Katkera suhtautuminen omiin vanhempiin.

Joidenkin mielestä katkeruus on patoutunutta vihaa, sellaista jota ihminen ei ole voinut tuntea ja kohdata. Minulla asia oli niin. Katkeruudesta pääsin eroon sitten kun saatoin turvallisissa olosuhteissa kohdata sen patoutuneen vihan.

Olen aika pitkälle samoilla linjoilla tämän kirjoituksen kanssa:
jenniarbelius.fi/emotionaalinen-vapaus-viha/

Aika monet ovat sitä mieltä että menneitä ei pidä kaivella. No, sanoisin että noin on hyvä sanoa ainakin jos patoutuneita, elämää rajoittavia tunteita ei itsellä ole…

On olemassa myös muita ”elämänhallintaoppeja”, kuten uskonnot, positiivinen ajattelu, kolme prinsiippiä, jne… En tiedä miten hyvin mikäkin niistä toimii jos tavoitteena on päästä katkeruudesta eroon.

Kirjailijoiden, elokuvaohjaajien ja muiden luovan työn tekijöiden kohdalla tätä ajatusta ei sovelleta. Kun elokuvaohjaaja tekee leffan karusta lapsuudestaan tätä ei pidetä menneisyyteen takertumisena. Kun kirjailija kirjoittaa elämänkerran johon sisältyy vaikeita elämänkokemuksia hänelle ei yleensä vittuilla katkeruudesta.

Hyviä näkökulmia mielestäni molemmilla!

…tuli tosta fernetin jutusta mieleen Peter Franzenin nuoruus elämänkerta kirjat…pätee kyllä ainakin hänen kohdallaan tuo.

Toi jenniarbeliuksen kirjoitus on hyvä… kiitos linkistä!

Mihinköhän aloittaja katosi? :unamused: Olisi kiva jos olisi jotain ajatusta tästä keskustelusta. :slight_smile:

Täällähän mä :laughing: Aika paljon syntyi keskustelua aiheesta, mikä hienoa, sillä varmasti kaikilla täällä jonkilainen mielipide asiasta. Ehkä jotkut sai nyt kuvan, että en ole lainkaan itsenäinen, mikä ei ole totta. Mulla tänäkin vuonna retkahduksia, ja olen vieläkin välillä henkisesti tosiepävarma, sillä olen jo vuosikausia taistellut alkoholin kanssa mm. ihan vertaistuen kautta löytänyt apua. Olen myös valehdellut, pettänyt ja syyllistellyt muita, mutta tiedän samalla et mun taustani takia, minulla ollut nää lapsuudesta peräisin olevat ajatusmallit ja heikohko itsetunto joita vastaan sitten käynyt ihmeellistä taistelua(mm. juuri alkoholin avulla). Se häpeä estännyt minua puhumasta kellekkään asioista, koska pelko että leimataan esim. '‘häviäjäksi’'ja heikoksi on ollut aiemmin suuri. Itse asiassa edellisessäni suhteessa kerroin luottamuksellisesti rakkaalleni minun taustastani, se teki oikeasti hyvää et joku kuunteli, ymmärsi ja tuki minua. Mä onneksi en enää välitä tollasista seikoista enää niin paljon, sillä tiedän että mun on kohdattava menneisyys, että voisin jatkaa eteenpäin, mut se on tehtävä OIKEIN. Niin kuin yks äskeinen kirjoittaja sanoi, että pitää voida kohdAta ne asiat päästäkseen eteenpäin.

Mut ‘‘pelastanut’’ elämässä huumori (oikeasti näen ihmiset ja maailman aika urpona paikkana, tehny niin jo nuoresta pitäen), tietty itsetietoisuus ja uteliaisuus. Olisi hyvä osaa jäsentää konkreettisesti että mitkä asiat elämässä oikeasti vaikuttanut minuun kielteisesti, ja miksi vanhemmat eivät sen takia tajunnut aiemmin tilanteeni. EI KUKAAN ole syytön tai syyllinen, ja jotkut mainitsivat myös ton anteeksiannon/pyytämisen turhuuden, emmäkään usko että mun kannattaisi sellaista miettiä…varsinkin kun pitäisi vaan pyrkiä päästää vihasta ja katkeruudesta irti.

Mutta tämä vaatisi paljon työtä, ja tuntuu että elämässä vie niin paljon muutkin asiat jo aikaa ja voimia. Pitää kai ottaa pieniä askelia ja kattoo mihin ne johtaa. Ai niin, olen miettinyt myös, että minun pitäisi tehdä tiettyjä päätöksiä koskien vanhempiini. Mutta se meinaisi samalla sitä, että täytyisi oikeasti panostaa raittiuteen ihan kymmenkertaisesti :smiley:

Ehkä jotkut täällä myös katkeria jostain syystä perheelleen, ainakin joidenki kirjotuksista paistoi läpi aikamoinen puhe. Tai sit vaan minun tekstistäni paistoi läpi tietty epävarmuus joka herätti teissä tiettyjä kysymyksiä.

minä ainakin ilmoittaudun tuohon katkerien leiriin! :frowning:
nuorena aikuisena about kolmikymppisenä kyseinen tunne nimeltään katkeruus oli kuormanani valtava.
eritoten äitiäni kohtaan. kilttinä lapsena taikka teiniä en tietenkään hoksannut olisiko pahan oloni syy mahdollisesti kaltoinkohtelu, mikä minun tapauksessani tarkoitti täydellistä tunnekylmyyttä äitini puolelta, jopa hiljaiseen häijyyteen saakka, vaan kuten lapsi toimii, myös aikuinen “lapsi”, kuvittelin että henkinen pahoinvointini on vain ja ainostaan minun ikioma vikani: tuttua juttua siis.

kun vihdoin opin ajattelemaan asioita niin päin, että helvetin akka minkä teit, pääsin ainakin jossain määrin kiinni toipumisprosessiin.
viha kuitenkin velloi vuosia. todella raskasta aikaa.
viha on toisaalta (ja toisinaan) myös erinomainen moottori ja näyttämisenhalu äidille esim. työelämässä oli vimmaista: täältä pesee… watch me.
kun sain äidin suun tukkoon ja nähdä omin silmin, miten hänen ylimielinen ontto katse keinahtikin hermostuneen nolouden/häpeän puolelle, tyydytyksen tunne oli tietysti suunnaton.
jonkin sortin rauha saapui elämääni joksikin aikaa.

oikea, aito, “anteeksi antaminen” (eli pikemminkin kauna päätyi taka-alalle, mitä voi verrata tässä tapauksessa “anteeksiantoon”) tapahtui kuitenkin paljon myöhemmin. avainasemassa oli kenties sellainen yksinkertainen muistutus itselleni että olihan äitinikin jonkun lapsi. lisäksi sota-ajan kokemukset jne. painoi pakassa taikka hänen henkilökohtaisessa taakassaan. seikat, millaisia en osannut pahimman katkeruuden myllätessä ottaa kuuleviin korviini. eikä se olisi ollut hyväksikään.
toisin sanoen, katkeruus on täysin luvallinen tunne muiden vaikeasti käsiteltävien tunteiden joukossa.

nyt voisi lykätä pliisut sanat siitä, että tärkeintä olisi omata taitoja päästää katkeruudesta irti ja lässyn lässyn.
ei se vaan niin helppoa ole.
mahdollista kuitenkin. hyvinkin mahdollista… keinoja on jälleen monia.
muun muassa täällä Plinkissä hyöriminen.

hankalinta on tietysti tilanne kun yksilö ei edes käsitä olevansa katkera.

Jos viittasit tuohon minun anteeksiantomonologiini, niin täsmennän vielä että kärjistin tarkoituksella asian uhri-syyllinen asetelmaksi jotta pointti tulisi esiin. Normielämässähän tilanteet eivät yleensä ole ollenkaan niin yksioikoisia että on olemassa selkeä syyllinen ja selkeä uhri. Niihin liittyy aina oma dynamiikkansa eikä uhrilta vaikuttava aina edes ole uhri, eikä syylliseltä vaikuttava syyllinen.

Minua vaan henk. koht ottaa aika paljon pannuun koko tämä anteeksiantouskovaisuus koska se on sellainen juustokupu jonka alle kaikki ongelmat siivotaan pois näkyvistä, ja sinne ne jäävät muhittamaan. Sillä kuitataan hyvinkin anteeksiantamattomia tekoja ja anteeksiannolla päähän lyöminen voi pahimmillaan olla todella julmaa henkistä väkivaltaa. Kaiken lisäksi se on täysin turha rituaali.

Psykoterapeutti Katriina Järvinen muuten julkaisi asiaa sivuavan kirjan jokin aika sitten nimeltä Kaikella kunnioituksella, irtiottoja vanhempien vallasta. Kannattaa lukea jos aihe kiinnostaa.

Katkeruuteen ja kaunaan jämähtäminen voi olla erittäin haitallista koko ihmisen elämälle. Vaikka oikeudenmukaisuuden nimissä hänellä olisi oikeuskin kaunaan, se voi oikeutettunakin vahingoittaa häntä koko elämän ajan.

Viha voi halvaannuttaa ihmisen henkisesti sillä tavoin, että hän juuttuu räpiköimään ja kiukkuamaan kohtaloaan läpi elämänsä jopa niin, että kadottaa osan toimintakyvystään. Se voi muodostaa esteen normaalille elämälle, ihmissuhteille, parisuhteille, työnteolle ja opiskelulle.

Aikuinen ihminen, joka yhä kantaa kaunaa vaikkapa omille vanhemmilleen (jtoka ovat jo vanhuksia tai haudassa) on todella surullinen ilmestys.

Mikäli anteeksianto helpottaa tätä taakkaa, se voi olla ihan paikallaan. Jos anteeksianto ei tunnu oikealta, kannattaa asiat oman hyvinvoinnin vuoksi käsitellä loppuun tai kuopata kokonaan.
Esim. terapia tai vertaistuki voivat auttaa. Uskontojen Uhreilla (UUT ry.) tietääkseni on tukea tarjolla, samoin tietysti esim. AAL:lla, eli Alkoholistien Aikuiset Lapset. Viimeksi mainitun palaverissa kerran kävinkin, eikä ollut paha kokemus lainkaan. : )

Tilanteet ovat varmasti erilaisia, ja vamnhemmat erilaisia. Ja niin ovat lapsetkin, lieneekö kaikki aina vanhempienkaan syytä.

Niin meni minullakin sukset ristiin vanhempien kanssa, olisinko siinä kuuden-seitsemäntoista ikäinen ollut.
Ja nyt voin kyllä myöntää että enemmän oli vikaa minun käyttäytymisessäni kuin vanhempien. Omat puutteensa kyllä heissäkin, olipa hyvinkin.

No, asian ratkaisin sillä että laskin lusikkani lautasen viereen, pakkasin kassiin sen pienen omaisuuteni, mitäpä minulla muuta kuin parit kalsarit ja vähän muuta vaatetta, hyppäsin lähimpään kaupunkiin menevään linja-autoon ja aloin miettimään mihin pääni kallistaisin.

Meni melkein kymmenen vuotta. Etäisyyttä tulin ottaneeksi, ei siinä lähetelty joulukortteja eikä toistemme perään kyselty.

Ja tuli sitten sekin päivä, että jossain nokakkain kohdattiin.
Sanottiin päivää, kuten tapoihin kuuluu. Ja huomattiin että asioihin voi suhtautua jo paljon rauhallisemmin. Minäkin, kas kun huomasin että voihan nuo ihmiset kohdata ihan ihmisinä, ei niinkään nimenomaan vanhempina vaan ihan tavallisina ihmisinä joilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Luulenpa.että jotain tuontapaista hekin minusta ajattelivat. Ei se ollut enää perkeleesti kapinoiva ja vaikeuksiinhankkiutuva nuori jolle eivät mitkään säännöt tai kohtuulliset elämäntavat sovi, vaan kenties maailmalla jo hiukan särmiään hionut ja oman kohnoutensa takia nokkansa päällekin saanut, hiukan rauhoittunut tutuntuntuinen ihminen.

Siitä oli ihan hyvä jatkaa. Sen jälkeen on mukavasti toimeen tultu, isäukko jo tosin otti ja kuoli, mutta äitimuori yhä elelee, eikä niitä iankaikkisen vanhoja erimielisyyksiä tai toistensa opettamispyrkimyksiä enää ole tarvinnut murehtia.

Se etäisyys, joskus se toimii oikein hyvin asioiden korjaamisessa.

Se vaan on otettava käyttöön, ihan oikeasti, ei siinä parin päivän mykkäkoulu tai puhelimeen vastaamattomuus auta, kyllä se hiukan enemmän aikaa vaatii sekin konsti.

Eikä se varmasti ole kaikkien kohdalla toimiva ratkaisu, eipä tietenkään, erilaisiahan ne asetelmat ovat.

Mutta, vois se kans joidenkin kohdalla tulokseen johtaa. Muidenkin kuin minun.

Ompa tässä ketjussa hyviä kirjoituksia ja oma kohtaisia kokemuksiakin jaettu.
Vadelmamunkilta hyvää kirjoitusta vihan ja katkeruuden aiheuttamasta toimintakyvyn vajauksesta.
Minun ajatusmaailma lähti jo juoksemaan näihin uusperhe tilanteisiin ja kohtaloihin, joita omakohtaisestikin olen saanut kokea ja seurata.
Maailma on melkoisen julma paikka?!

Miten sä ajattelit että Uskontojen Uhrit ry voisi auttaa aloittajaa hänen tilanteessaan?

Mielestäni on täysin asiatonta vittuilla aloittajalle että hän olisi jotekin kaunaa kantava “surullinen ilmestys” kun hän halusi avautua vertaistukifoorumilla katkeruudentunteistaan vanhempiaan kohtaan. Miten tällainen kuittailu voi olla sallittua vertaistukifoorumilla? Ison kirjaimet on sensuroitu, tällainen vittuilu ei? :unamused:

Oman hyvinvointisi vuoksi kannustan sinua vadelmamunkki nyt todella työstämään noita vaikeita tunteitasi etenkin kun itse koet että katkeruuteen ja kaunaan jämähtäminen on ollut haitallista koko elämällesi. Voin kertoa että se on kyllä myös ympärisölle haitallista etenkin kun olet jäänyt räpiköimään tänne vertaistukifoorumille ja täällä sitä sitten kiukkuat vuodesta toiseen viattomille sivullisille. Kannustan sinua todella vilpittömästi hakeutumaan ammattiavun piiriin ja alkamaan työstää noita tunne- elämäsi solmuja ja kipuilujasi ihan ammattihenkilön kanssa. Jos ne täällä netissä paranisivat se olisi tapahtunut jo. Ammattilaisen kanssa voit turvallisissa olosuhteissa kohdata kaikki kaunasi ja katkeruutesi ilman pelkoa. Kun alkaa vaikuttaa että joka toinen sana joka kommentissasi on “kauna” ja “katkeruus”, ja todella omien sanojesi mukaan koet että tämä ongelma on muodostanut sinulle esteen jopa normaalille elämälle, ihmissuhteille, parisuhteelle, työnteolle ja opiskelulle, asialle olisi syytä todella nyt tehdä jotain. Kyllähän sinä ymmärrät ettei ole soveliasta johdatella toisen ihmisen ketjussa huomio itseesi ja oman tunne- elämäsi solmuihin. Ja kun AAL: stakin oli jo yksi positiivinen kokemus niin ehkä sinun kannattaisi sitäkin jatkaa. UUT on myös tosiaan hyvä paikka testata sitäkin apua jos se vanha helluntaimummo vielä kummittelee taustalla. UUT:n mukaan ottaminen tähän keskusteluun täytyi tietysti koskea sinua itseäsi koska kukaan muu ei ole tässä ketjussa maininnut mitään uskontoon liittyvää problematiikkaa.

Uskon että me kaikki täällä Plinkissä tsempataan sinua hakeutumaan ihan sinne ammattilaisen pakeille. Meillä ei katsos täällä Plinkissä ole kuitenkaan ihan sellaista ammatillista pätevyyttä jota sinä omista jutuistasi päätellen tarvitsisit.

^ Viestini ei ollut suunnattu ketjun aloittajalle, eikä kenellekään muullekaan tietylle henkilölle. Se oli yleisluontoista pohdintaa. Siksihän mainitsinkin sekä Uskontojen Uhrit että AAL:in, koska eri ihmisilä voi olla elämässään hyvin erilaisia traumatisoivia tekijöitä. Jollakin voi olla uskonnolla pahoinpitelevät vanhemmat, jollakin toisella alkoholistivanhemmat, jollakin kolmannella etäiset ns. ura-vanhemmat, jollakin jotain ihan muuta.

Kauna ja katkeruus ovat sanoja, joista ei tarvitse suuttua. Voi olla onnellinen, jos niistä ei itse tarvitse kärsiä, vaikka joku epäilisi niihin olevan aihettakin.
Olen tavallaan iloinen, Fernetti, että kiinnität huomiota minun hyvinvointiini. Minä voin oikeastaan oikein hyvin. Minulla on ammatti ja työ joissa viihdyn ja joihin olen opiskellut, mieluisia harrastuksia (musiikki, politiikka, liikunta) ja ihan hyviä ystäviäkin. Myöskään parisuhteista en ole elämässäni jäänyt osattomaksi, vaikka lapsia minulla ei ole.
Rakkautta olen saanut elämässäni yllin kyllin, joskus jopa enemmän kuin olen tuntenut ansaitsevani. Lapsuuteni oli kauniisti sanottuna ‘epätasainen’ alkoholisti-isän, uusavuttoman äidin ja helluntalaisen isoäidin hoivissa, mutta rakkautta sain kyllä. Olin myös siitä onnekas, että minua tuettiin harrastuksissa ja pyrkimyksissäni, vaikka olimmekin suhteellisen “köyhä” perhe omalla asuinalueellamme.

Jos kaipaan ammattiapua, osaan kyllä hakea sitä. Kävinhän jonkin aikaa lääkärillä psyyken ongelmien vuoksi sekavana vuonna 2007. Myöhemmin kävi ilmi, että oletettujen psyyken ongelmieni takana oli pelkkä alkoholismi.
Terkkuja vaan sinne Ympyrätalon ‘Kimalaiseen’, olette muistoissani, vaikka tohtorin nimeä en enää muistakaan. :slight_smile:

Maaliskuu17, paljon kiitoksia sanoistasi. Aloin tosiaan ajattelemaan, että kaikesta anteeksiannosta kieltäytyminenkin voi olla haitallista, nimenomaan sille joka ei suostu antamaan anteeksi muttei toisaalta pysty unohtamaankaan.
Ei tämä ole toki mikään teoria tai väite, vaan pohdiskelua, jossa en välttämättä ole yksin oikeassa.

Mukavaa kesäpäivää.

a

Ei se tietenkään ollut suunnattu ketjun aloittajalle. Kuten se ei ollut sinulta mitään “yleisluotoista pohdintaakaan” :laughing: kuten kaikki tietää. Sinä et osaa keskustella yleisluontoisesti. Sinä pyörit kuin paarma koko ajan henkilökohtaisella tasolla toisen keskustelijan iholla. Jos toinen keskustelija kertoo näkemyksiään jostakin teemasta, sinä luet sitä ikäänkuin että hän puhuisi aina henkilökohtaisesta elämästään. Asioista keskusteleminen asioina on sinulle täysin vieras asia. Se ei oo sun juttus ollenkaan.

Tämän tyyppinen viestintä oli siis jälleen vain liikuttavaa auttamista ja vilpitöntä tsemppaamista ihan yleisluontoisesti jollekin “traumatisoituneille” ihmisille. Hekoheko. :unamused:

Anteeksiantamattomuus ei johda katkeruuteen eikä kaunaan. Se on vain sitä ettei anna anteeksi ja jatkaa elämäänsä.

Kellään ei voi olla siihen nokan koputtamista jos joku kokee antaneensa anteeksi ja saaneensa siitä apua. Kuten ei siihenkään jos joku kokee päässeensä eteenpäin ihan vain sillä että on heittänyt koko anteeksiantoajatuksen roskakoriin.

Edelleen olen sitä mieltä että jos joku ilmoittaa kokevansa katkeruutta, kaunaa ja vihaa, ei ole toisten ihmisten asia mennä olemaan siitä jotain mieltä. Neuvomisesta tai vittuilusta puhumattakaan. Itse heitän yleensä ilmaan tämän anteeksiantamattomuuden mahdollisuuden silloin kun joku tästä teemasta puhuu. Ihan vain siksi koska se on asia jota ei yleensä tulla edes ajatelleeksi. Me elämme niin anteeksiantouskovaisessa kulttuurissa että kun mainitsee sanan katkeruus tulee siihen het joukkio tietäväisiä ihmisiä saarnaamaan anteeksiannon tärkeydestä. Meillä tuomitaan ihminen ikuiseen kaunaan ja katkeruuteen jos hän ei anna anteeksi.

Minusta kenelläkään ei ole oikeutta tuomita toista ihmistä ikuiseen kaunaan ja katkeruuteen jos hän kieltäytyy anteeksi antamasta. Minusta anteeksiantamattomallakin on oikeus olla onnellinen. :slight_smile:

Y

Saat anteeks! :unamused:

KIITÄN TOVERI

[Poistettu riidanhaastamista -Päihdelinkin moderaattori]

[Poistettu riidanhaastamista -Päihdelinkin moderaattori]