Läheisriippuvuus on minullekin ollut aika kummallinen käsite. Kun lukee artikkeleita ihmisistä,jotka hoitavat dementoitunutta puolisoaan vuosikymmeniä, puoliso voi olla aggressiivinen ja väkivaltainen sairaudessaan, niin ei näitä omaishoitajia ( tai muita sairaita läheisiään hoitavia ) pidetä läheisriippuvaisina, vaan arjen sankareina. Tässä “huume-elämässä” taas lapsensa kadulle heittänyt vanhempi on sankari ja hurrauksen arvoinen.
Minulla oli miesystävä, joka masennuttuaan oli varsinainen riippakivi jatkuvalla surkeutensa murehtimisella ( ei käyttänyt mitään päihteitä),ja vei minulta kaiken silloisen elämäni energian. Lopulta sain tarpeekseni ja tein “läheisriippuvaisen” päätöksen, ja sanoin taas kerran kuunnellessani itsemurhauhkailuja: “Ennenkuin päätät lopettaa päiväsi, tiedoita minulle, että osaan hakea kissasi pois kitumasta”. Ihme kyllä, en saanut keneltäkään taputuksia ja hurraahuutoja hyvästä ratkaisusta, kun kerroin tapahtuneesta. Mies elää edelleen, ettei siinä mitään katastrofia tapahtunut, mutta monesti mietin, että kun narkomaani puhuu samoin, hänelle samanlainen vastaus olisi pelkästään oikea muoto.
Lauri kyselee syyllisyyden perään, vastaan siis siihen. En jaksa tuosta läheisriippuvuudesta jauhaa, tunnustan olevani monin paikoin aivan liikaa riippuvainen pojan tilanteesta ja tekemisistä, mutta tiedostan sen kyllä ja saan itseni siitä kiinni. Korostan edelleen, että poika on 21-vuotias, juuri kotoa poismuuttanut. Vaikka kuka minulle mitä sanoo, tulen kyllä vielä pitkään huolehtimaan hänestä ihan kuten kuka tahansa parikymppisen nuoren äiti tekee. Jos alkaa tuntua, etten jaksa tai ettei siitä ole mitään hyötyä, tarkistan asenteeni.
Mutta siitä syyllisyydestä. Luonnollisestikin olen haravoinut menneisyytemme pilkuntarkkaan läpi ja etsinyt syytä pojan päihdekäyttöön itsestäni, miehestäni, koulusta, kavereista, kaikesta mahdollisesta, mitä vuosien varrella on tapahtunut. Paljon syytä on löytynyt. Olen tajunnut, että vaikka olisin tehnyt joitakin asioita toisin, olisi silti saattanut käydä näin. Olen tajunnut, että olen ollut nuoremmille lapsilleni “parempi” äiti. Esikoiselle olin niin hyvä äiti, kuin silloisilla taidoillani pystyin. Olen tajunnut, että syyllisyyttä on turha kantaa. Kun on sopivia hetkiä, juttelen näistä asioista pojan kanssa. En omaatuntoani puhdistaakseni, vaan koska olen vaan kiinnostunut, miltä asiat näyttää pojan muistoissa.
Siitä voisin kantaa suurta syytä, että puutuin tosissani pojan päihdekäyttöön aivan liian myöhään. Sen tein varmasti itseäni suojellakseni. Tunnustin asian, kun olin siihen valmis. Aikaisemmin olisin särkynyt.
Häpeää en ole juurikaan viimeaikoina tuntenut. Silloinkin, kun poika oli vankilassa ajattelin pääosin vain, kuinka komea ja älykäs hän on! (Varmaan tämäkin on Laurin mielstä lähesiriippuvuutta 
) Se, etten esim. täällä esiinny omalla nimelläni, johtuu siitä, että suojelen poikaa. Minulla ei ole oikeutta julkaista hänen elämänsä asioita ilman hänen lupaansa.
NM:n, Petunian ja Zurussan kirjoitukset on hyviä, allekirjoitan ne täysin. Malibu ja Nasaalisti kiitos teille, olette korvaamattomia <3 <3
Aika monella tuntuu perheen päihdeongelmainen olevan se esikoinen, oletteko huomanneet?
Mistähän se johtuu? Ehkä siitä, minkä joku tuossa sanoikin, että toisella ja kolmannella kierroksella osasi olla “parempi äiti”?
Minun tyttäreni oli esikoiseni.
Tässä kohdin olen vähän eri mieltä siinä, että kokisin olleeni parempi äiti kuopukselleni kuin esikoiselle, joka siis on tämä käyttäjä. Esikoinen oli toivottu ja rakastettu ja kaikkien silmäterä. Mielestäni hän ei myöskään jäänyt syrjään pikkusiskon syntyessä (ikäeroa reilut 2,5 vuotta). Toki ensimmäisen lapsen kanssa aina koko elämäntilanne muuttuu, kun muodostuu perhe ja puolisoista tulee äiti ja isä ja lapsi sitoo tiukemmin kotiin ja seuraavan kohdalla niin suuria muutoksia ei enää tapahdu.
Mutta kun jokaisen perheen esikoisesta ei kuitenkaaan tule päihdelasta, ei vaikka lapsen lähtökohdat voivat olla heikommatkin. Itse olen paljon asiaa pähkäiltyäni tullut omalla kohdalla lopputulemaan, että vanhempi lapseni on jo pienestä alkaen ollut perusluonteeltaan ja temperamentiltaan aivan erilainen kuin nuorempi siskonsa. Hän on aina ollut vaativampi, herkempi, vilkkaampi, kovapäisempi (kerta vielä viimeisenkin kiellon päälle) jne. Voi olla, että olisi tarvinnut erilaisen kasvatuksen, mutta en siltikään oikein osaa allekirjoittaa sitä, että olisin nuoremmalle ollut parempi äiti.
Syyllisyydestä olen jo päässyt eroon. Päällimmäinen tunne nykyään ehkä on suru. Tyttärestäni ei enää koskaan tule tavallista ihmistä, enkä usko, että hän koskaan perustaa perhettä tai pääsee työelämään. Nyt on vuosi kerrallaan eläkepäätös ja uskon sen jatkuvan. Niin se vain on. Jos toisin tulee käymään, niin kaikki on pelkkää plussaa
Iltaa kaikille,
taisinpa sohaista muurahaispesään, alkoi näköjään melkoinen kuhina kirjoituksestani. Hyviä argumentteja puolesta ja vastaan. Se on minusta vaan hyvästä, vaikka tarkoitukseni ei ollut mitenkään vasiten toimia provokatoorisesti, kansankiihottajana tai aivopesijänä.
Palaan astialle myöhemmin tällä viikolla, yritän kommentoida kaikkia esilleottamianne kohtia omasta näkövinkkelistäni ja perustella muutamia seikkoja tarkemmin.
Jatkakaa kirjoittamista, tuulettamista ja “vilpolointia”. Tästä minä pidän, väki on aktiivista, osallistuu innokkaasti ja pitää toisistaan huolta. Kirjoittaa miltä oikeasti tuntuu ja mitä oikeasti on mieltä, eikä urputa sitten pihapolulla, että “meinasin sanoa mutta kun en viittinyt”. Tämä on juuri sitä vertaistukea parhaimmillaan.
Käyn juuri prosessia, jossa vaadin tyttäreni MTT-käyntien tietoja itselleni, hän oli käynneillä alaikäinen ja olen nyt kuolinpesän haltija eli katsotaan saanko. Olisi hyvä nähdä millä perusteilla määräsivät risperionia ja rivatrilia hänelle. Tytön on siis jotakin täytynyt siellä puhua, koska kerran sai myös lääkitystä.
Voi olla, etten onnistu ja vaitiolovelvollisuus ylittyy alaikäisilläkin kuoleman rajan yli. Uskon, että paperit luettuani voisin ymmärtää paremmin tyttäreni ratkaisua.
Kuolintodistus oli asiallinen ja lyhyt. Useat ammattilaiset ovat minua vakavasti varoittaneet avaamasta ja lukemasta ruumiinavausraporttia, sitten kun se tulee. Olemme nyt sopineet niin, että sen avaa mieheni ja kertoo minulle, jos siinä on jotakin oleellista uutta. Sitten hän piilottaa sen ja antaa minulle pyydettäessä:
a) jos olen selvä
b) jos olen rauhallinen mielialaltani
c) jos en ole sitä lukiessani yksin.
Osallistunpa minäkin osaltani tähän keskusteluun, lähinnä tuon läheisriippuvuusteeman ympäriltä.
Mieheni on siis tällä hetkellä vieroituksessa ja sen jälkeen kuntoutusjakso ja mahdollinen korvaushoidon aloitus. Meidän kummankin taustalla on läheisriippuvaisuutta.
Itse havahduin huomaamaan oman käytökseni ja oireiluni vasta alkaessani seurustelemaan mieheni kanssa. Hän oli ensimmäinen ihminen elämässäni, joka oli oikeasti kiinnostunut minusta ja ajatuksistani, tunteistani ja menneisyydestäni. Hänen kykynsä ja halunsa keskustella todella asioista sai silmäni avautumaan; huomasin omat säröni ja taipumukseni ripustautua läheisiini, hakea heidän kautta onnea itselleni.
Minulla on taipumusta miellyttää toisia ja unohtaa omat haluni ja toiveeni. Terapeuttini kirjoitti erääseen lausuntoonsa, että “nuoruusikäni itsenäistyminen on häiriintynyt”. 
No. Olen tätä omaa riippuvaisuusalttiuttani työstänyt, mutta helppoa se ei ole ollut narkomaanimiehen kanssa, jolla on myös takana vahvaa läheisriippuvaisuutta. Me kummatkin syyllistymme helposti. Miehelläni paikoitellen on paljon syytäkin tuntea syyllisyyttä, mutta usein se on ihan turhaa. Asiat ovat menneet niin kuin ovat menneet, vain sillä mitä ja miten hän nyt ja tulevaisuudessa toimii on merkitystä.
Vaikka tuo sairaus on rasittanut suhdettamme valtavasti, on meillä muutoin asiat hyvin ja koen että ole toiminut suhteessa hänen riippuvuuteensa niin hyvin kuin mahdollista. Asiaa helpottaa se, että mieheni ei ole koskaan salaillut käyttöänsä minulta vaan on ollut rehellinen. Minä puolestani en ole yrittänyt kontrolloida häntä tai nalkuttaa tai uhkaillut erolla tms. Tiedän, että olisin voinut lähteä milloin vaan, mutta se palkinto tunnelin päässä on ollut minulle liian houkutteleva. tätä ihmistä en halua menettää. en silti haluaisi asettua marttyyrin rooliin: “Minä kestin kaiken sen paskan, nyyh ja voih, anna minulle arvoa sen vuoksi!”
Nyt elän jännittävää aikaa, tämä hoitoonpääsy on ollut lottovoitto ja sisältää valtavasti toiveita ja pelkoja. Nyt kun asustelen itsekseni tämän ajan, kun mies on poissa, saan taas huomata, että minä pärjään yksinkin. Osaan ja pystyn. Ikävän kyllä kestää, vaikka erossa olo onkin kamalaa.
Epäselvä vuodatus. 
Maanantai-iltaa kaikille,
lupasin aiemmin kirjoittaa ja avata omasta näkövinkkelistäni käsitettä Läheisriippuvuus, joka herättää aina suuria tunteita. Noihin suuriin tunteisiin kuuluu ainakin ärtymystä, kiukkua, torjumista, kieltämistä, myöntämistä, samaa mieltä olemista, eri mieltä olemista ja montaa muuta. Jotkut ovat sitä mieltä, että siitä puhuminen on aivopesua ja paasaamista, jotkut taas meinaavat että on hyvä muistuttaa siitä toistuvasti.
Juttu on melko pitkä, toivottavasti jaksatte kahlata sen läpi. Perustietolähteinä ovat olleet Irti Huumeista ry:n Perhetyönkeskuksen vuonna 2003 julkaisema Perhekeskeisen huumetyön opas (Leskinen, Lassila, Kalamaa, Rytkölä) ja kokemusperäinen vuodesta 1984 alkaen kumuloitunut käytännön kokemus vaativasta perhekeskeisestä huumetyöstä. Lisänä ovat omat kokemukseni.
Tekstissä kuvataan, miten ja miksi läheisriippuvuus syntyy, miten se näkyy ja miten se vaikuttaa perheessä. Lukekaa huolella, vaikka useampaan kertaan. Sitten voisitte vaikka peilata omaa nykytilannettanne tekstin eri kohtiin ja miettiä, tunnistatteko omaa toimintaanne, tunteitanne ja käyttäytymistänne. Jos vielä jaksatte kirjoittaa ajatuksenne tekstiksi, niin olisin ihan muikkuna. Ja toki muutenkin voitte kommentoida tekstiäni.
Perheen kriisi
Läheisriippuvuus, ylivastuullisuus, ylihuolehtivaisuus – ihan miten vaan sitä halutaan kutsua, liittyy perheen sisäiseen tilanteeseen silloin, kun perheessä on huumeiden käyttäjä. Perhe ajautuu kriisiin, jossa toivo ja epätoivo vaihtelevat ja perheenjäsenet voivat huonosti. Eläminen jatkuvasti kuin hälytystilassa on erittäin kuluttavaa ja aiheuttaa monia psyykkisiä ja fyysisiä oireita. Läheisten rooli on auttaa käyttäjää, oli hän sitten oma lapsi, puoliso tai muuten läheinen ihminen. Auttamisen rooliin juuttuu helposti, siihen jää jumiin ja kun jatkuvasti epäonnistuu auttamisessa = käyttäjän raitistamisessa, se lyö lähes aina läheisen otsaan läheisen mielestä epäonnistujan leiman. Tiivistettynä: ”vaikka tekisin mitä, niin eihän se käyttö lopu – ei minusta ole mihinkään, tämä on minun syytäni. Olenpa surkea.” Näinhän se läheisien ajattelukulku usein toimii, myös Vilpolasta tämän voi lukea. Vähitellen perheen vuorovaikutus saattaakin muuttua peliksi, jossa ei voi voittaa – siinä voi vain hävitä. Tässä tilanteessa ulkopuolisen avun käyttäminen tulee usein tarpeelliseksi, jonkun tulee tarkastella tilannetta ulkoapäin ilman valtavaa tunnelatinkia. On erittäin todennäköistä, että mikään ei muutu jos aina toimitaan samalla tavalla kuin ennen. Miksi jatkaa jonkin mallin käyttämistä, ellei se toimi?
Kriisiin jäykistyvä perhe
Perheen kriisissä on havaittavissa tiettyjä vaiheita, kun se yrittää selvitä tilanteesta. Perheen tasapainoa ja toimintakykyä, joka usein on näennäistä, ylläpitävät puolustusjärjestelmät ovat usein vahvasti näkyvillä kun selviää että perheessä on huumeidenkäyttäjä.
Kun tilanne jatkuu, alkavat alkuperäiset tunteet peittyä suojamekanismin ja totuttujen torjuntakuvioiden alle, esimerkiksi syyllisyydentunne voi muuttua ulkomaailman syyllistämiseksi, viha voi muuttua kaunaksi, rakkaus ja välittäminen ja huolenpito ylisuojeluksi. Kommukaatio perheenjäsenten välillä ei toimi siten, että vuorovaikutus toimisi tarkoituksenmukaisesti.
Puolustusjärjestelmän viriäminen on normaali reaktio sairaaseen tilanteeseen
Tällaisessa tilanteessa on normaali reaktio, että puolustusjärjestelmä viriää ja herkistyy. Sen tarkoituksena on suojata yksilöä ja perhettä joltain, vielä tuskallisemmalta ja satuttavammalta tunteelta. Tässä vaiheessa kieltäminen, itsensä syyllistäminen ja ylihuolehtivaisuss ei ole tyhmyyttä, kypsymättömyyttä tai vanhemmuuden puutetta. Se on aivan normaali reaktio ja siitä seuraava toimintamalli kriisitilanteessa. Syyllistävät kysymykset ovat valitettevan tavallisia, kun lähiympäristö reagoi huumeongelman paljastumiseen. Yksioikoista syyn ja seurauksen lakia sovelletaan ”häpeällisiin” riippuvuuksiin, joten perhe saattaa kokea voimakasta painetta perheenjäsenen riippuvuuden salaamiseen. Perheen kokema hiljainen häpeä johtaa salaamiseen ja todellisuudentajun häiriöön, sillä kertomalla, kuvaamalla ja sanoin arvioimalla olisi mahdollista syventää käsitystään siitä mitä todella on tekeillä. Kun se estyy, perheen tunneilmasto umpioituu. Peli pyörii käyttäjän mielialojen, ongelmien ja elämäntavan ympärillä ja muu perhe tai osa siitä yrittää etsiä ratkaisua epäonnistuen kerta toisensa jälkeen.
Isä järkiperäistää tunteet, äidistä tulee ajatustenlukija
Läheinen tuntee usein syyllisyyttä, yksinäisyyttä, pelkoa ja neuvottomuutta, isä järkiperäistää tunteet ja äidistä tulee ajatustenlukija. Isä saattaa hävetä lastaan ja eristää tunteensa kuriea vaatien, äiti taas sanoo tai kuvittelee tietävänsä mitä käyttäjän päässä liikkuu. Suojelunhalu voi muuttua omistamiseksi ja sitomiseksi, tunteiden eristäminen ja kurin politiikka johtaa välien kiristymiseen ja riitoihin.
Tunnekaruselli ylläpitää kriisiä
Kun perhe on keskellä kriisiä, sen jäsenet pyrkivät suojautumaan liaan tuskallisilta tunteilta turvautumalla rooleihin. Käyttäjästä tulee usein syntipukki, josta käsin kaikki ongelmat aletaan selittää. ”Jos vain huumeidenkäyttö loppuisi, kaikki olisi hyvin.” Muiden perheenjäsenten asiat, tunteet ja tarpeet hautautuvat huumeongelman alle, ja perheenjäsenten terve erillisyys katoaa.
Käyttäjä ja huumeriippuvuuden maailma alkaa hallita perheen ilmapiiriä. Pelko, sääli, syyllisyys ja auttamisen halu muodostavat tunnekarusellin, jossa käyttäjän läheiset elävät. Tunnekaruselli pitää kriisiä yllä, eletään kuin vuoristoradassa katastrofista toiseen, jolloin normaalin käytöksen rajat alkavat hämärtyä ja käyttäjä alkaa tietäen tai tiedostamattaan käyttää tilannetta hyväkseen. Perhedynamiikka mukautuu vähitellen riippuvuuden mukanaan tuomiin persoonallisuuden ja käytöksen muutoksiin (valehtelu, väkivalta, aggressiivisuus, varastaminen), koska voimavaroja rajojen ylläpitämiseen ei ole. Purkamattomat tunteet ylläpitävät puolustusmekanismeja kriisi jähmettää perheen. ”Kyllä mä tiedän, ettei pitäisi antaa rahaa eikä päästää sisälle, mutta entä jos se kerta on
viimeinen? En ikinä antaisi itselleni anteeksi.”
Kun perheenjäsen ajautuu huolehtimaan liikaa läheisistään, hän on kykenemätön asettamaan rajoja ja pitämään niistä kiinni. Olo on ristiriitainen ja väsynyt, lepokaan ei auta. Tulevaisuus näyttää synkältä. Ylihuolehtivainen perheenjäsen tuntee tarvetta puolustella ja selitellä tekojaan. Mielialat vaihtelevat voimakkaasti. Elämänlaatu on riippuvainen muiden tunnetiloista, joita hän pyrkii kontrolloimaan. Tietämättömyys omista haluista ja tarpeista ilmenee mm. pakonomaisena miellyttämisenhaluna sekä taipumuksena kysellä ja tarkkailla toisten vointeja oman vointinsa sijasta.
Kun vanhempiakseli katkeaa, perhe saattaa hajota
Tilanteessa, jossa oman lapsen koetaan olevan hengenvaarassa ja usein hän sitä onkin, kuolema on tavallaan aina läsnä, vanhemmat yleensä pyrkivät tekemään kaikkensa, että lapsi selviäisi vaarasta. Aletaan helposti varoa tekemästä mitään ”väärin” ja ajaudutaan siksi sietämään käytöstä, jota ei hyväksyttäisi muilta perheenjäseniltä. Käytöksen hyväksyminen voi tapahtua keneltä perheenjäseneltä tahansa, mutta usein paripeli muodostuu äidin ja lapsen välille. Sisarukset kutistuvat ja käyttäjä vie perheen voimavarat. Perhe eristäytyy ja käyttäjä manipuloi sitä vanhempaa, joka puoltaa lasta. Äiti ja lapsi kasvavat yhteen, jolloinnisä ja sisarukset eristetään joukosta. Seurauksena perhe hajoaa. Äiti muodostaa lapsen kanssa symbioottisen viha-rakkaussuhteen.
Läheisriippuvuudeksi on alettu nimittää käytöstä, jossa ihminen pyrkii ajattelemaan, tuntemaan ja toimimaan toisen puolesta, toisen parhaaksi, itsensä unohtaen. Esimerkiksi rahan antaminen, sakkojen maksaminen, tekosyiden keksiminen käyttäjän puolesta ovat tyypillistä toimintaa huumeongelmaisen perheessä. Aikuiset, aggressiiviset lapset saattavat asua kotona ja terrorisoida vanhempiaan. Huoli lapsesta hallitsee vanhemman ajatuksia täysipäiväisesti.
Ylihuolehtivaisuus saattaa syventää huumeriippuvaisen kierrettä
Ihminen ei kuitenkaan välttämättä itse huomaa, että hänen koko elämänsä pyörii huumeita käyttävän perheenjäsenen ympärillä. Perspektiivi omaan elämään ja tulevaisuuteen tuntuu kadonneen ja toimintatarmo suojelee masennukselta, jota vastaan läheisriippuvuus on puolustusmekanismi.
Ylihuolehtivaisuus saattaa syventää huumeriippuvaisen kierrettä. Tunteiden ilmaisu perheessä on purkauksenomaista, rajat ja säännöt puuttuvat tai ovat epäjohdonmukaisia. Koska käyttäjän tekoja järkeistetään, selitetään parhain päin tai seurauksia lievennellään, vastuukysymys hämärtyy. ”Kyllä mä tiedän, että en saisi maksaa sakkoja,mutta en halua luottotietojen menevän.”
Perheenjäsenillä ilmenee monenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä stressioireita. Perhe eristäytyy sekä toisistaan että ulkomaailmasta. ”En pysty ajattelemaan mitään muuta, kuinka voisin kutsua ketään kylään! Sitä paitsi tätä ei voi kukaan ymmärtää”.
Salaiset sopimukset kuormittavat vuorovaikutusta
Kun perheenjäsenet eivät tunnista eivätkä tuo julki omia tarpeitaan ja todellisia tunteitaan, vuorovaikutusta alkaa kuormittaa epämääräinen, käsittelemätön röykkiö salaisia sopimuksia. Perheelle tyypillinen peli alkaa tunneilmaisun jakautumisella eli jokaisella muodostuu oma, ”sallittu” tunnerekisteri, jonka perusteella hän toimii. Usein äiti ilmaisee voimakkasti tunteitaan, pyrkii järjestelemään asioita ja sovittelee riitoja. Isä etsii toimintamallia, järkiratkaisua ja pyrkii siirtämään tunteet sivuun. Seuraavassa vaiheessa isä vetäytyy erillisyyteen kestääkseen riittämättömyyden tunteen (pakko lakata välittämästä), jolloin äiti tuntee jääneensä yksin. Pelot ja uhkakuvat hallitsevat molempien ajatusmaailmaa, ja käyttäjä oppii hallitsemaan tilannetta omaksi edukseen. Tyypillisiä pelimerkkejä ovat esimerkiksi työhön, opintoihin tai hoitoon hakeutuminen. Myös väkivallalla ja itsemurhalla uhkaaminen on tavallista.
Läheinen haluaa auttaa ja käyttäjä ottaa, vastavuoroisuus puuttuu
Käyttäjän perheessä vallitseva pelitilanne on yllätyksetön, sillä osapuolten vuorosnat eivät muutu. Läheinen haluaa auttaa ja käyttäjä ottaa sen minkä haluaa. Käytön aiheuttama persoonallisuudenmuutos saa läheisen hämmenyksiin, sillä käyttäjä on samanaikaisesti tuttu ja vieras, manipulointiin sobeltuva maaperä muokkaantuu ristiriidasta käyttäjän persoonallisuudessa. Huonoina päivinä käyttäjä on eräänlainen lapsimajesteetti, jolla ei ole varaa ajatella sioita toisten ihmisten kannalta. Hän käyttää hyväkseen, esineellistää toisia ihmisiä eikä tunne häpeää.
Huumeiden pitkäaikainen käyttö vaikuttaa persoonallisuuteen siten, että perspektiivi tulevaisuuteen puuttuu, käyttäjä elää ikuisessa nykyhetkessä. Läheinen ei tahdo uskoa, kuinka käyttäjä tarvitsee, ottaa, vaatii eikä anna mitään. ”Mutta joskus se käyttäytyy aivan kivasti ja normaalisti!”
Käyttäjäpersoonallisuudelle on tyypillistä esiintyä säälittävänä olosuhteiden uhrina ja vedota läheistensä syyllisyydentunteisiin. ”Hän ei ole oma itsensä” . Kehityskulun seuraaminen on erittäin kuluttavaa ja hämmentävää kaikille perheenjäsenille.
Väsynyt perhe toimii pakonomaisesti
Kun käyttäjän asioista on alettu huolehtia liikaa ja peli pyörii, perheen energiasta suurin osa kuluu hätävarjeluun. He pyrkivät estämään tilanteen huononemisen ja kontrolloivat käyttäjän elämää. Vointia tarkkailaan jatkuvasti ja käyttäjän asioita järjestellään pakonomaisesti. ”Kuka sitten auttaisi, ellei oma äiti”.
Ylihuolehtivaisen perheenjäsenen on yleensä vaikea, jopa mahdoton käsitellä omia tunteitaan; hän ei tunnista tai löydä niitä. Kun kaikki aika menee käyttäjän tarkkailuun, itselle jää vain vähän tilaa. ”Mitä sillä on väliä mitä mulle kuuluu! Poikahan tässä ongelma on!”
Kun ihminen toimii väsyneenä, voimavarojensa äärirajoilla, hän on kyvytön hahmottamaan itsensä tai perheen tilannetta kokonaisuutena. ”Olen kuin robotti. En kuule enkä näe muuta kuin omat ajatukseni. Teen koko ajan ylitöitä, ettei tarvitse olla yksin ajatusten kanssa”.
Tässä vaiheessa käyttö on jo yleensä edennyt pitkälle. Käyttäjä saattaa olla fyysisesti huonossa kunnossa ja sosiaalisesti eristäytynyt ns. normaalimaailmasta. Perhe kohtelee käyttäjää avuttomana ja vastuuttomana pikkulaosena, jolloin hänen on entistä vaikeampi irrottautua roolistaan. Lisäksi holhoaminen herättää loukkaantumisen ja vihan tunteita. Koko perhe on uuvuksiaa, turhautunut ja toivoton, vihan tunteet alkavat löytää pintaan ja voimistavat ahdistusta ja syyllisyyttä. Jos tilanne jatkuu riittävän kauan, seuraa apatia.
Jokainen perheenjäsen tarvitsee oman tarinansa
Huumeriippuvuudesta selviäminen on todella kovaa työtä jokaiselle perheenjäsenelle, ei vaan käyttäjälle. Jos tilanne on edennyt läheisriippuvuuskuvioihin saakka, vaatii selviytyminen yleensä useita vuosia. Vointi aaltoilee käyttäjän voinnin mukaan, mutta huippuja ja laaksoja on mahdollista tasasta.
Toipumisessa on tärkeää miettiä koettua ja tunnettua ääneen. Omat tunteet saattavat olla hautautuneina valtavan kasan alle, jota voi purkaa hiljalleen, pala palalta ja asia kerrallaan. Ensiksi on selvitettävä koko joukko käytännön kysymyksiä, jotka liittyvät huumeiden käyttöön. Toinen rinnalla oleva teema liittyy yleensä syyllisyyteen. Mitä tein väärin? Miksi meille kävi näin? Yksilöllisten vastauksien ja kenties entistä tarkempien kysymysten etsimiseen kannattaa uhrata paljon aikaa, sillä vasta niiden alta alkavat löytyä omat tunteet, tarpeet ja mielihalut.
Vihan tunteisiin saati niiden ilmaisuun liittyy kulttuurissamme yleensä vahvoja tabuja. Rajojen ylläpitämisessä käyttäjään nähden ns. kielteisten tunteiden rakentava ilmaiseminen on kuitenkin avainasemassa. Tilanteet, joihin perhe joutuu, ovat yleensä yksittäisinäkin tapauksina traumaattisia, esimerkiksi väkivaltaa saattaa ilmetä säännöllisesti. Rajojen asettaminen huumeriippuvaiselle perheenjäsenelle ei ole helppo tehtävä.
Lauri sä et vastannut että elitkö sä kun sun poikaa ei olisi olemassa? Unohdit ajattelun ja pojan? Ja poika parani?? Perheessä on roolit joka tapauksessa, oli siellä käyttäjä tai ei… Meillä mä olin se kaikkien auttaja ennenkuin päätin elää kuten päätin… Ihan lukion psykologialla pärjää, ja mä uskon että jotkut saavat jotain irti noista sun läheisriippuvuus-jutuista, mutta sä vaikutat sellaiselta että toistat oppimaasi litanjaa kuin raamattua… 
Kaikille ei sovi Al-anon tai AA, osalle ei sovi uskonto jne… Teillä on ilmeisesti toiminut tuo läheisriippuvuuden poisto, mutta moni täällä on tehnyt erittäin paljon asian eteen… Eli kuuluuko koko ihminen unohtaa, tää olis hyvä tietää itsekin kun frendeille olen jonkun verran auttava taho tai roolimalli…
Jos kertoisit noita vinkkejä teidän entisestä kongreettisesta arjesta enemmän etkä vain kirjallisuuden perusteella?? Mun mielestä jos on itse synnyttänyt ja kasvattanut lapsen, niin “poissa silmistä, poissa mielestä” on aika huono vertaus…
Laurin postauksessa oli Paljon sellaisia asioita, yksittäisiä lauseita ja seikkoja, jotka pitävät kutinsa meidän tilanteessamme. Tunnistin itseni ja mieheni monista asioista.
Auttamisen rooli: Siihen olen itse itseni asettanut ja omasta halustani. Lopulta on käynyt niin, että toinen olettaa automaattisesti minun auttavan kaikessa mihin tarvitsee apua. Jos osoitan haluttomuutta auttaa, esim. pyytää rahaa vanhemmiltani tms, seuraa syyllistämistä ja vertailua “Kyllähän minäkin joudun nöyrtymään, kyllähän minäkin joudun kuuntelemaan mäkätystä.” jne (oma perhepiirini ei tiedä mieheni sairaudesta. Sekin taakka vielä. salailun määrää. )
Purkamattomat tunteet: Niitä riittää. Sekä omalta että mieheni osalta. Olemme kyllä keskustelleet näistä tunteista, useinkin, mutta spontaani, tilannesidoinnainen avautuminen jää usein omalta kohdaltani puuttumaan. Kun en halua syyllistää toista enää lisää. “Sillä on jo riittävän paha mieli muutenkin; Kyllä se tietää, että sen toiminta ajaa meidät umpikujaan” Jne. Siis. Säästän toista. Säälin ja säästän. Joskus tuntuu, että olen kuin kurkkupurkki, jota ei saa enää väkivalloinkaan auki. (ja jos saa auki, niin tulos on holtitonta itkua ja soperrusta ja tunnemyllyä.)
Halu auttaa: Minä haluan auttaa. haluaisin parantaa. haluaisin hoivata ja laittaa toisen taskuun, turvaan ja piiloon. Kukas minua sitten haluaa auttaa? kyllä mieheni tietää tuskani ja kaiken sen, mistä jään paitsi ja kaiken sen, mitä tarvitsisin, mutten saa. Mutta hän ei kykene sitä minulle tarjoamaan, ei vielä. Hän on liiaksi käpertynyt oman sairautensa ympärille, sen hoitamiseen, itsensä tolpillaan ja järjissään pitämiseen.
Jne jne.
Välillä olen niin väsynyt tähän koko rumbaan, että toivon voivani kadota maankamaralta. Toivon voivani kuuluttaa koko maailmalle ja kaikille, että mieheni on päihdesairas, siksi asiat ovat niin kuin ovat!
tänään mieheni ei soittanut, olen huolissani ja peloissanikin. Jep. Niin sitä koko elämä ja tunteet pyörivät toisen mukaan. Kun hän on ahdistunut, olen minäkin. ja vice versa.
Kyllä mun täytyy Lauri nyt ainakin näin ensi alkuun sanoa, että aika uskomattoman liturgista tuo sun julistamisesi on. Ihan ok todellisia ja koettuja asioita siellä toki vilahtelee, mutta en edelleenkään tajua, mitä haet kun jankutat tätä teoriaa, joka ei ainakaan minun täällä Vilpolassa oloaikanani ole edennyt yhtään mihinkään.
Jotenkin tuntuu, ettet näe etkä kuule todellisia ihmisiä täällä ollenkaan. Tähän säikeeseen on vanhemman ominaisuudessa osallistunut ainakin minä, Petunia, Nurturing Mother, Tumati, Zurussa ja A:n äiti. Kukaan meistä ei ole sellainen taulapää, ettei tajuaisi kaikkia kuvioita, joita lapsen kanssa on vuosien varrella käyty ja käydään edelleen. Jokainen meistä on muuttanut omaa käytöstä ja asennetta aivan helvetisti viileämpään ja “tiedostavampaan” suuntaan sinä aikana, kun olemme toisemme täällä tunteneet. Välillä käymme täällä purkamassa tuskatiloja, mutta sitten taas otamme järjen käteen ja elämme elämäämme.
Mua nyt oikein tosissaan alkoi harmittaa, että olen täällä jossain kohtaa julistanut olevani läheisriippuvainen. Täten perun ne puheet välittömästi 
Tämän enempää en nyt jaksa sanoa, kommnetoin sitten kun joku muu sanoo jotain.
Meillä se on keskimmäinen lapsi.
En oikeastaan jaksaisi jatkaa enää tästä aiheesta, mutta pari asiaa haluaisin kuitenkin vielä sanoa.
Voi olla, että läheisriippuvuusteemaan tukeutuminen vähentää omaa syyllisyydentunnetta, ja sitä kautta helpottaa hiukan omaa oloa (selviytymiskeino tai puolustusmekanismi sekin, siis tuo “LR-filosofia”?) Olen kuitenkin varma siitä, ettei tämän ideologian täydellinen toteuttaminen helpottaisi poikani selviytymistä. On tietysti ihan mahdollista, ettei poikani selviydy runsaasta tukemisestani huolimattakaan, mutta jos olisin lyönyt hanskat tiskiin heti alussa, ei poikani olisi ikimaailmassa saanut lukiota suoritetuksi eikä opiskelisi tällä hetkellä korkeakoulussa. Vaikka hän on koko ajan käyttänyt kamaa ja sekä fyysinen että psyykkinen tila vuosien aikana vaan huonontunut, ei hän edelleenkään ole pahimmassa syrjäytymisvaarassa. Hänellä on edelleenkin mahdollisuus saada koulutus ja päästä työelämään kiinni. Siitä olen halunnut pitää kiinni. Voi olla, että Laurin ja jonkun muunkin mielestä olen toiminut tyhmästi, mutta voi olla myös niin, että poikani olisi ilman tukea jäätyä luovuttanut kokonaan ja olisi jopa jo kuollut.
Ja vielä kerran, meitä äitejä ja puolisoja ei voi mielestäni tässä asiassa niputtaa samaan. Kyse on aivan erilaisesta tilanteesta, jos huumeriippuvainen on oma lapsesi, jonka olet synnyttänyt ja jonka pelkkää parasta olet toivonut siitä lähtien kun hän syntyi. En toivo lapseni toipumista oman itseni vaan pelkästään hänen itsensä vuoksi. En ole yksinäinen ilman lastani, en tarvitse lastani elääkseni.
Veit kirjoituksen kädestäni, Nurturing mother. Ihan samaa olen ajatellut, en vaan ehtinyt laittaa tekstinä, kun onneksi minulla on harrastetta viemään ajatuksia muualle… Minun luonani käy eräs uskovainen tuttavani puhumassa uskostaan, häntä kuunnellessani olen ajatellut, että tämä läheisriippuuvuusasia ja narkomaanilapsen erottaminen perheestään “pahuutensa” vuoksi , on kuin Eevan ja Aatamin karkoittaminen Paratiisista syntiensä takia. Ei mitään armoa edes alaikäiselle lapselle, jos on joutunut Saatanan pauloihin. Vanhempien syyllisyys on taakka, mutta monta kertaa olen ajatellut, ettei poikani ole sortunut huumeisiin ihan pahuuttaan, vaan jotain on täytynyt perheessäni tapahtua, joka on ainakin osasyy siihen. Myönnän syyllisyyteni ja onneksi ehdin monta kertaa myös pyytää pojaltani anteeksi omasta puolestani, ja onneksi anteeksianto ja -pyytäminen oli molemminpuolista. Varmasti narkomaanilapsen kohtaamisessa se ajatus, että syytä on niin sysissä kuin sepissä, voisi jollain tavalla edes auttaa kommunikoinnissa. Kaikki ei olisi vain yhden syntipukin syytä.
Niinpä niin Lauri,
meillä on niin eriaiset ajatukset huumeista, riippuvuuksista ja yleisesti kaikesta. En tiedä miksi kirjoituksesi saa minut vihaiseksi, surulliseksi ja turhautuneeksi. Näin ei käy muiden ohjaajien kohdalla, heidän kirjoituksensa tukevat ja auttavat. Lueskelen välillä näitä kirjoituksia, mutta en viitsi kirjoitella sillä tunnen sen turhaksi. Et kuuntele vaan paasaat ja saarnaat. Itsekin olen päihdealalla ja en ymmärrä, missä olet oppisi saanut. Ne ovat hyvin yksioikoisia ja paasaat sellaisella varmuudella, enkä ymmärrä, että tällainen sallitaan A-klinikan sivuilla. Tapaukset ovat hyvin erilaisia, eikä kaikkea voi yleistää.
Tässä nyt sitä pyytämääsi suoraa kommenttia.
Lueskelin tämän ketjun alkua. Meillä oli siellä aika mukavaa keskustelua ja pohdintaa aiheesta kuten myös aktiivista toistemme tukemista ja kommentointia. Nyt sitten istutaan täällä Laurin paperiluennolla ja kaikki se orastava on halutautunut jonnekin. Sääli, koska todella kaipaan sitä positiivista energiaa, joka siinä oli heräilemässä.
Kuuntele Lauri Tumatia.
Ja minäpä taas toistan täällä itseäni, mutta jos jotakin kadun, niin sitä, että todella uskoin välien katkaisemisen auttavan tytärtäni. Ihan ammattipuolellakin on todettu, että suurimman tuen menettämisen tunne voi ajaa itsemurhaan.
En koskaan olisi toiminut niin, jos olisin tiennyt seuraukset. Seuraukset siis olivat se, että menetin yhteyden tyttäreeni omasta halustani, enkä nähnyt hänen huonoa oloaan. Hän ei myöskään varmaan kokenut voivansa ottaa yhteyttä, koska oli kovilla sanoilla painottanut, että haluan elämäni takaisin ja hän saa maata niinkuin petaa. No nyt hän makaa haudassa.
Suhteessa äiti-lapsi koen läheisriippuvaisteoriat suorastaan vaarallisina. Toivon, etten olisi niistä koskaan kuullutkaan. Tyttäreni voisi silti olla kuollut, mutta minulla ei olisi tätä syyllisyyttä.
Eilen oli paha ilta, joulu tulee:
-Leenan lapsi halusi Barbielinnan
-Maijan lapsi halusi ponin
-Tuulan lapsenlapsi halusi heroiinia
-Liisan lapsi halusi polkupyörän
-Minun tyttäreni halusi kuolla.
Pohdiskelin sitä tilannetta, että ihminen ei haluaa enää yhtään mitään…
Siis ei lepolomaa Thaimaassa, koomakänniä, ponia, varvashierontaa, ei mitään.
Millaiselta sellaisen hetken täytyy tuntua? 
Lyhyt kommentti näin illan päätteeksi. Olen samaa mieltä edellisten kanssa siinä, että hyvin alkaneeseen keskusteluun ei välttämättä tarvitse ohjaajan puuttua. Eikä ainakaan teoriaosuuksilla. Jos keskustelu sujuu itsestään aktiivisesti, niin mielestäni silloin ei tarvita välttämättä ohjausta. Siinä voi käydä juuri päinvastoin eli keskustelu muuttaa suuntaa, tyrehtyy.
Voisiko jatkossa ajatella, että asia-artikkelit olisivat ihan omina otsikkoinaan?
Komppaan Petuniaa. Mies sanoikin mulle, että avaa nyt sitten uusi keskustelu otsikolla K-Lauri, jos noin kovaa ottaa päähän Miehen mielestä Lauri muuten puhuu ihan asiaa …
Tervehdys taas kaikille vilpolalaisille ja etenkin tässä osiossa kirjoittaville,
on ikävää, että läheisriippuvuuskirjoitukseni vei niin monelta jalat alta ja poltti päreet. Se ei ollut tarkoitettu ketään syyllistäväksi tai manipuloivaksi, vielä vähemmän liturgiaksi. Pelkkää teoriaa se ei kuitenkaan ollut, siinä on mukana todella suuri määrä elettyjä ja koettuja tarinoita, kokemuksia ja elämyksiä huumeriippuvaisten läheisten kanssa työskentelystä. Voisiko olla niin että koko tämän setin, siis mitä perheessä tapahtuu kun käyttö tulee ilmi ja miten läheisriippuvuus sitä kautta hiljalleen kehittyy ja syntyy, avaaminen kerralla oli liian iso kokonaisuus?
Minäkin olen sitä mieltä, että keskusteluun ei ohjaajan välttämättä tarvitse puuttua. Tässä tapauksessa tein sen kuitenkin syystä, että läheisriippuvuudesta kyseltiin ja pyydettiin sitä ja sen ilmenemistä kuvaamaan.
Perheen kriisissä, ja samalla tietysti yksittäisten perheenjäsenten kriisissä, on erilaisia vaiheita. Alun shokkivaiheen jälkeen tulee reaktiovaihe, traumaattinen kriisi. Siinä suru, viha, epätoivo, ahdistus ja syyllisyys aiheuttavat voimakkaan tunnemyllerryksen, tilanne kriisiytyy ja helposti juututaan ajatus- ja toimintamalleihin, jotka ylläpitävät kriisiä. Kun ihminen on tässä vaiheessa, hän ei juurikaan kykene ottamaan vastaan uutta asiaa, oli se mitä tahansa. Trauma on niin pinnassa, haavat niin vereslihalla että kaikki sattuu ja tekee kipeää. Yleensä ei löydy myöskään uskallusta, jotta voisi muuttaa toimintaansa, olivat perustelut muutokseen kuinka painavia tahansa.
Olisi hyvä, jos näiden kahden vaiheen yli päästäisiin ajallisesti mahdollisimman nopeasti kohti työstämis- ja käsittelyvaihetta, jossa tapahtuu uudelleenasennoituminen tilanteeseen, vaikka tosiasiat tekevät kipeää. Näin ei kuitenkaan nopeasti tapahdu, koska ajatukset ja toiminta eivät ole kuin tiiliskivi, joka siirtyy jonkun henkilön päästä toisen henkilön päähän aikaansaaden välittömän ajatus- ja toimintamaailman muutoksen. Siihen tarvitaan asioiden pureskelua, kuutiointia, viipalointia, miettimistä ja sisäistämistä ennenkuin muutos voi tapahtua. Tässä vaiheessa läheisessä kehittyy hiljalleen valmius ottaa vastaan tietoa, kuunnella muita perheenjäseniä, hiljentyä ja pysähtyä. Myös masennus kuuluu tähän vaiheeseen, samoin tapahtumien jäsentäminen joiden kautta todellisuuden- ja suhteellisuudentaju palaa. Käyttäjän suojeleminen ja hänen puolestaan toimiminen vähenee tai asetetaan kyseenalaiseksi. Tämä vaihe vie aikaa etenkin, jos on pitkäaikaiskäytöstä kyse. Kun asiat on käsitelty, tapahtumia, asioita, tunteita ja ihmissuhteita ollaan valmiita tarkastelemaan uusista näkökulmista. Myös puolustusmekanismien tarve on yleensä vähentynyt, on syntynyt halu ja kehittynyt kyky tulla ylös melko syvälle kaivetusta poterosta.
Todellisuus ei tietenkään aina kulje kuten tässä olen kuvannut. Sangen usein läheisten reagointi- ja toimintamalli kuitenkin muistuttaa kirjoittamaani, nuo vaiheet ovat selvästi tunnistettavissa. Käytön tultua ilmi ja perheen ollessa alkuvaiheessa, läheisien kannalta siis shokki- ja reaktiovaiheessa, oikeansuuntainen toiminta jonka avulla ei mahdollistettaisi käyttöä ja sen jatkumista, auttaisi käyttäjää huomattavasti enemmän kuin sitten, kun käytössä ja riippuvuudessa ollaan jo pitemmällä. Toivotaan ja uskotaan, että kyllä se tästä ohi menee. Tämä ei tarkoita ”väärää” toimintaa, alkuvaiheessa kun ei ole ymmärrystä, tietoa ja käsitystä huumeriippuvuudesta, ei voikaan toimia muutoin.
Malibu tivasi useaan otteeseen vastaustani kysymykseensä: ”elitkö sä kun sun poikaa ei olisi olemassa? Unohdit ajattelun ja pojan?”. Tämä on hyvä kysymys. En todellakaan elänyt kuin omaa lastani ei olisi ollut olemassa. Jossain kohdassa kuitenkin huomasin, että tästä en itse selviydy jos jatkan riippumista ja roikkumista hänen elämässään ja hänen riippuvuudessaan, ajattelen, tunnen, elän ja toimin hänen puolestaan, otan itse sen vastuun, mikä kuuluu hänelle. En kyennyt raitistamaan häntä, tein mitä tahansa. Vasta kaikkeni yritettyäni ja tehtyäni, päästin irti. Pelkäsin todella paljon, mitä tästä isän julmuudestani voi hänelle seurata. Siitä seurasi jyrkkä syöksykierre, joka kuitenkin oli lyhyt. Sen jälkeen hänellä alkoi hänen oma toipumisensa. Psyykkinen, fyysinen, sosiaalinen ja tapariippuvuus alkoi hellittää hitaasti, mutta onneksi varmasti.
Samoin minäkin aloin toipua, ja läheisriippuvuuteni alkoi heiketä. Olen monta kertaa pähkäillyt, johtuiko se siitä että poikani riippuvuussairaus alkoi hitaasti hellittää otettaan ja olen tullut siihen tulokseen, että sillä ei ilmeisesti ollut suurta vaikutusta. Olin itse rankalla tavalla kokenut ja ymmärtänyt oman kyvyttömyyteni tässä asiassa, ja muuttanut ajattelun ja toiminnan tunnepuolelta järkipuolelle. Toista et voi muuttaa, itseäsi voit. Se auttoi minut kuiville. Ellen olisi tätä muutosta kyennyt tekemään, en nyt kirjoittaisi Vilpolaan ja rääkkäisi teitä näillä tuiki tärkeillä asioilla.
Käytön mahdollistamisen lopettaminen, uskaltaminen sanoa EI, rajojen asettaminen ja niiden pitäminen, vastuun siirtäminen käyttäjälle ja sitä kautta toipumisen mahdollisuuden antaminen, ei tietenkään tarkoita hylkäämistä tai unohtamista. Ne ovat aivan eri asioita.
Läheiset ovat lastensa ja puolisoidensa huumeriippuvuudesta johtuen eri vaiheissa, alussa, keskellä, lopussa ja peruuttamattomissa. Vilpolassa nämä kaikki ovat näkyvillä, ja suhtautuminen vaihtelee sen mukaan. Jokainen ajattelee ja toimii sen mukaan, minkä kokee siinä hetkessä oikeaksi ja minkä kokee kykenevänsä tekemään.
Varustin lapseni elämää varten kuin laivan merelle. Ompelin purjeet, tutkin väylät, mutta tuulille en mahtanut mitään.