Mää en ymmärrä miksi mulla on koko raitistelun suhteen sellaien olo,kun ajaisin takaa jotain jota en saavuta. Ymmärtääköhän kukaan. Ihan kuin tavoittelisin jotain maagista joka koko ajan karkaa kuitenkin edeltä pois. Mulla on elämässä yleensäkin sama monen asian suhteen. Rasittavaa.
puhelen itsekseni ny, ei kai se haittaa. Nyt mulla on siis tavoitteena päästä tuohon kolmeen kuukauteen raittiutta. Jos se on joku maaginen raja, että kun sinne selviää niin helpottaa. Mutta kyllä tässä on kyse myös jostain muusta. Ehkä tavoittelen jotain ihanneminää jota en kuitenkaan saavuta.Ehkä sitä ei itsekkään aina ymmärrä mitä hakee. Mutta jollain tavalla uskon, että ratkaisu on siinä, että luovuttaa. Luovuttaa tavoittelemasta jotain, joka karkaa aina edestä. En nyt puhu raittiudesta vaan jostain mitä en hahmota. Sellainen ikuinen takaa-ajo. Sitten kun ajattelu. Kun olen raitis niin saavutan sen jne… Kun pitäisi elää tätä hetkeä tässä ja nyt.
Moro
En ole sun juttuja aiemmin lukenut. Huomasin, että sulla on kolmen kuukauden rajapyykki mielessä. Mulle tuli juuri kaksi kuukautta. Tuntuu tosi hyvältä.
Halusin vaan lähettää ventovieraalle täältä voimia ja rohkeutta jatkaa raittiina. Elämä ilman viinaa on paljon parempaa. 
Luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat. Etsitkö jotain ihanne-olotilaa? Siinä tapauksessa voit pettyä. Olisi hyvä jos pystyisit näkemään asiat niin, että jo olemassa olevan varmistaminen riittää aluksi. Jäädytä tilanne pysähtymällä. Ensi alkuun riittää mainiosti jos pystyt pitämään korkin kiinni. Iso ratas pyörii myös ilman meitä, keskity tähän päivään ja juomattomuuteen. Ei elämä meitä ole unohtanut- pikemminkin toisinpäin. Hyppää vasta sitten elämänjunan kyytiin kun tunnet itsesi tarpeeksi vakaaksi. Junaa et pysäyty dokaamisella, ainoastaan itsesi. 
PS. Tootsie, kirjoitin tämän spontaanisti vastauksena viimeisiin viesteihisi. Katson vasta jälkikäteen ketjusi tarkemmin läpi ja palaan mielelläni asiaan.
Haa, palaankin heti. Pläräsin ketjusi ja löysin yhden silmiinpistävän yhtäläisyyden väliltämme. Mulle viime retkahdukseni yli 2 v. sitten tapahtui 3 täysraittiin vuoden jälkeen kun huomasin, että raittius sinänsä ei poistanutkaan niitä hankaluuksia ja vastoinkäymisiä ympäristössäni joita joudun kohtaamaan. Tavallaan tuntui epäoikeudenmukaiselta. Järjetöntä, mutta näin oli. Samalla tajusin kuitenkin “nollaamisen” ja pysähtymisen tärkeyden. Aloitin nolla-budjetti-ajattelun. Inventaario ja arvottaminen silloiseen nykytilanteeseen. Jos löytäisin niistä vajaasta paristatuhannesta viestistä sen oikean johon olen syytänyt mekaanisia työkaluja soveltamaani AKE- menetelmään (Andanten-Käytännöllinen-Elämänsuunnittelu 
), laittaisin vinkiksi. Pitäisi kaivaa esiin, en tiedä löydänkö enää. 
kiitos kamut, joskus oon niin kovin kärsimätön. Odotan, että mulle vastataan heti 
. Kyllä se tästä lähtee,mutta ei ilman vertaistukea, täytyy myöntää. Oot Andante oikeassa, ei ole mitään ihanne olotilaa. Korkki kiinni selvähän se. Mää oon elämässä ollut aika onnekaskin,joku on aina suojellut, että ei tipu kovin alas. Nyt olen hyvin yksin elämässäni. Kannan tietenkin sisimmässäni myös niitä ihmisiä jotka ovat olleet tukenani. Onhan tämä melkoinen aikuistumisen paikka. Joillekkin ihmisille muutama siideriä kerran viikossa tai kahdessa ei ole ongelma. Nämä ihmiset ei aina ymmärrä, että olen kasvanut alkoholistiperheessä ja oma juominen, vähäinenkin saa pelon aikaan, että menetän elämän hallinnan. Uskomatonta, mutta nuorempana mun ihannekoti oli sellainen, jossa ryypättäs pöydän äärellä ja puhuttais viisaita. Myöhemmin tunsin kotini ja itseni aina likaiseksi kun olin ryypännyt. Siinä yksi hyvä syy pysyä raittiina, en kestä noita oloja.
Moikkis Tootsie. Tein tänään perinteisen sunnuntaikävelyni ja sillä reissulla poikkesin myös sellaselle kirjaständille johon porukat laittaa kirjoja kiertoon. Sormiini osui pikku opas josta plokkasin hyvän mietelmän. Käsitteli levottomuutta. Lauseessa todettiin, että levottomuus on heijastusta toivosta. Kaipuuta myös paremmasta eikä aina vain pelkoa. Pisti miettimään. 
Mietin tuota samaa tänään. Kävin yhdessä tapahtumassa ja totesin, että ei ole minua varten. Tuntuu siltä kuin tekisin sitä henkistä työtä, jotka toiset tekee jo parikymppisenä. Yritän löytää ihmisiä ja ajatusmaailmaa johon liittyä. Väliilä on kova henkinen tuska kun tietää että lapsuuden maisemiin ei ole enää paluuta. Maailma tuntuu pelottavalta ja vieraalta. Välillä tekisi mieli vaan itkeä. Tiedän, että olisi helppo upota alkoholismiin, liittyä lähibaarin vakkariporukkaan, mutta joku itsessä kapinoi sitäkin. Se on mennyttä elämää, siihen en halua. Itse asiassa tällä hetkellä haluaisin maanviljelijäksi. Voi kun olisi aikaa ja rahaa ja kaveri, lähtisin patikoimaan lappiin.
Tootsie, luulen tajuavani mistä on kysymys. Raitistumiseni yhteydessä tunsin matkustavani jollain lailla menneisyyteen. Tai ei ehkä ihan noinkaan. Minulla pysähtyminen nykyhetkeen vei aikansa. Aivan uusi kokemus nähdä ympäristönsä selvänä. Mullahan oli vuosikausia rankkaa ryyppämistä takana. Joka päivä aikalailla promilleja päällä. Oli muodostunut normaaliksi olotilaksi.
Mutta nyt lipsun. Mitä etsit menneisyydestä? Siis ihan konkreettisesti? Minä olin pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen Suomessa käymässä, tänä kesänä toisen kerran. Toki maisemat ja ihmiset ovat muuttuneet. Mennyt ei palaa. Paitsi omassa Muistolassani kyllä saan nostettua rakkaita asioita esiin vaikka ihmisistä aika olisikin jättänyt.
Jonkinlaisena välimaastossa kulkijana minäkin itseni näen. Tällä hetkellä aivan konkreettisestikin. Ja joskus olo on kuin murrosikäisellä. Mutta onko tämä paha asia? Ei silloin jos tajuaa jättää nuorena tehdyt virheet väliin. Etsimistä ja löytämistä. Usein kokeilun ja erehtymisen kautta. Mutta onneksi en tarvitse yhtä paljon aikaa kuin ennen! :mrgreen:
Minä en haluaisi maanviljelijäksi mutta haluaisin maalle. Kun vain tietäisin, kuinka saada toimeentulo siellä.
Hyllyssäni on lukemattomia lukemattomia kirjoja ja tuossa iltapäivällä nappasin yhden, mistä ja milloin lienenkin ostanut, nimi taisi olla Talking to Zeus tai jotain semmoista. Kirjoittaja-päähenkilö on nuori nainen, joka tulee vuodeksi puutarha-alan harjoitteluun Kreikkaan, mutta kiinnostavin hahmo on se vanha, eksentrinen englantilaisnainen, Joy, jonka luo hän tulee. Joy rakastaa eläimiään ja puutarhaansa, tuntee kasvit ja villieläimet latinalaisilla nimillään, lukee runoja, pitää juhlia ystävilleen, ajaa autoa kuin mielipuoli, polttaa ketjussa (ja siemailee ouzoa). Jokin hänen hahmossaan koskettaa minua. Yhtäältä masentaa, kun en jaksa uskoa että itse pystyisin todella repäisemään ja muuttamaan jonnekin, missä ilmasto olisi siedettävämpi kuin täällä. Tai että edes saisin joskus repäistyä itseni pois tästä betoniluukusta kaupungissa. Toisaalta kadehdin sitä intohimoa, millä hän suhtautuu kaikkeen (vaikka sen ouzon jättäisi pois laskuista, samoin tupakan). Toki Joyn hahmossa on varmasti käytetty kirjailijan vapauksia, vaikka se todelliseen henkilöön perustuukin, mutta elävässä elämässäkin on ihmisiä, jotka osaavat elää täysillä ja intohimoisesti.
Mistähän löytäisin sisäisen Joyni, joka tälläkin hetkellä tekisi jotain intohimolla sen sijaan että ajatuksissaan on jo huomisen työpäivän haasteissa
Moikkis YN. Jos ei ole omassa itsessään kotonaan niin ei mainitsemasi “irtirepäisy” oletettavasti toimi. Kokeilin moista vuonna 2000 kun heitin duunin olan yli ja lähdin harrastukseni pariin Espanjaan koiria kusettamaan yhteen yksityiseen eläinkotiin ruokapalkalla. Ihan hauska kokemus, mutta jossain vaiheessa palasin takaisin. Kolme kuukautta auringossa riitti. Hieman liian epävakaata touhua ilman perspektiiviä. Nykytilanteessani olisin täysin valmis tekemään saman uudelleen. Eli jos ukkoa ei enää näy täällä : Adios amigos! 
En koe kaipaavani “irtirepäisyä” vaan totaalista elämäntavan muutosta, paluuta lähemmäs luontoa. Ja siis nimenomaan kestävältä pohjalta eli niin, että on ensin tiedossa ihan oikea toimeentulo. Nykyistä työtäni ei valitettavasti voi tehdä etänä ja maalla/pienillä paikkakunnilla ei tämän alan töitä ole, puhumattakaan että tätä voisin tehdä ulkomailla.
Tootsielle vielä, että tämä lauseesi “Yritän löytää ihmisiä ja ajatusmaailmaa johon liittyä.” jotenkin kolahti.