Kohti parempaa vai tilapäinen tasanne?

Muistan joskus nähneeni V:n muotoisen kuvion huumeurasta. Syöksytään jyrkästi ja varmasti alaspäin, kunnes saavutetaan pohja. Vasta sitten on mahdollista ruveta nousemaan. Eli silloin mennään hoitoon ja noustaan sitten lähes yhtä jyrkästi kuin on tultu alaspäin. Näinkö se aina menee? Vai olisiko mahdollista nousta vähitellen, pienin askelin ylöspäin kohti normaalia?

Olen miettinyt, missä meillä nyt mennään. Tumati kehotti palauttamaan mieleen, millaista oli esim. kaksi vuotta sitten. Kyllä minä muistan: kaksi, kolme ja neljä vuotta sitten oli tosiaan aika paljon rankempaa kuin nyt. Poika veti kamaa suoneen päivittäin tai lähes päivittäin, asui välillä kadulla tai kamaluukuissa, oli toistuvasti sairaalassa saatuaan verenmyrkytyksen likaisista välineistä, joutui tappeluihin, oli putkassa öitä jne. Oli hän välillä hoidoissakin, mutta ne loppuivat aina lyhyeen.

Miten menee nyt? Poika ei ole mennyt hoitoon. Hän on ollut yli vuoden toisella paikkakunnalla opiskelemassa. Huumeiden käyttö ei ole loppunut, lomilla kotipaikkakunnalla kamaa menee. Mutta silti jotain on muuttunut. Koulukaupungissa hän on pystynyt olemaan kuukaudenkin käyttämättä. Viime kesänä hän tuli kolmena viikonloppuna mökille, jossa eli ihan ihmisiksi.

Nyt juuri hän on syyslomalla täällä kotona. Vuosi sitten samainen syysloma oli päihteilyä yötä päivää, olin aivan romahduksen partaalla silloin itse. Nytkään ei ole ollut helppoa, mutta eri syystä. Poika on yrittänyt olla ilman kamakavereita ja tähän mennessä (nyt on siis jo kuudes päivä!) hän on siinä ilmeisesti onnistunut. Sen sijaan pinna on ollut tiukalla, kun on joutunut olemaan pienehkössä asunnossa sairaslomalla olevan äidin kanssa (pitikö just sen flunssan iskeä) lähes 24/7 ja isänkin kanssa aika monta tuntia päivässä. Eilen tapahtui räjähdys, kun esitin toiveeni katsoa yhden tunnin omia ohjelmiani tv:stä (poika katsonut tv:tä ja pelannut samalla tietokonepelejä kokoaikaisesti). Poika huusi ja raivosi, ettei kestä meitä enää, että lähtee just nyt eikä tule enää ikinä takaisin. Ja minä itkin, että ”Älä lähde!” ja ”Älä syyllistä mua!” yms. Poika kävi polttamassa tupakan ja rauhoittui. Ja ihmetteli ääneen, miksi minä aina syyllistän itseni hänen jutuistaan, että ei se meistä vanhemmista johdu, jos hänellä on vaikeaa. Niinpä niin… Mutta ei lähtenyt, katsottiin yhdessä ne salkkarit ja kotikadut. Ja sitten jätin pojan rauhaan ja vaihdoin huonetta.

Väitetään, että ei voi ryhtyä opiskelemaan tai käymään töissä, jos ei ole ensin kuntoutunut huumeiden käytöstä. Voisiko se kuitenkin olla myös toisinpäin? Eli ensin pitää olla jotain mielekästä tekemistä elämässään, ennen kuin edes haluaa lopettaa kaman käytön? Pojan koulu ei ole sujunut aivan normien mukaan, mm. kela perii opintorahoja takaisin kun ei ole riittävästi suorituksia. Kuitenkin nyt tällä hetkellä hän taas käy tunneilla ja tekee koulutehtävät, teki niitä jopa eilen ja tänään täällä (näin omin silmin). Lisäksi hän on aloittanut tänä syksynä kaksi harrastusta! Enkö nyt saisi uskaltaa uskoa, että ollaan menossa edes hiukan parempaan päin? Vai pitääkö vain odottaa seuraavaa katastrofia? Luottamus parempaan ja epätoivo pelkoineen vaihtelevat välillä päivittäin tai viikoittain.

Mun mielestä sä voit nyt iloita siitä, että poika on paremmassa kunnossa ihan riippumatta siitä, mitä huominen tuo tullessaan. Niin mäkin tein, kun poika oli vankilassa ja oli mukava häntä tavata selvinpäin. Kaikki kuntoutuksessakin olevat ottaa päivän kerrallaan, tehdään mekin niin. Olin eilen oikein iloinen, kun poika kavi lainaamassa imuria. Se ei tietenkään tarkoita, että hän olisi raitistumassa, mutta on kuitenkin parempi asia, kuin vuodentakaiset “imuroinnit”. Mä näytän hänelle iloista naamaa, näytän että iloitsen kun hän aikoo siivota asuntoaan ja mennä kolme päivää viikossa pajalle puuhaamaan. Ne on nyt ne ilonaiheet mitä tässä kohtaa on meille jaettu. Eikä tämä tarkoita, että oltaisiin jotain hölmöjä sinisilmäisiä pöljälleitä, jotka heti menee vedätykseen, kun lapsi jotain yrittää. Rahaa en pojalle edelleenkään anna ja imurista hän ei saa missään markkinoilla senttiäkään, on niin vanha ja huono :smiley:

Sitten mietin tuota, kun kerroit, että pojalta palaa pinna isin ja äidin seurassa kuudentena päivänä. Ihan luonnollista. Multa palais hihat tässäkin iässä, jos joutuisin vanhusten seurassa viikon viettämään :slight_smile: Meidän lapset on ihan murrosikäisä riippumatta siitä, mikä on oikea ikä.Kyllä he on jääneet sinne päihdekäytön alkuun henkiseltä ja sosiaalisesta iältään. Mahtavaa, että poika sai tunteensa tasoittumaan!

Pakko palata tuohon huomioon siitä, että lapsemme ovat jääneet murkkuikäisen tasolle. Sekä henkisessä kehityksessä, että elämänhallintataidoissa. Ja jos murkku puolestaan käyttäytyy välillä kuin uhmaikäinen, niin aika lähellä totuutta ollaan. Ainakin oman 24-vuotiaan tyttäreni käytös ja toiminta on kaikkea muuta kuin mitä sen ikäisen aikuisen pitäisi olla!

Ehkä tuo on yksi niitä vaikeimpia asioita tässä kokonaisuudessa. Miten ymmärtää ja hyväksyä se, että oma aikuinen lapsi toimii niin usein pikkumuksun tavoin? Toinen tytär on osuvasti kommentoinut siskoaan: “Se on ihan kuin jotenkin kehitysvammainen. Pukeutuu miten sattuu, on likainen, puhuu tyhmiä, ei tilannetajua” (tämä mitenkään kehitysvammaisia loukkaamatta).

Jos olisi annettuna joku diagnoosi (psyyken sairaus tms.), niin olisiko tämä helpompaa? Voisi todeta, että niin kun sillä on se skitsofrenia, niin sen takia toimii tuolla tavalla. Tyttärellä saattaa olla ihan mikä tahansa mielen sairaus taustalla, mutta ei ole koskaan voitu aikuisiällä tutkia, kun ei ole ollut riittävän pitkää aikaa päihteittä.

Sateinen lauantai, mutta vapaata kuitenkin. Mukava poltella kynttilöitä, kuunnella rauhallista musiikkia ja lukea hyvää kirjaa filtin alla sohvan nurkassa :slight_smile:

Juuri näin on! Sanoinkin pojalle hänen siinä raivotessaan pikku asiasta, ettei tuo ole aikuisen ihmisen käytöstä. Mies sanoi, että tämä on kuitenkin meidän koti, kyllä me saadaan täällä tehdä ruokaa ja oleskella keittiössä (-> ääntä tulee) ja katsoa jopa tv:täkin. Toivottavasti jotain jäi hänelle korvan taakse, vaikka ei siihen reagoinutkaan… :wink:
Nyt tänään rauha maassa toistaiseksi ja huomenna poika lähdössä. Aika hyvin mennyt viikko kuitenkin siis.

Puhuttiin juuri parin äidin kanssa siitä, miten kehitysvammaisilla on aika hyvin asiat tässä maassa verrattuna päihdesairaiden asemaan. Ja tässä en nyt sitten yhtään tarkoita, että haluaisin ottaa jotakin palvelua pois kehitysvammaisilta vaan toivoisin, että meidän päihdesairaat lapset saisivat edes osan jotakin apua myös he.

Kuuntelin ystävääni, joka on kehitysvammaisten kanssa työssään tekemisissä sellaisessa jotain palvelutaloa muistuttavassa jutussa. Se apu, mitä nämä asukkaat siellä saa on juuri sellaista, mikä mun mielestä olisi ainakin mun pojalle juuri sopivaa: apua arkisten asioden hoitamisessa ruuanlaitosta ja siivouksesta alkaen, apua viranomaisten kanssa asioimisessa ym. ym. En tiedä olenko täysin hakoteillä, mutta luulisin, että ainakin joku vastahankaisesti päihdekuntoutukseen suhtautuva käyttäjä voisi lähteä raitistumisen tielle, kun saisi apua elämän hallintaan ja sitä kautta onnistumisen tunteita tavallisessa elämässä. Eli jotain sellaista, mitä NM tuolla aiemmin pohdiskeli. Voisiko motivaatio raitistumiseen tulla jostain positiivisesta kokemuksesta tavallisessa elämässä (esim. pärjää koulussa, onnistuu järjestämään velka-asiansa tms.) eikä vain ja ainoastaan negatiivisesta kokemuksesta päihde-elämässä, siitä ns. pohjakosketuksesta?

Sitten vaan olisi niin tärkeää, että sitä tukea saisi ilman, että tarvii jonottaa miljoonalla luukulla ja odotella useita viikkoja jotain paikkaa jossain … voin olla ihan hakoteillä. Oikeastihan meidän nuoret ei halua mitään apua, oikeasti ne vedättää kaikesta tuesta vaan kamarahoja itselleen … sisäinen laurini alkoi protestoida tässä haaveillessani :smiley:

Senjamilena, jospa kuuntelisit sitä sisäistä senjamilenaa :wink: :smiley:

Itselläni on onnistumisen kokemukset tuosta tuesta ja onnistumisen tunteesta. Riippuu varmaan siitä, mikä on kunkin tilanne. Jos on jo halu lopettaa niin sitä tukea tarvii vaikka retkahduksia tulisikin. Jos on vasta alussa ja on ne hyvät fiilikset niin silloin varmaan vaan vedätetään, että saadaan lisää kamaa…

Myös on ero siinä onko mukana mielenterveysongelmia vain pelkkä päihdekäyttö. Päihteidenkäyttö ei voi loppua, jos ei hoideta mielenterveysongelmia…ja toisaalta, jos ei ikinä saa onnistumisen tunnetta niin siinä masentuisi terve ihminenkin.

Mielestäni et ole ollenkaan hakoteillä. Pojallasi on onneksi muistot “normaalista” perhe-elämästä, mitä kaivata. Kaikilla ei sitä ole :frowning:

Olen asunut pitkään ulkomailla ja on vinha ero siinä kuinka paljon täällä kehutaan lapsia. Täällä päihteitä käytetään viihteeksi, sekä alko että laittomat huumeet. Pillerin pyörittäjiä (betso) täällä ei ole. Me säästellään niitä “bravo”-sanoja liiaksi. Senjamilena, kokeillanko lopettaa marmatus ja aletaan kehumaan, aina varmaan edes jotain pientä kehuttavaa löytyy :question: Katsotaan mikä on tulos…

Kyllä tää vaan on tätä vuoristorataa. Nyt ei taas pojasta kuulu mitään. Haluaisin jotenkin saada pojalle selitettyä omia tunteitani. Sitä, miltä tuntuu, kun hänestä ei kuulu ja alkaa pikkuhiljaa tuntua ihan varmalta, että hän on kuollut. Ja ettei siihen auta mikään “En mä mitään mihinkään kuole!!!” -kommentti. Mulle riittäisi joku pieni tekstari tai FB-viesti silloin tällöin: “kaikki ok”, “meen kaverin luo” tai jotain. Olisin riittävän tyytyväinen ja voisin elää tätä elämää muun perheen kanssa. Mutta näin ollen, on kaikki pilalla, olen ihan puolikasihminen, puolikasäiti näille muille lapsille.

Yritän muistella, minkällainen itse olin tuon ikäisenä, miltä tuntui, kun äiti soitteli opiskelupaikkakunnalle ja oli huolissaan. Kyllähän se ärsytti kovaa ja olin kiukkuinen. Äiti huolehti turhasta ja oli raivostuttava hermoilija. Varmaan pojasta tuntuu samalta. Mutta kun tämä ei ole sama asia. En minä viettänyt hengenvaarallista elämää. Minä opiskelin ja kävin luennoilla. Illalla baarissa kyllä, mutta aamulla taas kouluun. Niinkuin kaikki muutkin.

Tuttu tilanne, Senjamilena! Vaikka poikamme on asunut muualla jo vuosia ja vaikka olen yrittänyt saada hänet oppimaan tuon vastavuoroisen viestittämisen merkityksen, ei hän ole sitä oppinut. Jos en kahteen viikkoon kuule pojasta mitään, alan jo hermostua. Silloin saatan laittaa sellaisen viestin, että joudumme kohta käynnistämään etsinnät, ellei hänestä kuulu mitään. Siinä vaiheessa yleensä tulee joku viesti, että kaikki ok, on ollut kiirettä, en ole ehtinyt soittaa. Toinen poika - tämä ongelmaton - sen sijaan vastaa heti tai soittaa viimeistään puolen tunnin kuluessa siitä, kun olen yrittänyt tavoittaa. Eikä häntä ole tarvinnut edes opettaa tässä asiassa. Oletko kokeillut sähköpostiviestintää? Olen muutaman kerran nyt kirjoittanut pojalle pitempiä sähköpostiviestejä, joissa olen selittänyt, miltä minusta itsestäni tuntuu. Ei poika niihinkään vastaa, mutta uskon, että hän kuitenkin ne lukee. Ehkä niistä on jotain jäänyt jopa korvien väliin. Ja ainakin itselleni on tullut sellainen olo, että sainpahan asiani sanottua. Meidän nuoruudessamme ei ollut kännyköitä, joten tilannetta ei kai voi ihan verrata. Lankapuhelin oli, mutta jos ei ollut kotona, ei tietenkään voinut vastata eikä tietää, onko joku yrittänyt tavoittaa.

Yksi mahdollisuus seurata jälkeläisensä hengissä ja hereillä oloa, minkä olen vasta noin vuosi sitten hokannut, on hänen puhelutietojensa seuranta. Siis mikäli hänen liittymänsä on sinun nimissäsi. Joskus joudun tätäkin menetelmää käyttämään.

Laitoimme lopulta pojalle viestin, että joudumme menemään hänen asuntoonsa vara-avaimella, koska hänestä ei kuulu mitään. Siihen tulikin sitten vastaus, että tästä hyvästä hakee avaimen meiltä pois. No, ei nyt kuitenkaan sitten ole tullut sitä hakemaan.

Mielialani ei ole hirveän paljon parempi, mutta tiedänpähän nyt, että hän on toistaiseksi elossa ja kiukkuinen. Mutta en sitten kuitenkaan näkäjään ole ihan tyytyväinen pelkästään siihen. Mietin tätä tunnetilaani, mikä se on, se sama, mitä lapset sanoo “paha mieli” eli surullinen sellaisella kurjalla, ei kaihoisalla tavalla.

Haluan mun puhuvan, ajattelevan, kuuntelevan, fiksun pojan takaisin!

Kaikenlaisia viestejä olen tässä vuosien varrella hänelle lähettänyt: sähköpostia, kynällä kirjoitettuja kirjeitä, tekstareita, facebook-viestejä … osaan hän on jopa vastannut tyyliin “mitä sä nyt sekoilet?”. (Paitsi vankilasta vastasi ihan kunnolla). On niistä kirjeistä ainakin se hyöty ollut, että on omia ajatuksiaan siinä tullut selkiytettyä.

Varmaan sitten jonakin tuskaisena hetkenä turvaudun tuohon puhelimen seurantaankin. Kiitos vinkistä NM :slight_smile:

Hei Senjamilena

Näinhän se menee käyttäjä on kuolematon itsensä mielestä jossain vaiheessa. Toisessa vaiheessa tulee terve pelko, entä jos mullekkin käy niin.
Kyllä pari viikkoa on mielestäni sellainen aika jolloin on ihan ymmärrettävää huolestua.
Todella joku pieni viesti riittäisi. Yleensä tuo viranomaisiin tai vara-avaimeen turvautuminen laukaisee sitten sen kontaktin.
Miltä tuntuisi toimia joskus myös niin päin että poika ei kuulisi äidistä useaan päivään mitään. Alkaisiko hän miettimään mitä on tapahtunut tai tapahtumassa kun ei kuulu yhteydenottoja.
Teillä on kuitenkin ainakin pojan vankilassa olon aikana ollut normaalia nuoren ja vanhemman yhteydenpitoa.
Ei hän sitä halua menettää.
Yhteyden pitämisen kääntäminen läheisen ehtoihin voi joskus vapauttaa ja vastuuttaa käyttäjää ja saada aikaan sen, että käyttäjä tiedostaa olevansa menettämässä jotain tärkeää jos hän ei hoida asioita ns. kotiin.
Läheiset ovat kuitenkin loppupeleissä ne joihin voi luottaa.
Tämä vaatii läheiseltä pitkäjänteisyyttä ja jaksamista. Irti päästäminen ei tapahdu hetkessä vaan pikkuhiljaa kun oma itse vahvistuu.
Sinulla on onneksi ne muut lapset ilonasi. Älä menetä toivoasi etteikö jonain päivänä myös käyttäjäpoikasi tekisi ratkaisevan askeleen muutoksen tielle.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Kiitos Kerttu! Tarvitsin tätä todella.

Koko ajan käyn kamppailua itseni kanssa, laitanko taas pojalle jonkun (turhan) viestin. Yllätän itseni suunnittelemasta kävelyretkiä hänen asuntonsa lähettyville. Pähkäilen, mitä tarkoittaa hiljaisuus hänen Facebook-sivullaan. Haluaisin kutsua hänet isänpäivänä syömään, mutta pelkään ettei hän vastaa siihenkään kutsuun mitään.

Jotenkin se, että hän oli vankilassa ja kuukauden verran sieltä vapauduttuaan, niin “asiallinen”, pahantaa näitä minun tunnelmia. Kun näkee, miten mukavasti asiat voisi olla ja sitten ei olekaan.

senjamilena sinun pitäisi nyt löytää keino, jolla uskaltaisit katkaista napanuoran! Elämäsi pyörii kovasti poikasi ympärillä ja kuluttaa omia voimavarojasi valtavasti. Sinulla on oikeus omaan elämään, jota ei aikuisen lapsen kuuluisi hallita.

Voin sanoa tämän, koska ihan saman olen käynyt läpi ja välillä törmään vieläkin tilanteeseen, että tytär vie liikaa aikaani ja voimiani (siis ajatuksissa). Olen tavannut muutaman kerran tytärtä, jonka asiat ovat täysin sekaisin ja sai taas häädön ja olisi kiire muuttaa uuteen kämppään. Jostain on sellaisen hommannut, ihme kyllä. Muuttoon en osallistu mitenkään. Olen monta asuntoa tyhjentänyt, siivonnut ja auttanut uuteen alkuun. Nyt se on loppu!

Tuosta yhteydenpidosta voin kertoa omaa kokemusta: vuosia sitten olin aina päivystyvalmiudesssa ympäri vuorokauden. Aina valmiina auttamaan, kun yhteydenotto tuli. Harvemmin on tullut pyyteettömiä soittoja, että “mitä sulle äiti kuuluu”. Jossain vaiheessa pystyin terapeutin avustuksella laittamaan puhelimen ensin yöksi äänettömälle, sitten äänettömälle päivän aikana ja tällä hetkellä pidän puhelinta välillä kokonaan kiinni. Omaiset ja ystävät tietävät työnumeroni, sähköpostini ym. tarvittaessa. Ja olen kertonut heille, miksi puhelimeni on äänetön tai kiinni.

Omalla tyttärellä on vain prepaid-liittymiä, jotka vaihtuvat kaiken aikaa. Lopetin muutama vuosi sitten vakinumeron maksamisen, koska ei noudattanut sovittuja ehtoja (mm. vastaaminen minulle). Pelotti hurjasti silloin, että näinköhän ottaa enää koskaa yhteyttä. Vaan ottihan tuo. Ottaa nykyäänkin. Kyllä mielessä välillä käy, koskahan jostain soitetaan, että huonosti on käynyt ja jos minulla onkin puhelin äänettömällä/kiinni, enkä heti reagoi. MUTTA - olen tehnyt vuosikausia kaikkeni tyttäreni eteen, eikä mikään auta. En hänen elämäänsä voi elää. Jotta jaksan, minun on pidettävä huolta itsestäni ja nauttia toisesta, ihanasta ja normaalista lapsestani.

Välillä ikävät ajatukset ottavat valtaansa, ahdistaa ja itkettää. Surettaa. Varsinkin, jos tytär pyytää apua ja kieltäydyn. Yritän siinä tilanteessa pysähtyä ja miettiä, hyödyttäisikö apuni häntä. Joskus hiukan autan, mutta sitten on taas pakko pitää väliä. Uuvun hänen kanssaan hetkessä.

En tiedä, vastasinko yhtään siihen, mitä mietit, mutta toivon, että löydät jostain voimia ja keinoja irrottautua pojastasi. Kyllä hän halutessaan ottaa yhteyttä. On aikuinen ja päättää itse tekemisistään. Ja monet tavallisetkin nuoret ovat välillä soittelematta. Toki päihdekäyttäjän kanssa on läsnä ikuinen huoli ja kuolemanpelko. Mutta pitäisikö meidän äitien / isien antaa sen nuoren vaan itse vastata omasta elämästään?

Olet oikeassa Petunia. Ajattelen aivan liikaa pojan asioita vaikkei siihen välttämättä ole edes aihetta, saati mitään hyötyä kenellekään.

Nyt kuitenkin onnistuin olemaan soittelematta hänelle niin kauan, että hän itse otti yhteyttä ja pyysi käymään. Pääsin eka kertaa hänen uuteen asuntoonsa ja tapasin myös tyttöystävän. Asunto oli siisti ja kodikas, siellä tuoksui ruoka ja mahdollisesti myös joku leipominen. Kahvi oli laitettu valmiiksi keittimeen, niin että tarvitsi vain painaa nappia, kun tulin.

Päällisin puolin kaikki oli siis hienosti. Pojan mieli vain oli maassa. Siitä hän halusi puhua. Tyttöystävä oli ehdottanut, että voisi mennä mielenterveystoimistoon. Poika halusi kuulla, mitä minä siitä ajattelen, muttei sitten oikein kuitenkaan uskonut, että mikään voisi auttaa. Oli niin allapäin, että oli lopettanut ne pajalla käynnitkin melkein heti alkuunsa. Kun ei jaksa nousta sängystä. Ei vain voi. Kehoitin menemään nuorten mielenterveys- ja päihdeasemalle, jonne siis voi mennä suoraan sisään ilman ajanvarauksia. Annoin myös yksityisen terapeutin nimen ja lupasin maksaa kolme ekaa käyntiä. Jos poika haluaa.

Puhuimme siitä puhelimeen vastaamisesta. Kerroin, että pelkään heti, että poika on kuollut, jos vastausta ei kuulu. Kuten arvasin, poika sanoi, ettei hän mihinkään kuole. Sanoin, että järjellä uskon sen, mutta tunteilleni en voi mitään , koska moni ystäväni on lyhyessä ajassa menettänyt lapsensa huumeille. Poika lupasi tästedes vastata.

Poika on nyt siis muuttanut ensimmäiseen omaan asuntoonsa. Hän on 21-vuotias. Normaalia 21-vuotiasta kotoa poismuuttajaa tuetaan monin tavoin. Minä en kai niin “saa” tehdä, koska poika on narkomaani.

Minulla ei ole koskaan ollut tarvetta pitää puhelinta kiinni yöllä eikä päivällä. Poika on soittanut minulle keskellä yötä muistaakseni kerran, silloin kun oli ryöstänyt kioskin. Mielestäni syy oli hyvä ja olin tyytyväinen, että hän soitti.

Tyttöystävä oli muuten aivan ihana. Minulla ei koskaan ole ollutkaan kuin aivan mahtavia miniäkandidaatteja. Nyt voin sitten ruvetakin pelkäämään, koska menetän tämänkin.

Voi jee…
Olen palannut töihin ja vihdoin saanut ajatukset pois tyttärestäni. Heilläkin oli tosi siisti kämppä. Myöhemmin tajusin sen johtuvan piristä. Jaksaa siivota 24/h/vrk.
Viimeinen tekoni tyttärelläni tässä maailmassa oli monien todistajien mukaan pölynimurin pussin vaihtaminen.
Eli siistiä oli…

Voi miten haluaisin sanoa, että kaikki järjestyy ja niinhän voikin käydä. Mutta yhtä todennäköistä on, että liitytte meidän, Zurussa ja Asta, tummaan joukkoon.

Edelleen sanon sen, etten varauksetta suosittele välien katkaisua, vaan ennenminkin rajoittamista…

Kertokaa, miten teillä meni…

Itselläni ei mene kovin hyvin tämä sopeutuminen tyttäreni kuolemaan. Toisinaan konttaan hautausmaalla hyväksymättä tapahtunutta. Ja ulvon ja huudan!

Senjamilena, mielestäni tuo poikasi masennus viittaa siihen, että hän yrittää nyt olla kuivilla. Siis jotain hyvääkin :slight_smile: Sekä Malibun kirjoituksia lukemalla että viimeisen vuoden kokemuksesta olen oppinut, että päihteiden käytön lopettamista (tai lopettamisen yritystäkin) seuraa voimakas masennus. Serotoniinitasot ovat niin alhaalla aivoissa, ettei voi olla hyvä olo, vaikka olisi ihana tyttöystäväkin vierellä. Vastaavassa tilanteessa - eli monta kertaa viimeisen vuoden aikana - olen kehottanut poikaani menemään lääkäriin ja pyytämään masennuslääkkeet sekä hakeutumaan lisäksi psykologille tai päihdehoitoon, jossa saisi henkistä tukea. Pari kolme kertaa hän on päässyt lääkärille tai kouluterveydenhoitajalle asti. Masennuslääkereseptin hän on ottanut, mutta ei ruvennut lääkkeitä syömään. Itselläni on oma aavistus syystä. Viimeksi (nyt tänä syksynä juuri ennen koulun alkua) poika sai lääkäriltä ajan psykologille ja kertoi minulle olevansa menossa sinne. Jostain syystä hän ei kuitenkaan mennyt (oli kuulemma kipeä ja sitten lisäksi koulussa kiireitä). Valitettavasti poikani hoitaa masennuskausiaan huumeilla, jolloin hän saa hetken helpotuksen pahaan oloonsa. Sitten muutaman päivän päästä kun hän on taas ilman kamaa, iskee heti uusi masennus. Eli kierre jatkuu. Kunpa sinun poikasi tajuaisi tämän ja olisi valmis ottamaan hoitoa vastaan. Hänellä on kuitenkin jo pitkä kokemus ilman kamaa olemisesta vankilassa. Jospa tyttöystävän tuki auttaisi.

A.n äiti: olet ajatuksissani. Voimia sinulle!

Tervehdys teille tässä osiossa kirjoittaneille NM, Petunia, Senjamilena, A:n äiti ja Tumati,
olemme vertaisohjaajien kanssa keskenämme sopineet vuoroviikot, jolloin jokaisella meistä on pääohjaustehtävä Vilpolassa. Minulla se on tämän viikon.

Luin kirjoituksenne. Syyllisyys ja häpeä kumpuavat niistä esiin. Samoin pelko, ahdistus ja epätietoisuus siitä, mitä on mahdollisesti tulossa. Ja tietysti suru oman lapsen tilanteesta ja elämänhallinnan katoamisesta. Toivonpilkahduksiakin on mukana, niihin tartutaan ja niitä tarvitaan. Jonkinlainen suuttumus ja jopa vihakin on joissakin kohdissa luettavissa teksteistä ja rivien väleistä. Pelko lapsen kuolemastakin on kirjoituksissa mukana, A:n äidille se on karmeaa todellisuutta.

Huumeriippuvuus on siitä merkillinen sairaus, että se lähes aina koukuttaa koko perheen, ei ainoastaan käyttäjää. Niinkuin hyvin tiedätte omasta kokemuksestanne, mitä sitä sen paremmin selittämään. Läheiset sairastuvat läheisriippuvuuteen tai ylivastuullisuuteen tai ylihuolehtivaisuuteen, miten sen nyt kukin haluaa nimetä. Lapsessa tai muussa läheisessä kiinni riippumisesta tulee helposti pakkomielle, joka vie kokonaisvaltaisesti mukanaan. Auttaa pitäisi jotenkin voida, mutta kun mikään ei tepsi. Tästä tepsimättömyydestä seuraa läheisille sitten niitä syyllisyydentunteita, uupumusta ja masennusta, mistä kaikki vilpolalaiset kertovat ja kirjoittavat. Sangen hyvin ne näkyvät myös tämän osion teksteissä.

Käytön ollessa alkuvaiheessa on jotenkin luonnollista ja ymmärrettävää, että vanhemmat yrittävät selvitä asiasta vaikkapa maksamalla sakkoja tai muita laskuja lapsensa puolesta, vaatien vastineeksi lupausta että huumeidenkäyttö loppuu. Ja lupaushan tulee, käyttö tai kokeilut eivät kuitenkaan välttämättä lopu, kuten tiedätte. Lapsi voi olla ala- tai täysi-ikäinen, sillä ei tunnu olevan tässä suhteessa merkitystä. Vanhemmilta puuttuu tietoa huumeista ja niiden aiheuttamasta riippuvuudesta sekä siitä, mitä pitäisi tehdä ja miten puuttua ja mistä hakea apua. Tunne puhuu enemmän kuin tieto tai järki. Ja kun käyttö ei lopukaan, alkaa läheisriippuvuuden tunnekaruselli pyöriä, hitaasti mutta valitettavan varmasti.

Kokeilujen ja varhaisen käytön alkuvaiheen toimenpiteet vanhempien toimesta ovat todellisessa avainasemassa. Jos vanhemmilla olisi sama tieto jo alkuvaiheessa, mikä heillä on vaikkapa kolmen tai viiden vuoden käytön jälkeen, he toimisivat aivan varmasti toisin. Sitten, kun heillä on tieto, halu ja kyky toimia toisin, on käyttäjä jo monta astetta syvemmällä riippuvuudessa. Ja tunnekarusellikin pyörii vauhdikkaammin. Vanhempien toiminnasta tulee myös helposti kaavamaista, tahkotaan samoja latuja ja toivotaan muutosta parempaan. Kuten hyvin tiedätte.

Kun käyttäjä on syvällä huumeriippuvuudessa, kuolema tai sen läheisyys on monella tavalla läsnä ja uhkana, yliannostukset, taudit, onnettomuudet, velan perinnät, psykoosit, harhakuvat, itsemurhat. Viime vuonna huumeisiin kuoli ennakkotietojen mukaan noin 300 henkilöä. Huumeet ovat vieneet mukanaan, ottaneet veronsa. Näihin kuolemiin ei läheisillä ole ollut osaa tai arpaa, he ovat tehneet kaikkensa oman lapsensa eteen, auttaakseen häntä toipumaan, lopettamaan, vähentämään.

Käyttäjien läheiset kärsivät syyllisyydestä lähes aina. Haluaisin kuulla teidän mielipiteenne, miksi näin on? Miten te vastaisitte, kommentoisitte omalta kohdaltanne? Mitkä olisivat ne keinot, joilla juuri teidän syyllisyydentunteenne vähenisi? Miten saisitte vähennetyksi läheisriippuvuuttanne, mitkä olisivat keinot?

Mun on pakko kysyä sulta Lauri, vaikka en äiti olekaan… Tarkoitatko tällä läheisriippuvuudella sitä, että ku mä sanoin meidän äitille että “älä stressaa mun tekemisistä!” hän vastasi, että “pitääkö mun elää kun mulla olisi vain 2 lasta, ei 3?” Olin hänen ensimmäinen lapsi, mitäs jos nuorimmainen; tai joku siitä välistä??? Äideissä on sisäänrakennettu suojeluvaisto; mulla se on jo sisarten muksuissa… Taitaa olla suurimmalla osalla naisista jonkinlainen hoivavietti… :unamused: Kun ei kuulemma voi vain “unohtaa” täysin miten 1 lapsista elää??? Unohditko sä oman poikasi täysin?? :open_mouth: Sori, ei millään pahalla mut mä välillä silti mietin sitä… :frowning:

^Hyvä kirjoitus malibu! Samoin miehillä on jonkinlainen hoivavietti, ehkä ilmenee vaan eri tavalla eikä siitä puhutakaan siinä määrin missä naisten hoivavietistä. Eli haluaa mieskin huolehtia jälkeläisistään ja läheisistään, joten onko sekin automaattisesti läheisriippuvuutta?! En allekirjoita läheisriippuvuutta ollenkaan, musta sillä tehdään vaan lisää ongelmia, kun vois keskittyä niihin positiivisiin asioihin.

Oon ihmetellyt tätä Laurin läheisriippuvuus-aivopesua, kun monet on täällä sanoneet, ettei se kolahda ja toivoneet vähäisempää aiheen käsittelyä. Ja osa vähentänyt sen takia käyntejäänkin täällä, eikä silti mikään muutu! Onks jäänyt Laurille levy päälle? Ärsyttää näiden täällä käyvien äitien ja puolisoiden puolesta, kun tarvitsisivat saarnojen sijaan varmaan enemmän tukea!

Ei voi mitenkään perustellusti väittää, et kaikkien päihderiippuvaisten läheisillä on läheisriippuvuusongelmia. Samaa tasoa kuin jos väittäisi kaikkien syöpään sairastuvien kuolevan syöpään. Eli jos vähemmän ehdotonta julistamista?!

Lauri, olet oikeassa siinä, että meillä äideillä on jatkuva, ainainen syyllisyydentunne. Se ei mielestäni johdu kuitenkaan auttamisen tepsimättömyydestä, vielä vähemmän siitä, että meillä olisi joku läheisriippuvuusongelma. Olen samaa mieltä kuin Malibu, että syyllisyys kumpuaa ainakin osin ihmisen biologiasta: kyllä nimenomaan kaikki luomakunnan emot ja äidit ovat kiinni jälkeläisissään ja haluavat niiden parasta. Lisäksi mielestäni 1900-luvulla alkanut yhteiskunnallinen ajattelutapa (Freudin ja muiden psykologian merkkimiesten siivittämänä) on korostanut kodin, ja erityisesti äitien merkitystä sille, millainen lapsesta tulee. Olemme lukeneet kasapäin lastenhoito-oppaita, joissa kerrotaan, miten on toimittava, jotta lapsesta tulisi tasapainoinen ja onnellinen. Lastenneuvolat, tv ja muu media toitottavat samaa. Lapsesta on tullut entistäkin tärkeämpi asia äidille, suorastaan elämänprojekti, jonka halutaan ehdottomasti onnistuvan. Onko sitten ihme, että tunnemme syyllisyyttä, kun lapselle käy se pahin, mitä voi ajatella?

Mielestäni parisuhdetta ei voi ollenkaan rinnastaa tässä asiassa vanhempi-lapsi -suhteeseen. Parisuhteesta halutaan itselle onnea ja jotain sellaista, mikä tyydyttää omaa elämää. Se ei ole pyyteetöntä niin kuin rakkaus lapseen. Lisäksi parisuhteessa oleminen huumeiden käyttäjän kanssa on lähinnä oma valinta. Suhde lapseen ei koskaan voi olla. Parisuhteessa voi hyvinkin olla kyse jostain sellaisesta, mitä Lauri sanot läheisriippuvuudeksi. Äiti tai isä ei ole riippuvainen aikuisesta lapsestaan, joka asuu muualla. Hän on huolissaan ja peloissaan lapsen puolesta.

Juuri äsken näin tv:stä pättkän, jossa kerrottiin syrjäytyneistä nuorista, jotka ovat saattaneet eristäytyä omaan pieneen, roskia ja likaa täynnä olevaan asuntoonsa. Vamos-projekti etsii näitä nuoria auttaakseen heitä. Ihmettelin, missä ovat näiden nuorten äidit ja isät. Miksi he eivät auta lapsiaan?

Kaikesta edellisestä huolimatta olen sitä mieltä, että tunnemme kohtuuttoman paljon syyllisyyttä. Olisi toki helpompaa, jos sitä saisi vähennettyä. Toisiko henkilökohtainen terapia siihen apua?

PS. Mukavaa, Malibu ja Nasaalisti, kun jaksatte lukea näitä meidän äitienkin viestejä :slight_smile:

Mietiskelen tässä noita Laurin sanoja ja kommentteja niihin. Läheisriippuvuus tuntuu olevan termi, joka aiheuttaa monissa negatiivisa tunteita. Itse jäin miettimään, miten eri ihmiset ymmärtävät koko sanan. Sitä käytetään nykyään kovasti paljon ja eri tilanteissa ja kovinkin heppoisasti. Olet Lauri ehkä jossain kohtaa kirjoittanutkin, miten itse (nimenomaan sinä itse, ei kirjojen määritelmän mukaan), määrittelet läheisriippuvuuden. Voisitko avata asiaa vähän enemmän.

Jäin pohtimaan myös sitä, tunnenko kuinka paljon häpeää tyttäreni tilanteesta ja tulin siihen lopputulokseen, etten tunne varsinaista häpeää. Olen sitä kyllä tuntenut, mutten enää. Tuntuu, että siitä on jo jotenkin päässyt yli. Ja taas tässä kohtaa pistää miettimään, mitä “häpeä” itse kullekin näissä tilanteissa tarkoittaa. Onko se omaan epäonnistumiseen liittyvää? Joo ja itse asiassa ihan arkipäivän häpeä on kyllä olemassa. Häpeän liikkua lapseni kanssa julkisesti, koska hän on niin epäsiisti ja käyttäytyy “normaalista poikkeavasti”.

Kirjoitit Lauri, että jos vanhemmat tietäisivät aikaisemmin enemmän huumeista ja niihin liittyvistä asioista, niin tilanne olisi helpompi ja osaisivat toimia eri tavoin. Itse en oikein usko tähän. Toki tietoa tarvitaan, mutta kun tilanne napsahtaa omalle kohdalle, on se niin uskomaton, ettei siinä paljon tieto auta. Omaa lastaan kun haluaa uskoa viimeiseen asti. Kun nämä ovat vielä niin hyviä kusettajia, että moni asia menee muuten järkevältä aikuiselta tässä kohtaa läpi. Vanhempi haluaa luottaa ja uskoa lapseensa, kerta toisensa jälkeen. Tarvitaan vuosien asioiden työstämistä, jotta voidaan ja osataan päästään edes vähän irti. Olen monen kanssa aivan samaa mieltä siinä, että omasta lapsesta ei voi koskaan erota, puolisosta voi (senkin olen kokenut eli jättänyt sekakäyttäjäpuolison vuosia sitten).

Näistä asioista on hyvä keskustella ja keskustelu on ehkä siksi niin vaikeaa, kun asioita on kovasti vaikea, ellei mahdotonta, nähdä omalla kohdalla riittävän objektiivisesti. Tunteet ovat hyvin lujasti läsnä ja ihminen on herkkä haavoittumaan ja suojakuori on ohut. Jatketaan keskustelua! Vääriä mielipiteitä kun ei ole, on vaan erilaisia :slight_smile: