Eilinen ei voi odottaa. Huominen ei tulekaan. Tänään olen kuollut-elävä. Ihminen rapautumassa.
Ha! Tuolla tavoin - sensuroimatta mitään, tajunnanvirta-meiningillä - kirjoitin päiväkirjaa kolmisen vuotta raitistumisen jälkeen. Noin se juuri meni, en tiennyt mitä ajattelin ennen kuin olin kirjoittanut sen 
Ja tuohon ‘elämäntapamalliin’ liittyen minulla oli peruskivi, kuningasajatus, jonka päälle kaikki rakentui - etten juo, tapahtui mitä tapahtui. Kaikki muu punnittiin sitä vasten. Pitkällekin kehitellyt ajatusketjut nollautuivat viimeisen kysymyksen äärellä
Tavallaan samaa beta-versiota elän yhä, kaikki päivittyy aina uuden tiedon tai kokemuksen valossa, paitsi tuo yksi. Olen oppinut pitämään muutoksessa elämisestä. Muutoksessa on aina mahdollisuus, ja voi itse valita onko se hyvä vai huono. Tästä tosin aloin nauttia vasta muutaman raittiin vuoden jälkeen, sitä ennen perusta piti sementoida. Pitää osata teema ennen kuin voi improvisoida.
Nyt kuningasajatukseni on osa jokapäiväistä elämää niin, ettei sitä juuri tarvitse miettiäkään ja vuosien varrella peruskysymykseksi on noussut ‘edistääkö se hyvinvointiani’.
Nyt minäkin ymmärrän, upposi omaan sanavarastooni täysillä, kuin myös tämänhetkiseen elämään (raitistumisen opetteluun):
Ja Pumpkin ja cricet ja muut… Nyt myös ymmärsin miksi tykkään kirjoittaa päiväkirjaa, ja tekstejä itsestäni itselleni muutenkin… muutoin en ymmärrä enkä kuule. Palaan niinhin uudelleen, että voin ymmärtää mitä oikein ajattelin.
Kiitos hei te siellä, ootte ihan mahtavia kun joka päivä tajuan lisää kun täällä jaksaa lueskella!
Teikkis, raittiina edelleen.
Minäkin löysin siivoillessa vähän prujuja. Tuosta psykologisesta joustavuudesta, jos jotakuta kiinnostaa. 
Psyk. joustavuuden taso korreloi vahvasti masennusoireiden ja psykologisten oireiden kanssa. Kun psyk. joustavuus lisääntyy, masennusoireet tai muut psyk. oireet vähenevät.
Psykologinen joustavuus= tehdään itselle tärkeitä arvojen mukaisia tekoja, ei olla liikaa omien tunteiden, ajatusten ja uskomusten ohjaamia. Siihen liittyy myös tietoisuustaidot, eli ollaan enemmän läsnä tässä hetkessä. Havainnoiva minä elää tätä hetkeä. Panen merkille tunteeni ja ajatukseni, mutta minä en ole ne.
Hyväksyntä on osa psykologista joustavuutta. Hyväksyntä = elämään kuuluu myös epämiellyttäviä tunteita ja ajatuksia. Otetaan niitä vastaan ilman kontrollia tai poistamisyrityksiä. Jos niitä yrittää hallita, ne jää helposti päälle ja vahvistuu. Välttämiskäyttäytymisen lisääntyminen on aina yhteydessä psykologisiin ongelmiin.
Esim. aggressiivinen käyttäytyminen voi olla pyrkimys hallita vihan tunnetta. Ratkaisu → Hallitaan tekoja, ei tunteita.
Kaikille ihmisille on tärkeää selvittää, mitkä ovat itselle tärkeitä arvoja ja miettiä elävätkö näiden mukaista, eli itsensä näköistä elämää. Joskus teot voiovat olla arvojen mukaisia, vaikka eivät sillä hetkellä niin miellyttäviä. Teko voi olla epämiellyttävä mutta siitä voi olla hyviä seurauksia.
Tällaisia poimintoja, minusta ihan hyvää settiä.
Tuo on hyvä juttu ja hyvinkin ajankohtainen, kun vihasta ja agressioista on täällä puhuttu ja niitä tavallaan kehuttu tarvittavan. Itselle viha on ylellisyyttä ja jos tunteet ylipäänsä vie järjellisen ajattelukyvyn, niin helposti siinä käy hassusti, ei niinkään muille, vaan itselle.
Niin, vihan voi käsitellä tunnustamalla sellaisen tunteen itsellensä ja kertomalla mahdollisesti jollekin toiselle, miltä nyt tuntuu. Mutta henkilö, joka ei uskalla paljastaa tunteitaan, on niin heikko että joutuu käyttämään aggressiota tässä vaiheessa. Esimerkiksi lyömään nyrkkiä pöytään. Viha on pelottavaa kohdata ihan aidosti, koska sen takaa saattaa paljastua muita epämiellyttäviä tunteita, kuten pelkoa ja surua. Mieluummin yritetään sitten peitellä näitä tunteita ja esittää kovista vaikka huutamalla tai heittelemällä tavaroita. Tai mikä pahempaa, väkivallalla muita ihmisiä tai itseä kohtaan. Vihan tunne itsessään ei ole vaarallinen, mutta sen huomiotta jättäminen ja pakeneminen johonkin korvaavaan toimintoon, kuten väkivaltaan, on.
Olipa hyvin selkeesti asiat mainittu tuossa ja noinhan se menee. Viha ei niinkään ole tarpeellinen puolustuskeino ihmisille, ellei sitten ole jotenkin peloissaan jostakin. Pelko kun taas ei siitä poistu, että hakkaa nyrkkiä pöytään tai alkaa syyttelemään muita omista tunteistaan.
Vihassa on tietysti voimaa, joka voi auttaa jossakin tilanteessa, ei vain nyt tule mieleen että missä, mutta pääsääntöisesti vihainen tai agressioitaan muihin purkava ihminen on vain harmittava kiusankappale.
Kyllähän viha voi olla liikkeelle paneva voima myös. Sen voi muuntaa positiiviseksi toiminnaksi. Jos vaikka kokee vihaa jotain vääryyttä kohtaan, voi omalta osaltaan ruveta toimimaan, jotta asia paranisi. Raivoaminen ja väkivalta tuskin koskaan tulevat vaikuttamaan tähän vääryyteen.
Voisin kuvitella vihan liikkeellepanevana voimana, mutta sellaisen ihmisen pitäisi tuntea myös itsensä riittävän hyvin, ettei se viha ole se hallitseva elementti, kun tiedämme sen, miten itse vastaisimme vihaisen ihmisen agressioon. Onko se kuitenkaan niin, että asiat paranee vihan avulla?
Minulla on eräs tuttu Kelan palveluksessa ja jos hänen juttujaan uskoo, niin vihaisia ihmisiä on todella hankala palvella, olkoonkin, että taistelevat oikeuksistaan. Nöyryys on minun omien kokemusten mukaan paljon parempi keino. Hattu kouraan kelan juttusille. 
Joo siinäpä sitä onkin sitten haastetta erottaa, että haluanko minä nyt paeta vihani oikeaa kohtaamista nillittämällä kaikista asioista, vai haluanko oppia kuuntelemaan vihaani ja miettiä, mitä se kertoo. Mutta tosiaan on myös mahdollista, että viha antaa pontta ryhtyä hyviinkin asioihin. Niin kuin se eräs äiti, joka alkoi taistella asekauppaa tai mitä se nyt olikaan vastaan, kun hänen poikansa ammuttiin. Siinäkin täytyy vain ensin käydä suru läpi, että voi ryhtyä asiaan oikealla motiivilla. Ettei siirrä taistelulla suremisprosessia ja sitten lopulta tulee romahdus, kun ei saakaan poikaa takaisin vaikka kuinka taisteli. Korneimpana esimerkkinä on kaikenmaailman syytteet, joita Amerikassa nostetaan jos mistä asioista, kun ei osata käsitellä vihaansa. Luonnonkatastrofit ovatkin sitten tosi pelottavia, kun ketään vastaan ei voi nostaa syytettä. On vain opittava hyväksymään ja käymään niiden herättämät traagiset tunteet läpi. Tai no voihan jostain tsunamista tietenkin nostaa syytteen vaikka Jumalaa vastaan.
Tää on se juttu, mitä mä olen etsinyt tässä jo pidemmän aikaa: se juttu, jonka vain jossain kohdassa kadotin, ikään kuin kaiken kasvuni siemen. Pyhä yksinkertaisuus, suuruus pienuudessa! Ihan muutama päivä takaperin löysin tämän taas ja opettelen nyt elämään tuon ajatuksen kanssa. Se tuntuu vapauttavalta!
Teillä on hienoja tekstejä ja filosofointeja 
Itse täytyy vain lyhykäisyydessään todeta pari asiaa. En ole vihainen enää oikein ollenkaan, edes itselleni. Aiemmin olin, ymmärrän sen hyvin selvästi. Viha syö ja kuluttaa. Sitten tuo maailman pelastaminen ja sen sureminen että kaikkilla ei ole kaikkea, jos edes mitään. Mulla ei ole voimia siihen. Itse asiassa suljen välillä jopa silmäni kauheuksilta joille en mitään voi (voimaa hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa…ei tarvitse silti hyväksyä mutta lauseen jälkipuolisko pätee), en lue niistä koskevia uutisia vaan käännän sivua. Tuntuu varmaan itsekkäältä, mutta on minusta oikeutettua silloin kun tarvitsee ne rajalliset voimansa itsensä ja oman lähipiirin hyvinvoinnin takaamiseksi Kolmas asia mitä tässä aamukahvia hörppiessä mietin on kuoleminen alkoholiin. Miellän asian niin että vaikka tämä ei tapahtuisikaan akuutisti omalla kohdalla niin se mahdollisuus on olemassa. Juomalla lisään todennäköisyyttä. Joten ei kiitos. Ryhmä??? Menossa, menossa mutta vielä en mennyt.
Minä olen ainakin kuollut alkoholiin monta kertaa. Siis se aito minuus, jota yritän tässä selvittää, ei voi olla hengissä jos juon. Se saa elinvoimaa, ravinteita, vain ja ainoastaan jos olen luonnollisessa tilassa.
Aivan totta Lizzy. Totuus tekee kyllä vapaaksi, mutta ei niillä maailmalla tapahtuvilla asioilla tarvitse mässäillä. Itsessä on ihan tarpeeksi ihmettelemistä näin alkuun, ja itsensä suhteen totuudellisena oleminen on jo ihan tarpeeksi vaikeaa.
Tää on erittäin syvällinen ajatus: minän kuoleminen alkoholiin, jotta aito minuus voisi elää - ehkä jopa syntyä!! Mehän puhummekin itsestämme tyypillisesti alkoholisteina eli ikään kuin ismistä, “ideologiasta”, jossa koko vanha minämme on kiikkunut: juomisesta on tullut suorastaan identiteettikysymys ja sellaisena se pysyy myös kuiville rimpuillessa; minä suhteutuu ja peilautuu jatkuvasti siihen juomiseen tai nyt vastaavasti juomattomuuteen. Tämä kuvaa ainakin ongelman laajuutta, moniulotteisuutta, syvyyttä ja monimutkaisuutta.
Ajatelkaa, montako minää meillä on ja mikä yksin niistä olisi muuta kuin yksi heijastus siitä, mitä minuuksiimme LIITTYY: eivät siis ole yhtä kuin koko minämme, vaan asioita, jotka liittyvät siihen. Kaikkien minujemme takana ja sisimmän ytimessä on kuitenkin se minä, joka ei ole pelkästään sitä taikka tuota, vaan koko ihmisyytemme syvin piste. Siellä se jo etsii synnyinasentoaan
Syntyessä tullaan yleensä pää edellä ja kuollessa lähdetään jalat edellä. Kummallinen järjestys.
Jännä huomio ja tottahan tuo on. Minä en kyllä ole saanut lupaa puhua itsestäni alkoholistina, vaan oikean minuuteni kannalta ei ole mitään väliä olenko alkoholisti tai perfektionisti tai feministi tai narsisti tai vaikka kapitalisti.
Se on katsos niin kuin kellon viisareiden kanssa, että käännettäessä aina kohti kesää.
^
.
Into pinkeenä yhtäältä: toisaalta aivan kauhuissaan uuden maailman tuntemattomuuden ja kirkkauden keskellä, poissa turvallisesta kohdusta - minkä jälkeen jo pian vaistomaisesti turvaa etsimään siitä maailmasta, johon on tultu. Että vaikka hädissäänkin tulee välillä oltua näin syntymänsä kynnyksellä, niin vaistoon voi kai luottaa.
Saavutettuaan pisteen jossa ei enää tarvitse järkiperäisesti ja systemaattisesti miettiä jokaista askeltaan mainitsemasi vaistokin palaa takaisin. Itselläni se kesti melko kauan, mutta nykyään luotan “mutuun”, näppituntumaan ja sellaiseen spontaaniin “vatsanpohjantunteeseen” (Bauchgefühl :mrgreen: ).