Katkera suhtautuminen omiin vanhempiin.

Olen ollut henkisesti aika vinksinvonksin, suurimmalta osalta johtuen aikuisiällä juuri tämän alkoholismin takia. Jokaisella alkkiksella se oma henkilökohtainen side vanhempiinsa, ovat ne sitten läsnä tai ei toisen elämässään. Minulla ollut varmaan monella tapaa hyvät vanhemmat verrattuna moniin muihin, mutta ei kukaan tosiaan ole täydellinen. Minulla ollut siis jo lapsesta pitäen se tietty fiilis, että mua ei arvosteta ja että minä en kelpaa omana itsenäni. Ehkä enimmäkseen juuri se, että minun pitäisi olla enemmän kuin muut ja tehdä asiat tietyt tavalla. Mikä tarkoittanut, että moni persoonallisuuspiirre on sitten ympäristön (mm. just vanhempieni) mielestä ollut heikko/puutteellinen.

Nojoo, tosiaan tälläiset tuntemukset jatkuneet koko nuoruuden ja vaivanneet myös aikuisiällä. Aikuisena 31-vuotiaana onneksi enimmäkseen sitä on (tai pitäisi olla) itsenäinen ja irtautunut perheestään. Näin vain osittain käynyt. Mutta alkoholistinen elämäntapa on myös sitten aiheuttanut että katkerana näen muiden kontrolloivan elämääni. Näen sen kuitenkin myös jatkeena lapsuuteni kokemiini juttuihin. Isääni kohtaan tunnen tavallaan ehkä eniten v****maisuutta, lähinnä hänen kyttäilyn ja holhoamisen takia. Hän samalla ‘‘auttanut’’ minua eniten kun olen voinut eniten pahoin. (esim. ollut hänen luonaan putkan tai katkaisun sijasta). Tiedän että minun pitäisi olla kiitollinen ja olen kyllä hänelle velkaakin, mutta sitten taas mussa asuu se katkera puoli…Se tunne herää tyhjästä aina välillä ja ihan mitättömistä asioista. Sama asia pätee suhde äitiini, mutta jossain mielessä tunnen häneen erilaista samaistumisen tunnetta. Hän on raitistunut alkoholisti ja joutunut asioiden suhteen tekee hitosti työtä. Ehkä se on tietty taistelu ja ponnistelu, johon haluan samaistua. Elämä siis ollut molemmille enemmän jonkinlaista katkeransuloista taistelua. Suhtaudun siis usein isääni ylimielisesti ‘‘mitä sekin mistään tietää, sillä ollut aina niin helppoa’’-asenteella.

Minua kuitenkin harmittaa ja huolestuttaa, että pystyisinkö jotenkin pääsemään irti näistä katkerista olotiloista. Jotka aina välillä painaa mieltä. Tunnen raivoa sisälläni ja haluan tappaa koko elämäni aikana tuntemani häpeän. Olen kai siksi hakenut elämää ja hyväksyntää aikuisiällä olemalla jokin hahmo sekä kännissä että selvinpäin. Saannut paljon nautintoa siitä, että ihmiset nauttii seurastani ja näkee mussa edes jotain hyvää. Tuntunu usein vain, että lapsuus meni sellaisten asioiden suhteen aika v*******, ja että en saannut olla se miltä minusta usein tuntui. Samalla se pienuuden tunnen vieläkin sydämessäni. Se että minulla ei olisi oikeus vaatia asioita ja pelkään niin hitosti sitä että menetän kaiken…olen jo ehtinyt asioita ‘‘tuhota’’. Mietin, että onkohan tämä katkeruus ajanut liikaa elämässäni asioita puolestani.

Pitäisikö minun antaa anteeksi kun samalla en osaa selittää kuitenkaan että onko kellään mitään anteeksipyydettävääkään? Kaikki se on mennyttä kuitenkin. Ja siis nyt olen puhunut ainoastaan suhteestani vanhempiini, mutta enimmäkseen olen loppupeleissä kokenut sitä pienuutta ja väärinymmärrystä koulupihalla pienenä peruskoululaisena.

En enää tiedä edes onko minulla syytä olla katkera, mutta tiedän sen, että se ei ainakaan ole hyväksi minulle. Onneksi tunnen elämässäni paljon muitakin asioita, ja juominen on vuosien saatossa tullut yhä harvemmaksi harrastukseksi… Mutta nämä tuntemukset, että haluaisi tuntikaudet huutaa vanhempielleni ja sanoa miltä musta on tuntunut kaikki nämä vuodet ja mitä olen kokenut, ovat todella suuret. Jossain määrin haluan satuttaa heitä henkisesti, ja se tunne vihloaa sydäntä. Koska he eivät ole pahoja, mutta he ovat ilmeisesti vaan ymmärtäneet minut väärin, enkä minä ole pystynyt olemaan heille aina se ‘‘paras mahdollinen’’ lapsi (toisin sanoen, oma, rehellinen itseni). Ja juuri siksi nämä tunteet ovat vieläkin hyvin läsnä minun ollessani ‘‘jo’’ kolmekymppinen.

Kirjotin tämän pääasiassa siksi, että pääsisin purkautumaan, ja mielenkiinnolla olisi mukava tietää muiden tuntemuksia ja kokemuksia liittyen tälläisiin perhesuhteisiin. :slight_smile:

Lopuksi haluan kuitenkin vielä todeta, että enimmäkseen tulen todella :astonished: hyvin toimeen vanhempieni kanssa ja että pystyn tekemään heidän kanssaan normaalia asioita, kuten mökkeilyä ja ulkona syömistä. Mä näen vaan usein heidän puheen olevan hyökkäävä, ja uskon että hekin osittain ainakin tiedostavat mitä sisimmissäni on vuosien varrella liikkunut. Ehkä pitäisi puhua joko heidän kanssaan asiat halki, tai ammattilaisen?

jos ryhmäjutut kiinnostaa ja jonkinasteinen hengellinen ote ei haittaa(ihan oma käsitys käy), sekä sanan
jumala esiintyminen ei ole este, niin suosittelen aca(aal) ryhmiä.
löytyy netistä tietoa hakusanalla aal.fi
ja kannattaa käydä katsomassa joka tapauksessa.siellä on samanmoista kohtalotoveria ja hyvä meininki.
nuo on aikuisten lasten ryhmiä.
terapia on kanssa ihan hyvä kokeilla,jos ei tuo aca-touhu kiinnosta.tai vaikka molemmat.
itselläni on molemmat käytössä ja olen niistä tosi kiitollinen.

Päihderiippuvainen on helppo alistamisen kohde sellaisille jotka tykkäävät kontrolloida ja päällepäsmäröidä toisten elämää. Päihderiippuvuus heikentää ihmisen kykyä puolustaa itseään ja tekee riippvaiseksi myös toisten avusta. Päihderiippuvuus tekee ihmisestä henkisesti ja fyysisesti puolustuskyvyttömän ja kätevän leikkikalun sitten kaikenmaailman munchausen by proxy- idiooteille. Virallisestihan kaikki viat ovat aina päihderiippuvaisessa varsinkin jos muut perheenjäsenet ja ystävät kuuluvat jonkinlaiseen kunnollisten ihmisten kerhoon. Tässäpä yksi loistava syy ja motivaatio lopetella itsensä heikentämistä kaiken maailman kemikaaleilla ja ryhtyä juomaan vaikka tyrnimarjamehua sen sijaan. Yhtä pahaa ovat nautintoaineina kumpikin mutta erilainen vaikutus. :unamused:

En suosittele energiankulutusta tuohon iänikuiseen anteeksiantotyöskentelyyn. Vanhempien ja lasten välisissä suhteissa on se dynamiikka aina lähtökohtaisesti vanhempien luoma. Anteeksianto ei ole mikään taikatemppu joka korjaa kaiken. Yleensä se on vain yksi syyllistämiskeino vääryyksiä kokeneita kohtaan jotta he eivät vaatisi oikeuksiaan. Jos et anna anteeksi, katkeroidut ja olet epäonnistunut ihminen sinulle hoetaan. Energia kannattaa kuluttaa johonkin rakentavampaan. Anteeksiantoasiaan jumiutuminen on vain yksi ylimääräinen ja turha tukehdutustyyny naamallasi.

N. 99.9% maailman väestöstä on syntynyt tyhmille, kykenemättömille tai asennevikaisille vanhemmille. Vanhempana on suhteellisen helppo tehdä “virheitä” ja päästä niistä kuin koira veräjästä, koska lapset ovat anteeksiantavaisia olentoja. Vanhempien syyttäminen on edelleenkin tabu, lasta on helpompi moralisoida ja syyllistää. Suurin osa vanhempien virheistä menee lapsen mielessä mappi ööhön ihan vain unohduksen kautta. Jos aikuinen ihminen on vielä 31- vuotiaana riippuvainen vanhemmistaan kuuluu tämä nähdä enemmän vanhemmuuden epäonnistumisena kuin lapsen itsenäistymisen epäonnistumisena. Lapsuuskodin tarkoitus on antaa lapsille eväät lähteä joskus pois pesästä ja kyetä itsenäiseen elämään. Jos näin ole ole käynyt, on vanhemmissa vikaa. Meillä Suomessa asenneilmasto lapsia kohtaan on perinteisesti hyvin valuvikaista. Kaikilla vanhemmilla tuntuu olevan vain niitä vaikeita lapsia, taakkoja, jotka aiheuttavat olemassaolollaan niin paljon huolta ja murhetta pyhille viattomille vanhemmilleen jotka eivät muuta ole koskaan halunneet kuin “lastensa parasta”. :unamused: Useimmiten tämä on ihan häränkakkaa koko väite. “Auttaminen” voi olla vain naamioitua kontrolloimista ja joskus jopa tarkoituksellista lapsen nöyryyttämistä: “huomio huomio katsokaa kuinka naurettava ja tyhmä lapsi minulla on kun hän ei osaa pitää itsestään huolta vielä kolmekymppisenäkään!” ja “huomio huomio, voi minua raukkaa kun olen joutunut paskan lapseni uhriksi ja joudun vielä iäkkäänäkin häntä holhoamaan!” on silloin viesti yleisölle. Tällaiset kuviot voivat olla alunperinkin ihan suunniteltuja. Monet lapset synnytetään tarkoituksella johonkin tiettyyn rooliin vanhempien elämässä. Esimerkiksi taakaksi ja syntipukiksi jotta vanhempien ei tarvitsisi kohdata omia henk koht ongelmiaan.

En ala tässä mitään ohjeita ja neuvoja antamaan kun kaikki tilanteet ovat tietysti yksilöllisiä. Otinpas nyt kuitenkin kantaa kun viestistä kuvastuu tuollainen aika v******nen riippuvuussuhde ja kenties turha syyllisyys suhteessa vanhempiin. Ainakaan anteeksiantoloukkuun ei kannata langeta.

Ja muuten kannattaa muistaa apu ei voi koskaan tulla samasta osoitteesta missä ongelmat ovat aluperin syntyneet.

…erittäin hyvin kirjoitettu Fernetti!

Ne joilla on omia lapsia, voivat peilata kenties omaa suhdetta vanhempiinsa myös suhteessa siihen, millainen suhde on omiin lapsiin. Joskushan alkoholistit nimittäin pahoittelevat ja surevat etenkin sitä, että ovat antaneet omille lapsilleen sen lasisen lapsuuden jonka itsekin kokivat aikoinaan.
Lapsena ja nuorena vannottiin ettei toisteta omien vanhempien tekemiä virheitä, ja sitten tehtiinkin aivan samalla tavalla, toistettiin sama kuvio.

No, itse en ihan samaa kuviota toistanut, kun en tehnyt lapsia ollenkaan. Jostain syystä en ole vieläkään lapsettomuutta katunut, vaikka usein mieli heltyykin ja sydän sulaa jonkun toisen taaperoisia katsoessa.

Mutta jos katkeroitumista omiin vanhempiin on, olisi ne hyvä pyrkiä selvittämään jollain tavalla jos vain mahdollista, eli jos vanhemmat ovat elossa ja keskusteluun kykeneviä.
Pahimmassa tapauksessa patoutunut katkeruus voi johtaa jopa aggressioon ja väkivaltaan.

Jos vanhemmat ovat kuitenkin jo kuolleet, ei katkeruus enää kannata vaikka olisi kokenut miten kauheita asioita lapsuudessa. Tietysti traumoihin kannattaa hakea apua ammattilaiselta tai vertaistuesta.

hah! juuri näin. Fernetillä leikkaa taas :smiley:
erinomainen kirjoitus tuosta anteeksiantamiskuviosta.
en ole koskaan käsittänyt anteeksi antamisen mukasyvällistä sanomaa tyyliin “sinun pitäisi osata antaa ensin anteeksi jotta olosi helpottuisi”.
toisaalta ovathan kelvottomat vanhemmat hekin joidenkin lapsia.
kelvottomilla tarkoitan tässä tapauksessa vanhempia joiden lapsilla on vaikeuksia itsenäistyä.

Anteeksiantouskovaisuuden yksi aivopieruhan on väite, että anteeksianto vapauttaa anteeksiantajan itsensä. Kun järjettömyyttä hoetaan tarpeeksi kauan siihen aletaan uskoa vaikka ajatus olisi kuinka älytön tahansa. On selvää että anteeksianto vapauttaa sen jolle annetaan anteeksi. Ei sitä joka antaa anteeksi.

Yhtä hyvin vanki voisi vaatia vartijaa vapauttamaan hänet väittämällä että “jos vapautat minut, vapaudut itse”. :unamused:

Minusta asia ei ihan aina ole näin. Päihderiippuvuus ei sinällään tee ketään avuttomaksi uhriksi, ellei päihteidenkäyttö invalidisoi ihmistä niin että hän on tosiaan muiden avun varassa.
Päihderiippuvainen voi olla hyvinkin kärkäs puolustamaan itseään, ja puolustautuu menestyksekkäästi joskus kuvitteellisiakin uhkia vastaan, ja etenkin läheisten auttamisyrityksiä vastaan.

Päihderiippuvainen voi myös olla taitava manipuloimaan ympäristöään, sillä manipulointia tarvitaan päihteidenkäytön jatkamisessa, sen mahdollistamisessa.

Päihderiippuvaisia ja heidän elämäntilanteitaan on tietysti monenlaisia. Uhriutuminen avuttoman uhrin asemaan ei kylläkään edistä toipumista sen enempää kuin liika syyllistyminenkään.

Ehkäpä peräänkuuluttaisin aikuiselle ihmiselle kuuluvaa vastuunottoa omasta elämästä ja tekemisistä.

sekä että.
itse olen enemmän kallellani Fernetin toteamukseen että päihderiippuvainen on erinomainen “maaperä” alistamisen tietoiselle tahdolle. helppo kohde moittia. loihtia itselleen paremmuuden tunnetta.
Fernetin ajatus on myös kiinnostava.

toisekseen, nykypäivän valveutuneisuus päihteistä on tehnyt, kenties, sen, että riippuvaisuuden myöntäminen alkaa pikkuhiljaa olla arkipäivää. tai jos ei ihan arkipäivää, niin vadelmamunkin mainitsema “juopon taitava manipulaatio mahdollistaakseen juomisen jatkumisen” on jossain määrin menneen talven lumia.
koska tietoa on jo kenellä tahansa vaikkapa vain Apu-lehden lukijalla, niin kelkka on väistämättä kääntymässä.
sanoisin että vihdoinkin.

minusta on siis raikasta vaihtaa ajatuksia välillä siitä, mitä turhaa kuormaa saa päällensä päihderiippuvainen.
vaihteeksi näin päin. virkistävää. ja tarpeellista.

Voisikin ehkä kysyä, että jos anteeksiantaminen ei ole suositeltavaa, niin tarvitseeko päihderiippuvaisellekaan antaa mitään anteeksi?

Jos on siis elänyt vaikkapa lasisen lapsuuden alkoholisti-vanhempien kaltoin kohtelemana, niin saako sitä juoppoa vanhempaa syyllistää mistään?

Vatula alkoi taas vatulointinsa. Kysymys anteeksiannosta ei liity mitenkään siihen onko anteeksiantelija tai -pyytelijä päihderiippuvainen vai ei. Anteeksianto on “toimenpiteenä” täysin turha oli asetelma mikä tahansa.

minustakin tässä on jälleen saivartelua.

anteeksi antaminen, mitä se ihan oikeasti on?
se ei ole mitään konkreettista tahtotekoa kuten päättämistä/lupaamista antaa anteeksivaan olisiko se ennemminkin kokemus, ettei mennyt vääryyden kokemus enää vaivaa mieltä.
eli käsitelty kauna päätyy taka-alalle, vihdoinkin.
ehkä terapian avulla, ehkä uskon avulla, ehkä keskustelujen ystävien kanssa.
keinoja on.

toiseksi, on toki enemmän kuin vesiselvää, että kokemus väärinkohtelusta lievenee tai mahdollistuu helpommaksi jos huonosti kohdellulta yksilöltä edes pyydetään anteeksi.
eli tuiki tuttu kysymys: miten voi antaa anteeksi jos sitä ei edes pyydetä?

ja tietysti saa syyllistää vanhempiensa kaltoinkohtelua/lasista lapsuutta.
samoin juoppoa joka pettää lupauksiaan.
sanapari “älä syyllistä” mitään taikka ketään on sekin suorastaan tahditon.

tismalleen samoin kuin ylhäältä käsin annettu kehotus “Sinun pitää osata antaa anteeksi ennen kuin…”.

äh, väännöksi meni.

Fernetti kirjoitti;Ja muuten kannattaa muistaa apu ei voi koskaan tulla samasta osoitteesta missä ongelmat ovat aluperin syntyneet.

Tuossa(kin) lauseessa on mielestäni järkeä!

Anteeksianto on jaloon naamioon verhottu salaliitto vääryyksien uhrien vaientamiseksi. Tyypillistä on se, että anteeksiantoon kehotetaan sitä voimakkaammin mitä vakavammasta vääryydestä on kysymys. Koska mitä suuremmasta vääryydestä on kyse, sitä suurempi on pelko kostosta. Anteeksiantokiristyksen avulla uhri pidetään vaarattomana. Anteeksiantamattomaksi leimaamalla uhri jumiutetaan märehtimään omia vikojaan ja “katkeruuksiaan” jotta hän ei kiinnittäisi huomiota väärintekijän vikoihin ja esimerkiksi kostaisi.

Anteeksiantouskovaisuus on vain yksi juoni jonka avulla asetelma väärinteon uhrin ja tekijän välillä on tarkoitus pistää päälaelleen: uhrista tulee syyllinen jos hän ei anna anteeksi ja väärintekijästä uhri jos hän ei saa anteeksi.

Siinä selviääkö ihminen jostakin paskasta epäoikeudenmukaisesta elämänkokemuksestaan vai ei, anteeksiannolla ei ole mitään merkitystä. Ihmisille saarnataan kuinka “et voi päästä eteenpäin ennenkuin olet antanut anteeksi”. Ja jos et ole anteeksiannosta huolimatta päässyt eteenpäin, sinulle hoetaan “et ole antanut oikeasti anteeksi, vaan jotain on vieläkin jäänyt kaivertamaan hampaan koloon”. Monet ihmiset ovat jääneet tällaiseen perverssiin kuvioon täysin jumiin. Anteeksiantoasiaan jumiutuminen voi vaikeuttaa eteenpäin pääsemistä, koska uskomuksen mukaan anteeksianto rituaalina ihmeenomaisesti vapauttaa kaikista vaikeista tuntemuksista ja ihmissuhteiden dynamiikoissa olevista ongelmista. Tämähän ei ole realismia. Joten koko ajatuksen anteeksiannosta voi heittää roskakoriin.

Anteeksiantamattomuuden hyväksyminen vapauttaa anteeksiantamattoman. Tekijää ei.

Tämä on nähdäkseni kärjistetysti se kuvio pähkinänkuoressa tästä anteeksiantoasiasta. :unamused:

Hyvää yötä.

Anteeksiantovaatimukset ovat tosiaan hiukan sellaisia että pyritään siirtämään vastuu tai osa siitä vääryyttä kärsineelle.
Eikä se anteeksianto itse asiaa miksikään muuta.

Oman mielenrauhan kannalta sitten taas on joskus hyvä antaa joidenkin asioiden unohtua ,eikä ainakaan tökkiä niitä tikulla ja tahallaan aktivoida sieltä haalistuneiden muistojen joukosta.

Tähän päivään luulisi löytyvän ihan omat vitutuksen aiheet, sen verran lähempääkin että niitä ehkä voisi korjata.

Samoilla linjoilla olen tästä!

Menneisyyttä ei voi muuttaa, eikä tulevaa voi elää etukäteen…siispä parempi keskittyä tähän hetkeen…

Taidanpa tämän raittiin sadepäivän viettää itsekseni punttisalilla,uimahallissa ja sohvalla leffoja katsellen…ja toivon ettei huomiselle jää anteeksi pyydeltävää tästä päivästä mihinkään suuntaan.

Tämä lienee sitä asiallista ja perusteltua argumentointia ja vuorovaikutusta, jota ei yliarvostetussa koulutusjärjestelmässämme tarpeeksi opeteta, vaan keskitytään vain turhanaikaisiin pilkkusääntöihin, aina tarpeellisen nimittelytaidon jäädessä paitsioon. Kanssakeskustelijan nimittelyhän on erityisen tärkeää vuorovaikutuksessa, ja oman sanoman oikeaoppisessa esiintuomisessa.

Mielenkiintoista ajatella, miten refleksinomaista tuollainen kielenkäyttö sinulle on, Fernetti.

Olet jälleen järjen ääni tässäkin keskustelussa, kiitoksia. Olen täysin samaa mieltä, että monet kauan sitten tapahtuneet asiat on hyvä haudata, varsinkin jos jotkut osallisina olleet ihmisetkin on jo haudattu.

Menneisyyden kanssa sovussa eläminen, ilman erityistä penkomista ja kaivelua, on ihan hyvä asia minullekin. Jos epäkohtia tai korjaamisen kohteita halajaa tutkittavaksi, niitä löytyy yllin kyllin tästä päivästäkin. Jos ei omasta elämästä, niin yhteiskunnasta tai maailmasta.

Anteeksianto voi olla jollekin tärkeä asia, eikä meidän kannata ehkä sille buuata ja sitä tuomita, vaikkeme itse niin tärkeäksi anteeksiantamisia tai saamisia tuntisikaan.
Jos joku anteeksiantoa tuntee tarvitsevansa, niin suotakoon se hänelle. Ehkei kaikkien ole pakko käsitellä kaikkia asioita samalla tavalla.

Ymmärsin aloittajan viestin niin että ongelma on nykyinen tilanne, eikä vain menneisyys. Se ei taida vain sillä korjaantua että annellaan vaan anteeksi päivästä toiseen, yritetään olla katkeroitumatta ja lähdetään punttisalille.

Itse en ihmettele yhtään jos joutuu elämään vanhempiensa panttivankina vielä tuon ikäisenä, että tekee mieli vetää pää täyteen. Voihan sitä omalle kohdalleen miettiä miltä tuntuisi elää 31- vuotiaana edelleen pikkulapsen asemassa vanhempien niistelemässä nenääsi ja pyyhkimässä persettäsi. Ja sen jälkeen sanellaan että olet heille tästä nöyryytyksestä kiitollisuudenveloissa. :slight_smile: Tuollainen tilanne on pitkän jatkumon lopputulos, eikä mikään yhtäkkiä aikuisena ilmaantunut aikuisen lapsen “vaikeus itsenäistyä”. Ongelma on vanhemmilla jotka haluavat liisteröidä lapsensa elämäänsä koska lapsella on tärkeä rooli vanhempien OMASSA elämässä. Itsekkäät vanhemmat itse tarvitsevat sen lapsensa elämäänsä (olemaan vaikka sitten se taakka jotta voivat kitistä ja marista elämänsä vaikeutta) ja tekevät kaikkensa että hänen itsenäistymisensä olisi mahdollisimman vaikeaa, tai mahdotonta. Ja sehän on hyvin helppoa koska maailma tuomitsee sen aikuisen ongelmalapsen. Parastahan on tietysti jos se lapsi on vielä päihderiippuvainen. Vahemmat eivät ole syyllisiä mihinkään. He ovat uhrautuvia pyhimyksiä. Voi sitä uhrautuvien vanhempien parkua. :unamused: Kristillisessä perinteessä juuri käsitys rajattomasta armosta ja kaikenkattavasta automaattianteeksiannosta toimii kätevästi jarruna ettei mikään irtaantumisprosessi pääse käynnistymään. Tällaisia kuvioita on vaikka kuinka paljon suomessakin (muusta mailmasta puhumattakaan) mutta siitä ei puhuta. Tällaisen toiminnan väkivaltaisuutta ei tunnusteta ollenkaan koska se on naamioitu huolenpidoksi. Meillä pällistellään vain etäisiä perhesuhteita, välinpitämättömyyttä, heitteillejättöä, sosiaalista vastuuntunnottomuutta ja lasisia lapsuuksia jne. Maailmanlaajuisesti tällainen lapsuudenperheen ja -suvun panttivankina ja marionettina eläminen on vähintään yhtä vakava ongelma kuin juurettomuus ja se että “kukaan ei välitä”. Siinähän sätkit.

Family of origin.

Onhan asia kyllä näinkin!

Mutta Tämänhetkisiin olotiloihin ja tunnetiloihin pystyy vaikuttamaan itse omalla toiminnalla…eihän se menneitä muuta mutta ainakin saa ehkä ajatukset vaikka vaan hetkeksi muualle… tai näin ainakin omalla kohdalla…

…uimahallilta kotiin ajellessa muuten soittelin isäukolle, jota kohtaan on paljon katkeria alkoholiin ja väkivaltaan liittyviä muistoja lapsuudesta… en ikinä ole anteeksi pyyntöä mistään saanut, enkä kyllä oikeastaan osannut odottaakaan…lienen kai vähän outo tms…joskus ihmettelen miksi edes pidän yhteyttä häneen…lieneekö jotain todistelua hänelle, että tässä minä olen ja pärjään elämässäni ihan vaan vaikka piruuttani, enkä anna sinun entisten tekojesi pilata tekemiäni, vaikka niin haluaisitkin…