Jos olisin sinun tilanteessasi ja sinunhan on työpuolesta istuttava tuollaisissa tilanteissa, niin minun luonteellani sanoisin todennökäisesti ihan suoraan. “Mitä helvettiä te tuijotatte, mie en alkoholia sitä myrkkyä juo! Onko kysyttävää?!” Jos pomo ottais herneen nenään, niin haistakoon v*ttu koko jätkä…
Mutta onneksi minun ei tarvitse istua kovinkaan usein tuollaisissa tilaisuuksissa. Voin siis valita seurani.
Olen päättänyt kaikille jotka tulevaisuudessa utelevat, miksi en juo, niin sanoa “En tarvitse alkoholia mihinkään.”. Ja sanon sen aivan kohteliaasti.
Ps. Ja tuo Mirtillon laittamassa artikkelissa sanotaan “Perheen täysraittiuskaan ei Mäkelän mukaan välttämättä ole paras lapsen kannalta, koska silloin lapsi ei saa mallia kohtuulliseen juomiseen. Tämä voi näkyä nuoruudessa hankalina alkoholikokeiluina.”
Tämä on aivan järjetöntä sontaa! Ihan kuin kohtuu juominen olisi ok asia. Ihme ku ei kirjoita, tällä tavalla vaikka amfetamiinista. “ei saa mallia amfetamiinin kohtuu käyttöön”, miksi se ei kirjoita noin?
En mä oikein oo huomannut, että pidettäisiin kummajaisena sitä ettei juo alkoholia. Paljon enemmän ne humalassa törmäilijät ja sikailijat on kummajaisia, jopa baarissa.
Jos on seurassa joka yrittää painostaa juomaan väkisin, niin sitten on ihan taatusti väärässä seurassa eikä sellaseen seuraan pidä edes mennä. Ei edes työn takia, eikä minkään takia.
Ei siitä juomattomuudesta tosin kannata isoa numeroa itsekään tehdä, jos seurueessa muut käyttää alkoholia. Moralisointi vasta ärsyttääkin, vaikka tarkoitus olisi hyvä.
Mä otan joskus mallia mun streittari-kavereista, joilla ei ole ikinä ollut päihdeongelmaa mutta ovat raittiita ihan muuten vaan, ideologisista syistä. Niille se päihteettömyys on hirmu luontevaa päihteitäkäyttävässä ympäristössäkin, eikä niiiden päihteettömyyteen kukaan kiinnitä huomiota. Ainakaan negatiivista huomiota.
Elä ja anna elää, on aina filosofia. Vois myös ajatella niin että minä en juo, juokoot muut jos kovasti haluavat.
Hei Foottis, en ehtinyt nähdä viestiäsi vai oliko se ollenkaan näkyvissä? Itselläni oli alussa halu korjailla ja poistaa sanomisiani, mutta nyt olen tyynesti yrittänyt antaa olla. Tälläinen keskustelupalsta on vähän niinkuin keskustelun ja kirjeenvaihdon välimuoto, aina ei sanottu ole loppuun asti harkittua, mutta silti se jää, toisin kuin sanat, joista suurimman osan kuulija hetken päästä unohtaa. Kovasti olisin halunnut ehtiä viestisi lukea.
Onneksi noita tilanteita on harvoin, yleensä silloin on joukossa ulkomaisia vieraita. Pomo ei itseasiassa tykkää, jos intoudutaan ottamaan liikaa - pitää olla sivistynyt ja viksu. Absous on kuitenkin selvästi sairasta. Tuota tarkennusta (jos siis tentataan) “olen muuttanut elintapojani” olen käyttänyt, luulisi sen näkyvän päällekin päin, kun olen parikymmentä kiloa pudottanut läskiäkin. Minusta kenenkään vieraan ei tarvitse enempää tietää eikä edes tuon vertaa, mielestäni pitää ehdottomasti olla oikeus olla juomatta ilman tenttaamista, mun mielestä ennemmin pitäisi aina ihmetellä, miksi joku haluaa juoda mehun pilaantuneena. Joskus tekisi mieli täräyttää, etten voi ottaa kun alkoholi tekee antabuksen kanssa niin ikävän olon (pakko, ihan pakko, on tähän lisätä, että en käytä antabusta, mutta periaatteessa jos tilanteet olisivat liian hankalia hallita, ottaisin sen käyttöön).
Ketostixille vielä, ehkä normaali kännäysporukka ei kiinnitäkään niin huomiota, mutta tuollainen semivirallinen tilaisuus, jossa istutaan vakipaikoilla, kilistellään juhlamalja, ruokailun yhteydessä tarjoilija käy kaatelemassa viiniä ja joku aina välillä tilaa koko seurueelle, on kyllä hankalampi handlata. Ja vielä se, että olin ainoa, olisipa ollut edes joku toinen ottamaton.
Joskus kirjoitin, että minulla oli vihan vaihe. Vielä noin kuukausi sitten provosoiduin hillittömästi joistakin ihmisistä. Jopa niin paljon, että nyt jälkikäteen asia vaikuttaa peräti huvittavalta, aiheetkaan kun eivät olleet kovin kummoisia.
En tiedä, olenko päässyt asiasta yli, vai onko tilapäinen muutos, mutta nyt tuntuu leppoisalta. Olen tietoisesti ottanut etäisyyttä epämukavuutta aiheuttaneista persoonista. Yleensä en koskaan jätä vastaamatta puhelimeen, mutta nyt olen jättänyt. Joko en ole kantanut kännykkää mukana tai en ole vastannut tiettyjen ihmisten soittoihin, jos minulla ei ole ollut sopiva aika - olen ajatellut, että jos asia on tärkeä, pistäkööt tekstarin. Kun minua ei siten ole kokoajan ärsytetty, olen rauhoittunut ja asiat kutistuneet normaaleihin mittasuhteisiin.
Reaktioherkkyyteni on varmaan ollut osa paranemisprosessia - ensin juovana liika kiltti ja nöyrä, sitten toiseen ääripäähän, josko nyt löytyy se kultainen keskitie. Mua pystyy edelleen aika helposti käyttämään hyväksi, ja nyt yritän päästä siitä eroon. Jos hyväksikäyttäjä ei ymmärrä, minunhan se pitää ymmärtää itse ja asettaa jämäkät rajat eikä siihen tarvita erityisiä agressioita - ei sana riittää. Juovana alkoholistina en siihen kyennyt enkä heti osannut juomisen lopetettuani. Kuitenkin sellainen muutos tapahtui, että aloin tajuta, että mua hyväksikäytetään, en vaan osannut sitä vielä estää vaan suutuin jälkikäteen. Jos rastaat syövät marjapuskasi tyhjäksi, turha kiukutella jälkikäteen. Seuraavalla kerralla pistä harso puskan päälle etukäteen!
En minä tiedä. Ihmissuhdekuviot on edelleenkin hankalia ja jotenkin vaikeampia nyt, kuin silloin kun oli koko ajan kännissä. Mutta ehkä tämäkin menee ohi. En ole ikinä käynyt missään purkamassa tuntojani, en tiedä pitäisikö. Jotenkin näen polun lapsuuteeni asti, muistan johonkin 3-4 vuotiaaksi joitakin yksittäisiä tapahtumia. Onko minulla ollut onnellinen lapsuus, tavallinen vai onko se sittenkin ollut aika ahdistava? Vai teenkö siitä nyt jälkikäteen syypään harharetkelleni?
Onneton perhe-elämä ja alkoholiongelmat ovat hyvin tavallisia. Siinä suhteessa oma lapsuuteni oli aika puhtoinen. Mutta miksi on sellainen olo, että kaikki paha oli aina mun syytä? Vieläkin syytän aina itseäni. Onko kaikilla tällainen olo?
Heippa Wika,
kysymykset ovat varmaankin sellaisia,
joihin jokaisen täytyy löytää ne vastaukset itse.
Ihmissuhdeongelmia, jos oli juovana aikana, niin on niitä yleensä sen jälkeenkin.
Ehkäpä kuitenkin mahdollisuudet niitä setviä selvänä paremmat, kuin jatkuvassa turtumuksen tilassa.
Syyllisyys tuntuu olevan semmoinen perustunne niin monella alkoholistilla, että sitä on hyvä vähän pöyhiä. Kannattaa yrittää karistaa se aiheeton koko olemassaoloa koskeva syyllisyys, jonka juuret usein juurikin siellä lapsuudessa, huitsin nevadaan. Aiheellinen, todellisista syistä johtuva syyllisyys haluaa huomionsa myös. Molemmat syyllisyyden laatuihin auttaa puhuminen, niin että mikä jottei olisi hyvä idea mennä jonkun pakeille vähän asioistaan juttelemaan.
Mun lapsuuteni aikaan ja meidän elinpiirissä oli tavallista olla lapsille aika karuja, ettei ne ylpisty. Lytättiin ennemmin kuin innostettiin. Kai sitä kaikenlaista pientä pahaa tuli tehtyä, sen myönnän, mutta tämä tunne, mihin viittasin, on enemmän sellaista syyttömän turhaa tuntemaa syyllisyyttä. Veli joutui onnettomuuteen, kun olin pieni ja mun vika tietysti, kun äiti joutui mua hoitamaan eikä ehtinyt katsoa veljen perään. Kummitäti pettyi ja sai aivoverenvuodon harmista, kun en mennytkään kyläilemään, vaikka olin luvannut - mun syy. Esimerkkeinä nuo. Siis tiedän järjellä, että ei vauva tai lapsi tai yleensä kukaan ole tuollaisiin oikeasti syypää. Mutta ikuisesti muistan, että näin minua syytetty ja tunne kumpuaa edellee esille, kun tulee sopiva tilanne.
Miten liittyy viinaan? Ei mitenkään tai juuri siten, että kun en ole sumussa eikä ole enää jatkuvan juomisen aiheuttamaa syyllisyyttä, mielestä alkaa eriytyä kaikenlaista esille, mikä ennen oli samaa puuroa. Ja ehkäpä noiden osittain alitajuinenkin käsitteleminen vie niitä samoja voimavaroja, joita tarvittaisiin ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa olemiseen.
Aika tavalla tavanmukaista latua näyttää tämä sinunkin toipumisesi edetä. Kun ensin oppii elämään itsensä kanssa, niin sitten on vielä ne toiset ihmiset. Siinä saa sitten tasapainotella vihantunteiden ja syyllisyydentunteiden kanssa. Tervehtymisen merkkejä ovat molemmat, vaikka aina ei mitenkään kivalta tuntuisikaan. Tämäkin menee ohi - olet aivan oikeassa. Aikaa saa kyllä varata ihan reilusti, sillä nämä ovat vähän haastavia juttuja. Ainakin ovat minulle olleet.
S&S . Sen verran olen oppinut, että moni eteen putkahtava asia kuuluu toipumiseen ja menee ohi, enää en ahdistu näistä muutoksista samalla tavalla kuin alussa, jolloin luulin, että tätä se on nyt sitten loppuiän. Vaikka asioita on voinut lukea, tai kuulla, ei ne välttämättä kirkastu eikä niitä ymmärrä, ennen kuin itse oikeasti ne kokee. Mahtaako ihmiselo riittää tämän loppuunsaattamiseen?
Tänään istutan kaksi puuta, tänäänhän kuuluu istuttaa puu. Ostin kyllä taimet jo viime viikolla tietämättä moisesta päivästä. Tämä on positiivinen muutos, jonka huomaan itsessäni. Satsaan tavallaan tulevaisuuteen. Elämä ei ole enää niin kamalaa, että pitäisi heti päästä pois.
Minulla taas on koko juovan aikani ja varsinkin kolmenkympin jälkeen ollut aina sellainen olo, että kaikki muut ovat minulle jotain velkaa (osa onkin…) ja kaikki paha on muiden syytä, olen syyttänyt toisinaan myös omista virheistäni muita ja erilaisia asiankäänteitä, lapsuuttani eritoten. Onhan sieltä vikaa löydettävissä (alkoholismi perheessä) mutta elämästä nyt ja tässä pitää ottaa vastuu ihan itse! Mennyttä on paha muuttaa Samaa mieltä, metsä on uskomaton voiman lähde, sieltä tullessa on hyvin puhdas ja jotenkin uudistunut olo, onnistuu jopa tuntemaan niitä oikeita “onnenläikähdyksiä” jossain syvällä. Raittiita päiviä!
T. lizzy
Olen seurannut vilkasta keskustelua. Vilkas keskustelu on hyvä asia. Keskustelu on kuitenkin saanut pääni hämilleen. Yksin voi olla juomaton muttei raitis. Pitääkö minun raitistuakseni nyt alkaa käymään jossain yhteisössä? Kai yleensäkin tällaisen erakon olisi hyvä olla enemmän ihmisten kanssa tekemisissä, mutta kun ei jaksa. Tuntuu, että täälläkin keskustelun seuraaminenkin alkaa ahdistamaan, ei jaksa ymmärtää toisten viestejä, ei osaa välittää omaa näkemystään, jos sillä nyt edes merkitystä olisi (huomaattehan marttyyriyden nostavan päätään ). Olen lukenut selviämistarinat pariinkin otteeseen, muuta henkistä muttei hengellistä kirjallisuutta, mutta eikö se riitä? Jos joskus tulee voimaa mennä joukkoon, sitten menen. Nyt yhden ihmisen kohtaaminen kerrallaan on ihan riittävä haaste. Sitä opettelen. En ole ikinä viihtynyt isommassa joukossa, en rakasta ryhmätöitä, joukkueurheilua, sukujuhlia. Ja yksin en voi olla raitis, en raitistua, päässä säilyy mystisesti väärä moodi. Ihan oikeesti, en usko!
Moro Wika,
en tiedä mihin keskusteluun viittaat, ehkä tuohon johon itsekin osallistun? Ainakaan minä, enkä ole muidenkaan huomannut väittäneen, että yksin ei voisi olla raitis tai yksin ei voisi raitistua. Tottakai voi, täällähän on lukemattomia esimerkkejä ja oikeassa elämässä lisää. Olet ehkä ymmärtänyt väärin tai et ole jaksanut lukea pitkähköjä sepustuksia kunnolla. Me keskustellaan siinä kyllä erilaisista tavoista raitistua tai katsella maailmaa, mutta ilman väittelyä siitä mikä olisi parempi tai puhumattakaan, että noin ehdotonta kieltä käytettäisiin.
Jokainen taaplaa tyylillään ja myös raitistuu tyylillään, hyvä niin. Eihän täällä paljoa keskusteltavaa olisi, jos samaa rataa menisimme kaikki ja olisimme näkemyksiltämme sekä mieltymyksiltämme samanlaisia.
Kirjoittaja ‘’’ » 8.10.2011 06:24:03
“Niin raittius ei yhtä kuin juomattomuus, vaan raittius perustuu psykologisesti kerrottuna persoollisuuden muutokseen. Siihen muutokseen ei kukaan ole yksin pystynyt.”
Joo, sorry, huomasin… olen niin itsekeskeinen, että heti ajattelin olevan kyse minusta.
No, Kolmipisteellä on sitten sellainen näkemys, omasta puolestani suon sen hänelle. Joitakin aikoja sitten, viime talvena, taisin vähän riidellä kyseisen herran kanssa täällä näistä hänen aika jyrkistä mielipiteistä. Taisin jotain oppiakin…
Kyllä meidän tapa raitistua ja henkistyä riittää vallan mainiosti.
Ajattelen näistä vanhoista,vuosikymmeniä sitten AA-taipaleen aloittaneista ja niissä ryhmissä vuosikymmeniä istuvista,jotka vannovat,ettei AA:n ulkopuolella ilman toveriseuraa ole kuin paha,katala maailma ja juomatonta viinaa.Ei heillä ole muuta mahdollisuutta olekaan kuin uskoa niin.Uudet välineet on outoja ja pelottavia.Kännykkäkin on itse perkeleestä saatikka netti.Koulutus on kansakoulu ja ikäkin painaa ja se koskenkorva-ja lasolilasti rasittaa aivoja.Ei heille ole muuta kuin kaverit AA:ssa.Ja jos sieltä lähtevät hyvin todennäköisesti radalle päätyvät.
Johdattelin viime viikon kaukaista vierasta työni puolesta. Erittäin mukava heppu, ei siinä mitään. Mutta en kyllä ihmettele, että olen ottanut entisessä elämässäni rauhoittavaa huikkaa, niin henkisesti rasittavana koen tuollaisen puuhan. Onneksi se ei kuulu vakiotoimenkuvaani.
Siis ihmetellä erityisesti sopii, miten aikuinen stressaa ihan normaalista kanssakäymisestä. Maha oli sekaisin, järkytyksissäni meinasin ajaa kolarinkin, uni ei tullut. No oli mikä oli, korvasin juomisen syömisellä. Ei hyvä, muttei ei noin lyhyessä ajassa pahakaan.
Perusongelma on edelleen minussa, stressaan ihan turhasta. Ymmärrän kyllä, että stressaaminen on osa ihmisluontoa, mutta tässä määrin ja ilman edes syytä se on kuin paha allergia. Hoidin ongelmaani monta vuotta alkoholilla, mistään lääkäreistä en ole apua saanut enkä osaa kai oikein pyytää, ekä edes tiedä, onko tähän “yliherkkyyteen” olemassa apua. Alkoholista eroon pääsemiseen jonkinlaista apua ehkä olisi ollut, mutta itsestään eroon pääsyyn ei. Mutta kaikki menee ohi, tämä elämäkin, onneksi.
Aurinko paistaa sittenkin! Sosiaalinen kelvottomuuteni ei näemmä parane, mutta siitä stressistä toipuminen onnistui ilman viinaa, tarvittiin vain vähän aikaa ja hieman liikuntaa luonnossa. Taas mennä porskutetaan etiä päin.
Onko sitten hyvä altistaa itseään epämiellyttäville asioille (eli ihmisten kanssa toimeentulemiseen), mahtaisiko sitä siedättyä, vai olisiko parempi vain suojella itseään ja kääntyä pihatieltä metsäpolulle?
Sosiaalinen kelvottomuus? Tunnistan itseni. Kyllähän kaikissa keittiöpsykologisissa sepustuksissa selitetään, miten ihmisen täytyy aivan ehdottoman välttämättömästi kehittää sosiaalisia taitojaan ja kutoa sosiaalista verkkoaan niinkuin joku työhullu hämähäkki. Tietysti monessa ammatissa tietty sosiaalinen toiminta on välttämätöntä. Ne, joilta se luonnistuu ovatkin jo todennäköisesti hakeutuneet sellaiselle alalle. Mutta jos ajattelee esimerkiksi hengellistä toimintaa, niin siinä pitemmälle pyskivät usein tietoisesti hakeutuvat yksinäisyyteen, jopa täydellisiksi erakoiksi. Silloin on mahdollisuus löytää jotain syvällisempiä elämänarvoja. Ne sosiaaliset ihmiset ovat useinkin melko pintapuolisen tuntuisia, mikä heille suotaneen. Tämä on hieman kärjistettyä, mutta ei kannata liikaa uskoa kaikkia “asiantuntijoiden” neuvoja. Itse pääsin viinasta aa-n avulla. Ja käyn palavereissa vielä, mutta en mitenkään pakosta tai retkahtamisen pelosta, vaan koska tunnen saavani sieltä jotakin. Sehän ei siinä mielessä ole sosiaalinen tapahtuma, ettei minun tarvitse muuta kuin olla kuuntelevinani toisten puheenvuoroja ja omalla vuorollani puhua tai olla puhumatta.
. Sen verran olen oppinut, että moni eteen putkahtava asia kuuluu toipumiseen ja menee ohi, enää en ahdistu näistä muutoksista samalla tavalla kuin alussa, jolloin luulin, että tätä se on nyt sitten loppuiän. Vaikka asioita on voinut lukea, tai kuulla, ei ne välttämättä kirkastu eikä niitä ymmärrä, ennen kuin itse oikeasti ne kokee. Mahtaako ihmiselo riittää tämän loppuunsaattamiseen?
Samaa mieltä, metsä on uskomaton voiman lähde, sieltä tullessa on hyvin puhdas ja jotenkin uudistunut olo, onnistuu jopa tuntemaan niitä oikeita “onnenläikähdyksiä” jossain syvällä. Raittiita päiviä!
). Olen lukenut selviämistarinat pariinkin otteeseen, muuta henkistä muttei hengellistä kirjallisuutta, mutta eikö se riitä? Jos joskus tulee voimaa mennä joukkoon, sitten menen. Nyt yhden ihmisen kohtaaminen kerrallaan on ihan riittävä haaste. Sitä opettelen. En ole ikinä viihtynyt isommassa joukossa, en rakasta ryhmätöitä, joukkueurheilua, sukujuhlia. Ja yksin en voi olla raitis, en raitistua, päässä säilyy mystisesti väärä moodi. Ihan oikeesti, en usko!
