Morjens kaikille, osallistun minäkin tähän keskusteluun kun se kokemuksiani liippaa, vaikka ongelmani ainepuolella ovat olleet alkoholi ja unilääkkeet, huumekokemukuset ovat marginaaliset ja kaukana nuoruudessa.
Oma käsitykseni alkoholin käytöstäni on se, että minulle se on ennen kaikkea ollut tapa saada vahvoja tunteita, aivan kuten kai huumeidenkin käytön takana on. Siihen voi liittyä pakenemisen tarvettakin, mutta etupäässä mulla se on ollut huippukokemusten ja fiilareiden janoa. En pidä itseäni mitenkään tunneköyhänä ihmisenä, nautin asioista selvinkin päin, mutta nousuhumalan euforia ja sosiaalinen kihinä ovat olleet se koukuttava juttu. En oikein kestänyt arkea pitkiä aikoja ilman high-kokemusta.
Addiktit aika järjestään kertovat huonosta itsetunnosta ja pakenemisen tarpeesta, ja ne ovatkin toistensa kääntöpuolia. Ovat hyvin tuttuja mullekin. Mulla on tunne-elämän häiriöitä ja psyykkisiä ongelmia, joita olen käsitellyt vuosien mittaan todella paljon, osin aika hyvällä menestyksellä.
Juomistakin sain vähennettyä osin ainakin sitä kautta. En ole ollut varsinainen alkoholisti, mutta suurkuluttaja. Määrät ovat kuitenkin laskeneet vuosien mittaan.
Pääosin kävin prosessin läpi kolmenkymmenen korvilla. Luin aiheesta paljon ja pengoin asioitani uupumatta. Rankka prosessi mutta kannatti.
Suosittelen terapiaa, koska siellä niitä perataan. Pikavoittoja ei kannata odottaa, mutta itsetuntemuksen kasvu auttaa läpi elämän, vaikka kaikkia vaurioita lienee mahdoton korjata. Olen 55-v joten kokemusta on.
Oma vankka käsitykseni on, että olen kärsinyt aika vaikeasta neuroosista käsitteen laajassa psykoanalyyttisessa merkityksessä. En vatkuta asiasta enempää, mutta suosittelen luettavaksi psykoanalyytikko Karen Horneyn kirjaa Sisäiset ristiriitamme:
kirjaseuranta.fi/kirjasto/H/ … IRIITAMME/
Löytynee kirjastoista, ainakin yliopiston. On helppotajuinen ja selkeä esitys, ei tieteellistä jargonia, teoriapuoli havainnollistuu vaivatta. Tänne kirjoittavat löytävät siitä aika varmasti itsensä.
Adhd:sta sen verran, etten epäile sen olemassaoloa, mutta uskon siitä tulleen tällaisen muotikategorian lääkäreille: se lätkäistään nyt herkästi vähän kaikkeen sen kaltaiseen käytökseen. Minulle olisi lapsena taatusti määritelty adhd, kun ramppasin lasten mielenterveyspalveluissa, mutta mielestäni siitä ei ollut lainkaan kyse.
Oireet olivat kyllä juuri senkaltaiset: ylivilkkaus, levottomuus, keskittymiskyvyn puute jne. Mutta syynä oli sairas kasvuympäristöni eli perheeni. Tarinani on aivan liian pitkä tänne, mutta veikkaan sen olevan aika saman kuin useimmilla täällä. Henkisesti häiriintyneessä perheessä kasvoin henkisesti häiriintyneeksi, se se kuvio aina on.
Nyt näitä neurooseja selitetään joka käänteessä adhd:ksi. Muutamalle tutulle lapselle/nuorellekin niitä on tyrkytetty, vaikka minusta ne ovat olleet neuroottista käytöstä. Yhden pojan kohdalla se osoittautuikin totuudeksi, sillä hänestä kasvoi aikuistuttuaan aika normaali ja terve mies, kun hän pääsi sinuksi itsensä kanssa. Adhd:sta ei kukaan enää höpise.
Minun neuvoni on, että älkää ottako kevyesti vastaan näitä adhd-leimoja. Lääkärit yrittävät päästä niillä helpointa tietä, ja toisaalta tekevät sen usein ymmärryksen puutettaan. Eivät he mitään jumalia ole, kaukana siitä. Varsinkin yleislääkärien tietous psyykkisistä vaurioista voi olla aika olematon. Tunnen hyvin monta lääkäriä, joten tiedän siitäkin.