Kaukokaipuu johtaa juomiseen, nyt loppuu!

Huomenta “Silent” ja kiva kun et ottanut nokkiisi mun turhan kärkevästä kommentista. Yritän kelata omaa filmirullaani takaisinpäin ja kertoa omia tuntemuksiani matkaltani. Kovinkin tutuilta juttusi kuulostaa.
Varoitan heti alkuun, että mulla on sellanen paha/hyvä tapa nähdä asiat monelta eri kantilta.
Joten:

  • Et ole suinkaan joka kerta ainoastaan epäonnistunut ton “nyt mä lopetan kanssa”, vaan päinvastoin joka kerta myös onnistunut!
  • Retkahduksia ei kannata pelätä, ne pääsääntöisesti kuuluvat kuvioon. Ei tietenkään tavoittelemisen arvoista, mutta realiteetti. Itselläni niitä oli lukemattomia kunnes tajusin juomatauon (kohtuukäytön toive) ja raittiuden (abstinenssi) eron. Sitäpaitsi katso menestykseksi, että sait viime kerrankin nopsaan hanskaan eikä se revennyt kuukausien putkeksi- kuten mulla ennen tapahtui
  • Tulevaisuuden suunnitelmiin. Jos huomenna kuukahtaa, niin eilisen ja tämän päivän suunnitelmat ovat tosiaan siinä mielessä turhia, että siirrät asioiden käsittelyä takaisin lähtöruutuun. Pidä kuitenkin mielessä,että jo saavuttamaasi sinulta ei kukaan voi ottaa pois. Yksi tärkeä pointti suunnitteluun on,että itsellesi voit tehdä suunnitelmia läkähdykseen asti. Ulkomaailman dynamiikkaan emme voi vaikuttaa mitenkään. Mitä lyhyempi aikaikkuna, sitä paremmin tilanne on ennakoitavissa ja hallinnassa. “Jäädytä” ulkomaailmasi siihen missä nyt olet. Älä kanna huomisen murheita tänään.

Sinullakin on monta eri tasoa ongelmassasi- kuten minullakin. Tuo kaukokaipuu on mullekin tuttua. Keinolla millä hyvänsä pois “jostain”. Sivuheittona mainitsen, että tämä voi ilmetä aivan konkreettisena ns. geografisena eli maantieteellisenä pakonakin. OK, olet jo selvillä tästä “pois jostain” kuviosta, mutta “mihin” on sumussa. Ehkä rohkaisee - tai pelästyttää lopullisesti :laughing: -, että mulla on tuo viimeinen itsellänikin vielä aika epäselvää! Kuten kaikilla raittiilla, raitistuneilla ja raitistuvilla joilla on elämänmuutoksia edessä. Ei ole alkoholistien etuoikeus!

Tsemppiä edelleen.

PS. Pessimistitkin pettyvät. Nimittäin silloin jos pettymystä ei tulekaan. :smiley:

Alkoholistilla on tunteita, on surua, vihaakin, on rakkautta, on kaipuuta, on vaikka mitä, mutta tärkeintä on aluksi löytää itsensä niiden tunteiden takaa. Vielä kärsivä alkoholisti rakastaa tunteita tai vihaa-pelkää niitä. Mikään ei ole koskaan riittävää, rakkauttakin pitää saada enemmän, kuten ymmärrystä ja vihallekin on puolustuksensa, eikä sitäkään varmaan ole tarpeeksi, kun niitä syyllisiä, syyllistettäviä on vaikka millä mitalla.

Itse en etsi tunteita asioista joita teen, ne tulee jos on tullakseen, mutta mikä parasta, en pelkääkään niitä. Joskus iskee masennuskin, mutta senkin tunteen osaa ottaa nautinnolla vastaan, kun tietää, että sekin menee ohitse. Joku “vääräleuka” sanoi, ilosta, onnesta ja vapaudentuneestakin, että alä pelkää, sekin menee ohitse.

Vielä ei ole mennyt, kun sekin on vapautta, että uskaltaa olla oma itsensä pelkäämättä miten muut reagoi, eikä tosiaankaan tarvitse esittää viisaampaa, fiksumpaa, filmaattisempaa, komeampaa, kauniimpaa, empaattisempaa, kuin on. Valheilla on monet jäljet ja kaikki päätyy pelkojen kautta vihaan, kaunaan ja katkeruuteen.

Niistä kannattaa pitää huolen, etteivät iske, kun vihan voima ei tuo sitä mitä oikeasti haluaa. Ihminen vihapäissään (jonka voi todellakin selittää tarpeelliseksi tunteeksi) tekee pääsääntöisesti vain itselleen hallaa.

Poimin Andantelta pari pointtia, jotka kolisevat itselleni nyt aivan erityisesti:

Joskus matkan päästä voi tarkastella omaa tietään vähän taaksepäin ja hahmottaa siinä jonkin linjan. Itse olen lopettanut kuluneiden kahden vuoden aikana todellakin MONTA kertaa, yrittänyt ja erehtynyt, nähnyt uudestaan ja uudestaan sen hirvittävän tuskallisen vaivan, että saan taas itseni jotenkin kasaan. Pääsin tilanteeseen, jossa aivan ensimmäiseksi putket jäivät pois kuvioista. Sen jälkeen juomisen sykli harveni huomattavasti. Koskaan, kun olen ollut aktiivinen Plinkissä ja A-klinikalla - aktiivinen asiani hoitamisessa kaikin puolin! - en ole retkahtanut juomaan: retkahduksille on tullut tilaa vasta, kun fokukseni on levinnyt toissijaisiin asioihin ja olen lipsunut pääasiastani. Näen kuitenkin nyt, että juuri kuluneiden kahden vuoden aikana olen jatkuvasti tehnyt kompuroivaa ja hidasta matkaani juuri tähän päivään, jossa pystyn asteittain vapauttamaan jo itsekin itseäni kaikesta syyllisyydestä yms. Suostun hiljalleen sen tosiasian hyväksymiselle, että tulevaisuuteni valoisuus riippuu pitkälle siitä, mitä valintoja teen juuri tänään - ei vain siitä, mitä joku toinen tekee tai miten koko muu elämä minua milloinkin kohtelee. Sitä paitsi, ne muut ja se muu maailma kohtelee minua myös aika pitkälle sen mukaan, miten itse kohtelen niitä.

Asioilla on puolensa, ne eivät ole mustavalkoisia, vaikka riippuvainen ja orjuutettu mieli vielä näkisikin asiat yksin siinä asetelmassa. Juominen on toivotonta: mikään muu ei välttämättä ole!

Minulle taisi olla jopa jollain tavalla välttämätön tuo viimeinen retkahdukseni. Ryhdyin juomaan ison kotiriidan seurauksena, palattuani baarista yöllä kotiin nostin puolisoni seinälle, minkä seurauksena sain seuraavana aamuna (tasan 2 kk sitten) herätä putkasta. Tultuani kotiin olin tietysti todella vihainen itselleni, niin helvetin kiukkuinen, että istuin saman tien koneen eteen ja loggasin Plinkkiin: kerroin täällä kaiken ja sisuunnuin elämäni kanssa. Tajusin ehkä sillä hetkellä, ettei raittiuteni tae ole vain siinä, että voin olla juomatta puoli vuotta, vuoden, kolme vuotta jne. Sen tae on vain siinä, että teen edelleen asioita päivä kerrallaan ja asia kerrallaan. Että tässä elämässäni täytyy tehdä aika paljon muutakin kuin pistää korkki kiinni - ja vaikka siinäkin edistyy, niin ei sitä voi tehdä vain sitä odottaen, että toinen vetää heti fanfaarien säestyksellä lipun salkoon, kun juoppo ei juo, käyttäytyy miten kuten ihmisiksi eikä enää hermostukaan joka ikisestä typerästä pikkuasiasta. Sellainen minä olen ollut, aivan mahdoton kumppani, vittumainen riitelijä ja joka asiasta itseeni ottaja. Ei sellainen alkoholisti ole vielä raitis, joka ei pysty elämään raittiisti: raittiina ajattelussaan, tunteissaan, suhteissaan, asenteissaan jne. Jollen minä tee asioita riittävällä intensiteetillä kaikilla niillä elämäni osa-alueilla, joilla se on todellakin tarpeellista, löydän kyllä itseni ennemmin tai myöhemmin juomasta ja palaamasta jossain mielessä lähtötelineisiin. Siinä tilassa olemiseen olen kyllä jo lopen kyllästynyt.

Mutta viimeisen retkahdukseni näen siinä mielessä arvokkaana asiana, että nämä tällaiset asiat saattoivat jollain tavalla kirkastua itselleni selkeämmin kuin koskaan ennen näiden kahden vuoden aikana. Kaksi kuukautta sitten, kun sisuunnuin, sanoin puolisolleni, että kävi miten kävi, nyt en anna periksi, tälle en alistu. Hän vastasi, että et tietenkään. Tälle samalle ihmiselle olen huutanut lukemattomat kerrat, etten koe hänen tukeneen minua riittävästi. Mitä olen odottanut? Oliko vähintä, mitä saatoin häneltä vaatia väkivaltaiseksi ryhtymiseni jälkeisenä aamuna se, että hän vielä ottaa osaa minun yritykseeni kasata itseni kokoon? Ei, mulla ei olisi ollut mitään syytä odottaa sitä. Silti hän tuki minua. Niin läheltä, etten ehkä vieläkään ymmärrä riittävästi, miten suuresta armollisuudesta oli silloinkin kyse.

Tervetuloa kerhoon! :mrgreen: Kuvasit juuri minut. Tuollainen minä olen ollut. Sitä ei nykyinen kumppanini ikinä uskoisi, koska nykyään minua ei saa riitelemään millään. MUTTA tuollainen minä olin. Syystä. Tuo oli puolustautumiskeinoni, tapa pitää kiinni rajoistani, tapa selviytyä hengissä. Noin rikkinäinen ihminen toimii, kun ei muuta osaa. Armollisuutta Antilooppi itseäsi kohtaan. <3

Aloin muuttua siitä hetkestä kuin näin itseni kirkkaasti ja rehellisesti. Tai no se ei tapahtunut taikaiskusta, vaan yksi kohta kerrallaan paljastui, ja sitä kohtaa aloin tarkastella arvostelematta ja hyväksyen, vaikka se oli kuinka saastaista tai kammottavaa. Tarvitsin näitä likaisia puolia, ne olivat opittuja selviytymiskeinoja, vanhoja pelastusrenkaita joita ilman olisin hukkunut. En usko että ihminen muuttuu mitenkään muuten kuin hyväksynnän kautta, sen kautta että alkaa omistaa itsensä ja jokaisen osansa ja katsoa itseään silti lempeästi ja rakastaen. Jos vain taistelee huonoja puoliaan vastaan, on kuin taistelisi demoneita vastaan, ja siihen taisteluun vain väsyy. Perfektionistina olen käynyt tuhansia taisteluja, ja kaikki hävinnyt. Vasta kun olen alkanut opetella näkemään itseni rehellisesti, ja rakastamaan itseäni kaikesta huolimatta, olen alkanut tervehtyä. Ja osa niistä rikkovista, syyllisyytä aiheuttavista toimintatavoista on tippunut pois, itsestään ja ilman taisteluita, koska ne ovat käyneet tarpeettomiksi.

Näin uskon ja voin kertoa kokeneenikin: en todellakaan ole tätä kaikkea, en ole tällainen. Tiedän purkavani tätä kautta yksinkertaisesti omaa pahaa oloani, kireyttäni ja - lopulta - myös omaa tyytymättömyyttäni. Suhteeseen uidessaan tällainen tietysti rasittaa sitä aika tavalla ja toinen tulee mukaan. Lopulta ei tiedä, kumpi mitäkin aloitti ja kumpi sitten jatkoi. Lopulta tullaan pisteeseen, jossa ymmärretään sekä syyttämisen että syyllisen etsimisen ja nimeämisen turhuus. Sitten voi tulla jotain tilaa armollisuudellekin ja sanoisin, että tällä hetkellä myös uudenlaiselle itsenäistymisellekin. Oikeastaan tuntuu tavattoman “helpoltakin” olla nyt tuon toisen kanssa, kun tietää, ettei ole mikään pakko: että itse asiassa ero voikin johtaa välillämme johonkin paljon parempaan, ehkä johonkin sellaiseen, missä meidän potentiaalimme vasta nousee esiin, kun emme väkisin yritä olla pariskunta. No, aika näyttää, mitä tapahtuu ja senkin, jos ihan oikeasti innostuisimme toisistamme… sanotaanko niin, että aivan joka tasolla, mitä nyt parisuhteeseen yleensä kuuluu. Tämä on ollut aika pitkään lähinnä kämppäkaveruutta :smiley:

Tuo itseinho kuuluu varmaankin lähes kaikkien alkoholistien tunneskaalaan. Kännissä tuli tehtyä käsittämättömiä tekoja, joita ajatteli ( joitakin ajattelee vieläkin) niin suurella itseinholla, että melkein fyysisesti sattui.
Itseinho varmaan aika pitkään myös esti raitistumisen…juon, koska inhoan itseäni niin kovasti. Kuinkahan monasti päätin lopettaa juomisen, varmaan joka maanantai. Joskus meni jopa torstaihin asti, ennenkuin hain sen pullon.
Olinkin aika varma, että lopettamisesta ei kertakaikkiaan tule mitään, en pysty siihen. Moneen vuoteen en pystynytkään. Täällä plinkissä aloitettuani on niitä retkahduksia tullut, enkä tiedä olenko raitis vai en, mutta ainakin osaan jo elää arkea ja juhlaa selvin päin.
Ajatus, että en saa koskaan enää juoda , oli pitkään paha. Kapinoin sitä vastaan ja siitä varmaan aina alkoikin se petailu ryyppäämiseen.
Nyt ajattelen, että enää ei tarvitse juoda ja se ajatus on todella vapauttava. En tiedä juonko, voi olla että korkkaan jo huomenna, mistä sen tietää…mutta osaan ja haluan elää selvin päin, nauttia raittista aamuista, aamukahvista, pitkistä lenkeistä, työpäivistäkin. Ja näistä illoista, kun tietää, mitä on televisiosta katsonut, kenen kanssa puhunut, mitä syönyt (ja juonut), mitä lukenut.
Ja Antabusta otan, jos pelkään joutuvani tilanteeseen, jossa pitää valita.

Häpeäkin on kaksiteräinen asia. Toisinaan se saattaa estää raitistumisen, toisinaan taas aiheuttaa suorastaan käänteentekevän raitistumis-sysäyksen. :slight_smile: Liittyyhän siihen paljon puhuttuun pohjakokemukseen usein voimakas häpeän tunne.

Itseäni värisyttää ja kammoksuttaa nyt jälkeenpäin etenkin se, mitä pahaa olen tehnyt itselleni ja millaiseen hengenvaaraan itseni joskus asettanut. Heilunut holtittomassa tilassa siellä sun täällä ympäri maailmaa, tasapainoillut korkeilla paikoilla, lähtenyt sumeilematta kenen tahansa vastaan tulevan matkaan… kolhinut itseäni sekä vahingossa että tahallaan.

Läheisille aiheutettuja harmeja ja typeryyksiä on käsitelty selvinpäin nyt jälkeenpäin, anteeksi pyydetty ja anteeksi saatu. Siitä olen kiitollinen läheisilleni ikuisesti. : )
Exäni sanoi joskus kovimpina juomisaikoina useita vuosia sitten, että minussa asuu kaksi eri olentoa jotka taistelevat esillä olosta: enkeli ja paholainen.
Nykyisin meillä on hyvät ja hellät välit, joten ehkäpä joskus uskaltaisin leikilläni kysyä häneltä että joko se enkeli minussa näyttää olevan voitolla.

Onpa tänne tullut paljon pohdintaa :slight_smile:

Mitä parisuhteeseen tulee, niin itse pidän ihmeenä, että puoliso on edelleen olemassa. Lisäksi, jonkin ihmeen syyn takia, me emme edes riitele juuri koskaan silloin, kun olen selvinpäin. Humalassa haastoin aina riidan lopulta, jotta sain tekosyyn juoda lisää. Viime viikonloppuna, minä humalaspäissäni keksin riidan, jonka varjolla sain tekosyyn lähteä kapakkaan. Ja voi sitä häpeän määrää, että kun olin soittanut puolitutulta naapurilta kyytiä ja itseni tuntien takuuvarmasti tilittänyt viimeistä likaista yksityskohtaa myöden kaiken mahdollisen. On naapuri näyttänyt “hieman” vaivaantuneelta nyt, jos on törmätty :blush:

Mutta minä koen parisuhteen kanssa ongelmana tällä hetkellä sen, etten tunne kykeneväni sellaiseen. Puoliso ei ehkä ymmärrä sitä itseinhon määrää, ja olo tuntuu painostetulta. Että pitäisi pystyä seksiin ja läheisyyteen, kuin mitään ei olisi tapahtunut… Mutta miten pystyä, kun ei siedä itsensä läheisyyttä? Äh, on niin syyllinen olo.

Ketostix kirjoitti siitä, miten kammottaa ajatella, millaisiin vaaroihin ja tilanteisiin on itseään laittanut. Minä mietin usein aivan samaa, ja pidän suurena ihmeenä, ettei mitään mustelmia kummosempaa ole päässyt tapahtumaan. Monestikin, olen esimerkiksi polkupyörällä ajellut aivan missä sattuu ja neljän promillen humalassa lasketellut autotiellä pitkää alamäkeä tuhatta ja sataa. Miten ihmeessä ei mitään ole sattunut?! Ei moinen tuuri voi iäisyyksiin kestää.

Eilinenkin onnistui ilman pulloa, tosin menin nukkumaan jo klo 20. Unta tuntuu riittävän, kun ei millään meinannut saada itseään aamulla ylös koirankusetukselle :unamused:

Moro! Juuri retkahtaneena 3päivän putkeen yli kahden kuukauden raittiudesta oli kova kolaus.Nyt 4vrk retkahduksen jälkeen tuntuu ekakertaa,jos tästä selvitäänkin.Marinan kirjoitus oli hirveän satuttava,kuin minusta suoraan!! Marina annoit minulle paljon voimia tulevaisuuteen sillä itseinho on niin hirveä ollut näinä päivinä.Tänään oli niin hyvä herätä aamuun kahvia juoden.Kiitos kaikille teistä!!! Silent olet niin oikeassa paikassa ja turvallisessa seurasa täällä.Muuten minäkin näitä fillarireissuja tehnyt juuri samanlaisia ja se pyöräkin hävinnyt silloin tällöin. Voimia sinulle!!! t.akkari

Hyvää raitista sunnuntaiaamua, “Silent”.

Ensinnäkin kiva että jätit eilen pullon syrjään. :slight_smile: Olet etsimässä uutta rooliasi ja on aika luonnollistakin että nykyasetelma tuntuu joskus ylivoimaiselta. Kestää aikansa ennenkuin edes fysiikka palautuu viimeisestä retkahduksesta- viikko, pari itselläni viime kerralla.
Kuinka paljon puolisosi tietää alkoholismista yleensä? Keskustelkaa asiasta kaikessa rauhassa niin eiköhän ne selviä. Kiristyneet tilanteet johtuvat usein aivan yksinkertaisesti tiedon puutteesta. Voisi myös olla hyväksi jos menette yhdessä johonkin ulkopuoliseen neuvontapisteeseen- tai vaikkapa johonkin itseapuryhmään.
Itsensä sietäminen edellyttää itsensä tuntemista. Tähänkin menee aikaa- ota ja pyydäkin sitä itsellesi. Älä syyllisty itsesi turhaan ruoskimiseen- olethan jo tehnyt ratkaisevat askeleet myöntämällä ja sisäistämällä ongelmasi. Sekä aktiivisesti ryhtynyt toimenpiteisiin saadaksesi homman hanskaan.

Parveketupakoinnilla mieleeni palautui yhtäkkiä jonkinlainen muistikuva ryyppyputkien aikaisilta aamuilta. Muistin, miltä tuntui herätä saatanallisiin sydämentykytyksiin, oksettamiseen, hallitsemattomaan vapinaan, kauhuun siitä, että jospa mä nyt kuolenkin tällä kertaa tähän alkoholimyrkytykseen, hirveään oloon sen takia, ettei kaapissa ole enää kuin yksi tai kaksi kaljaa, sitten joku lemmehtynyt tuossa yöpöydällä (oi, se on niin koskettava vaihe ryyppyputkessa, kun siirtyy juomaan sänkyyn), että miten näillä nyt pärjää yhdeksään asti, että saa taas lisää kaljaa… hyi helvetti!!!

En edes häpeä noita tilojani enää. Viimeisen putkeni olen juonut viime kesänä ja toipunut siitä jo ajat sitten. Mutta olen ehkä myös unohtanut sen, mitä se ränni oikeasti tarkoittaa, millaista se on. Sanoisinko näin, että jollain tavalla tuo aamuinen flash-backini taisi tulla vähän kuin tilauksesta. Mun on ehkä opeteltava muistamaankin se todellisuus, millaista se oli ja tietämään, millaista taas olisi, jos siihen touhuun ryhtyisin.

Hei Silent!
Huomaan, että sinulla on puoliso. Voitko ajatella, että menisitte yhdessä A-klinikalle tai AA:n avopalaveriin. AA:lla on kokouksia, joihin kuka tahansa on tervetullut, vaikka ei olisi alkoholiongelmainen.
Googlesta löytyy.

Tänään on kenties ensimmäinen aamu varmaan vuosikausiin, kun näkyy valoa tunnelin päässä. Kirpeä pakkaskeli voisi v.tuttaa, mutta jotenkaan se ei nyt yhtään haitannut minua. Nyt tuntuu siltä, kuin olisi aidosti loppuelämän ensimmäinen päivä. Mikään hieno fiilis ei silti ole; ei ne ahdistukset ja häpeä minnekään katoa sormia napsauttamalla. Mutta kaikesta huolimatta. Ehkäpä se, että eilen palasin kirjan kirjoittamisen pariin ensimmäistä kertaa noin kymmeneen vuoteen…?

Mitä puolisoon tulee, niin omalta osaltaan tilannetta huonontaa (uskokaa tai älkää) se, että hän on itsekin entinen alkoholisti. Hän on ollut juomatta noin viisi vuotta. Hänen kohdallaan lopettaminen kävi verrattain helposti; yhtäkään repsahdusta ei ole tapahtunut, eikä hänen ole omien sanojensa mukaan edes tehnyt mieli alkoholia alun ensimmäisten viikkojen jälkeen. Tämän takia tässä tulee suuri ristiriita. Hän ei pysty ymmärtämään minun olotilaani. Ei hän ole ymmärtänyt tähänkään asti sitä, että miksi minä juon (?!), eikä sitä, että minä olen kyllä halunnut lopettaa. Eikä hän ole ikinä kokenut sellaista itseinhoa, mitä minunkaltaiseni juopottelija; hän ei koskaan hölmöillyt humalassa lainkaan. Tämä mielestäni jo kertoo sen, että hän itse lopettaneena kuvittelee ilmeisesti asian olevan yhtä helppo kaikille.

Tuo Antiloopin Paluun kirjoitus sängyssä juopottelusta tunnustetaan :blush:

Tänään voi tosiaan olla SE ensimmäinen päivä. Ja vaikka huomenna ei siltä TUNTUISIKAAN, se voi yhä olla sitä - koska juurikaan mikään ei muutu sormia napsauttamalla, ellei sitten kerta kerralta sitoudu napsuttelemaan (voihan sitäkin tehdä :mrgreen: ). Ahdistukset ja häpeä haihtuvat ajallaan: KAIKKI muuttuu AJALLAAN. Jos tänään tuntuu yhdeltä ja huomenna toiselta, ei sen tarvitse määrätä koko suuntaasi. Voi olla, että tuo mitä sanot aitoudesta, kuvaakin jotain jo saavutettua syvemmän oivalluksen tasoa, sitä suuntaasi: se on tuntemustesi heittelyitä suurempi juttu, se on yhteyttä sisimpääsi. Kirjoittaminen voi hyvin tukea tätä.

Puolisosi kokemus raitistumisesta on hänen omansa, sinun kokemuksesi on sinun tiesi. Älä odota häneltä ymmärrystä ja ratkaisua. Jos raitistuminen on ollut hänelle lopulta helppoa - niin kuin se monille myös on, ei sitäkään voi kieltää - niin se on sitten hänelle totta. Sinun raittiutesi ei voi riippua puolisostasi niin kuin ei kenestäkään muustakaan. Elä hänen kanssaan, älä hänen kauttaan. Nimim. Kokemusta vastaavistakin :smiley:

Huomenta “Silent”. Pläräsin ketjuasi ja huomasin,että esitin jo kysymyksen joka jäi pyörimään mieleeni. Nimittäin, kuinka hyvin puolisosi on selvillä alkoholismista. Vastasit, mutta ei mene oikein jakeluun jos hänellä todellakin on ollut ongelma. Saan asetelmastanne väkisinkin sellasen fiiliksen, että hänen “ymmärtämättömyytensä” takana voi olla jotain ihan muuta kuin ensi näkemältä (ylivoimaisasema) olettaa. Sarjassani “keittiöpsykologian alkeet” kysyn, onko taustalla ehkä hänen pelkonsa siitä, ettei jostain syystä enää “riittäisi” raittiille “Silentille”?

Tämä oli hyvin sanottu, kiitos. Osaanpa nyt ajatella tätäkin asiaa vähän eri näkökulmasta.

Minä olen ymmärtänyt, että juopottelu oli hänelle jotakuinkin jokapäiväistä. Töistä kotiintulomatkalla kaupasta hakemaan mäyräkoira ja vähintään se. Viikonloppuisin enemmän. Siksi minä ihmettelenkin, että miksi hänen lopettamisensa onnistui “noin vain”. Minulle hän sanoo, että “minä vain päätin, mikset sinäkin?” Ja minua suututtaa. Jos se on häneltä onnistunut “vain päättämällä”, ei se tarkoita sitä, että kaikille olisi yhtä yksinkertaista. Minä mietin tätä keittiöpsykologiaa siitä, että puolisoni pelkäisi minun ryhtyvän tyytymättömäksi häneen raittiuteni kautta. Meinaatko sitä, että raittiina minä huomaisinkin, että minut voisi kelpuuttaa joku muukin kuin hän? Että hän alitajuisesti ei edes haluaisi, että raitistun? Vai mikä sinun ajatuksesi takana tässä on? Kertoisitko hieman tarkemmin teoriaasi, adante?

Ihan samaa näkökulmaa tässä opettelen itsekin tarkastelemaan: sitä, että jollain lailla tässä koko riippuvuuskuviossa on kyse sellaisesta kokonaisvaltaisesta asennoitumis- ja ajattelutavasta, jossa meikäläiset ehkä keskimääräistäkin herkemmin ovat ripustaneet itsensä ja omat ratkaisunsa ikään kuin toisten tai olevinaan vallitsevien olosuhteiden varaan. Ainakin itsestäni löydän paljon tällaista ja vain osaltaan se liittyy itse juomiseen. Arvailen tämän suuntaisesti siksikin, että viimeisen vuoden aikana join jo radikaalisti vähemmän kuin sitä edeltävinä vuosina: olen jo saanut todistetuksi itselleni sen, etten oikeasti tarvitse juomista sinänsä mihinkään. Enkä oikein usko, että kukaan muukaan sanan varsinaisessa merkityksessä tarvitsee - siis samalla tavalla kuin tarvitaan välttämättä esim. ravintoa tai unta (tai ainakin pitää juoda helkutin monta järvellistä viinaa ennen kuin fysiologia sitä alkaa “tarvita”: itse en ole ihan siinä pisteessä, juttu on psykologisesti kimurantimpi, mutta ehkä juuri siksi myös toiveikkaampi).

Kovasti saa miettiä sitä, mihin minä päätyn ja mistä toinen alkaa: pakottaako joku tai jokin juomaan, vai luonko itse itselleni sen pakon ja ympäristötekijöistäni sitten sen meriselityksen. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että kun välillä pääsee kiinni joistain oivallusten tapaisista, niin ne eivät olekaan kovin rankkoja, vaan pikemmin vapauttavia. Ja mitä vapaammaksi pääsee, sitä tarkkanäköisemmin alkaa havaita itsessään kaikkia erilaisia riippuvuuksia, joissa on ihan turhaan roikkunut ja kiristellyt hampaitaan jo pitkään :slight_smile:

Moikka “Silent” ja kiitos vastauksestasi ja myös vastakysymyksestäsi johon minä entiseen pahaan tapaani vastaan myös kysymyksellä. Olitko alusta alkaen mukana seuraamassa puolisosi juomisia+raitistumista? Jos olit, niin olit sitten kait myös juuri siinä tilanteessa mukana kun hänen muuttumisensa tapahtui? Tai kuulitko tämän häneltä jälkikäteen? Tämä jäi mulle epäselväksi.
En tarkoita “raittiin Silentin pelkäämisellä” ainoastaan sitä,että sinulla voisi tulla uuden suhteen aloittaminen mieleen vaan yleistä havaintokykysi parantumista. Raittiuden edetessä tulet näkemään kokonaistilanteesi melko varmasti aivan uudessa valossa. Arvioit myös nykyiset asiat uudelleen. Joistakin tekee mieli luopua, joistain pitää kiinni ja joihinkin haluaa panostaa enemmän.
Tämä aiheuttaa siinä mielessä epävarmuutta, että puolisosi voi pelätä teidän yhteiskuvionne kokonaisvaltaista kyseenalaistamista. Alitajuisesti tällainen raittiutesi pelko voi hyvinkin olla puolisollasi mukana - en tiedä. Kysy häneltä suoraan!
Lisään tähän heti, että minun entisillä puolisoillani ei ikinä ollut tällaisen tilanteen uhkaa riippaanaan! Ukko kun oli alusta loppuun aina mukavasti huurussa! :mrgreen: :laughing: :frowning: Sitäpaitsi kummallakaan ei ollut henkilökohtaista päihdeongelmaa. Joten en taida olla oikea henkilö pohtimaan tilannettanne tämän syvällisemmin. Tottakai vastaan kysymyksiisi mielelläni jos pystyn ja yritän antaa impulsseja. Ja pitää peukkuja jotta kaikki menisi oikeaan suuntaan.
Tsemppiä!

Olimme hyviä ystävyksiä silloin, kun hänelle vielä maistui alkoholi. En siis ihan läheltä tätä seurannut, mutta sen verran kuitenkin, että tiedän hänellä olleen ihan kunnon ongelman. Kun aloimme seurustella, hänen alkoholinkäyttönsä alkoi vähentyä (itse osasin siihen aikaan pääosin juoda kohtuudella vain) ja yhteen muuttaessa, hän vain päätti yhtäkkiä lopettaa. Naps vaan, ja siihen loppui kuin seinään. Ei kärttyisyyttä, ei mielitekoja, ei korviketoimintaa… Yksinkertaisesti se jäi pois hänen päiväjärjestyksestään. Olen kadehtinut sitä usein :frowning:

Mitä nyt tulee mieleeni adanten ja Antiloopin paluun pohdinnoista, niin en ole kyllä osannutkaan huomata, miten paljon lopulta puoliso on saattanut vaikuttaa kaikkeen. Ja toisaalta samaan aikaan olla vaikuttamatta. Sen ainakin huomaan nyt, että usein olen tuudittautunut siihen, että mikä minulta jää humalan takia hoitamatta, sen puoliso hoitaa. Jos olisin ollut yksin kaikki nämä vuodet, olisin joutunut kantamaan vastuun aivan erilailla. En tiedä, mitä tämä tarkoittaa, mutta hirveätä kyllä moinen.

Kuten kirjoitin tuonne “raittiina tänään”-topikkiin, niin mulla oli eilen tosi vaikea päivä. Suklaan ja kirjoittamisen voimalla puskin sisulla läpi ja tänä aamuna kiittelin itseäni siitä, ettei ollut krapulaa :slight_smile: aah. Ensimmäinen erävoitto!

Ihan samanlaisen polun löydän itsekin nyt pieleen menneestä parisuhteesta: sitä juo itsensä ikään kuin alastatukseen, perään katsottavaksi tai jotenkin holhottavaksi siitäkin huolimatta, ettei varsinaisesti tavoittele sellaista tilaa. En minä ainakaan voi sanoa luopuneeni vastuusta “tahallaan” ja toisaalta olen sen suurimmaksi osaksi kantanutkin. En vain ole aina ymmärtänyt, että juomisellani teen tosiaan mahdottomaksi sekä kantaa vastuuta - joka parisuhteessa perustuu kyllä paljolti keskinäiseen luottamukseen - että tuntea itseni yhä senkin jälkeen tavallaan tasavertaiseksi kumppaniksi.