Vihdoinkin puolueeton ja objektiivinen tutkimus erilaisista reiteistä ja tavoista päihderiippuvuudesta toipumiseen. Asialla sosiaalityön opiskelija Katja Kuusisto ja tuore väitoskirjansa:
Koska päihderiippuvuus (tai alkoholismi) varioi useilla tavoilla eikä suinkaan ole ihan niin yksiselitteinen sairaus kuin eräät instanssit väittävät, myöskin tapoja siitä toipumiseen on useita.
Tähän asti vähälle huomiolle on jäänyt etenkin ns. spontaani toipuminen, eli päihderiippuvuudesta toipuminen ilman ammattiapua (eri hoitomenetelmät ja -laitokset) ja jopa ilman minkäänlaista vertaistukea (esim. AA).
Spontaania toipumista ei tietenkään ole ollut juurikaan mahdollista tutkia tai todentaa (juurikin sen spontaaniudesta johtuen, hihhih : )
Idea päihderiippuvuudesta yksiselitteisenä ja yksiulotteisena sairautena (johon on vain yksi ainoa toimiva lääke), onkin palvellut lähinnä uskonlahkoa muistuttavia “vertaistuen” muotoja, ja kaupallisia intressejä omaavia hoitolaitoksia.
Eräiden hoitomenetelmien, hoitolaitosten ja vertaistuen muotojen ansiot ovat kiistattomat, ja ne ovat olleet ratkaisevassa osassa tuhansien päihderiippuvuuvaisten toipumisessa. Tämän vuoksi myöskään spontaanin toipumisen ja yksilön omien voimien merkitystä ei pidä liioitella eikä varsinkaan pistää lappua luukulle enää enemmille hoitopaikoille, joita kuitenkin tarvitaan kipeästi.
Avainasia on kuitenkin se, että reittejä tai tapoja aitoon toipumiseen on useita, lähes yhtä useita kuin alkoholistejakin.
Minulla on lähipiirissä ihmisiä, jotka ovat toipuneet spontaanisti. Katsoisin, että minäkin kuulun heihin. päihdelinkin suurkuluttaja olen kyllä ollut.
Täytynee ottaa huomioon, että on alkuvaiheen alkoholisteja, vaikeasti alkoholisituneita ja sekakäyttäjiä. On myös yksinäisiä ja syrjäytyneitä ja niitä, joilla elämän palikat ovat vielä kasassa ja perhe tukena. On älykkäitä ja vähemmän älykkäitä ihmisiä. Itsenäisiä ihmisiä ja niitä, jotka ovat tottuneet vastaanottamaan apua, eivätkä osaa toimia itsenäisesti. Alkoholisteja on siis moneen junaan, siksi myös keinoja toipua on erilaisia.
Luin läpi tuon väitöskirjatutkimuksen. Minun mielestäni työ oli yllättävän asenteellinen ja asiantuntematon väitöskirjatyöksi. Metodologiset puutteet olivat siinä määrin pahoja, että vastaväittäjänä olisi kyllä keskustelua syntynyt. Työ on ilmeisesti sama, jonka uutisointiin Kanttoona oli laittanut linkin. Popularisoiva uutisointi vielä pyöristää työn tuloksia sellaiseen suuntaan, että keskustelua kannattaa seurata samalla varovaisuudella, kuin iltalehden lööppejä.
Väitöskirjassa tuodaan esiin, että kolmannes alkoholismista toipuneista on spontaanisti toipuneita. Tällainen luku on sinällään varsin uskottava. Etenkin, kun spontaaniksi toipumiseksi ilmeisestikin luetaan kaikki muut tavat paitsi hoitolaitokset ja AA. Väitöskirjassa tuodaan toki esiin, että jotta voidaan puhua toipumisesta, tulee lähtökohtana olla määriteltävissä oleva ongelma ja lopputulemana määriteltävissä oleva toipuminen. Nämä asiat eivät ole kovinkaan yksinkertaisia. Erityisen haasteelliseksi noiden asioiden tarkastelun tekee tässä tutkimuksessa se, että sadan ihmisen aineistosta yritetään löytää sellaisia, jotka aluksi ovat olleet ongelmissa ja lopuksi ovat toipuneet. Aineisto on kovin pieni.
Hyvin rohkeaa on tutkijan tekemät tilastolliset analyysit aineistosta. Vatausket on syotetty faktorianalyysiohjelmaan ja sieltä kaivettu tarkoituksenmukaiset faktorit. Näin pienessä aineistossa yksikin hieman poikkeava vastaus sotkee koko faktorianalyysin.
Työssähän oli varsin ansioituneesti käsitelty haastattelujen pohjalta alkoholismin elinkaarta “pohjalle ja takaisin”. Tässä elinkaaressa toki olisi sinällään ollut aihetta väitöskirjaksi. Pahin ongelma mielestäni oli siinä, että näitä mainittuja kolmea reittiä ei varsinaisesti oltu osattu tunnistaa - mikä niissä reiteissä on samankaltaista ja mikä erilaista. Luokittelu ei siis varisnaiseti ole mikään “reittikartta”, vaan loppujen lopuksi varsin passiivinen ja erittelemätön luettelo spontaanista reitistä, hoitolaitosreitistä ja hoitolaitosreitistä.
Tilatollisen analysoinnin käyttö työssä ei tässä tapauksessa puolla paikkaansa. Varsinkin, kun sitä käytetään varsin huoimattomasti - otan yhden lainauksen tekstistä:
“Peruskoulutuksen ja jatko-opintojen suhteen tutkimusryhmät olivat samankaltaisia. Asiakkaiden ryhmä oli hieman muita kouluttautuneempi sekä koulutusrakenteen että koulutuksen pituuden mittareilla. Ero ei ollut kuitenkaan
tilastollisesti merkitsevä. Pienet erot johtunevat asiakkaiden muita ryhmiä hieman nuoremmasta iästä.”
Ensin aivan oikein todetaan, ettei aineisto ole riittävän laaja tuomaan merkittäviä eroja näkyviin. Samaan hengenvetoon jatketaan lauseella, joka selittää erot. Koska selitys ei synny aineistosta, se mitä ilmeisemmin johtuu tutkijan ennakkokäsityksistä. Tällaisia lauserakenteita on työssä runsaasti, eli työ suorastaan huokuu tutkijan ennakkoasenteita.
Työn aineisto saattaa sisältää viitteitä siihen, että spontaani toipuminen on kohtuudella saavutettavissa, jos alkoholiriippuvuus ja haitat eivät ole edenneet erityisen erityisen pitkälle. Tämä olisi sopusoinnussa alkoholismin käypähoitosuositusten ja niihin liittyvän tutkimuksen kanssa. Näissä tutkimuksissa todetaan, että riittävän varhainen mini-interventio alkoholismin suhteen olisi hyvinkin vaikuttava. Valitettavasti alkoholismin hoitomuotona “viikonloppuleirit” ovat aivan liian vähän käytettyjä. Yhteiskunnalle saattaisi koitua tuntuviakin säästöjä, jos alkoholismin etenemiseen puututtaisiin aikaisemmin.
Daa, ja tästä klassisesta Jellinekin käyrästä on varmaan vuosien saatossa jo kirjoitettukin monta väitöskirjaa. : )
Hassua kyllä, tämä klassinen käyrä ei näytä kuitenkaan pitävän paikkaansa kaikkien alkoholistien kohdallta, vaan heidän “sairaudenkulkunsa” voi olla pikemminkin hyvin polveileva ja aaltoileva; sisältäen monia pienempiä aallonpohjia ja terveempiä kausia. Siis aivan kuten missä tahansa kroonisissa sairauksissa, tai psyyken sairauksissa.
Se spontaani toipuminenkin voi oikeestaan tapahtua missä vaiheessa tahansa.
No joo, ja sitten kun on vielä eri reittien yhdistelmiä. Itse asiassa suurin osa vaikeasti alkoholiongelmaisista kokeilee noita kaikenlaisia reittejä; yksin yrittämisestä hoitolaitoksiin, sieltä AA:han ja takaisin. Sitten jos raitistuminen jossain vaiheessa tapahtuu; minkä reitin ansioksi se sitten kirjataan?!
Besides: vertaistukiryhmiä kun kutsutaan toisinaan kapulakielisellä termillä itsehoitoryhmät, voiko tällainen “itsehoitokin” tavallaan luokitella ihan omatoimiseksi toipumiseksi.
Nyt mä en kyllä tajua hölkäsen bölähtävää, että missä kohtaa tuossa sinisessä textissä on ennakko-asenne?
Minkälainen ennakkoasenne ja mitä kohtaan?
Mä en ole kyllä varma, miten mini-interventio tehoaa varsinaisiin alkoholisteihin (edes alkuvaiheen alkoholisteihin), mutta pelkkiin suurkuluttajiin sovellettuna sillä on saatu myönteisiä tuloksia.
Hyvin mielenkiintoinen tuo kysymys siitä, miten alkoholisti määritellään. Kuusiston tutkimuksessa alkoholistiksi määrittelyyn riitti esim. kyllä vastaus kahteen kysymykseen:
Olitko huolissasi alkoholinkäytöstäsi?
Tuntuiko siltä, että sinun pitäisi lopettaa alkoholin käyttö?
Minusta tässä on hieman turhankin väljät tutkimukselliset rajat. Näillä rajoilla pääosa nykynuorista on alkoholisteja, jotka raitistuvat kohtuukäyttäjiksi iän karttuessa ja elämäntilanteen vakiintuessa ihan omia aikojaan.
Yhtenä ääripäänä on selkeästi tunnistettava alkoholistinen käyttäytyminen, jolloin alkoholin käyttö ei todellakaan ole käyttäjän itsensää hallittavissa. Vaikeampi määrittely on suurkuluttajat. Tuleeko suurkuluttajista alkoholisteja, kunhan vain juovat tarpeeksi, vai onko alkoholismi geneettispohjainen sairaus, joka joko on tai ei ole. Geneettisen sairauden määritelmään tukeutuu AA, (jota Kuusisto kutsuu uskonnoliseksi liikkeeksi.) Tälläkin määrittelyllä on omat etunsa.
Itse olen sitä mieltä, että alkoholismin määrittely on jonkin verran liukuva. Juomalla riittävästi suurkuluttajakin päätyy lopulta alkoholistiksi. Tällöin yksioikoinen geeniperimäinen tautimäärittely olisi liian suppea.
En ole lainkaan varma onko tuota rajaa kovinkaan hyödyllistä pähkäillä kovin mustavalkoisena asiana.
“Viikonloppuleiriä” haen hoitomuotona, joka sijoittuisi poliklinikkakäynnin ja kuukauden kuntoutuksen välille. Hoitotavoitteena olisi selkeästi alkoholitietoisuuden lisääminen ja spontaanin raitistumisen edistäminen. Ongelman pitää olla aika vakava, ennenkuin alkoholisti on valmis kuukauden kuntoutusjaksoon. Monelle viikon tai viikonlopun mittainen ryhdistäytyminen saattaisi olla aivan riittävä potku paremmalle uralle - varsinkin, kun viikonverran voi olla töistä pois kenenkään sen kummemmin ihmettelemättä.
Olen lukenut pitkään tätä palstaa. Iältäni olen kolmenkympin puolivälissä ja olen ollut ilman alkoholia vajaat puolitoista vuotta. En lukenut tutkimusta mutta spontaani toipuminen kolahti aiheena. Juomiseni oli erittäin ongelmaista teini-iästä lähtien. Suututin usein muut ihmiset laukomalla totuuksia, ystävyyssuhteita katkesi useita. Saatoin myös herätä aamulla puiston penkiltä tai vieraan jannun haisevassa asunnosta. Muistin menetin usein. Halusin lopettaa, mutta lopettaminen tuntui äärettömän vaikealta ja elämä tyhjältä. Kunnes sitten POKS, huomasin olevani raskaana. Viinanhimot katosivat samantien ja tuon vajaan yhdeksän kuukauden aikana sain elämäni rullamaan.
Tuntui, että tässä se nyt oli, vastuun ottamisen paikka. Minulla oli edessä pakkotilanne. Antaisin viinan viedä ja himojen voittaa, mutta siinä samalla mahdollisesti tuhoaisin pienen ihmisenalun elämä. Tai sitten lopettaisin. Ratkaisua ei tarvinnut edes miettiä. Noudatan samaa linjaa myös pienen lapsen kanssa. Ei tippakaan. En arvostanut omaa elämääni, mutta syntymättömän lapsen vuoksi olin valmis jättämään sekopäisen bilettämiseni heti?
Olen lukenut jutuista, että useat äisit ovat olleet juomatta raskausaikana, mutta aloittaneet uudelleen heti kun pulla on saatu uunista ulos. Tilanne, että olisin palannut juomaan 9 kuukauden tauon jälkeen, olisi ollut liian absurdi. Olinhan ymmärtänyt juovani liikaa ja väärin jo ennen raskautta. Jos olisin palannut entiseen, olisin ennen pitkää tuhonnut elämäni, ja siinä samalla aiheuttanut surua pienokaiselleni sekä miehelleni.
Toivuin siis spontaanisti pakon edessä. Se pakko oli lahja, joten pakko on tässä yhteydessä positiivinen määritelmä. Jos oma terveys ja henkinen hyvinvointi eivät ole niin tärkeitä asioita joiden vuoksi lopettaa, ainahan voi miettiä mitä se juominen tekee puolisolle, lapsille, vanhemmille, isovanhemmille tai sisaruksille. Nyt jälkeenpäin olen ihmetellyt, että on melko ristiriitaista, ettei alkoholisti arvosta itseään mutta on silti niin itsekäs, että juo muista välittämättä.
^Hyvä viesti Ewie. Kerkesin jo samaan aikaan naputtaa oman vastaukseni Smokki ja Sikarille, joten se tässä nyt vaan.
Yes sir, niin on. Tuossa näyttäis hakusessa olevan pikemmin alkoholiriippuvuuden määritelmä, ja siihen on kyl ihan pätevät kriteerit olemassa. Euroopassa käytetään kansainvälisen ICD -tautiluokituksen kriteerejä päihderiippuvuus-oireyhtymän diagnosointiin ja Ämeriikässä DSM -tautiluokitusta, joka on aavistuksen verran väljempi.
Kiinnostuneet voi etsiä nuo jos haluaa.
Mutta alkoholismihan ei kai ole ihan täsmälleen sama asia kuin alkoholiriippuvuus, eihän? Riippuvuushan loppuu kun raitistuu, mutta alkoholismi pysyy, eiks niiin?
Voisko siis aatella jotenkin vaikka niin, että alkoholisti on henkilö johon alkoholi vaikuttaa tai on vaikuttanut poikkeuksellisen voimakkaasti, ja jonka elämässä alkoholilla on erityisen suuri merkitys: joko sen juomisen tai siitä pidättäytymisen kautta.
Geneettinen näkökanta on siis toisin sanoen biologinen ja ns. medikalisoiva. Siis biologiseen määritelmään tukeutuva uskonnollinen liike!! Isn’t that something!!
Aamen! Juuri noinhan miekin sanoin jo tämän ketjun avausviestissä.
Synti on silloin lihassa aivan kirjaimellisesti aminohappoihin istutettuna.
Ewie:n viesti on kyllä hyvä. Kun juomisen lopettaa, ennenkuin alkoholiriippuvuus on ehtinyt tehdä työtään loppuun asti, pääsee varmasti helpoimmalla.
Näkökulma alkoholismista ja alkoholiriippuvuudesta erillisinä asioina on hyvä. Minua hieman oudoksuttaa, kun puhutaan pitkälle edenneestä alkoholismista. Sillä tietenkin tarkoitetaan pitkälle edennyttä alkoholiriippuvutta, joka syntyy juomalla alkoholia riittävästi. Alkoholismi biologisena, psyykkisenä ja sosiaalisena sairautena edistää kiinnostusta alkoholinkäyttöön ja sitä myöten altistaa alkoholiriippuvuudelle.
Ewienkin kohdalla jokainen vuosi elämää ilman alkoholia pitää koko mahdollisen ongelman pimennossa. Varmaan tämän koko keskustelun iso kysymys on, voiko joku suositella Ewielle kohtuukäytön kokeilua, kun pienokainen on aikanaan aikuinen. Kuusistohan jotenkin pitää täydellisenä toipumisena sitä, että pääsee “kohtuukäyttäjäksi”. Tämä on varmaan vain yksi esimerkki yhteiskuntamme sosiaalisesta paineesta käyttää alkoholia muiden mukana.
Kohtuukäyttöä pidetään niin tärkeänä, että voisi melkein epäillä kirjoittajan olevan itsekin juova alkoholisti Toipuneet alkoholistit varmaankin tietävät mikä on totuus asiassa.
Mutta sen verran vielä tuli tästä väitöskirjasta mieleen, että varmasti jokainen alkoholisti yrittää ensin lopettamista itse, tai ainakin ilman AA:ta, kaupallisia "hoito"muotoja, a-klinikkaa tms. Varmaankin spontaanista ryhmästä pieni osa toipuu (kuten edelläkin tuli esiin). Ei siinä ole mitään ihmeellistä, tilanteet ja ihmiset vaihtelevat ja samoin tarvittavan avun määrä. Lukumääräisesti aivan varmasti suurin osa toipuneista on tehnyt sen ilman hoitoa, koska lähes kaikki alkoholistit yrittävät sitä.
Koska lopettamisen yrittäminen yksin on ensisijainen keino ja varmasti ylivoimaisesti kaikkein yleisin, en näkisi sitä normaalisti tarjottavien hoitovaihtojen joukossa. Itseapua harjoitetaan lähes jokaisessa tapauksessa (esimerkkejä vaikkapa tuolta vähentäjien puolelta). En kuitenkaan näe mitään ideaa korostaa sen merkitystä juuri em. syistä johtuen. Itsellänihän homma ei skulannut lainkaan, mutta en nykyisellä tietämykselläni tästä sairaudesta ainakaan kehottaisi ketään yrittämään yksin sen kanssa.
Sama asia kävi itselläni mielessä, mutten tohtinut sitä suoraan ilmaista - viittasin vain työn asenteellisuuteen. Olisi akateemisesti ajateltuna esitarkastajilta ja vastaväittäjiltä melkoinen rimanalitus, jos juovan alkoholistin itsepetos olisi läpäissyt tiedekritiikin ja tullut hyväksytyksi väitökirjana. Piti ihan googlettaa mitä tahoja vastaväittäjät edustavat - suosittelen muillekin. Mielenkiintoinen yksityiskohta työssä on, että aivan otsikkotasolla mainitaan sana alkoholismi. Alkoholismikäsitteen määrittely työssä jää kuitenkin käytännössä kokonaan tekemättä. Työn tekijän käsitystä siitä, mitä alkoholismi on saa etsiä rivien välistä, eikä määrittelyyn oikein pääse käsiksi ennen liitteisiin tutustumista. Hieman huolellisemman hyväksymiprosessin kautta asiaan olisi varmaan kiinnitetty enemmän huomiota.
Ilmeisesti lähes aina epäonnistuen? Johtuuko epäonistuminen siitä, että itsenäisesti yrittävät haaveilevat yhä kohtuullisesta käytöstä tai ovat edenneet riippuvuudessaan niin pitkälle, etteivät selviä enää yksin? Alkoholin tilalle tarvitaan mielestäni jotain antoisampaa. Muutos elämässä. Synkkyyden tilalle jotain kaunista ja tavoiteltavaa.
Minä en ole oikestaan pohtinyt kysymystä olenko alkoholisti. Suhtaudun tähän asiaan maalaisjärjellä.Juominen on aiheuttanut ongelmia, joten haluan olla juomatta. Maitotuotteet aiheuttavat minulle vatsavaivoja mutta minulla ei ole todettu laktoosi-intoleranssia. Voisin siis käyttää maitotuotteita ja kärvistellä, kunnes minulla tuo vaiva todetaan ja saan diagnoosin. Tai voi olla käyttämättä ja voida paremmin.
Kommentti Hesarin keskustelupalstalta: Ei se alkoholismi periydy, jos ei ryyppää. Jos tietää, että on suvussa alkoholisteja niin sitten kannattaa varmaan olla juomatta, jos ei riskiä halua ottaa.
Alttius varmasti periytyy.On niinkin viisaita ihmisiä, jotka eivät aloita koskaan sukurasitteen vuoksi. Tai niitä, jotka lopettavat alkoholin nauttimisen ensimmäisen ylilyönnin jälkeen. Jos muisti katoaa tai tekee asioita joita ei tekisi selvänä, alkoholi ei nähtävästi sovi.Harmi etten minä tätä ymmärtänyt. Tai moni muukaan. Virheistä voi onneksi oppia.
Ei epäonnistuminen ole mitenkään välttämättömyys. Tälläkin palstalla on paljon onnistuneita. Tuo kohtuukäytön myytti vain on kovin ikävä - niiden, joille kohtuukäyttö on aito mahdollisuus, ei useinkaan tarvitse pohtia omaa alkoholinkäyttöään. Kun erityisesti AA:laiset ovat kiukustuneita kohtuukäytön ehdottelusta, syynä on tieto ja kokemus asiasta omalta ja kaverien kohdalla. Jos lähtökohtaisesti päättää luopua koko alkoholinkäytöstä vielä siinä vaiheessa, kun riippuvuus vielä on hallittavissa olevalla tasolla, pitäisi onnistumisen edellytysten olla kunnossa.
Kuten sanoin tuo kohtuukäytön ajatus on yksi syistä. Merkittävämpi syy on kuitenkin tuo riippuvuuden ajautuminen sille tasolle, etteivät omat voimavarat riitä alkoholinkäytön lopettamiseen. Erityisesti sellaisessa sosiaalisessa ympäristössä, jossa alkoholinkäyttöön suorastaan kehoitetaan. “Voit sinä nyt yhden ottaa - seuran vuoksi. Olet sentään ollut juomatta viikon-kuukauden-vuoden-kymmenen vuotta.”
Sellaisella sosiaalisella ympäristöllä, joka sanoo, että raittius loppuu yhteen suulliseen alkoholia, on merkittävä vaikutus onnistumiseen. Kukka oli kauhuissaan ja häpeissään juotuaan kolme olutta puolen vuoden raittiuden jälkeen. Nuo tunteet saattoivat olla avuksi, kun ne seuraavat jäivät ottamatta. Tottakai yhden lasillisen demmonisointi on hieman yliampuvaa - vai onko sittenkään?
Tuo on täysin oikea asenne. Itsekin pysähdyn välillä miettimään, olenkohan sittenkään aito alkoholisti. Josko kohdallani olisi sittenkin kysymys vain suuren kulutuksen aiehuttamasta riipppuvuudesta. Saisin sen helposti selville ottamalla lasillisen silloin tällöin sosiaalisissa tilanteissa. Jos muutamassa viikossa ajautuisin takaisin jokapäiväiseen tissutteluun, voisin varmuudella todeta olevani alkoholisti. Riski tissuttelun alkamiseen lienee kohdallani noin 90% - viisaampaa olisi laittaa ladattu patruuna revolveriin ja pelata kierros tai kaksi venäläistä rulettia. Tänään olen siinä onnellisessa asemassa, että voin tehdä tuon valinnan riippuvuudesta vapaana, joten taidanpa jättää väliin.
En tunne kohtuukäyttöä suosittelevia instansseja omasta kokemuksestani kuin a-klinikan ja lääkärikunnan. Toki sitten tällaiset tutkimukset voivat pitää sitä vielä jonkinlaisena ihanteena, mikä saa ainakin minut alkoholistina huvittuneen ja suuttuneen rajamaille.
Tietääkseni AA:ssa ei suositella lainkaan alkoholia, mutta sieltä ei potkita pois sitä toipumisen aikana käyttäneitä. Hyvä näinkin. Sen sijaan Kalliola ja molemmat maamme Minnesota-hoidot kieltävät alkoholin käyttämisen hoidon aikana eksklusiivisesti, sillä juova alkoholisti ei pysty sisäistämään hoitoa ja heikentää muidenkin hoidon tasoa. Näin ollen ainakin minnesota-hoidosta potkitaan maksaneetkin asiakkaat pihalle, jos ottaa lasillisenkin. Tämä tehdään kyllä selväksi hoitoa aloitettaessa. Hoitojakso on tietenkin sen kuukauden verran, mutta ainakin toisessa valtakunnan minnesota-menetelmää (myös AA:n ja muita hyväksi havaittuja oppeja soveltaen) käyttävistä instansseista jatkohoito kestää vuoden, eikä silloinkaan voi (tai ole pakko) juoda.
Kun on vuoden saanut ajatuksenkulkua korjaavaa hoitoa ja samalla ollut juomatta kokonaan, hoidon tulos on tietenkin parempi kuin yksittäiset vierailut a-klinikalla tai lääkärillä “pari paukkua illassa vähentäen”.
Ewien ajatuksia herättäviin postauksiin: tosiaan yksin yrittäviä on vähentäjissä paljon ja sitä lähes jokainen pitää ensisijaisena keinona. Päiviä lasketaan ja tahdonvoimalla edetään. Murto-osa pystyy samalla muuttamaan vuosien mittaan juurtuneita ajatuskuvioitaan sellaisiksi, jotka normaalilla lähes tai kokonaan ilman alkoholia elävällä ihmisellä on. Elämähän on kaoottista alkoholin kanssa taistelua ja sitten kysytään olenko alkoholisti, vai voinko ottaa kuitenkin pari illassa. Murto-osa onnistuu näin, mutta tottakai suuresta massasta löytyy myös onnistujia. Itse käytin ja käytän edelleen kaikki mahdolliset keinot apua saadakseni. Niin ylpeää ei minusta tule, että pitäisin esim. AA:ta hihhulikerhona, koska tiedän sen tehokkuuden verrattuna yhteiskunnan tarjoamiin palveluihin. Silti menen vaikka a-klinikalle, jos en muuta keksi. Se on aina parempi kuin ei mitään.
Epäonnistumisista ja onnistumisista: eikö ole niin, että aika monet alkoholistit epäonnistuvat monta kertaa ennenkuin onnistuvat ns. lopullisesti?
Jotkut jopa ramppaavat AA:n, kapakan ja katkon kolmiota vuositolkulla ennenkuin raittius alkaa kestää pidempään.
Samahan se pätee eri hoitoloissa käymisiin yms. ja yhtä lailla siihen yksin yrittämiseen.
Jos ihmisellä on hyviä ihmissuhteita (esim. perhe tai sukulaiset) jäljellä joiden kanssa viettää päihteetöntä elämää, niin eihän ihminen silloin yksin yritä.
Joissain tapauksissa terveiden läheisten tuki voi olla paljon auttavampaa kuin kohtalotovereiden tarjoama vertaistuki. Näin etenkin mielenterveyskuntoutujien parissa (masennusta sairastava ei välttämättä nauti tai saa apua maanikon seurasta, vaikka molempia yhdistää mielenterveysongelma), mutta joskus myös päihdekuntoutujien seurassa.
Yksinkin yrittäminen voi jossain tapauksissa olla parempi kuin passivoiva hoitolaitoskierre tai sairas vertaistuki (esim. kuivahuikkaava ryhmä)
Itse asiassa aika monista alkoholistihoitoloista ja kuivista asuntoloista (myös julkisista) potkitaan ulos jos hoitolaitoksessa alkometrin viisari värähtää karvankaan vertaa.
Kyse on aina hoitolaitoksen säännöistä, jotka asiakas allekirjoittaa hoitoon tai asuntolaan saapuessaan, ja niistä pidetään kiinni.
Tietysti jos joku dokailee vaikkapa viikonloppulomalla kotona, niin sitähän ei voi valvoa jos asiakas puhaltaa kuitenkin nollan takaisin hoitolaan palatessa.
PS. Obs! Minnesota-hoidon suomalainen nimike on yleensä myllyhoito, ja Myllyhoitoyhdistykseen kuuluu paljon useampia hoitopaikkoja kuin kaksi. Hoitopaikkojen erisnimet on sitten eri lukunsa, kuin itse hoitomalli.
Myllyhoitopaikkoja onkin näköjään monta, hyvä juttu. Kiitoksia tiedosta. En tunne Kalliolaa lukuunottamatta muita myllyhoitopaikkoja, mutta olen saanut sen käsityksen, että Suomessakin nimenomaan Minnesota-hoito ottaa huomioon myös läheiset sekä alkoholistin että läheisten hoidossa. Muuten ne taitavat olla tosiaan melko lähellä toisiaan.
Itse asiassa suurin osa vaikeasti alkoholiongelmaisista kokeilee noita kaikenlaisia reittejä; yksin yrittämisestä hoitolaitoksiin, sieltä AA:han ja takaisin. Sitten jos raitistuminen jossain vaiheessa tapahtuu; minkä reitin ansioksi se sitten kirjataan?! 
Jos oma terveys ja henkinen hyvinvointi eivät ole niin tärkeitä asioita joiden vuoksi lopettaa, ainahan voi miettiä mitä se juominen tekee puolisolle, lapsille, vanhemmille, isovanhemmille tai sisaruksille. Nyt jälkeenpäin olen ihmetellyt, että on melko ristiriitaista, ettei alkoholisti arvosta itseään mutta on silti niin itsekäs, että juo muista välittämättä.