Koska uskaltaa hengittää?

Kotikanava
21

Jos vuokrasopimus on molempien nimissä ja /tai mies kirjoilla asunnossa, häntä ei voi estää siihen tulemasta. Jos omalta osaltaan irtisanoo vuokrasopimuksen, oma vuokranmaksubvelvoite loppuu sitten irtisanomisajan jälkeen.

Häpeää tietysti häivähtää mieleen, mutta eihän sinulla ole mitään hävettävää. Meistä jokainen tekee valintoja elämässään sen hetkisellä järjellä ja miehen mokat on taas hänen oma asiansa, eikä niistä tarvitsisi häpeää tuntea. Vaikeaa se joskus on.

Olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa. Mulla oli useinssa ihmissuhteissa ajatus tai tarve jotenkin olla hirmuisen hyvä ja kun miesystävä tai ystävä haukkui ja valitti kuinka on kokenut kovia ja ihmiset on kohdelleet huonosti häntä, todistaa etten minä ainakaan niin tee tai hyvittää jotenkin, antaa se rakkaus mitä vaille toinen on jäänyt… Eikä se auta. Kynnysmatoksi muuttuu ja toinen ei edes arvosta sitä rakkautta vaan alkaa halveksua ja kohdella entistä huonommin.

Voihan ihmiset hiukan eheytyä rakkauden voimalla hyvässä ihmissuhteessa, mutta yritykset “korjata” toinen rakkaudella ei kyllä onnistu. Mun entinen mies oli katkera verottajalla, vanhemmilleen ja ties kenelle. Se antoi tekosyyn juoda ja temppuilla, kohdella minua huonosti ja piittaamattomasti. Mutta kun oikeasti ei anna. Ihminen ei vaan suostu ottamaan vastuuta elämästään ja itsestään juuttuessaan syyttelemään ja keksimään tekosyitä ja siten pilaa tämän päivän, ihmissuhteensa ja kaiken. Masennus, päihdeongelma tai vaikka kivut vaikuttaa elämään ja tekee kiukkuiseksi. Tulee munkin oltua täykeä tai tyly, joskus ilkeäkin, mutta tiedostan koko ajan, ettei siihen ole oikeutta, siis kaataa sitä syyttömien niskaan ja olen pyytänyt näitä anteeksikin.
Katkeruus on iaka hankala juttu, kun siinä kantaa menneet paskat koko ajan tähän hetkeen syömään ilon ja onnen mahdollisuudet. KAi niitä tuntemuksia useimmille joskus tulee, mutta ainakin minä yritän pyristellä niistä irti. Vai mitä järkeä olisi mahdolliselle uudelle puolisolle kostaa exän aiheuttamat hankaluudet? Tai vanhempijen laiminlyönnit? Itseään siinä lopulta tuhoaa. Minä olen ottanut hankaliin asioihin ja ihmisiin ihan fyysistä etäisyyttä, koska huomasin, etten oikein muuten pääse henkisesti irti.

Ei meidän kummankaan tarvitse joutua maksumieheksi hyvottämään jonkun kokemia vääryyksiä tai katselemaan niillä perusteltua ryyppäämistä. Vaikeuksissa toista voi tukea, mutta elämä ei saa pyöriä toisen ongelmien ympärillä ja olla sitä, että joutuu hiipimään sukkasillaan ja varomaan, ettei nyt ärsytä, josta toinen ratkeaa juomaan tai ottaa oikeuden vetää turpaan. Nämä katkerat ihmiset on usein mestareita syyllistämään ja sitomaan sillä tavalla itseensä. Ja siihen lankeaa vähän mun kaltaiset jeesus-syndroomaiset helpoiten, kun tuntuu, että joku velvollisuus on pelastaa kaikki ja koko maailma. Mun piti jo lapsena kuunnella isän murheita, koska muuten hän tappaa itsensä ja kun tämä toimintamalli on juntattu mileen jo ala-asteikäisenä, on pikkusen työläs siitä vapautua, mutta onnistuu se pikkuhiljaa.

Selvittele tosiaan vaihtoehtoja ja mieti mitä tehdä. Ja pidä huolta itsestäsi. Välttämättähän mies ei pysty eikä halua sinua tukea, jos palat loppuun tai sairastut ja siksi omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on tärkeää ja siihen on oikeus, vaikka sitten jollain tapaa suhdetta jatkaisitkin tai et ainakaan heti jotenkin pääse irti siitä henkisesti.

22

Alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että tämä elämä ei ole elämää. Poliisien käynti, ihana ihminen sosiaalipalvelun puolella ja oma aika on saanut minuun uskoa ja taistelutahtoa. Haluan taistella itseni puolesta. En tiedä vielä miten, mutta haluan taistella.

Järkytyin kun tajusin, että miten ihanaa on keskustella ihmisen kanssa, joka oikeasti välittää tunteistani ja kuuntelee minua. Mitään uutta en sinäänsä kuullut, mutta silti ne sanat ja keskustelut saivat jotenki silmät avautumaan uudella tavalla. Sain uudella tavalla uskoa itseeni ja siihen, että kaikki järjestyy. Oli ihanaa muutenkin puhua jonkun kanssa, jolla ei ole tunne sidettä minuun. Oli lohduttavaa kuulla, että on ok vaikka en heti juoksisi parisuhteesta pois. Vanhempani ja ystäväni olisivat heti kehottamassa minua lähtemään.

Puolisoni pääsikin sitten putkasta vähän aikaisemmin kuin olin ajatellut. Kömpi eilen kotiin. Tänään sitten yritin keskustella, mutta eihän siitä mitään tullut. Yllättävää… Ei ainakaan näyttänyt putka reissu avaavan yhtään silmiä. Ihan uskomatonta.

Nyt sitten putki on viikon jatkunut, puolison isä alkoholistina laittaa bensaa liekkeihin ja saa toisen kierrokset kasvamaan. Kieltämättä pakko sanoa, että alkaa usko nyt loppumaan. Vaihtoehtona on turvakoti ja vanhempani. Turvakotiin ei saa viedä lemmikkejä, joten se ei ole sopiva paikka minulle. Vanhempani alkavat kysellä, siihen ei kuole, mutta en jaksaisi alkaa heidän kanssaan käymään tätä läpi. Ystäväni ei kyselisi, mutta kaikilla lemmikkejä, joten omien vieminen on oikeastaan mahdotonta.

Tämä päivä on ollut toivoa, pelkoa, ahdistusta, epäuskoa, vihaa, pettymystä ja turhautumista täynnä. En tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Alan henkisesti valmistautumaan siihen, että kerään itseni ja menen vanhemmilleni. Ajatuskin hävettää ja kauhistuttaa, mutta sekin on parempi kuin tämä helvetti joka kotonani on.

23

Hei, tuo on jo ihan riittävä alku; sulla on halu. Keinoja löytyy pikkuhiljaa ja apua. Voi olla että pikkuhiljaa rakennetut ratkaisut on kestävämpiä ja toimivampia.

En tiedä, minkä verran olet miehen kanssa ollut vanhempiesi kanssa tekemisissä tai viettänyt aikaa. Usein kuitenkin lähipiiri on huomannut jo jotain ongelmia ja tavallaan tietää enemmän kuin mitä itse luulee, mutteivat hienotunteisuuttaan ole asiaa puheeksi ottaneet. Onko sun mahdollista vanhempien luona pyytää, etteivät tenttaa liikaa, että olet väsynyt ja kerrot tarkemmin myöhemmin?

Jospa motivaatiota ja voimaa antaa myös lemmikit. Niiden on yhtä kurjaa olla riitaisaassa ja pelottavassa kodissa kuin ihmisenkin ja itsehän ne eivät itseään voi pelastaa. Tarvitset tosiaan lepoa ja rauhaa, niin ajatus alkaa kulkea kirkkaammin ja ehkäpä vaan huomaat jonain hetkenä, että nyt tiedät mitä haluat tehdä. Jonkinmoinen aikalisä siis.

(Jostain muuten luin, että kun vierailee puolisoehdokkaan kotona, kannttaa kiinnittää huomiota ilmapiiriin ja miten ihmiset siellä toisiaan kohtelevat ja miten toisilleen puhuvat, koska se sama malli saattaa suhteen jatkuessa jotenkin tulla omaan kotiin. Varsinkin kriiseissä ihmisillä on taipumus alkaa ratkoa ongelmia tai tunnetilojaan kotoa opituilla malleilla. Ne tulevat kuin selkäytimestä. Samahan se on lasten synnyttyä; voi ihan säikähtää, että päätöksistään huolimatta on kuin oma äitinsä ja käyttää samoja lauseita ja tapoja ja vaatii työtä ja asian tiedostamista katkaista se ketju.
Mun kohdalla tuo piti paikkansa; mitä vaikeampaa oli, sen varmemmin ex-puoliso joi kahta enemmän ja vetäytyi mykkyyteen juuri samoin, miten heillä lapsuudenkodissa tehtiin. Muita keinoja ei ollut; viina mykkyys ja väkivalta. Itse saatoin huutaa, uhkailla lähtemisellä jne. Valitsemalla tuon miehen lavastin omaan elämääni lapsuudenperheen tavallaan uudelleen, mikä on aika surullista ja näin jälkeenpäin vähän huvittavaakin.)

Voimia sinne! Et suinkaa ole ainoa, jolla näitä hankaluuksia on, mutta eteenpäin pääsee kyllä, kun alkaa olla itsensä puolella ja hakee apua!

24

Odotitko, että puolisosi “silmät avautuisivat”? Miksi ajattelit niiden avautuvan? On mahdollista, että ne eivät koskaan avaudu sillä tavalla, kuin sinä odotat. Älä loukkaannu, tunnen suurta myötätuntoa sinua kohtaan, koska olen itse alkoholistin läheinen.
Minä myös odotin, “yritin keskustella”. Nyt, kun erosta on kulunut kohta kaksi vuotta ja näen asioita vähän etäämpänä, ymmärrän helpommin omaa sairastamistani jota en huomannut silloin kun elin alkoholistin lähellä.
Omaan sairastamiseeni kuului vahvasti kontrollointi, ylimielisyys alkoholistia kohtaan = olin “parempi” kuin hän, läheisyyden välttely, toisaalta syytin häntä tunnekylmyydestä. Olin hirveä marttyyri ja valittaja. Elin sillä tavalla omaa elämääni vuosikaudet. Olin uhri. Olisin joka päivä voinut valita toisin, mutta en tehnyt niin. Aina löytyi syitä, niin kuin alkoholistillakin juomiseen. No, ne minun syyt sitten loppuivat kun jaksaminen loppui totaalisesti. Olin vähällä menettää mielenterveyteni, itseni. Se oli pelottavaa. Oli pakko kääntää katse itseeni ja huomata. Ja mitä huomasin? Huomasin, että ensinnäkään ei ollut parisuhdetta. Ei ollut suhdetta ollenkaan. Kaksi toisiaan vastaan taistelevaa ihmistä. Kävin itse pohjalla. Se pohjalla käyminen pelasti minut. Hain apua itselleni, en miehelle. Hän ei apua halunnut. Aikuinen ihminen saa päättää. Suomessa voi juoda itsensä hengiltä. Riippuvuussairaudet on vaikeita. Saahan täällä myös syödä itsensä hengiltä, olla käyttämättä verenpainelääkkeitä vaikka verenpaine hipoisi taivaita. Itseään saa kohdella kaltoin. Itseään saa myös kohdella hyvin, saa rakastaa itseään. Minä valitsin sen. Ja se on kannattanut. Toivon sulle ennenkaikkea voimien loppumista. Silloin voit kohdata jotain kaunista. Suurella myötätunnolla, lämpöä päivääsi.

25

Jatkan hieman. Kun huomasin, että ei ole parisuhdetta, huomasin myös muuta. Minulla ei ollut itseeni minkäänlaista suhdetta. En yhtään tiennyt, millainen ihminen olen. Olin niin tottunut elämään toisten kautta. Alkoholistikodin kasvatti olen. On ollut antoisaa opetella itseä. Antaa itselle mahdollisuus onneen. Ja se onni ei tule toisista ihmisistä, vaikka toki he tuovat minun elämään paljon. Se onni nousee minusta itsestä. Se on ollut iso oivallus minulle. Ja myös se, että mitä toimia minun täytyy tehdä, ihan konkreettisia asioita arkipäivässä, jotta olen tyytyväinen.

26

Näinhän se on. Meilläkin minä yritin “keskustella” lukemattomia kertoja alkoholistimieheni kanssa. Ne olivat kerta toisensa perään vuorosanoja myöten liki samanlaisia näytelmiä, joissa vaadin, että asioiden täytyy muuttua tai lähden ja mies lupasi “vähentää” ja “yrittää”, koska haluaa olla kanssani. Näistä ei tietenkään seurannut mitään. Puolisot ja läheiset yrittävät loputtomiin takoa järkeä juopon päähän, muuttaa häntä… Menee usein kauan, että ymmärtää, ettei se onnistu ja siihen ei ole oikeuttakaan. Kuka ottaa kissan lemmikiksi ja yrittää nalkuttamalla ta huutamalla muuttaa sen koiraksi?
Jos ihminen haluaa juoda, hänellä on siihen oikeus. Riippuvuusairauden hyvä kuva on Juice Leskisen viimeiset sanat, kun hän lähti ambulanssilla viimeiselle reissulleen sairaalaan. “Anna viiniä”. Ei huolta terveydestään, ei kysymyksiä, tuleeko puoliso katsomaan, haluaako nähdä lapsiaan. Ei, viini oli se, mitä hän kipeimmin siinä(kin) kohtaa halusi. Luultavimmin hänenkin kaikki vaimonsa ja muut läheiset ovat yrittäneet kovasti houkutella hoitoon ja auttaa, väkisin. Tämänkaltaisia tilanteita on hyvin paljon.

Minusta jotain toivoa on, jos ensimmäinen keskusteluyritys johtaa avoimeen keskusteluun ja juova haluaa lähteä hoitoon ja sitoutuu siihen. Muu on pelleilyä ja ajan ostamista. Tietysti samoin kuin juopolla on oikeus juoda, on läheiselläkin oikeus jäädä siinen. Ei sitäkään kukaan estä, siihen voi jäädä vaikka koko loppuelämäkseen; läheistäkään ei voi väkisin auttaa. Minäkin tiedän sen ja hyväksyn, vaikka täällä ajoittain vähän tökinkin sekaan omia kokemuksiani ja ajatuksiani. Ehkä ne on jotakuta auttaneet, tänne hakeutuminen on kuitenkin jo askel siinä, että läheinen voi huonosti ja kaipaa muutosta, samoin kuin tuonne loettajiin kirjoittavat alkoholiongelmaiset. Käykääpäs sielläkin lukemassa muuten! Monien ketjuissa näkyy vuosien kamppailu viinan kanssa ja siltikin retkahduksia voi tulla. Raitistuminen ei välttämättä onnistu, vaikka ihminen sitä itse haluaa ja hakeutuu hoitoon. Jos halua ei ole, niin eikö ole aika selvää, ettei siitä mitään tule? Valittavaksi jää sitten haluaako ja kestääkö elää sitä katsellen vai tekeekö itse muutoksen omassa elämässään ja lopettaa nämä väkisin raitistamiset tai eroaa ja alkaa keskittyä omaan elämäänsä.

Ei se ole mitenkään erikoista, ettei “silmät avaudu” sillä tavalla kuin itse toivoo. Miksi pitäisikään toisaalta? Putkat, katkot, hoidot, potkut, häädöt, hukatut lompakot, tappelut, hirveät krapulat, haima- ja maksatulehduksetkaan ei välttämättä mitään muuta. Ne voi olla osa alkoholisoituneen ihmisen elämää, hänen arkeaan ja monella tosiaan onkin. Meillä ihmisillä on niin eriliaset ajattelutavat, arvot ja elämät muutenkin. Jollekin lihominen on katastrofi, jollekin ei. Joku haluaa tuhlata rahansa, joku hankkia omaisuutta.Joku asuu mieluummin vuokralla, eikä missään nimessä halua 30v kiviriippaa asuntolainasta, toinen pitää vuokraa hukkaan heitettynä rahan, kun samalla voisi maksaa omaa. Ihmisillä on oikeus elää haluamallaan tavalla ja sen hyväksyminen voi olla joskus vaikeaa, mutta lopulta se on itselle helpoin tie ja vapauttavaa.

27

Tärkeää on kysyä itseltä, mitä minä haluan? Ja ihan miettiä sitä vastausta. Minä en eron jälkeen löytänyt vastausta. Meni pitkän aikaa, että jotakin löysin. Joku saattaa kysyä, miten tuen puolisoa raittiudessa? Minä vastaisin, että älä ajattele koko asiaa. Mitä se “tukeminen” oikeen on? Miten toimin jos “tuen”? Minun “tukemiseni” lyhyillä kuivittelujaksoilla oli, että hiippailin omassa elämässäni ja käyttäydyin niin että ajattelin puolisoni pysyvän tyytyväisenä. Huh huh mitä näytelmää. Elämä ei virrannut vapaasti koskaan. Tottakai kaikki päättyi retkahdukseen. Ja miksi pitää asua yhdessä, että ylipäätään on suhde? Minulla oli hirveä tarve pitää puoliso lyhyessä hihnassa, siinä lähellä. Toistin tiedostamattani omaa lapsuuttani. Asuimme erossakin pätkiä. Niinäkin aikoina hän ja hänen juopottelunsa oli koko ajan minun mielessä ja odotin, että ihme tapahtuisi ja hän “huomaisi” jotakin. Mitä ajanhukkaa.
Kysyisin läheisiltä ja samalla itseltäni, että mitä teille tarkoittaa kunnioitus parisuhteessa, yleensäkin ihmissuhteissa? Vastaan omasta puolestani. Minulle se tarkoittaa sitä, että pysyn riittävän etäällä toisen ihmisen omasta tilasta. Kykenen näkemään hänet erillisenä ihmisenä. Sitä, että kunnioitan hänen vapauttaan elää elämäänsä niin kuin hän haluaa. Parisuhteessa voi keskustella, että “mitä meille kuuluu”, “millainen meidän parisuhde on”. Mutta kannattaako keskustella, jos se on yksipuolista. Onko se keskustelua. Minä olen tehnyt kovasti töitä sen asian kanssa, että ymmärrän, että jokaisella tosiaan on ne omat ajatukset ja mielipiteet. Minullakin omani. Minä voin puhua vain omasta puolestani. Ja voin elää vain omaa elämääni. Täytyy hyväksyä sellainenkin asia että omat lapsenikaan eivät elä niin kuin minä haluaisin. Hekin ajattelevat omilla aivoillaan.
Väistämättä tapahtuu alkoholistin kanssa sellainenkin asia, että sitä ikään kuin alkaa ajatteleen “ei tuo tajua”, “miksi se ei ymmärrä”. Sitten ihmetellään syvästi. Eräs toipunut alkoholisti sanoi kerran minulle, että häntä loukkasi suunnattomasti juovana aikana se lyttäys, tottakai hän tajusi koko ajan mitä teki. Sairaus on sairaus. Jos ei edes ajattele olevansa sairas, onko silloin mitään mitä hoitaa? Minä ainakaan en ajatellut olevani sairas. Olin omasta mielestäni äärimmäisen pitkäpinnainen ymmärtäjä, toisten sietikin ihmetellä, miten minä oikeen jaksan vuosikaudet katsella juoppoa. Kyllä minä olin omahyväinen. Nyt kun ajattelen, puolisoni lähtiessä reissuilleen, olin helpottunut. Olihan etäisyys taattu, tavallaan “rauha maassa”. Saatoin myös itse tällöin keskittyä täyttämään omaa tyhjyyden tunnettani syömällä herkkuja. Toipuminen kun alkoi, katosi lisäkilotkin.

28

Alkoholisti- tai muuten tunnevammaisessa perheessä kasvaneet on usein kuin kameleontteja, tuntosarvet tarkkana aistivat tilanteita ja pyrkivät muutumaan juuri sellaisiksi, mitä kulloinenkin tilanne tai ihminen odottaa tai tarvitsee. Oma minä voi olla aika vieras ja häilyvä, koska sille ei ole ollut tilaa kehittyä, on jotenkin aina pitänyt olla muita varten. Parisuhteeseenkin sitten menee jotenkin valheellisena, tarjoilee sitä, mitä toinen tarvitsee ja jättää kertomatta omat toiveensa ja tarpeensa, piilottaa itsensä.
Onko ihme, että se puoli sitten tulee vaikkapa alkoholistipuolisolle yllätyksenä, eikä ole ollenkaan sitä mitä hän halusi tai luuli saavansa? Aikansa toista hyysättyään usein ärtyy, turhautuu ja alkaa vaatia omaa osuuttaan, eikä sitä saa, tietenkään, koska koko suhde on perustunut valheelle. Äitini muuten toisteli usein “pitäisihän se nyt ymmärtää” eli muiden olisi pitänyt olla ajatustenlukijoita ja tehdä hänen toivomiaan asioita ilman että niitä on koskaan edes mainittu. Itse jotenkin käsitin, että eihän tuommoinen voi toimia, koska ihmiset nyt haluaa niin eri asioita ja tottavie yritin kertoa toiveistani omassa liitossani, mutten tullut lainkaan kuulluksi. Tyydyin siihen aina aikani ja yritin puhua uudelleen. Olin vaan valinnut puolison, joka on lukossa ja joka on kyvytön ja haluton pohtimaan mitään. Ja niinkuin kirjoitit, yksinpuhelu parisuhteen tilasta ei ole keskustelua ja sitä kautta se on turhaa.

Mulla on vieläkin paljon työtä itseni kanssa. Jotain omaa olen löytänyt, miettinyt arvojani ja pyrkinyt elämään niiden mukaan. Helmasyntini on liika vatvominen ja mulla toimii välillä sen syrjään työntäminen jollain yksinkertaisella tekemisellä. Neulon jotain, minkä taatusti osaan tai suristelen saumurilla vanhoista pyyhkeitä siivousrättejä tai kävelen. Tai jotain. Olen löytänyt itselleni mielisia vapaa-ajan touhuja ja saanut niistä onnistumisia.
Toipuminen on pitkä tie ja tunteet vaihtelee. Olen ollut raivoissanikin ja itkenyt. Suututti pitkään, että viimeisessä yhteisasumisessa lemmikki oli nuori ja sille kehittyi käytösongelmia. Ne jäi mun ongelmaksi ja juoppo jatkoi iloisesti ryyppäilyään. Kyllä näissä lemmikitkin kärsii, tulee muuttoja ja muutoksia riitojen ja muun paskan lisäksi. Selvittelin pitkään omia rahaongelmia ja lemmikin ongelmia ja omaa päätäni ja noissa kaikissa on edelleen työmaata.
Tämä kaikki ei minua tuhonnut, eikä tuhoa, vaikka tuossa suhteessa kadotin itseäni sen vähän, mitä olin ehtinyt lapsuuden jäljiltä eheytyä sitä ennen. Mullehan lyötiin jo lapsena tehtävä tukea isää, kuunnella huolia ja itsemurhauhkauksia ja se helvetin “tukeminen” valui joka ihmissuhteeseen; olin tukipuhelin kaikille tutuille, mutten kelvannut mihinkään hauskaan mukaan. Ja nyt en “tue” ketään. Hakekoon pönkkänsä ammattiauttajilta. Sen sijaan jos sitä hyvää ja tukea virtaa ihmissuhteessa molempiin suuntiin, niin sehän on se normaali, vastavuoroinen tilanne. Se on vähän itsensä pakenemistakin, jos keskittyy toisten ongelmiin ja sitä kautta välttelee omiin kipukohtiinsa katsomista. Sattuuhan se alkuun, on tyhjää ja kipeää, mutta pikkuhiljaa hyviä hetkiä ja hyviä päiviä alkaa olla ja iloa. Kiitollinen tietyllä tapaa olen siitä, että menin tässä niin loppuun, että ymmärsin tarkastella koko elämääni ja muitakin ihmissuhteita uudelleen ja se romahdus oli kumminkin ihan uuden alku. Maailmassa on vaikka mitä kivaa, mitä tutkia, oppia ja nähdä. Omaa luovuutta voi löytää, tasapainoisempia ystävyyssuhteitä ja sen oman tavan elää.

29

[quote=“väsynytPuoliso”]
Tämä päivä on ollut toivoa, pelkoa, ahdistusta, epäuskoa, vihaa, pettymystä ja turhautumista täynnä. En tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Alan henkisesti valmistautumaan siihen, että kerään itseni ja menen vanhemmilleni. Ajatuskin hävettää ja kauhistuttaa, mutta sekin on parempi kuin tämä helvetti joka kotonani on.[/quote

Hei,
toivon että sinulla on ollut voimia saada muutosta alulle. Joo hävettää, ja kauhistuttaa, mutta kukaan muu kuin sinä ei huolehdi sinusta. Voin omasta kokemuksesta sanoa että tämä on rankkaa. Kunhan pääsee alkuun niin vähitellen näkee asiat oikeammissa mittasuhteissa.
Paljon voimia, ja kaikkea hyvää sinne!

30

No niin, kiitos kaikille, jotka on jaksanut laittaa viestiä, niiden lukeminen tässä tilanteessa on oikeasti auttanut minua, antanut voimaa tehdä asioille jotain, mutta samalla myös olen tuntenut ymmärrystä, sillä voimme varmaan olla samaa mieltä siitä, että helppoahan tämä ei ikinä ole, varsinkin kun koko tunteiden kirjo käydään päivittäin läpi useaan otteeseen…

Viime viestini jälkeen, oikeastaan 2-3 tuntia sen jälkeen, lähdin turvakotiin. Tilanne riistäytyi kädestä ja kotona minun ei ollut enää turvallista olla. Päätös oli minulle vaikea. Odotin, että toinen sammuu ja poistuin sitten asunnosta. Soitin ensin sosiaalipäivystykseen, sitten nollalinjaan ja lopulta turvakotiin. Yksi paikka onneksi löytyi ja pääsin pois kotoa. Eläimiä en voinut ottaa mukaan ja heidän vuoksi olin vielä valmis jäämään kotiin. Turvakodin päivystäjä sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi, että ainut oikea asia, jonka voin itselleni tehdä, on lähteä pois.

Nopeasti pakkasin hieman vaatetta, tietokoneen, lompakon, laitoin eläimille ruokaa, jotta selviävät seuraavaan päivän ja soitin taksin. Turvakodissa vasta havahduin, että kuinka huonosti asiat ovat, kuinka väärin on, että minä joudun pakenemaan toisen ryyppäämisen ja pahoinpitelyn vuoksi. Kuinka väärin on, että minä olen mustelmilla ja toinen sai jäädä kotiin eläimieni kanssa.

Turvakodissa vietin lopulta 2 yötä. Sain siellä keskustelu apua, vertaistukea, rohkeuden ottaa yhteyttä vanhempiini ja aikaa miettiä seuraavia askeleita. Nyt olen vanhemmillani, lemmikit ovat minun kanssani täällä ja minua ei suoraan sanottuna yhtään kiinnosta mitä toinen tekee, mistä saa rahat alkoholiin, ei kiinnosta vaikka polttaisi koko asunnon. Minä ja eläimet olemme turvassa. Olisin mielelläni jäänyt turvakotiin pidemmäksikin aikaa, mutta en voinut jättää lemmikkejä yksin väkivaltaisen alkoholistin seuraan. Pääasia kuitenkin on, että kotiin en palannut.

Vanhempani eivät tiedä koko tilannetta. En ole heille jaksanut kertoa ja minusta on tavallaan mukavaa, että asioiden vatvomisen sijaan saan käännettyä ajatukseni muualle, tehtyä kouluhommia ja tehtyä suunnitelmaa oman hyvinvoinnin kannalta. Ja kieltämättä ahdistaa hieman kertoa mikä tilanne kotona oikeasti on ollut, kun pelkästään ’pitkään jatkuneen riitelyn’ vuoksi vanhempani jo ehdottavat, että josko muuttaisin pois. Voi toki olla, että he ovat paremmin perillä asoioista, mutta kunnioittavat yksityisyyttäni.

Mutta joo, huomenna soittelen sosiaalitoimistolle, laitan asuntohakemusta menemään ja selvittelen käytännön asiat. Kunhan saan asumiskuvioni selville, aloitan käynnit perheväkivalta klinikalla. Käyn siellä sitten puhumassa kuluneista vuosista ja hakemassa eväät tämän tilanteen käsittelyyn ja haen voimia, joista on toivottavasti apua minun parantumiseen.

Olen yrittänyt puolisoltani kysyä, että mitä tekee asuntomme kanssa. Lähteekö vaiko jää. Yhtään selväjärkistä vastausta en ole saanut kolmessa päivässä, sillä toisen putki on edelleen päällä. No eihän se minun elämääni vaikuta, helpottaisi vain muuttoani. En haluaisi poliisien kanssa käydä pakkaamassa tavaroitani laatikoihin…

Olen myös puolisolleni ilmoittanut, että osoitteen vaihdon ei tarvitse tarkoittaa eroa. Jos hän hakeutuu hoitoon. Jos hän lopettaa alkoholin käytön. Jos hän ymmärtää, että hän on juomisellaan aiheuttanut minulle henkisiä ja fyysisiä vammoja. Jos hän ottaa vastuun teoistaan eikä syyttäisi muita, niin sitten voimme mahdollisesti miettiä suhteen jatkamista. En tiedä tuleeko tämä tapahtumaan, mutta se ei ole tärkeää. Tärkeää on, että minä ja eläimet saamme turvallisen kodin ja että minä pääsen käsittelemään nämä asiat ja aloittamaan oman parantumiseni.

Järkyttävää, että vasta nyt herään tilanteeseen, vaikka tästä on minulle puhuttu aikaisemmin. Välillä en voi uskoa, että jouduin turvautumaan turvakotiin, että jouduin oikeasti pakenemaan omasta kodistani keskellä yötä. Olen kyllä ikuisesti kiitollinen turvakodille, siellä olleille työntekijöille ja niille ihmisille, jotka olivat vertaistukenani. Vaikka olin siellä vain hetken, niin sain sieltä enemmän voimia kuin vuosiin.

Minua pelottaa ja jännittää tuleva, mietityttää kaikki käytännön asiat, mutta en ole aikoihin ollut näin innoissani siitä, että saan oman elämäni takaisin.

31

Hienoa, että sinä ja lemmikit olette nyt turvassa! Vaikka turvakodissa muuten on hyvä olla, saattaa ahdostaa kovastikin lemmikkien tilanne. Voihan päihtynyt ihminen joko tahallaan kostoksi tai vahingossa lemmikkejä vahingoittaakin (kaatua päälle, äkkipikaistuksissaan potkaista jne). Nyt olette kaikki turvassa ja saat levätä ja suunnitella tulevaa.

Pikkuhiljaa sen oman elämän saa takaisin. Asoiden käsittely mielessään vie aikansa ja itselleen saa antaa siihen aikaa. Ainakin minulla tunteet helahteli katkeruudesta ja vihasta suruun ja sitten taas iloon omasta rauhasta ja innosta siihen mitä kaikkea mukavaa vielä voikaan olla edessä.
Ajatuksesi kuulostavat hyvälle mun korvaan. Omat opiskelut ja muu kannattaa hoitaa. Liian helposti oma elämä jää jotenkin telakalle vaikeassa suhteessa ja valitettavasti se alkoholisti harvoin on apuna tai tukena myöhemminkään. Kuitenkin omat tutkinnot, työ ja opiskellut taidot ja työkokemus on sitä omaa ja jää itselle vahvuudeksi, eikä niitä kannata uhrata missään ihmissuhteissa. Eikä kysymys ole pelkästään taloudellisesta puolesta vaan taidoista, itsetunnosta ja omien touhujen kautta muodostuvista verkostoista ja ystävyyssuhteista. Alkoholistin kanssa liian helposti elämä supistuu ja kiertyy aina vaan tiukemmin kotiin ja sen liikaa juovan ihmisen ympärille.

Ota vastaan kaikki apu minkä saat, selviät tuosta kyllä. Alkoholisteja on Suomessa n. 400 000. Ja varmaan jokaisella on muutama läheinen eli alkoholiongelma koskettaa isoa osaa suomalaisistakin. Kyllä näistä voi selvitä ja moni selviääkin.
yle.fi/aihe/artikkeli/2015/01/2 … riippuvuus

Toiveikasta alkanutta viikkoa!

32

Tämä on kyllä yhtä tunteiden vuoristorataa. Yritän olla kuuntelematta tunteitani tällä hetkellä, niiden aika on sitten kun pääsen nousemaan taas omille jaloilleni, antaa järjen johdatella nyt hetken aikaa.

Aamusta aloitin jo asioiden hoidon, tein asuntohakemuksen ja sovin tapaamisen sosiaalityöntekijän kanssa, jotta saadaan selvyyttä raha-asioihin. Hän auttaa minua myös uuden asunnon saamisessa, sillä minun on melkoinen kiire saada oma koti. Työhaastattelussakin kävin, ensin olin varma, että siitä ei tule mitään, mutta haastattelun jälkeen olin hieman surullinen kun piti palata taas todellisuuteen.

Tuntuu, että puolisonkin kanssa alkaa tämä seuraava askel hahmottua. Tai siis sain häneltä jonkin muun vastauksen, kuin ‘anna x €’. Olen viimeiset 3,5 vuotta huolehtinut toisen puolesta kaiken, joten on vaikeaa tehdä yksin se päätös, että minä lähden nyt ja toinen saa ottaa itse vastuun tekemisistään. Tämän vuoksi olenkin nyt useamman päivän yrittänyt saada toisen ymmärtämään, että hänen pitää nyt tehdä päätös asumisestaan. Tänään olen mm. kuullut kuinka hän haluaa asua yhdessä, pyytää kotiin, ehdottaa yhteisen halvemman kodin etsimistä, katuu repsahtamistaan jne. Lyhyen puhelun aikana hän jopa myönsi, että hänen pitää miettiä minne muuttaa ja miten saa asunnon (luottotiedot ja rahat kun ovat menneet…)

Kertaakaan ei ole kuitenkaan pyytänyt anteeksi tai myöntänyt tehneensä väärin kun kävi käsiksi. Yhtään anteeksipyyntöä ei ole kuulunut. Itse saan katsella mustelmiani päivittäin, miettiä henkisiä vammojani ja toinen ei tunnu olevan edes kiinnostunut. Hän saattaa toki olla siinä uskossa, että meillä on vielä yhteinen tulevaisuus, vaikka olen useaan otteeseen ilmoittanut ehtoni suhteen jatkumiselle. Ja mielestäni tekojensa sekä alkoholismin myöntäminen on hyvä paikka aloittaa. Enkä sitä anteeksipyyntöä aio toiselta kalastella.

Kunhan nyt käytännön asiat saisin järjestykseen. Olisi huomattavasti helpompaa tehdä päätökisä ja ajatella omassa kodissa, jossa olisin vain minä ja eläimet. Tämä vanhempien nurkissa oleminen tuntuu vain niin tilapäiseltä, hyvässä ja pahassa. Ihanaa, että minulla on paikka missä olla, mutta ei tämä ole koti. Tämä ero/asumusero ei tunnu mitenkään todelliselta, kun tiedän, että olen väliaikaisesti muualla, mutta en tiedä vielä minne menen seuraavaksi.

33

[/b]

34

Väsynyt puoliso, onko asunto vuokra-asunto? Onko vuokrasopimus sinun nimissäsi, molempien vai miehen? Eikö se riitä, että sanot sen irti omalta osaltasi? Silloin kuukauden kuluttua sinun vuokranmaksuvelvoite päättyy. Ehkä sosiaalityöntekijä osaa neuvoa.
Miehen asia on homnata oma asunto tai odottaa, että tavarat kannetaan ulos. Minä aikanaan lupasin auttaa omaa miestäni asunnon hommaamisessa ja muussa. Arvaapa vaan arvostiko? Ei, vaan teki elämästäni helvetin viimeisten kuukausien ajaksi. Ei maksanut osuuttaan vuokrasta, eikä antanut mun edes nukkua. Kannattaa ottaa huomioon, että toinen voi reagoida aika eri tavoin, mitä luulee. Eikä puhelinliittymiä tms kannata jättää hänen käyttöönsä, jos luottotietohomman takia ne on sun. Pahimmillaan laskut on hirveät, jos vaikka maksaa puhelimella pitsoja sun muuta.

Ainoastaan raitistunut alkoholisti näkee ja myöntää virheensä, edelleen juova jurnuttaa katkerana suhteen aikana ja myös sen jälkeen. Elämä on paskaa, se on aina muiden syy, eron jälkeen lisänä syyttely, että hänet on hylätty. Omaa osuuttaan, suhteen aikaista yksin jättämistä ja kaltoinkohtelua ei nää.
Kun olet jo kohdannut väkivaltaa, on hyvä, jos miestä pakosta tavatessa mukana on muita. Eron ollessa käsillä, pahemman väkivallan riski on suurin. En tarkoita pelotella, mutta varovaisuus on hyväksi. Kun hänellle alkaa valjeta, että olet tosiaan lähdössä, juominen saattaa lisääntyä ja raivo. Meillä näin kävi ja pelkäsin todella. En juuri lemmikin takia ja huonon rahatilanteenkin, keksinyt paikkaa minne mennä.

Mies on aikuinen ihminen. Jos se pysyy hengissä ja osaa hoitaa asiansa ryyppyreissujen aikana, kyllä hän pystyy asiansa hoitamaan, kun siihen ryhtyy.

Toivottavasti saat asunnon pian ja pääset laittamaan omaa kotia. On ihanaa saada se oma rauha ja turva. Voitte lemmikkien kanssa nukkuakin kaikessa rauhassa, ei humalaista mökää, ei raivoa tai vääntymistä kotiin keskellä yötä kolinan ja oksentelun kera.

Olette kai suht nuoria? Miehellekin tekee oikeasti hyvää alkaa ottaa vastuu itsestään. Toisen asioiden hoitaminen ja passaaminen on karhunpalvelus ja sillä edesauttaa toisen pysymistä avuttomana tai sellaiseksi muuttumista! Mitä kauemmin tämä jatkuu, sen vaikeampi tämän aikuisvauvan on oppia huolehtimaan itse omat asiansa. Se hyvä tarkoitus kääntyy aika äkkiä huonoksi. Eikä siitä oikein tule kunnollista parisuhdetta. Älä tunne suotta syyllisyyttä liiaksi, tai velvollisuudentuntoa!

Saisitpa pian tiedon asunnosta! Pidän peukkua, että löytyvä kämppä on vielä kivakin!

35

Jatkan vielä omaa kokemusta. Toivottavasti jollekkin on apua. Olen siis läheisriippuvainen ja paljon kauemmin kesti minun suhteeni, yli 20 vuotta, jonka aikana sairastelin ja käyttäydyin juuri niinkuin alkoholistikin. Se on hassua huomata näin jälkikäteen. Pisti tuolla silmään semmoinen, että ryyppyputken jälkeen “yritetään keskustella”. Meillä saattoi olla useamman viikon putki, jonka aikana minä odotin marttyyrina kotona kynsiäni teroitellen. Olin kuin painekattila. Voi meidän lapsiraukkoja. Onneksi teillä ei ole lapsia. Lapset kyllä kärsivät. No, kun putki oli ohi, tuli minun mielestä aika “keskustelulle”. Joskus myös alkoholistin mielestä, ehkä hänellä oli vain eri motiivit kuin minulla. Esimerkiksi seksi. Meidän “keskustelut” oli semmoisia että mies “myönsi”, “lupasi yrittää”. Minäkin “lupasin yrittää”. Tänä päivänäkään minulle ei ole valjennut, mitä me tarkalleen ottaen lupasimme “yrittää”. Joskus mies lupasi “vähentää” eli joi salassa itseltäänkin. Minä olin sitten vainoharhainen hullu, kun väitin että hän oli juonut. Välillä sellaiseksi itseni tunsinkin. Välillä käyttäydyinkin niin. Kun painekattila oli purkautunut, tai niinkuin ajattelin silloin, olimme saaneet “keskusteltua”, seurasi lyhyt suvantovaihe eli voimien keruuvaihe. Mies sinnitteli ja ehkä joi salaa, minä kyräilin ja epäilin. Tässä vaiheessa, jos joku olisi ehdottanut keskustelua, olisimme taatusti kieltäytyneet siitä kumpikin. Sinnittely/kuivitteluvaiheen aikana ei saanut miehelle mainita sanaa alkoholi eikä minulle saanut puhua mieheni juomisesta/alkoholismista. Näin minä siis elin elämääni todella pitkään. Ja nyt kun luen näitä kertomuksia, välillä nousee tunteet pintaan voimakkaasti. Voi kun joku pelastuisi, pelastaisi itsensä. Sitä toista ei voi pelastaa.

36

Minusta tuntuu, että jollei ole jo läheisriippuvainen, sellaiseksi alkaa muuttua suhteessa alkoholiongelmaisen (tai yhtä lailla pahemmin mielenterveysongelmaisen/persoonallisuushäiriöisen) kanssa. Elämä muuttuu niin kummalliseksi ja se epävarmuus ja valehtelusta seuraava epäluulo saa ajatukset kiertämään kehää. En tiedä oliko meillä tilanne erilainen jossain määrin vaiko ei. Siinä vaiheessa kun erillään asuttiin, mulle olisi se juominenkin ollut ok, jos ex-puoliso olisi ollut valehtelematta ja olisi nähdessä ollut selvä. Sovittu, että nähdään nyt ja seuraavan viikonlopun ryyppää. Loukkaavintahan siinä oli se, että töihin vääntyi kyllä parilla korjaavalla ja oli siellä juomatta, mutta mulle teki ikäviä temppuja ollen umpikännissä, kun jossain oli luvannut itse auttaa. Viimeisenä oli yritys olla kokonaan juomatta, että olisi nähty, mitä muita ongelmia sen juomisen alle peittyy ja onko meillä mitään yhteistä tai edes kivaa yhdessä. Siinä yhteydessä oli samaa vainoharhaiseksi hulluksi syyttelyä ja koska halusin kaivaa totuuden esiin, olenko oikeasti todella niin sekaisin, kaivoin salaa taskuja ja roskiksia hänen kämpässään etsien “todistusaineistoa” ja kun sitä löytyi kauppakuittien muodossa ja otin asian puheeksi, mies suuttui ja ongelma oli mun kyttääminen, ei se salaa juominen. Olisin siinä vaiheessa toivonut, että olisi vaan sanonut, että lopettaa raittiuskokeilun…
Ei näissä ole oikeasti mitään järkeä. Valehtelu tekee vainoharhaiseksi ja se elämä on muutenkin ihan kamalaa. Juopolla on asiat suht hyvin; juominen ja toisaalta ehkä säännöllistä seksiä, joku joka huolehtii ja tekee kotityöt ja jonka nalkutuksen ja kyttäämisen syyksi voi juomisensa laittaa.
Eniten järkyttää, millaiseksi itse siinä muutuin, enkä lopussa edes tuntenut itseäni millään tavalla. Olin joskus ollut iloinen ja kiinnostunut vaikka mistä… Pikkuhiljaa ystävyyssuhteet katkesivat, kun ei ollut voimia niihin satsata, omat harrastukset jäivät, olin väsynyt, vihainen, masentunut.

En usko “vähentämiseen” tai “yrittämiseen” enää. Juominen joko loppuu suht heti ja ihminen hakeutuu hoitoon tai sitten mikään ei muutu. Vähentäminen on pelkkää pelleilyä ja ajan ostamista. Alkoholisti joka siitä puhuu, ei aio, eikä halua alkoholista luopua.

Tietysti sitä voi itselleen uskotella, että rakastaa ja siksi jää. Huolehtii ja sietää. Mutta ei se taida oikein sitä olla. Rakkaus virtaa vapaana, rakkaus ei kontrolloi, ei huuda, ei halveksu. Toisaalta se alkoholistinkin suurin rakkaus on viina. Eihän rakkaus jätä toista yksin, ei aseta aina juomista ja ryyppykavereita etusijalle, rakkaus ei valehtele. Jospa siinä ei niin kumpikaan rakasta vaan hädissään roikkuu ja tunteet on sääliä, syyllisyyttä, häpeää ja vääränlaista riippuvuutta. Rakastavat ihmiset haluavat toisilleen hyvää, viihtyvät toistensa seurassa ja kunnioittavat toisiaan, Ovat rehellisiä ja kumpikin tukevat toista vaikeuksissa ja kannustavat pyrkimään kohti omia unelmia. Siihen tarvitaan kaksi itsensä tuntevaa ihmistä, jotka seisovat omilla jaloillaan. JOskus muuten mietin, että mun ja ex-miehen suhde oli kahden rikkonaisen ihmisen hyvään pyrkinyt mutta helvetiksi muuttunut yritys. Kaksi jalkapuolta kietoutui toisiinsa ja yritti semmoisena rujona muodostelmana jotenkin nilkuttaa eteenpäin. Kummankin olisi pitänyt hoitaa itsensä kuntoon (vähän kuin hankkia jalkaproteesi) ja sitten köpötellä vajavin kykyinemme rinnakkain, mutta jonkinlaisin omin jaloin kuitenkin.

Nooh, se menneistä tällä erää. Näitä on kyllä ihan hyvä välillä pohtia jälkeenpäinkin.

37

Meillä on onneksi vuokra-asunto, tavallaan itsekin ymmärrän miten helposti, eroa ajatellen, meillä on asiat kun ei ole yhteistä omaisuutta juurikaan (huonekalut ja lemmikit ovat minun), omistusasuntoa tai lapsia. Vuokrasopimuksen purkuun riittää, että minä irtisanon asunnon, jos toinen ei sitä tee, siirtyy maksuvelvollisuus hänelle automaattisesti ja minä voin ottaa lusikkani pois koko sopasta. Mutta asioista tekee hankalan luonteeni ja ne positiiiviset tunteet toista kohtaan. Minua on aina sanottu kanaemoksi, olen ala-asteikäisestä pitänyt huolta läheisistäni ja ystävistäni ja se ei ole tässä 20 vuoden aikana muuttunut mihinkään. Ystäväni ja perheeni osaavat hoitaa asiansa, joten olen kaiken ‘kanaemo energian’ kohdistanut puolisooni. Ja vaikka puolisoni kanssa en ole jutellut viime päivinä paljoakaan, niin tieto siitä, että toinen oli vihdoin raahautunut töihin ja itkenyt sisaruksilleen siellä satuttaa. Tällä haluaisinkin juuri tukahduttaa kaikki tunteet siksi aikaa, että saan asiani hoidettua. Pelkään, että itse ns. repsahdan ja otan sen toisen avosylin takaisin.

Turvakoti aukaisi silmäni sille, että asuntooni en voi enää yksin palata. Vaikka vaikuttaakin puolison sisarusten mukaan siltä, että tilanne alkaa rauhoittumaan, en aio ottaa sitä riskiä, että minulle tapahtuu jotain. En usko, että toinen on lopettanut ryyppyputkeaan tai hyväksynyt, että minä olen oikeasti nyt lähdössä. Ja koska alkoholi tekee maailman kultaisimmasta ihmisestä väkivaltaisen hirviön, niin en tiedä mitä hän minulle tekisi jos menisin nyt asuntoon yksin pakkaamaan tavaroitani.

Olemme molemmat alle 30-vuotiaita, joten koko elämä on vasta edessä. Ainakin tilastojen mukaan. Puolisoni sisarukset ovat kyselleet, että enkö jäisi nykyiseen asuntoon, että kunhan toinen aloittaa hoidot, niin siihen on helppo sitten palata. Olen samaa mieltä siitä, että viimeistään nyt toisen on pakko ottaa vastuu omasta elämästä ja raha-asioista. Vaikka alkoholiongelmaa ei olisikaan ollut, niin on erittäin kuluttavaa elää ihmisen kanssa, joka ei osaa käyttää rahaa ja ei ymmärrä, että mitä kaikkee siihen oman talouden pyörittämiseen vaaditaan. Puolisoni muutti suoraa isänsä luota minun luokse. Ei ole ikinä asunut yksin ja joku on aina järjestänyt hänen asiansa. Heikkoina hetkinäni muistutan itseäni, että nyt teen toiselle oikeasti palveluksen, vaikka siltä se ei aina tunnu.

Kuulostaa tutulta. Alkoholista ja sen käytöstä voidaan keskustella vain kun näitä riitoja ja ryyppyputkien aiheuttamia ongelmia selvitetään. Muuten aihe siivutettiin tai siitä nousi suurempi huuto ja riita. Minä myös suljin koko alkoholismin pois mielestäni. Jos päässä kävikin ajatus, että pitäisikö siitä puhua, niin se ajatus kuoli heti, koska ‘kotona on nyt rauhallista, miksi muuttaa tilannetta?’ Siitä lähtien kun olen alkanut keskustelemaan asiasta avoimesti sosiaalityöntekijän kanssa olen ymmärtänyt, että tämäkin on sitä henkistä väkivaltaa. Se ei ole normaalia tai oikein, ainakaan minun mielestäni, että minä en voi parisuhteessa toiselle sanoa kaikkea mitä haluan, koska pelkään jatkuvasti mitä siitä seuraa. Olen joutunut useamman vuoden olemaan varpaillani kotona ja sen seuraukset tulevat nyt esiin.

Toivottavasti saan asunnon pian. Tänä aamuna vanhempieni vuodesohvalta herääminen tuntui erityisen karulta. Vaikka heräsin toinen eläin kainalossa, niin ensimmäinen ajatus oli, että voisinko vaan kadota. Haluaisin vain jäädä sänkyyn makaamaan, laittaa Netflixin päälle ja uppoutua johonkin toiseen maailmaan hetkeksi aikaa. Mutta siihen ei ole tällä hetkellä mahdollisuutta. Pitäisi suorittaa kurssit, lopputyötä pitäisi tehdä, työhakemuksia pitäisi lähettää ja asunnottomuus stressaa. Olen kouluni suorittanut aina viimeisen päälle, joten minulla on se onnellinen tilanne, että voin jättää tältä keväältä yhden kurssin pois. Joten helpotusta kouluunkin olisi tiedossa, jos vain saisin puhuttua itseni ympäri ja ottaisin sen yhden kurssin pois.

Olen vain niin uskomattoman väsynyt. Yöllä en saa juurikaan nukuttua kun ajatukset pyörii päässä ja haluaisin vuodesohvan sijaan nukahtaa omaan sänkyyni, jossa en ole yli viikkoon nukkunut. Ja päivät onkin sitten kahvin voimalla taistelua, yritän pitää pakan kasassa, saada koulun ja tärkeimmät asiat hoidettua.

38

Väsymys tosiaan voi olla melkoinen ja krooninen stressi (jota jotkut jäävät kärimään vuosikymmeniksi) vaikuttaa vääjäämättä terveyteenkin. Pian pääset lepäämään ja ajatuskin kulkee kirkkaammin sitten.

Kuulostaa teidän tarinannne aika tyypilliseltä, miten nämä pikkuhiljaa äiti-teinipoika-tyyppiset parisuhteet muodostuu. Roolit vaan korostuvat vuosien kuluessa. “Äiti” koitaa pitää kuria, Rankaisee, huolehtii ja hoivaa, “teinipoika” uhmaa, katoilee, natkuttaa rahaa ja mieluusti työntää vastuun asioistaan puolisolle, joka sen auliisti ottaa. Mun kokemuksen mukaan näistä alkaa sitten kadota rakkaus ja seksuaalinen jännite (kukapa nyt “äitiään” haluaa). Taitaa olla aika yleinen opittukin malli olla parisuhteessa.
Minäkin otin könsikkääni suoraan lapsuudenkodistaan hoivaani ja annoin kaikkea hyvää, kun ajattelin sen olevan rakkaudellista. Tosiasiassa se vaan muutti avutonta puolisoani aina avuttomammaksi. Vanhaa ukkoa nyt ei voinut kotiinsa palauttaakaan enää. :smiley: Minullakin on ollut tarve hoivata. Lapsena raahasin sairaita tai vammautuneita eläimiä kotiin ja haalin lemmikkejäkin. Ehkä ihmissuhteissa luulin, että rakkaus täytyy ansaita jollakin… hyysäämisellä tai muulla. Ehken ajatellut olevani rakkauden arvoinen, mutta kun joku edes tarvitsisi minua, jossei rakasta. Surullista.

Teet tosiaan miehelle palveluksen, kun hän saa opetella hoitamaan asiansa. Lopulta onnellisessakin liitossa molempinen on hyvä osata kotityöt ja kaikki muu (vaikkapa laskujen maksaminen, auton hoito ym) ristiin, ettei ole sormi suussa, jos toinen sairastuu tai on jossain muualla tovin. Voihan muuten olla, että miehen sukulaiset pelkää, että hän palautuu/palaa sinne, ja siksikin vähän painostavat sinua jäämään. :laughing:

Ajattelin ja vähän ajattelen vieläkin, että jos kohtalo on tarkoittanut meidät yhteen, se tapahtuu joskus jollain tavalla. En sitä odota, enkä sen varaan mitään laske vaan elän elämääni eteenpäin. Ajatuksena se on lohdullinen; heittää se kohtalon huomaan. Joskus ihmiset muuttuu, tapahtuu kaikenlaista, sairastumisia, eroja ja leskeksi jäämisiä ja ihmiset löytävät toisensa uudestaan vähän muuttuneina. Alkoholia en enää halua elämääni. Kuten totesit, se muuttaa kultaisenkin ihmisen pahimmillaan hirviöksi ja kännipäissään tai deliriumissa tapahtuu henkirikoksiakin. Jos päihdeongelmiin liittyy mielenterveysongelmia ja kenties lääkkeitä niihin, jälki voi olla pahaa. Usein vaikkapa masennuslääkkeet määrätään tutkimatta ihmistä riittävästi ja jos kyseessä onkin bipolaarinen häiriö, tila vaan pahenee. Oma isäni pirstoi paikkoja, heilui aseiden kanssa ja lähti sitten poliisikyydillä putkaan juuri tämän seurauksena, kun veti sekaan reippaasi viinaa. Onneksi kukaan ei vahingoittunut fyysisesti kuitenkaan.

Kivaa kun olet kirjoitellut tänne! Tämä on ollut minullekin hyödyksi ja olen omaa elämääni taas miettinyt.

39

Teinipoika-äiti-suhteista. Minä en halunnut miestäni, en kyennyt haluamaan poikaa, josta huolehdin. Miehen suhtautuminen minuun oli nöyristelyn ja uhmakkuuden välimaastoa, riippuen humalatilan tai juomiskauden vaiheesta. Puhun juomiskaudesta, myös ne kuivittelut kuuluivat niihin kausiin. Nyt kun ajattelen meidän välistä seksuaalista kanssakäymistä, se oli eräänlaista valtapeliä. Meillä ei ollut aitoa kohtaamista tai läsnäoloa, joka olisi parhaimmillaan voinut johtaa seksiin. Meillä seksi liittyi “panetukseen” tai “sovintoihin”. Muistan ne hyvin tyhjät olotilat, joita minulla oli seksin jälkeen.
Jostain syystä, ehkä kun aikaa on kulunut, nyt olen alkanut miettimään näitä asioita. Kyllä meidänkin suhde oli kahden jo lapsuudessa haavoittuneen ihmisen suhde. Olimme aivan erilaisiakin arvoiltamme. Täytyy sanoa, että en minä oikeastaan koskaan tutustunut edes mieheeni. Hän ei koskaan avannut itseään ihmisenä minulle.

40

Vieras2, on kyllä mielenkiintoista, että aika ajoin joku asia (kuten tämä keskustelu) nostaa pintaan itsessä uusia oivalluksia ja onnistuu aina tovin kypsyttyään pääsemään syvemmälle itseensä. Siksikin välillä palaan tänne tai muuten aiheeseen.

Äidin rooliin hakeutuminen voi joskus olla tiedostamatonta pako vaimon/rakastetun roolista; oma suhde omaan kehoon tai seksuaalisuuteen voi olla mutkikas, eikä osaa heittäytyä paljaana (henkisestikin)nauttimaan seksistä. Seksiä ehkä annetaan säännöstellen toisen mankuessa ja itse siitä nauttimatta.
Tietysti halut muutenkin hiipuu, jos toinen on ilkeä, haiseva ja elämä loukkausten sävyttämää.

Tajuan nyt, että valitsin lukossa olevan, vähän mykän ihmisen kumppaniksi siksi, ettei itsekään tarvinnut oikeasti avautua. Oli muka turvallista pysyä sillä tavalla etäällä, muukalaisina. Kun aloin kaivata lähempää, oikeaa yhteyttä, jossa jaetaan unelmia, tunteita ja syvintä itseä, mies ahdistui. Ehkei hänellä ollut eikä ole sanoja niille. Aikansa saimme toisistamme jotain turvaa, kuin haaksirikkoutuneet autiosaarella, vaikkei yhteistä kieltä oikein ollut.

Hirveän sääli, että monet meistä on kasvatettu siten, että yhteyttä omiin tunteisiin ei oikein ole, ei sanoja niille. Pitäisi olla vahva ja pärjäävä ja oman heikkouden ja tarvitsevuuden paljastaminen on häpeällistä. Onneksi tämä on pikkuhiljaa muuttumassa ja lasten kasvatuksessa on uusia tuulia.