Olen ollut henkisesti aika vinksinvonksin, suurimmalta osalta johtuen aikuisiällä juuri tämän alkoholismin takia. Jokaisella alkkiksella se oma henkilökohtainen side vanhempiinsa, ovat ne sitten läsnä tai ei toisen elämässään. Minulla ollut varmaan monella tapaa hyvät vanhemmat verrattuna moniin muihin, mutta ei kukaan tosiaan ole täydellinen. Minulla ollut siis jo lapsesta pitäen se tietty fiilis, että mua ei arvosteta ja että minä en kelpaa omana itsenäni. Ehkä enimmäkseen juuri se, että minun pitäisi olla enemmän kuin muut ja tehdä asiat tietyt tavalla. Mikä tarkoittanut, että moni persoonallisuuspiirre on sitten ympäristön (mm. just vanhempieni) mielestä ollut heikko/puutteellinen.
Nojoo, tosiaan tälläiset tuntemukset jatkuneet koko nuoruuden ja vaivanneet myös aikuisiällä. Aikuisena 31-vuotiaana onneksi enimmäkseen sitä on (tai pitäisi olla) itsenäinen ja irtautunut perheestään. Näin vain osittain käynyt. Mutta alkoholistinen elämäntapa on myös sitten aiheuttanut että katkerana näen muiden kontrolloivan elämääni. Näen sen kuitenkin myös jatkeena lapsuuteni kokemiini juttuihin. Isääni kohtaan tunnen tavallaan ehkä eniten v****maisuutta, lähinnä hänen kyttäilyn ja holhoamisen takia. Hän samalla ‘‘auttanut’’ minua eniten kun olen voinut eniten pahoin. (esim. ollut hänen luonaan putkan tai katkaisun sijasta). Tiedän että minun pitäisi olla kiitollinen ja olen kyllä hänelle velkaakin, mutta sitten taas mussa asuu se katkera puoli…Se tunne herää tyhjästä aina välillä ja ihan mitättömistä asioista. Sama asia pätee suhde äitiini, mutta jossain mielessä tunnen häneen erilaista samaistumisen tunnetta. Hän on raitistunut alkoholisti ja joutunut asioiden suhteen tekee hitosti työtä. Ehkä se on tietty taistelu ja ponnistelu, johon haluan samaistua. Elämä siis ollut molemmille enemmän jonkinlaista katkeransuloista taistelua. Suhtaudun siis usein isääni ylimielisesti ‘‘mitä sekin mistään tietää, sillä ollut aina niin helppoa’’-asenteella.
Minua kuitenkin harmittaa ja huolestuttaa, että pystyisinkö jotenkin pääsemään irti näistä katkerista olotiloista. Jotka aina välillä painaa mieltä. Tunnen raivoa sisälläni ja haluan tappaa koko elämäni aikana tuntemani häpeän. Olen kai siksi hakenut elämää ja hyväksyntää aikuisiällä olemalla jokin hahmo sekä kännissä että selvinpäin. Saannut paljon nautintoa siitä, että ihmiset nauttii seurastani ja näkee mussa edes jotain hyvää. Tuntunu usein vain, että lapsuus meni sellaisten asioiden suhteen aika v*******, ja että en saannut olla se miltä minusta usein tuntui. Samalla se pienuuden tunnen vieläkin sydämessäni. Se että minulla ei olisi oikeus vaatia asioita ja pelkään niin hitosti sitä että menetän kaiken…olen jo ehtinyt asioita ‘‘tuhota’’. Mietin, että onkohan tämä katkeruus ajanut liikaa elämässäni asioita puolestani.
Pitäisikö minun antaa anteeksi kun samalla en osaa selittää kuitenkaan että onko kellään mitään anteeksipyydettävääkään? Kaikki se on mennyttä kuitenkin. Ja siis nyt olen puhunut ainoastaan suhteestani vanhempiini, mutta enimmäkseen olen loppupeleissä kokenut sitä pienuutta ja väärinymmärrystä koulupihalla pienenä peruskoululaisena.
En enää tiedä edes onko minulla syytä olla katkera, mutta tiedän sen, että se ei ainakaan ole hyväksi minulle. Onneksi tunnen elämässäni paljon muitakin asioita, ja juominen on vuosien saatossa tullut yhä harvemmaksi harrastukseksi… Mutta nämä tuntemukset, että haluaisi tuntikaudet huutaa vanhempielleni ja sanoa miltä musta on tuntunut kaikki nämä vuodet ja mitä olen kokenut, ovat todella suuret. Jossain määrin haluan satuttaa heitä henkisesti, ja se tunne vihloaa sydäntä. Koska he eivät ole pahoja, mutta he ovat ilmeisesti vaan ymmärtäneet minut väärin, enkä minä ole pystynyt olemaan heille aina se ‘‘paras mahdollinen’’ lapsi (toisin sanoen, oma, rehellinen itseni). Ja juuri siksi nämä tunteet ovat vieläkin hyvin läsnä minun ollessani ‘‘jo’’ kolmekymppinen.
Kirjotin tämän pääasiassa siksi, että pääsisin purkautumaan, ja mielenkiinnolla olisi mukava tietää muiden tuntemuksia ja kokemuksia liittyen tälläisiin perhesuhteisiin. 
Lopuksi haluan kuitenkin vielä todeta, että enimmäkseen tulen todella 
hyvin toimeen vanhempieni kanssa ja että pystyn tekemään heidän kanssaan normaalia asioita, kuten mökkeilyä ja ulkona syömistä. Mä näen vaan usein heidän puheen olevan hyökkäävä, ja uskon että hekin osittain ainakin tiedostavat mitä sisimmissäni on vuosien varrella liikkunut. Ehkä pitäisi puhua joko heidän kanssaan asiat halki, tai ammattilaisen?
Tuollainen tilanne on pitkän jatkumon lopputulos, eikä mikään yhtäkkiä aikuisena ilmaantunut aikuisen lapsen “vaikeus itsenäistyä”. Ongelma on vanhemmilla jotka haluavat liisteröidä lapsensa elämäänsä koska lapsella on tärkeä rooli vanhempien OMASSA elämässä. Itsekkäät vanhemmat itse tarvitsevat sen lapsensa elämäänsä (olemaan vaikka sitten se taakka jotta voivat kitistä ja marista elämänsä vaikeutta) ja tekevät kaikkensa että hänen itsenäistymisensä olisi mahdollisimman vaikeaa, tai mahdotonta. Ja sehän on hyvin helppoa koska maailma tuomitsee sen aikuisen ongelmalapsen. Parastahan on tietysti jos se lapsi on vielä päihderiippuvainen. Vahemmat eivät ole syyllisiä mihinkään. He ovat uhrautuvia pyhimyksiä. Voi sitä uhrautuvien vanhempien parkua.