Itse olen ajatellut, että taaplaaminen olisi taapelointia eli lautojen tapuloimista, mutta joidenkin mielestä ei. Kai jostain löytyy sananlaskujen selityssivusto?
Itselläni ei ole sinänsä mitään ongelmaa pitää viinaa kotona ja olla ottamatta, mutta sen vain kokemuksesta tiedän, että jos otan ensimmäisen paukun, se on sitten menoa.
Viinanhimo on yksilöllinen, omalla kohdallani elämän muutos poisti “tarpeen” ryypätä, mutta himoa kesti muutaman kuukauden, vielä vuoden kuluttua himo joskus iski niin voimalla että vapisin peiton alla. Nykyisin en enää koe himoa, raittiita vuosia on takana pari kolme.
Vasta joskus vuoden vaihteessa unistani poistuivat unelmat ajasta kun lapset ovat täysikäisiä ja voisin ryypätä perseet olalla. 
eli jotkut unelmat vain elävät pidempään kuin toiset. Enää en uneksi ajasta että voisin ryypätä, ryyppäämisessä ei enää ole mitään himottavaa, lähinnä tunnen sääliä ihmisiä kohtaan jotka ovat “aikuisia” iältään ja juovat kuin teinit.
Edelleen on pysynyt korkki kiinni. Jännää, että vaikka hereillä ajattelen vielä usein ryyppäämistä ja tekee tosi paljon mieli ottaa, mutta se mitä juomisen aikaan tapahtui, eli näin viinasta unta, on loppunut ihan kokonaan. Olen antanut itselleni luvan ajatella viinaa, kun en voi kerran olla ajattelemattakaan. Kaipa se hinku on vähän hellittänyt, mutta ajoittain iskee vielä pahana. Elettävä on - ei päivä kerrallaan, vaan minuutti kerrallaan. Keskittymiskyky on edelleen täysin poissa. Uni sentään tulee jo paremmin.
Se riipuu sinusta itsestäsi. Jos sinnittelet yksinäsi, niin aika kauan, mutta jos sinnittelet porukassa, niin päivä kerrallaan, mutta jos teet kaikkesi, jotta raittiutesi kehittyy, niin hämmästys ja kummastus himokin lähtee ja voi keskittyä elämiseen sen päivän kerrallaan, eikä sinnittelyihin.
Minulla raitistuminen kasvoi ideaksi vain pohjakokemuksen kautta kolmenkymmenen juodun vuoden jälkeen ja AAhan lopulta päästyäni/sitouduttuani sain otettua ohjelmamme viidennen askeleen n, kolmen viikon päästä ja kas kummaa, tarve juoda poistui. Näin minulla.
Raittiudesta ei saa nykyään tarpeekseen ja ainut himo mikä minulla lähinnä nykyään on, on elämisen himo.
Voi herranjestas 
…eilen meinasi käydä kylmät. Ostain kaupasta kaikkea tarpeellista ja vaistomaisesti ostin sixpäckin fostersia. Kotona tajusin mitä olin tehnyt ja siellä se kummittelee jääkaapissa. En ole korkannut tölkkejä enkä korkkaa! prkl. Taidan heittää kaljat roskikseen. On kyllä pelottavan vahva aine tuo alkomahooli 
…ei todellakaan ollut tarkoitus ostaa bisseä…Heitän ne menemään…alle kympin se vaan maksoi.
AA:n jumalhöpinä kyllä tökkii niin vahvasti, ettei ole mun juttu.
Joo ei oo myöskään mun juttu. Itse olen siitä iloinen että olen saanut Laakson sairaalasta ihmisen jonka kanssa pystyy juttelemaan ihan face-to-face. Ryhmä zydeemit ei oo mun juttu 
No sitten A-klinikalle? Saat jutella päihdetyöntekijän kanssa kahdestaan, sovitte käyntivälin sen mukaan miltä tilanne näyttää. Toimi ainakin minulle, kun vain halusin olla rehellinen itselleni enkä enää kaunistellut juomistani.
a-klinikka.fi/yhteystiedot/s … kunnittain
–kh
Joo niin tökki jumalhöpinät vielä silloin kun pidin takaporttia auki juomisen jatkamiselle. Ei töki enää, ei jumalat tai allahit, krishnat eikä Lapin staalot.
Kun käsitin kolmannen askeleen sanoman, lopetti tökkimästä. “Sellaisena kuin ymmärrät…” Tuo vapautti ajatuksesta, että pitäisi hurahtaa uskoon. Ei tarvinnut.
Talviöisin katsellessani taivaankaikkeuden tähtivöitä, keväisin hohtavia hankia, kesäisin vaarojen ja pohjoisen tunturien piirteitä kaukaisuudessa, ymmärrän yhä paremmin. Niin kuin juuri minulle sopii. Olen käsittänyt, lopultakin, etten ole maailman napa, viisaista viisain, aina oikeassa. Olen lopettanut taistelun ylivoimaista vastaan. Alkoholismiani vastaan, joka oli vähällä tappaa. Nujersi ja nöyryytti, mutta nyt voin kulkea pää pystyssä ja elän tuiki tavallista elämää. Ilman alkoholin kuristusotetta kurkullani.
Pelkäsin että on tultava uskovaiseksi tai hulluksi. Ensimmäinen ei toteutunut, toisesta olen jäävi sanomaan mitään.
Tärkeintä on, etten enää tarvitse juoda. AA:ssa käyn hyvin harvoin ja silloinkin annan jumalhullujen pitää omat puheensa. Miksi en antaisi? Hehän saattavat pysyä sillä tavalla raittiina ja sehän on hyvä.
Ateistikin uskoo. Hän uskoo, ettei jumalaa ole. Sen enempää ateisti, kristitty kuin muslimikaan ei ole kyennyt tieteellisesti todistamaan uskoaan.
Olen pyörinyt täällä plinkissä nelisen vuotta. Havainnut kuinka monia tulee ja menee. Kaikille ei sovi kaikki, koska “se ei ole mun juttu.” Minun juttuni oli viinan juominen niin kauan kuin se suinkin oli mahdollista. Loppu tuli kun olin juonut tarpaakseni, ei yhtään aikaisemmin.
Meni ammatti, ajokortti, akka ja asunto ennen kuin annoin periksi ja menin hoitoon. Olen “neljän A:n alkoholisti.”
Kuinkas nyt? On ammatti, asunto, ajokortti. Akkaa ei ole, mutta onhan siihenkin aikaa tasan loppuelämä.
Tarjokkaita on ollut, mutta usein se on kaatunut siihen, etten ota viinilasillista takkatulen ääressä. Houkutuksia on riittänyt. Miksi et hakeudu raitistuneen alkoholistinaisen seuraan? No en varmaan. Molemmilla saattaisi iskeä hulluuden puuska yhtäaikaa ja silloin joutuisin juomaan…ei käy! 
Mutta kauanko viinanhimo kestää? Juuri niin kauan kuin juomisen ajatus kukkii ja kummittelee mielen syövereissä. Ja se on, kuulkaa, helskutin syvällä, päivätajunnan ulkopuolella. Vain täydellinen ajattelutavan muuttuminen syrjäyttää ja poistaa himon juomiseen. Alkoholi käy tarpeettomaksi.
Miten tuo temppu tehdään? Jokainen omalla tavallaan, jos on tehdäkseen. Minä tein sen ajattelemalla ja taas ajattelemalla, käymällä läpi asiat, joiden en edes ymmärtänyt painavan mieltä ja ohjaavan tekojani. Nyt ymmärrän enemmän ja tulee vielä myös aika “plinkin jälkeen.”
Totta suriset, Paarma. Yritän päästä yli ajatuksesta, että joskus vielä voisin ottaa viinaa. Oikeasti en ole päässyt, kaipaan edelleen humalaa ja elättelen toiveita satunnaisesta käytöstä. Tiedän kuitenkin, että jos otan kerrankin, retkahdan, ja jos retkahdan, se on sitten luultavasti menoa viimosen kerran.
Ja tuo on myös niin totta, että on se oma määränsä juotava, ennen kuin on valmis lopettamaan. Meinasin viimeisen putken aikana kuolla kolmasti (putosin veneestä kylmään veteen, elimistö meinasi prakata, kun aineenvaihdunta meni sekaisin paaston ja viinan yhteisvaikutuksesta, sydän ei tykännyt äkkilopetuksesta), ja se vähän herätteli. Mutta ei se lopettaminen poista niitä syitä, miksi olen alkujaan yleensä alkanutkaan. Enkä ole vielä valmis hakemaan apua, muualta mitä täältä nyt.
Miksi muuten juot? Tai pikemminkin, korjaako juominen elämästäsi ne ikävät asiantilat, joihin mielestäsi joudut juomaan?
–kh
Niin, tuosta viinanhimon kestosta. Periaatteessa ei ole tehnyt mieli viinaa koskaan selvään päähän, mutta jos aloittaa, ei loppua näy. krapularyypyt must! Dipsomaanin ongelma. Miksi olen sitten juonut, jos ei ole tehnyt mieli? Olen enemmänkin haikaillut sitä nousuhumalan tunnetta, kun on vielä kivaa jauhaa tuopin ääressä ja humaltua. Tunnetta, että estot katoavat jne. Niitä himon syitä lähtisin etsimään pääkopan sisältä. Ne himot eivät kai poistu, ellei juomisen syitä käsittele ja ymmärrä.
Minäkin olen pudonnut veneestä. Yöllä ja keskellä järven selkää, kännissä tietenkin. Ajanut auton hatelikkoon kahden puun välistä niin, ettei sanomalehden sivu olisi väliin mahtunut. Muita juttuja mainitsematta, niitä riittäisi. Kaikista olen selvinnyt kuin ihmeen kaupalla. Hyvä tuuri, vaikka lotossa ei olekaan ollut.
Antabuksen kanssa meinasi pumppu räjähtää kun en voinut olla juomatta. Ja vaikka olisin voinut, ei se olisi raitistanut. Se oli aikana, jolloin yritin “tehdä kaikkeni” perheen ja eukon takia. Ei se niin mennyt. Vasta kun älysin, että itseni takia pitää läträämisen loppua, se loppui.
Kaiken kokeiltuani, psykiatrit, lekurit, omat voimat ja eräs uskonlahkokin, vasta olin valmis mihin tahansa. Hakeuduin hoitoon, jouduin aa:han ja raitistuin.
Jos aa-porukoihin menosta asti kestänyt raittius lasketaan ns. nollamieheksi, olen sellainen. Mutta jos lasketaan siitä kun aloin yrittää omin voimin ja mainitsemillani konsteilla, olen kaukana nollamiehestä.
Mie en kiellä enkä käske, en kehoita mihinkään suuntaan. Kerron vain oman kokemukseni.
Joku selviytyy toisella tavalla. Helpompaa tietä, toivottavasti. Kaikki eivät koskaan, eikä aa ole autuaaksi tekevä. Siellä on paljon tulokkaita ja menokkaita. Jotkut joutuneet juomaan jopa vuosien jälkeen kun ajattelutapa ei ole muuttunut. Ajattelutavan muutos ymmärtääkseni voi tapahtua monella tavalla. Uskoon tulemalla, menettämällä vaikkapa liikuntakykynsä, joutumalla lusimaan taposta, ajamalla lapsi hengiltä kännissä etc. Tai parhaassa tapauksessa oivalluksen kautta. Oivallusta ei voi opettaa. Kaikki riippuu itsestä. Haluaako lopettaa ja hakea siihen apua jostakin jos yksin yrittäminen johtaa toistuvasti juomiseen.
Yhden omin voimin lopettaneen entisen rapajuopon, alkoholistin tiedän. Ei juo, mutta kaikki muut venkulan kujeet ovat jäljellä, kuten valehtelu, ainainen hosuminen ja tohelointi, ärtyisyys yms. Ajattelutapa ei ole muuttunut, vaikka korkki on ollut kiinni lähes 20 vuotta.
Kuka mitenkin, sen voi itse jokainen testata ja päätellä. Omien kokemustensa kautta.Jos ei halua uskoa muiden kokemuksia.
Viinan himosta puhuttaessa tullaan tietysti taas siihen miten mikäkin sana tulkitaan, mikä on himoa ja mikä sitten tavallista halua tai mielitekoa tms…
Eilen se taisi olla jos oikein muistan, kun minun teki ihan kovasti mieli kaljaa pienen hetken ajan.
Silti, minun omassa sanakirjassa, sanojen merkityksen ja tunnelatauksen kohdalla on himo ihan erilaisena asiana.
Eli se varsinainen himo joka oli seuranani joka helkutin päivä sen verran voimakkaana että melkoisia voimanponnistuksia ja manöövereitä ja monista mukavista asioista luopumisia olin valmin valmis joka päiväkin tekemään että sen jokapäiväisen kaljani sain. Vaikka joskus meni sinne iltapuhteen puolelle ennekuin se järjestyi mutta aivan taatusti järjestyi.
Siinä oli se ensimmäinen päivä vaikein, kuten sanotaan hirressä roikkuessakin olevan… ja seuraava päivä oli hiukan, ainakin vaikka yhden sadasosan helpompi 
ja sitten aloinkin tottumaan siihen että näinkin voi elellä, ilman sitä ryyppyä.
Ei minulla enää -omasta mielestäni varsinaista himoa ole, ja toivon tietysti ettei noita halujakaan, tai mielitekoja tai miksi niitä nyt sitten sanoisi, kovin usein kiusakseni tulisi.
Mikä on himo, mikä halu, mieliteko? Juomisesta huolimatta hoidin asiat joten kuten, eli olin ajokunnossa aamuisin, eli vaikka oli himo, hillitsin sitä juuri sen verran, kuin oli pakko. Mutta joka muun mahdollisen hetken olin kännissä, ja joka pätkän, kun ei ihan pakko ollut olla selvin päin, otin viinaa. Mittasin annoksen valmiiksi, ettei laskuvirheita tullut, minnekään en silti lähtenyt ajamaan ennen alkometriin puhallusta. Kun perjantaina tulin töistä, aloin heti ottamaan, koska se oli paras ja huolettomin päivä ryypätä, kun ei tarvinnut ajaa aamulla eikä murehtia maanantaiaamua - niin, ja perjantaipullo oli litra vodkaa. Se ettei yhtään mahdollista juomishetkeä voinut jättää väliin, oli himoa. Nykyisin ajoittain iskevä tunne on lähinnä voimakas mieliteko, joka kiusaa useasti päivässä ja kokemuksesta tiedän, että jos ottaisin yhden kaljan, vetäisin saman tein pääni täyteen. Eli ei saa ottaa sitä ensimmäistä, niin kuin moni on todennut.
Olen yrittänyt saada selville, miksi haluan tulla humalaan. Sukuvikaa on, veli kuoli alkoholin aiheuttamiin sairauksiin. Olen surumielinen, ujokin, ajoittain ahdistunut, huonosti nukkuva…alkoholin vaikutuksesta muutun rennommaksi (yllätys yllätys), pidän itsestäni ja etenkin muista ihmisistä enemmän, pidän siitäkin tunteestä, kun makaan melkein koomassa, kuuntelen vain muiden juttuja tai makaan yksin itsekseni koomassa, puudutettuna. Tosin olen viinani silläkin lailla juonut, ettei se vaikuta enää “positiivisesti”, sietokyky on kasvanut ja ilmeisesti aivojen kemia mennyt sekaisin. Tällä hetkellä suurin syy juomahaluun on varmaan monen vuoden opettelun aikaan saama tottumus, josta pitää pikkuhiljaa kasvaa irti.
Viikonloppu meni ilman sanottavia viinanhimoja. Totuttelemista tietysti edelleen, kun on vielä takaraivossa se, että jo la-aamusta alkaa ottamisen tai jatkaa perjantaista. Mutta mieli on surullinen, itkettää, keskittymiskyky on edelleen poissa. Teen juuri ja juuri ne asiat, jotka on pakko tehdä - niitäkin on ihan liikaa. Ulkoisesti asiat on ok, mutta ei sisäisesti, ei ollenkaan. Varmaan olen liian hätäinen. Toivon, että jouluksi helpottaisi. Kun vaan tietäisi minkä vuoden…Ja jos olenkin nyt tilanteessa, josta aloitin juomisen, niin oliko tämä tavoittelemisen arvoista?
Omalla kohdallani ajattelen, että tuo sisäinen paha olo on totta ja todellisuutta. Enemmän totta, kuin se ulkoinen “hyvinvointi”, johon jaksoi humalassa itsekin uskoa. Paha olo menee kyllä aikanaan ohi, kun sitä ei yritä paeta. Nyt kun pää saa olla ilman alkoholia, sillä on mahdollisuus työskennellä kaiken ikävän kanssa. Raitis pää on siitä viisas, että se osaa sen kyllä tehdä vaikka aivan itsekseen. Kun toteat olevasi liian hätäinen, olet tietenkin aivan oikeassa. Se ei varmaankaan paljon lohduta. Minulla meni puolisen vuotta niin, että keskittyminen oli vaikeaa. Oikeastaan se ei ihan tarkaan ottaen pidä paikkansa, vaan se keskittymisen rajalliset voimat vain suuntautuvat raitistumiseen. Uskon, että elämäsi muuttuu paljon helpommaksi jo reilusti ennen joulua. Sen voin luvata aivan varmasti, että joululahjaksi saat raittiin joulun, jos vain pidät pääsi selvänä. Ainakin minun kohdallani tuo ensimmäinen raitis joulu oli todela juhlava kokemus. Siihen ei kyllä enää kuulunut surua ja pahaa oloa. 
“Olimme hillittömiä kaikessa…” sanotaan. Minä olin hillitön raittiuden alkuaikoinakin. Halusin hyvän olon, tyynen ja rauhallisen ajatusmaailman nopeasti. Nyt, heti paikalla, välittömästi. Alkoholistinen, malttamaton, touhottava, asiasta ja tilanteesta toiseen syöksähtelevä luonteenpiirteeni oli päällä edelleen. Vei aikaa, ennen kuin osasin rauhoittua. Kävin ylikierroksilla melko pitkään. Vanha viisaus; “Hiljaa hyvä tulee,” piti kohdallani paikkansa. Malttaminen oli vaikeaa, tuskallistakin.
Vasta nyt ymmärrän, että noin se vain oli menevä. Enhän vuosien ja vuosikymmenten vääristynyttä ajattelutapaa yhdessä yössä voinut muuttaa. Ei Roomaakaan päivässä rakennettu.
Nyt on paljon helpompaa. Osaan jopa kuunnella, mitä muilla on sanottavana. Ajatella, mitä he tarkoittavat, ennen kuin olen suuna päänä esittelemässä “erinomaisia” viisauksiani. Useimmiten näin on. Toisinaan ei.
Ehkäpä olen raittiuden myötä oppimassa elämään niillä eväillä ja henkisillä avuilla, mitä minulla on. Kurkottamatta aina vain kauemmas päämäärään, joka pakenee edellä. Niinhän ne haaveet pakenivat juodessakin. Milloin tuli esteeksi riita, sammuminen tai putkareissu. Milloin mikäkin.
Tänään osaan jo olla sangen tyytyväinen oloihini. Tuon on mahdollistanut se, etten enää tarvitse juoda ja voin käyttää senkin ajan johonkin rakentavampaan.
Hillittömyydestä sen verran, että tuossa toisessa keskustelussa tajusin tämän holistisen elämänasenteen olevan läsnä myös kaikessa muussakin, ei ainoastaan juomisessa. Olen sen myös jollain lailla tiedostanutkin, sillä yksi lempisanonnoistani on “kohtuuttomuus kaikessa”, ihan vitsinä heitettynä, mutta niin totta kuitenkin, enemmän kuin puoliksi.
Aiemmassa elämässäni näin usein viina-unia, nyt lopettamisen jälkeen en ainoatakaan, ennen kuin viimeyönä. Unessa kippasin 2 dl viskiä, joka ei tuntunut missään. Laskeskelin vanhaan tuttuun tapaan, paljonko voin vielä ottaa, että voisin vielä aamulla ajaa.
Olon on kyllä kamala, kaduttaa kaikki. Harmittaa, että on aikanaan sitoutunut mihinkään. Lapset on jo omillaan, mutta silti tuntuu, että niitä pitää ajatella, ei voi tehdä mitä vaan tai olla vaan tekemättä yhtään mitään, nukkua seuraavat puoli vuotta.
Tarttuva tauti tämä juomattomuus. Hyvä mökkinaapurini ja ryyppykaverini on lähtenyt vähän samoille poluille. On tiputtanut painoa, ja pitää pidempiä taukoja ryyppäämiskertojen välissä, ihan lopettamiseen ei pyri, mutta eipä ongelmakaan ollut niin paha kuin mulla. Uskon, että se että mun alkoholin käytön lopettaminen niinkin pitkän ja runsaan käytön jälkeen on ollut näennäisesti melko helppoa (ei se oikeasti niin helppoa joka hetki ole), on ollut tavallaan esimerkkinä. Terveys on tietysti yksi syy, mutta nuo terveysjutut on olleet jo pidemmän aikaa hänellä, eikä se ole saanut lpettamaan.
Oli se aika outoa istuskella yhdessä ilman sitä yhteistä nimittäjää. Ei epämiellyttävää, mutta outoa, ei oikein juttukaan luistanut. Kahvia tuli sitten juotua. Yksi porukastamme otti sammumiseen asti, ja oli harmistunut kun me muut ei otettu. Ei mun ainakaan tehnyt nyt yhtään mieli edes. Kyllä viikonloppuna muuten laimeina mielitekoja tuli, kun kaappi oli täynnä korkattuja pulloja, mutta suht’ helposti meni mieliteot ohi. Vielä tässä arvon, lopetanko lopullisesti vai sittenkin ottaisin joskus harvoin. Tämä on kuitenkin ollut vaikeaa päästä tähän asti, pelottaa sekä retkahdus että vaikka ei varsinaisesti alkaisi entiseen käyttötahtiin, rimpuilu eroon olisi kertakäytönkin yhtä hankalaa tai vielä hankalampaa kuin tällä ekalla kertaa.
