna useammin kuin koskaan ennen. Silti tässä on pysytty. Taistelua on jatkettu aina syystä tai toisesta, vaikka olisinkin ollut valmis luovuttamaan.

Viime vuosina olen sortunut jakamaan kulissi kuvan someen aina tähän aikaa vuodesta. Vakuuttanut itseni ja muut siitä, että kaikki on hyvin. Että sitä yhtä suurta ongelmaa ei ole kotona. Tänä vuonna en ole jakanut kulissi kuvaa someen tai hehkuttanut sitä kuinka puolisoni on tehnyt elämästä ihanaa viime vuoden aikana.

Ehkä vuoden päästä. Sain joululahjaksi raittiin joulun ja raitis meno on jatkunut myös välipäivinä ja jatkuu tänään. Kerrankin jostain keskustelusta ja riidasta oli hyötyä ja puoliso jätti sen alkoholin. Samalla jäivät ne tutut valheet, joita kuulin päivittäin ja mystiset katoamiset kun toinen meni salaa ryyppäämään.

Edelleen elän pelko perseessä (näin kauniisti sanottuna). Kuinka pitkään korkki pysyy tällä kertaa kiinni? Miten voin itse vaikuttaa toisen raittiuteen? Miten olla se tukeva puoliso, jota toinen tarvitsee? Emme ole ikinä osanneet keskustella tärkeistä asioista, joten joudumme molemmat opettelemaan uusia asioita.

Uskallan kuitenkin uskoa toiseen. Uskallan hieman luottaa, että ehkä se tästä. Toivon, että korkkia ei enää aukea ja jos (ja kun) aukeaa, niin se suljetaan nopeasti.

Toivon, että kaikilla on parempi vuosi ja vuosikymmen tulossa. Toivon, että kulunut vuosi on tehnyt meistä vahvempia ja olemme valmiimpia kohtaamaan tulevat haasteet ja taistelut.

17

Toivottavasti puolisosi saa pidettyä korkin kiinni ja todella itse tahtoo alkaa taistella raittiuden puolesta ja sitä myös todella tavoittelee. Monestihan, ainakin meillä taitaa mennä niin, nämä selvät kaudet on lähinnä todistelua itselle ja ennen kaikkea muille, että pystyy selvänä olemaan, että voi sitten taas myöhemmin juoda, kun eihän hän pitkään aikaan ole juonut… rauhoitetaan tilannetta ja valehdellaan utselle että kaikki on hyvin ja ongelmaa ei ole. Näen itseni myös tuossa, ikuisena haaveilijana paremmasta, mutta aina se matto lentää jalkojen alta kerta toisensa jälkeen pahemmin… joku viisas kerran sanoikin, että jos päättää jäädä, hyväksyy myös sen, että näitä repsahdukdia saattaa tapahtua ja omalla kohdallani ainakin uskon, että tuo pelko ei katoa persuuksista koskaan, vaikka ihme tapahtuisikin… en toki väitä etteikö toivoa olisi, ei kai tässä rinnalla muutoin kukaan olisikaan, ja toivon että teillä tämä vuosi on toivoa ja mahdollisuuksia täynnä! Taistelu on kova, mutta hyvät ajat auttaa jaksamaan! Koita sinäkin nauttia niistä hyvistä hetkistä ja elä siinä hetkessä. Koita olla murehtimatta tulevaa ja tee asioita mitkä ovat tärkeitä ja onnea tuovia sinulle! Kaikella on tarkoituksensa ja aikansa, näin uskon. Hyvää vuoden alkua ja voimia!!

18

25 päivää kesti raittiutta. 25 ihanaa päivää. Sit pakka hajos. Töissä paineet kasvoi, perheen kanssa tunteet kuumeni ja sanoin väärän sanan väärällä hetkellä. Kolmatta päivää yritän tässä nyt rauhoitella puolisoa. En edes ole jaksanut nalkuttaa alkoholista, kunhan saisi toisesta kaiken vihan pois.

Itsekin kiehun. Olen niin vihainen, että työpaikan asioiden takia olen taas se, joka joutuu kuuntelemaan haukkumista. Katsomaan toisen käsittämätöntä riehumista. Olen niin äärettömän vihainen puolisoni perheelle. Miten ei olla lähes 30 vuodessa opittu, että toinen ei rauhotu sillä, että sanotaan rauhotu. Toinen ei kuuntele järkeä tai oikeestaan ei kuuntele ollenkaan, kun on vihainen. Tekisi mieli sanoa niille muille, että tulisivat tänne katsomaan minkä paskamyrskyn käyn läpi, kun eivät osaa käsitellä omaa perheenjäsentä.

Ja tästä olen kuitenkin puhunut. Viimeksi tänään ennenkuin kaikki meni taas päin honkia sanoin, että eivät nyt olisi ollenkaan yhteydessä, koska rauha saavutettiin, mutta puolisono tuntien se menee heti kun kuulee yhden väärän sanan. Tästä pyynnöstä/kehotuksesta/käskystä ei sitten välitetty paskaakaan.

Ihmettelen kyllä miten itse olen vielä kasassa. Sunnuntai oli helvettiä, eilinen ei ihan niin paha ja tänään oli hetken tilanne ok, kunnes räjähti ja taas ollaan helvetissä. Kai sitä ihminen vaan tottuu tähänkin. Tai ehkä tilanne on vaan niin tuttu, että tiedän, että toista on nyt turha alkaa moralisoimaan tai syyttämään. Puhuminenkin on vähän siinä ja siinä… Kunhan tilanne rauhoittuisi, niin voisin alkaa puhumaan, että miltä minusta taas tuntuu. Voitaisiin taas miettiä, että mitäs de alkoholi oikein tekeekään ja onko se oikein purkaa viha sille, jota sitä ei ole ansainnut.

Sunnuntaina oli lähellä, etten olisi soittanut virkavaltaa rauhoittamaan tilannetta. Onhan siitä jo kuitenkin vuosi kun poliisit viimeksi kävivät täällä. Toisella lähti vaan niin lapasesta. Oli niin vihanen. Sisaruksilleen ja vanhemmilleen. Ei siis minulle, vaikka niin väittikin ensin. Mutta kerta he eivät ole täällä, niin minä olen syypää muiden tekoihin ja sanoihin.

Ja nyt taas ihmettelen, että koska oikein opin. Koska saan kerättyä itseni kasaan ja sanottua, että nyt riitti. Nytkin ehkä päällimmäisenä ajatuksena pitäisi olla, että kenelle soitan, kenen sohvalle menen punkkaamaan. Mutta ei. Päässä pyörii, että miten saan toisen rauhoittumaan ja toivottavasti naapurit ei häiriinny toisen mesoamisesta. Alan pitämään itseäni tyhmänä, kun mietin muita enkä itseäni. Vaikka minuun sattuu myös.

19

Voisi tosiaan olla hyvä idea poistua paikalta. Aikuinen ihminen on itse vastuussa tunteistaan ja miten niitä köäsittelee tai purkaa. Ei sinun tehtäväsi ole saada miestä rauhoittumaan; otat ihan liikaa vastuuta hänen tunteistaan. Toisekseen alkoholisteilla on usein kausia, tietty sykli, jolloin juotatus alkaa nostaa päätään. Moni on itse kirjoitellut, että 3 viikkoa raittiina menee, sitten paine kasaantuu ja etsimällä etsitään syytä ja haastetaan riitaa, jotta voisi lähteä juomaan. Tuo ratkeaminen sopisi hyvin siihen teoriaan.
Miehen pitää itse hoitaa sairauttaan, etsiä siitä tietoa ja kun olo huononee, hakea apua retkahduksen estämiseen. Et ehkä sitä ainakaan vielä usko, mutta vaikka olisit miten päin ja käyttäytyisit miten, tukisit. olisit pakalla tai et olisi, niin juomista et pysty estämään. Joskus näissä oikeasti auttaa se, että sanoo, ettei minun tarvitse kuunnella tuota ja lähtee pois paikalta. Ei sun tarvitse maksaa siitä, millaisia miehen sukulaiset on tai syyllistyä.
Oma ex-mies käyttäytyi välillä kuin täysi mulkku ja puhuinkin siitä, että miksi mun pitää siitä maksaa jos hällä oli paska lapsuus ja epäonnea elämässään, kun omakin lapsuus oli kamala. Mies myönsi, että väärinhän se on, muttei kyennyt muuttamaan käytöstään tai lopettamaan juomista.
Puolison ei tarvitse hyvittää/korvata muiden aiheuttamaa mileipahaa, kärsimystä tai vaille jäämistä tai niiden nimissä olla moukaroitavana henkisesti ja fyysisesti. Minäkin jotenkin siihen sorruin ja siedin ihan liikaa ja lopulta tilanne vaan paheni.
Rajojen vetäminen on vaikeaa, jos on lapsesta saakka syyllistetty kaikesta ja tottunut olemaan muita varten ja sillä ansaitsemaan olemassaolon oikeutuksen tai rakkautta. Mulla on ollut kova homma opetella juuri noiden rajojen vetämistä, etten suostu kynnysmatoksi.

Tavallaan muuten se tunteiden tunnistamisen ja käsittelyn ja niiden sietämisen opettaminun tai siinä tukeminen olisi erittäin tärkeä vanhmepien homma kun lapsi on ihan pieni. Moni meistä ei ole saanut mitään apua siihen vaan jäänyt pienenä yksin tai komennettu häpeämään tunnemyrskyssään… ja seuraukset näkyy. Nykyvanhemmilla on paljon parempi ote jo siihen. Mutta et sinä oikein pysty siinä aikuista miestä auttamaan suoraan sanottuna. Humalaisen kanssa varsinkin voi riidellessä käydä tosi huonosti.

Teillä oli kiva pätkä raittiutta. Oma asunto auttaa paljonkin, jos jatkaa suhdetta alkoholiongelmaiseen. Siinä tulee juuri se hyvä mahdollisuus poistua omaan rauhaan ja turvaankin. Ja juova voi sitten pohtia käytöstään ja rauhoittua tai juoda lisää, miten vaan tykkää. Alkoholismi on vaikea sairaus, raskas juovalle itselleen ja läheisille myös.

20

Vaikka tiedän tämän, on silti voimaannuttavaa kuulla tämä joltain toiselta. Tuli juuri otettua ehkäpä se ratkaiseva askel tällä polulla.

Tilanne karkasi liikaa käsistä ja poliisit hakivat puolisoni säilöön. Aamulla päästävät pois. Saa toinen ainakin selvittää päänsä ja selviämisasemalta lähettävät sairaanhoitajan keskustelemaan puolisoni kanssa.

Tiedän millainen paskamyrsky tästä alkaa puolisoni veljien kanssa. Mutta en jaksa välittää. Minun ei tarvitse nyt kuunnella huutamista ja katsella kun toinen tuhoaa itsensä lisäksi myös minut. Saan aamuun asti aikaa miettiä miten kohtaan toisen seuraavan kerran. Onko toisella enää oikeutta tulla yhteiseen kotiin. Soitanko puhelimen yhteystiedot läpi ja etsin itselleni ja eläimille uuden väliaikaisen kodin. Irtisanonko nykyisen asunnon vuokrasopimuksen.

Minua hävettää. En tiedä kuitenkaan, että häpeänkö sitä, että jouduin turvautumaan virkavaltaan. Vai sitä, että elättelen toiveita, että tämä aukaisee toisen silmät lopullisesti. Vai häpeänkö, että naapurit varmasti kuulivat ja näkivät kaiken.

Haluaisin vaan kadota, juosta karkuun. Unohtaa viime vuodet ja aloittaa alusta ilman tällaista taakkaa.