e) Aivopieruni johtuu tyhmyydestä, olen siis trolli.
Oikeasti kaikki mainitut voivat pitää paikkansa, tai olla pitämättä paikkaansa. On varmaan kiistatonta, että esim. kaikki liikaa syövät eivät ole ylipainoisia, mutta monet ovat. 
Kaikki ryyppäävät ihmiset eivät ole alkoholisteja, osa taas on.
Eiks tälle “sairaus vs. ei sairaus” vänkäykselle ollut oma ketju? 
Olen tässä odotellut milloin työttömyys liitetään luokiteltujen tautien joukkoon. Köyhyys siellä jo taitaa olla.
Miksi kaikki pitäisi medikalisoida? Joka asiassa yritetään kiistää se, että ihmisen asioihin vaikuttavat niin ympäröivän yhteiskunnan talous- ja sosiaaliset suhteet ja toisaalta omat päätökset ja tekemiset. Onko kysymys vain siitä että vapautetaan ihminen vastuusta ja toisaalta kerrotaan ettei kannata yrittää muuttaa maailmaa paremmaksi… ongelmat kun ovat lääketieteellisiä.
mutta, mitäs me toisaalta tuostakaan murhetta kannamme. Korkeampi voima sen määrää kuka saa syntyä sammakkona ja kuka sitten kuuluu siihen yhteen prosenttiin joka ei kadotukseen joudu.
Nöyrrytään nyt vaan…
Olihan Supersaarnaaja Benny Hinn nähnyt Köyhyyden Demonin… lääkäreille kaikki vaikeudet ovat lääketieteellisiä… ne määräävät sinulle köyhyyspillereitä…(aiheesta on Spede tehnyt elokuvan Millipilleri + rapulaan taas tehoaa PUKLIPAX) 
Amerikkalaiset Superuskovaiset taas ajavat ulos sinusta Köyhyyden Demonin, Juomisen Demonin… ja jokainen vaiva mikä nyt sattuu tulemaan on jonkinlaisen demonin, ei sun aiheuttama
Tiukkispipo ylimoralisteille jokainen ongelma on SINUN syy… jopa se että aharikas nähdään nälkää on SINUN syysi…
“Nykyajan” medikalisaatio määritteli alkoholismin sairaudeksi 1930-luvulla. Se ei tarkoita etteikö sen olemassaoloa olisi tiedetty aiemminkin. Pakonomaista juopottelua pidettiin joko moraalisena rappiona tai sitten se liitettiin johonkin mielisairauteen, ennenkuin alkoholismi sai ihan oman diagnoosinsa.
Se, että jokin asia määritellään sairaudeksi, ei tarkoita suinkaan sitä etteikö ihmisellä itsellään olisi mitään vastuuta siitä, tai etteikö ihminen voisi itse vaikuttaa asiaan.
Hyvin monissa sairauksissa vastuu on ihmisellä itsellään, oli kyseessä sitten diabetes, tukielinsairaus tai päihderiippuvuus. Kuntoutuminen/toipuminen/sairauden hallinnassa pitäminen vaatii aina ihmisen omaa motivaatiota ja tsemppiä.
Se ei suinkaan siis vaadi ongelman kieltämistä, tai sille irvailua! Diabetes ei pysy kontrollissa sillä että eletään niinku ei oltas ikinä sokeria mässytettykään. Kun totuus on, että sokeria on mässytetty ja siitä sairastuttu!
Työttömyys ei yleensä ole sairaus, ellei se sitten johdu tunnetusta ja pelätystä lorvikatarrista!
i1139.photobucket.com/albums/n54 … b204bb.jpg
kävin asiaa miettimässä sammakon kanssa. Aika pieni on, tuo paremman osan tässä maailmassa saanut sammakonpoikanen. Mutta, asiaa siinä katseltiin eikä oikein kumpikaan noista kadotusasioista toistansa tietoisempia oltu. Mutta saahan niitä maailmassa juttuja levittää , näköjään. Mitä merkillisemmän huuhaan joku keksii , sen paremmin se perille menee. Eihän kai kukaan noin röyhkeästi voisi valehdella… uskotaan pois nyt vaan.
Ihana sammakko. 
Mutta eikös tuo kadotus-juttu ansaitsisi ihan oman ketjunsa, jos asia teitä (mm ja kalevi?) kiinnostaa. Minua se ei nimittäin kiinnosta, eikä ehkä monia muitakaan.
Päihdeongelmista ja niistä toipumisesta keskustelu kyllä kiinnostaa, jotka käsittääkseni ovat myös foorumin aihepiiri.
Olipa mörkönä kadotus tai maksakirroosi, niin ihmiset kaipaavat positiivista porkkanaa, eivät pelottelua ja uhkailua. Alkoholin vaaroista ja ikävyyksistä on toki ihan ookoo kertoa, mutta nepä eivät ketään ole koskaan estäneet ryyppäämästä. Tämän vuoksi positiiviset tarinat maanpäällisistä paratiiseista, tai ainakin aurinkoisista niityistä, sen jälkeen kun alkoholi ei enää hallitse elämää, ovat tämän palstan parasta antia. Niitä lukee ilokseen. Positiiviset asiat muistaa paremmin ratkaisun hetkellä siellä oluthyllyn luona.
PELKO tuo MAAILMANKAIKKEUDEN YLIVOIMAISESTI VAHVIN MOOTTORI!!.. mikä VALTAVA voima sillä onkaan… olemme raittiina koska PELKO motivoi meidät siihen… ihmiset lopettavat tupakoinnin,juomisen,kiroamisen ja h-raamisen koska PELKO motivoi siihen.,. JOS ET tee kuten käsketään…SÄ PALAT HELVETISSÄ!! mitä hirveämpi PELKO, sen suurempi tottelevaisuus… teemme työtä koska PELKO motivoi siihen… JOS EMME tee työtä, meistä tulee köyhiä… Miksi vankila ei pelota rikollista…siksi koska FYYSINEN KIPU on se mitä ihminen PELÄÄ kaikista eniten… (paskapuheita että henkistä tuskaa pelättäs eniten… on PASKAA!!)… ennen näköjään tiedettiin mitä ihminen TODELLA pelkää… eli TUNTO-aistin kautta koettavaa rangaistusta!
Miksei … kadotus nyt on aiheena aika rajattu, ja sen olemuksesta keskustelu on vähän sellaista kehäpäätelmien pyörittelyä. Se keskustelu kun edellyttää heti sitä että pitäisi uskoa sellaisen olemassaoloon ja sitten vois miettiä millainen se on ja kuka sinne joutuu.
Korkeammista voimista ja niiden olemassolosta voisi tietysti keskustella ihan asiallisestikin, ilman niihin uskomisen lähtökohtaa.
Mutta, päihteidenkäytön lopettamisen jälkeenkin on elämää, eikä sen elämän tarvitse olla päihteidenkäytön veulaamista omassa mielessä ja puheissa toisten kanssa.
Lopettaneen elämä voi olla myös jotain ihan muuta. Ei nyt välttämättä kaikilla tätä sammakoiden kanssa seurustelua kotiportailla mutta eiköhän jokaiselle jotain muutakin löytyisi.
Ja niistä muista jutuista jotka lopettamisen jälkeen ovat elämän sisältöä, niistäkin kai voisi jutella -ellei sitten joku ala palstapoliisiksi ja rajaa niitäkin keskustelujen ulkopuolelle.
Ei suinkaan edellytä. Minä olen lukenut helvetti-uskoa ja paholais-uskoa käsittelevää kirjallisuuttakin, ilman että minun tarvitsee uskoa niihin. Tai niissähän käsiteltiin noiden myyttien kehitystä, käsitystä ja uskoa niihin sekä historian että eri ilmiöiden kautta.
Tästähän saisi aasinsillan vaikkapa metallimusiikkin ja heavyyn, liittyen tämän viikonlopun festarehinkin.
Niin voisi. Mutta yleensä esteeksi muodostuu “kriittisten” tahojen ylimielisyys ja aiheen halveksunta, eikä suinkaan niihin uskovien näkemykset jotka ovat yleensä suvaitsevaisempia muita kohtaan.
Ihan vapaasti voi alottaa keskusteluja mistä aiheesta tahansa. Ja on jopa toivottavaa. Aattelin vaan että tämä kun ikäänkuin Wesolen ketju, niin voisihan näille off topiceille aloittaa oman ketjunsa mieluummin kuin venyttää toisen ketjua loputtomalla sivuraiteilulla.
MM, kuten muistat, tällä foorumilla on erillinen ketjukin juttelulle ei-päihdeasioista. Miksei sitä nostettaisi ylös? Ei ollut kyllä kauheen pitkä ketju, eikä monta osallistujaa.
Taas pitää yhtyä metsänreunan mieheen 
Jo tuolla edellisellä sivulla oli hältä toinen sellainen kommentti, jonka meinasin lainata ja “allekirjoittaa” omaltakin osaltani, mutta ehkä tämä riittää, En tarkoita, etteikö pitäisi tunnistaa ongelmaansa ja sen taustoja ja retkahtamiselle altistavia tekijöitä vaan tarkoitan sitä, että minulle ei sopisi se, että laskisin päiviä ja viikkoja ja ajattelisin koko ajan, että tässä tilanteessa normaalisti joisin ja tänäänpä ei ole krapula jne. Kun aikoinaan lopetin tupakanpolton, niin valmistauduin siihen edellisen vuoden ajan kehittämällä savuttoman identiteetin. En ajatellut, että lopetan tupakoinnin, en enää tupakoi, koska olen ymmärtänyt, että aivoille on ihan sama onko edessä sana ‘ei’, ne keskittyvät vain siihen tupakointi-sanaan. Siispä ajattelin olevani savuton, terve, raitis (lopetin silloin lähes kokonaan myös juomisen viideksi kuukaudeksi kunnes kesällä taas uskaltauduin juomaan kun en enää pelännyt että se herättäisi tupakanhimon). Eli vastaavasti uskon, että jos ajattelisin että “tänään en juo (alkoholia)”, "en käytä alkoholia" niin aivoille ratkaiseva sana olisi joka tapauksessa tuo 'alkoholi’. Siispä, jos haluan lopettaa, minulle on helpompi psyykata itseni ajattelemaan, että olen terve, olen streittari, olen raitis.
Tuossa se juju piilee. Aivoille EI-sana on hankala, kieltoilmaisu synnyttää aina myös vahvistusta. . Niinpä minäkin itseäni psyykatessani vältin kieltoilmaisuja ja alkoholin suhteen junttasin aivoihini “yhdentekevä” - sanaa sen kieltosanan asemesta.
Ihan samoin sitten jatkoin, kutistin alkoholin omaan koloonsa keskittymällä enemmän positiivisiin asioihin.
Sekin toimi, muut asiat muodostuivat päivä päivältä tärkeämmiksi, tyhjiö alkoi täyttymään.
Uskon muuten muissakin asioissa myönteisten mielikuvien voimaan.
Eikös 99% kaikesta raitistumiseen keskittyvästä propagandasta liity nimenomaan alkoholisti-identiteetin pönkittämiseen? Päihteettömän identiteetin luonti olisi minunkin mielestä erittäin suotavaa.
Kaikki keskustelu on tällä ketjullani sallittua, en karsasta uskonnollista puhetta, tuonpuoleisen elämän tai kadotuksen mystiikkaa. Itse kuitenkin haluan keskittyä teksteissäni riippuvuuteeni.
Lisää tutkimuksia tuli vastaan. Taisi olla joku Duodecimin julkaisu, jossa hehkutettiin sitä, että suuri osa alkoholisteista toipuu ilman hoitoa, jopa joka neljäs. Minusta kuitenkin itsetoipuvalla ovat psyykkiset voimavarat ja erilaiset sosiaaliset suojatekijät kunnossa. On voimavaroja ja syvää itseluottamusta, kokemus aikaisemmista tilanteista, että kykenee voittamaan ongelmat yksin. Ehkä myös koko riippuvuusongelma on pienempi kuin niillä, jotka hyötyvät tuesta. Entäpä onko sukurasitus pienempi itsetoipuvilla?
Itselläni ei noita psyykkisiä ja sosiaalisia vahvuuksia ole. Vaikka sanotaankin, että alkoholismi on se, joka aiheuttaa masennusta, niin kohdallani psyykkinen sairaus on osin taustalla ja aikaisempi milloin mihinkin liittynyt riippuvuustaipumus. Toisaalta ajattelen kyllä että ihan omin pikku kätösin olen ne pullon korkit aukaissut, mutta toisaalta niin, että jollen olisi sairastunut ensin psyykkisesti, en usko että alkoholista olisi tullut näin isoa ongelmaa.
AA:ssa taitaa olla tuollainen itsetoipumisen ajatus koko lailla pannassa. Siellä tuki tulee vain vertaistuesta ja korkeammasta voimasta, vai olenko oikein käsittänyt? Onko se sitten niin, että AA:ssa myös omat psystyvyysodotukset jäävät heikkouksiksi?
Entäpä sitten tämä kysymys: milloin olen toipunut? Edelleen siteeraan jotakin tutkimusta, joka tuli mieleeni: kolmen vuoden raittiuden jälkeen retkahdusriski vähnee huomattavasti. Vaikka toisaalta on todettu, että jokainen alkoholisti retkahtaa ainakin kerran, pitäneekö paikkansa? Ehkä pitää ajatella, että retkahtamalla voi oppia raittiudenhallintaa.
Onko toipunut sitten, kun koko elämän konteksti muuttuu niin, ettei yksinkertaisesti sekä käytä, ajattele, haaveile, kaipaa, ikävöi tai muista alkoholia enää? Onko toipunut, kun muut asiat palkitsevat päihdekäyttöä enemmän, eli haitat on hyötyjä suuremmat?
Minua kyllä auttaa ajatella, millaista elämä olisi, jos olisin jatkanut juomista. Samoin tarvitsen runsaasti alkoholista, alkoholismista, riippuvuustaipumuksesta, häpeästä puhumista. Niinkuin osa nimimerkeistä pystyy suuntaamaan ajatuksensa pois alkoholiin liittyvästä, niin minulle se ei ole oikea tie. Se olisi minulle puhdasta asian kieltämistä, hirveää pinnistelyä, pakottamista ja raakaa peliä. Itselleni myös psyykkisestä sairaudesta toipumiseen liittyy erittäin vahvasti kaiken mahdollisen läpikäyminen. Taustallani on traumaattisia kokemuksia, ja mikäli en niitä runsain mitoin käsittelisi, oireilisin vahvemmin, kun piilotajuiset ja reggressiiviset yllykkeet pyrkisivät pintaan. Mutta näinhän se menee, jokainen on kaikessa topipumisessa niin yksilöllinen, tämä on minun tieni. Onneksi minulla on tälle läpikäymiselle runsaasti väyliä. Vasta läpikäymisen myötä koen pystyväni todelliseen raittiuteen ja niin hitaasti myös ajatukseni siirtyvät loitommalle alkoholista. Siten pystyn rakentamaan sitä päihteetöntä identiteettiä.
Laihduttaminen siis onnistuu, kun kehittää itselleen hoikan identiteetin? Onnistuuko? No varmasti se auttaa, mutta tarvitaanko jotain käytännön toimia sen lisäksi? 
Tai kenties jopa hyvin pitkäjänteistä asioiden tiedostamista, ja tavoitteiden hyväksi toimimista.
Ilman hoitoa toipuvien määrien arviot ovat hyvin summittaisia, koska eiväthän he tilastoidu mihinkään.
Ja yleensäkin luokittelut on aika tulkinnanvaraisia. Olenko esimerkiksi minä toipunut hoidon avulla vai ilman hoitoa, jos olen käynyt vuosia sitten A-klinikalla tai muussa hoidossa, mutta toipunut vasta myöhemmin ihan issekseni?
Oikeastihan toipuminen on aina useamman tekijän summa.
Vertaistukiryhmiä kuten AA:ta kutsutaan itse asiassa itsehoitoryhmiksi, englanniksi self-help group. Ihmiset käyvät siis hoitamassa itse itseään ryhmän avulla, eikä kukaan ole siellä hoitamassa muita.
Se siis tavallaan on itsetoipumista. Korkeammaksi voimakseen kukin voi valita minkä tahansa tai olla valitsematta. Monet AA:ssakin kiistävät olevansa “kirkkouskovaisia”, mutta mun mielestä kirkkouskovaisuudessakaan ei ole mitään häpeämistä tai dissattavaa. Itse en kylläkään ole. Kannatan uskonnonvapautta, ja toipumisen vapautta.
Niin voi ajatella. Parhaimmillaan retkahdus on oppimiskokemus, josta yhteisöllisissä hoidoissa voi retkahtajan lisäksi oppia koko hoitoyhteisö! Se ei tietenkään tarkoita, että retkahtelu kannattaisi ottaa ihan tavaksi, koska se olisi sitten jo tilanteen pahentamista.
Hyvä idea. Eiköhän kuule Arkkitehti ruveta nyt tästä lähtien luomaan päihteetöntä identiteettiä, olutmainonnan ja huurteisten hehkuttelun sijaan!?
Mutta mitenkäs se kohtuukäyttö?
Keto, jo ehtikin hyvän vastausken kirjoittaa mutta minä ajattelen näin,
että jos minä itse, ekakertaa, päätin mennä ryhmäpalaveriin ja koin sen myönteisenä ja voimaa antavana ja sen jälkeen päätin jatkaa käyntejä, niin enkö minä silloin itse hoida itseäni.
Minulle ryhmä on hoitokeino ja koen nimenomaan yhteisöllisyyden voimaa antavana. Olkoot sitten se parjattukin korkein voima.
Minusta on ihan sama millä keinoin kukin raitistuu kunhan ne on laillisia. Fine.
Se mistä vähemmän tykkään on tuo esim Metsienmiehen jatkuva ja selkeä toisten metodien mollaaminen. Ihmiset ovat erilaisia ja alkolistitkin miksi siis ei olisi erilaisia tapoja tointuakin.
Mitä tulee noihin tilastoin, niin mieluummin minä uskon, kun omin korvin kuulen ja omin silmin näen tyyppejä, jotka kertovat mitä synkimpiä tarinoita alkoholistisesta menneisyydestää. (rikoksia, väkivaltaa, linnaa ym) ja nyt totevat, että ryhmissä käyminen on pitänyt heidät jo vuosikausia kaidalla tielläja kunnon kansalaisina.
Wesole ja Dave,
minua kiehtoo AA-palavereissa toisaalta yhteiskunnan ja inhimillisyyden pohjamudista selvinneiden kokemukset, mutta myös ne kokemukset, joita kertovat fiksut, hienosti pärjänneet näkyville ja johtopaikoille päässeet ihmiset. AA on siitä suvaitsevainen yhteisö, että mukaan pääsee, jos on halu lopettaa juominen. Ei ole siis mitään ulkonaista mittaria. Riittää voimattomuus alkoholiin nähden, “sydämenmurtumiskokemus”. Avopalavereissa voi käydä kuka tahansa, vaikka ei haluaisi lopettaa tai ei olisi koskaan alkanutkaan juoda.
Pitkän raittiuteni ratkaisevana tekijänä pidän sitä, että muistan joka päivä olevani alkoholisti enkä halua tänäänkään ottaa ekaa huikkaa. Olen siis raitistunut alkoholisti, entinen juoppo. Minäkin uskon MM:n tavoin myönteisen ajattelun voimaan ja siksi toimin jollain tavalla joka päivä raittiuteni hyväksi. Elämäni on raittiina tullut monella tapaa paremmaksi kuin mitä se oli juovana aikana.
AA:ssa tehdään alkohoismista (tosin ei kaikki tee, kaikkien kans ei tarvitse olla samaa mielt AA:s) liian mystinen ja suuri asia… Joskus tuntuu että alkoholisti ois kokonaan toinen ihmislaji maailmassa… 
Siellä erotellaan jotenkin tyyppi joka juo kuukauden putkeen ei alkoholistiksi sillä perusteella että se lopettelee juomisen itse… Ovathan palaveriin tulevat alkoholistitkin lopettaneet ennen palaveriin tuloa sillä sinne pitää tulla selvinpäin… vaarallinen suhtautumistapa…holistinen mielihän kieltää sillä verukkeella olevansa alkoholisti ja ajatelee… “heii…miehän voisinkin ehkäs olla vaan kovajuoppo, en alkoholisti” lisäks yksin lopettaneet olivat sitten juoneet itsensä kuinka tärviöle tahansa ei olekaan alkoholisteja koska lopettavat yksin… tätä en usko itse…
