Avot! Repolainen sujautettiin avokatkolle.
Luukulla kyseltiin, haluaako allekirjo avokatkolle. Sain takelleltua, etten ole ihan varma, että toivoisin lähinnä tilannekartoitusta. Sitten asiakastietolomaketta täyttämään ja ruksimaan tärisevin käsin. Jouduin varmistamaan kännykkänumeroni operaattoritunnuksen siskoltani, sen verran oli pallo ja polla hukassa. Odottelua. Lisää odottelua. Paaaaljon odottelua. Normaalisti jonotus ei ole häijy kestävyyslaji, mutta kärsivällisestä tuli kärsimyksen myötä kärsimätön. Lopulta allekirjoa kuulutettiin tuomiolle ja kävi ilmi, että avokatkoa haudotaan pääni menoksi. No, eipä siinä mitään. Olisihan siitä voinut halutessaan kaiketi kieltäytyäkin ja vaatia sanoja tekojen sijasta. Mutta olen niin helvetin loppu sekä fyysisesti että henkisesti, että kiitän onnellista väärinkäsitystä. Tai ehkäpä henkilökunta kaiken ja vähän enemmänkin nähneenä vain älysi paremmin, mitä minä haluan vaikken itse vielä edes oikein käsitä, mitä tapahtui ja miten.
Ei tuomitsemista. Ei moralisointia. Ei mitään ylimääräistä kiillotusta, ylevää lässynläätä ja muovisia tekohymyjä.
Lääkkeitä heti paikanpäällä pahimpaa karkottamaan, take awayksi Risolidiä tyynnyttämään lanttua ja ruumiinkurimusta, Imovanea unenyritykseen, Primperania kuvotukseen ja Imocuria jotta ei tarvitse asua vessassa.
Ahdistaa, että huomenna ja vielä ylihuomenna täytyy palata hakemaan lisää, ja vielä puhaltaakin. Löhötessäni pirssissä matkalla kotikoloon, mietin lähiöostarin käydessä likemmäksi, josko kehtaisi pyytää suharia kurvaamaan kaupan eteen, jotta sitä voisi pikaisesti kipaista ostoksilla kun sitä ja tätä hätävalheista elintarviketta unohtui… ja myöhemmin arvailla maksan polttonopeuden ja helttaan kietaistujen tunnelmanluojien läheistä suhdetta ja josko aamulla näyttöön ilmestyy vaaditut nollalukemat. Mutta niin vaan jättäytyi nuhjuinen ostoskeskus kuppiloineen ja kebab-pizzerioineen taa, ja kassi, johon on piilotettu enemmän lonkeroita kuin mustekalojen ja kalmarien joukkohautaan, odottaa toista kertaa.
Narkkitehti - Metallican Ride The Lightningiä oli tarkoitus kuunnella - levy ajalta jolloin musiikkia tehtiin musiikin vuoksi eikä diktaattori jaksanut jahdata piraatteja verkossa. (Ei niin, että allekirjo kannustaisi ketään lataamaan laittomasti mitään, täytyyhän muusikoiden saada pätäkkää viinaan ja joskus jopa kiinteään ravintoon). Loppujen lopuksi soittoon päätyi kuitenkin Radioheadin Ok Computer. Angstista sekin, joskin varsin eri tavalla, ja yksi parhoista platoista ikinä.
Lintuanna - kiitos. Kyynelkanavat tulvivat kun lukaisin aamulla kauniin kommenttisi parikin kertaa. Ja niitä sanoja mietin, kun päähän vuosien varrella kertynyt ja kerrytetty läjä sitä ihteään yritti saada minut luikkimaan karkuun odotellessani vuoroani A-klinikalla. Että ehkä minä, joskus jonakin hämmentävän kaukaisena päivänä uskon olevani jonkin arvoinen, on se jokin mitä tahansa, ja että upottava räme, jota tässä on rämmitty vajaa vuosi, ei todennäköisesti johda siihen päivään vaan aivan toisenlaiseen, sellaiseen, jona kaikki pukeutuvat juhlavasti mustaan ja urut tapailevat Amazing Gracea.
Olenko valmis lopettamaan? En. Mutta nyt on kuitenkin hyvä kuivatella ja katsoa, miten ajatukset asettuvat.