Hei, haluaisin kertoa tarinani ja etsiä kaltaisiani. Juomiseni on ollut ongelmallista noin puolitoista vuotta. Yli vuoden olen juonut joka päivä 3-7 siideriä (en edes pidä siideristä, sitä on vain niin helppo juoda nopeasti). Tänään on torstai ja maanantaina olen menossa elämäni ensimmäistä kertaa katkaisuhoitoon päihdeklinikalle. Minua pelottaa, arveluttaa, jännittää, ja ennen muuta surettaa sinne meno. Suru nousee siitä, että pian korkkaan pullon viimeistä kertaa. Juominen on ollut niin lohdullista, se on täyttänyt päiväni ja ajatukseni. Rakastan sitä helpotuksen tunnetta, joka tulee kolmen nopean siiderin jälkeen. Olen pystynyt olemaan juomatta viime aikoina enimmillään kaksi päivää peräkkäin, sen voimalla, että suunnittelen seuraavaa juontikertaa. Minulla on myös mies, joka ei ymmärrä tilannettani lainkaan, kysyy vain joka päivä että montakos tänään joit ja jos vastaan rehellisesti, hän halveksuu avoimesti. Vuoden hän katsoi juomistani, luulin sen pysyneen salassa (mikä idiootti olenkaan!) ja nyt kun kerroin ongelmasta, on hän ollut siis niin kovin paheksuva. Eli kokonaiseen vuoteen ei sanonut mitään, vaikka siis nyt kertoo tietäneensä koko ajan. Ehkä häntä ei vain kiinnosta, ei kertaakaan ole sanonut esim. että olisi huolissaan. Olen siis kotona kovin yksin tämän ongelmani kanssa. Meillä on 17-vuotias poika, joka on kertonut, että koittaa kovasti olla miettimättä, kun äidin tilanne on niin kurja. Siinä onkin suurin motivaationi. Eli löytyykö kaltaisiani pikkujuoppoja? Entäpä kokemuksia katkaisusta? Olen myös suunnitellut meneväni heinäkuussa kahden viikon päihdeklinikan kuntoutusjaksolle ja sekin minua niin kovin mietityttää.
Tervetuloa mukaan. Jos suoraan sanon, niin en kyllä enää kohdallasi puhuisi “pikkujuoposta”, jos kerran joka päivä nuo määrät sidukkaa olet vuoden ajan juonut. Viikkotasolla noista kuitenkin kertyy 21-49 pulloa, joten ihan kunnioitettava alkoholisti sikäli kun sen itsellesi olet halukas myöntämään.
Katkaisusta on kokemusta. Samoin kuntoutuksesta. Molemmat palvelevat tarkoitustaan vallan hyvin, mutta noiden jälkeen on hyvä miettiä sairautensa hoidon jatkamista, esimerkiksi vertaisryhmissä. Valinta on sinun.
Tärkeimmän olet jo tehnyt, eli myöntänyt ongelmasi. Siitä on hyvä aloittaa matka raittiiseen elämään.
Kiitos kannustuksesta! Taidan olla kovin varhaisessa vaiheessa vielä tässä ongelman tunnistamisessa ja tunnustamisessa. On niin tuskaisen vaikeaa uskoa joutuneensa näin vaikeaan tilanteeseen. Olen kuitenkin sitoutunut hoitoon ja täysraittius on tavoite. Suunnitelmana on, että aloitan antabuksen osastolla ja sen jälkeen käyn päihdeklinikalla sekä keskustelemassa, että ottamassa valvotusti antabuksen kaksi kertaa viikossa. Lisäksihän minä käyn psykoterapiassa kaksi kertaa viikossa, mielialahäiriö on diagnosoitu. Toivon että voimani riittävät tähän. Hankalinta on se, etten kotoa saa tukea. Vielä kangertelee mielessä ottaa ne viimeiset kännit, lauantaina. Tiedän että se on typerää, eikä johda mihinkään, mutta jonkinmoiset jäähyväiset haluan lohtuliemelle jättää.
Hei Wesole!
Tervetuloa mukaan meidän Lopettajien porukkaan ja tsemppiä huomiselle katkaisuun menollesi!
Kirjoitat ettet millään haluaisi luopua lohtuliemestäsi, vaikka selvästikään et saa siitä enää mitään iloa. Vain pelkän pikarentoutuksen ja jatkuvan morkkiksen… Tiedät että pitäisi lopettaa, mutta itse et pysty, etkä edes täysin halua. Niinpä olenkin varma, että olet tehnyt yhden elämäsi parhaimmista päätöksistä, kun olet hakenut apua alkoholiongelmaasi.
On surullista ettet saa tukea mieheltäsi, mutta onneksi 17v. lapsesi huoli motivoi sinua. Haluat olla hänelle parempi äiti. Meitä on täällä mukana monia alkoholisoituneita lasten ja nuorten vanhempia, joista monet ovat myös onnistuneet pysymään kuivilla ei vain itsensä vaan myös lastensa ja perheensä vuoksi. Et siis ole mitenkään poikkeustapaus, vaan yksi monista, joka on havahtunut etsimään perheelleen parempaa elämää.
Toivon sydämestäni, että onnistut yrityksessäsi ja palaat tänne kertomaan kuulumisiasi! Rohkeasti eteenpäin!
t.Syystuuli
Hei ja tervetuloa mukaan!
Olet tehnyt hyvän päätöksen katkaisuun menossa. Avun hakeminen on ensimmäinen askel kohti sitä, että saat elämäsi takaisin. Kuulostaako ehkä kovin juhlavalta ja runolliselta? No, ainakin omalla kohdallani oli täyttä totta. Aiemmin ajattelin, että elämässäni on vain ylipäänsä ongelmia, joihin käytin alkoholia ns. lohtuna. Jonkin raittiusajan kuluttua kuitenkin tajusin, että sehän on se yksi ja sama litku, joka myös aiheuttaa ne kaikki ongelmat. Se esim. muuttaa ajattelua niin, että asiat näkee negatiivisempana. Se myös passivoi ihmistä siinä määrin, ettei saa perusjuttujakaan tehtyä. En jatka listaa, koska se lienee kaikille meille jo tuttu. Raittiudessa ei ole kerrassaan mitään pelättävää, päin vastoin.
Ajatuksesi ja tuntemuksesi kuulostavat hyvin tutuilta. Olin itsekin samankaltaisessa tilanteessa vajaa vuosi sitten, vaikka katkaisuhoidosta ei olekaan kokoemusta. Sanoisin sellaiset neuvot, että älä anna häpeän ohjata itseäsi juomaan vaan pyydä ja vastaanota rohkeasti apua.
Ongelman myöntäminen on iso, iso juttu. Hyvin toimittu, Wesole!
P.S. Kannattaa myös muistaa se, että jos raittiit jaksot ovat sinulla olleet enimmillään noin parin päivän pituisia, koko se aika on vielä krapulaa, vaikka silloin ehkä tuntuisikin siltä, että krapula olisi jo lusittu. Ei siis kannata miettiä noita jaksoja ja ajella: “tuollaista se raittius sitten tulee aina olemaan”. Meininki helpottaa paljon, kun krapula on oikeasti ohi.
Kiitos viesteistä Niles ja Syystuuli, sain paljon lisää rohkeutta pysyä tällä tielläni. Pääsin tänään katkaisusta. Tällä hetkellä olen iloinen, että menin sinne. Toivon hartaasti, että pysyn raittiina ja että myöhemmin näen tämän elämäni yhtenä tärkeimpänä päätöksenä. Olen lodullisella mielellä siitä, että osastolle on aina mahdollisuus soittaa ja myös ennaltaehkäisevät jaksot on mahdollisia.
Juomahimot ovat kyllä edelleen aika ajoin aika mielen täyttäviä. Ennen sain oltua päivän juomatta lohduttautumalla sillä että suunnittelin seuraavan päivän juomista. Suunnitelmanani on kuitenkin nyt, että menen heinäkuussa osaston auettua sulun jälkeen kuntoutukseen ja sen jälkeen intervallijaksoille. Olen myös aloittanut antabuksen ja käyn sen jatkossa valvotusti ottamassa päihdeklinikalla.
Haluaisin avata keskustelua surusta. Siitä musertavasta surusta, joka hiipii mieleen, kun on luovuttava alkoholista. Minulle se ainakin on juuri niin suurta surua tuottava asia. Kaipuu päihtymyksen autuuteen on valtava. Lisäksi se juominen oli jotenkin “mun juttu”. Minähän pidin sitä salassa perheeltäni, vaikka tiesiväthän he tietenkin, tuudittauduin vain siihen kuvitelmaan. Kävin koiran kanssa lenkillä ja nappasin puiston penkillä muutaman. Lähdin illalla ylimääräiselle kävelylle, ja aika usein oli myös tupakat loppu, oli pakko päästä ulos ja juomaan. Join autossa parkkipaikalla kaupasta kotiin tultuani. On niin vaikea löytää tästä kaupungista tai kotoa paikkaa, joka ei muistuttaisi juomisesta ja sen tuomasta lohdusta. On kuin jalka olisi amputoitu. Onko siellä ketään, joka jakaisi tämän tunteen? Niinkuin Syystuuli kirjoittaa, en täysin halua lopettaa. Sanoin terapeutilleni että toivon, että tämä ensimmäinen katkaisujaksoni olisi myös viimeinen ja hän kysyi, luulenko sen olevan viimeinen. Mietin pitkään ja suustani putkahti: “en”. Ikään kuin lupailisin itselleni jonnekin hamaan tulevaisuuteen vielä kerran. Mitä tästä pitäisi ajatella, ja mikä saisi mieleni muuttumaan, luottamaan onnistumiseen ja haluamaan sitä?
Olen iloinen, että tulin mukaan tänne Lopettajiin, mainostin kaikille katkaisussakin tätä. Saan isosti apua lukiessani iltakaudet kirjoituksia. Kiitos siis kaikille teille.
Wesole
Tuo juomatapasi kuulostaa niin kovin tutulta. Olen tehnyt täysin vastaavaa aikanani. Katkaisusta en omaa kokemuksia, mutta voin vakuuttaa että kun omaksut selvänä olemisen rytmin ja keksit muuta rentouttavaa puuhaa juomisen sijaan, joku päivä vielä ihmettelet itseksesi ellet jopa ääneen sitä mikset lopettanut jo aiemmin.
Kolmen siiderin päivähinnalla voi jo harrastaakin vaikka mitä.
Hei ja tervetuloa lopettajiin.
Mielestäni on oikein hyvä että tunnistat itsessäsi halun jättää jonnekin mielen pohjalle mahdollisuuden vielä joskus päihtyä, ja olet sen kertonut klinikalla, ja haet siihen myös vastauksia täällä. Se kertoo siitä että olet heräämässä tämän sairauden monimutkaisuuteen ja vaikeuteen, ja uskon että tulet onnistumaan.
Nyt tarvitaan uskoa siihen että asiat tulevat muuttumaan parempaan. Muista, älä ajattele loppuelämääsi ilman alkoholia, vaan elä vain ja ainostaan yksi päivä kerrallaan, selvänä.
Kun selätät himon juoda, yksi hetki ja päivä kerrallaan, alat huomaamaan että alkoholi EI ole (ainakaan enää) lohtuliemesi, “oma juttusi” tai mikään muukaan elämääsi positiivisia asioita tuova asia. Sairaus nimeltä riippuvuus saa vain sinut ajattelemaan niin. Haikailemaan alkoholista juttuja, joita se ei enää sinulle pysty tuomaan. Se juna meni jo, nyt kun olet havahtunut ongelmaan kunnolla, et voi enää koskaan juoda, ja saada siitä nautintoa… ainostaan murhetta ja pahoinvointia. Tämä on pelkästään hyvä asia! Nyt sinulle jää mahdollisuus saada elämääsi asioita jotka oikeasti lohduttavat sinua tai rentouttavat, eivät tuhoa!
Hurjasti voimia!
Wesole!
Katkaisun jälkeen on mahdollista alkaa uusi elämä, raitis ja ihan tavallinen iloineen ja suruineen. Kaaleppinen jo kertoikin vertaistuen mahdollisuudesta. Minulle on onnistunut pysyä raittiina aa-ryhmien antamalla tuella. Onko asuinpaikkakunnallasi aa-toimintaa? Jos on, mukaan liittymällä sinunkin on mahdollista saada kestävä tuki ja uusi ystäväpiiri.
Hei, ja kiitos kaikille viesteistä! Ihan tulee tippa linssiin kaikesta kannustuksesta!
On täällä AA, mutta minulla on viikot jo kovin täynnä kaikenlaista hoitoa: käyn kaksi kertaa viikossa psykoterapiassa ja kahdesti viikossa myös päihdeklinikalla, toisen kerran keskustelemassa ja toisen kerran ottamassa antabuksen, lisäksi tapaan hoitavaa lääkäriäni noin kerran kuussa. Joten tuntuu, että on niin paljon tätä ohjelmaa. Sairauslomalla tosin olen, joten aikaa olisi kyllä. Pitänee ottaa kuitenkin pohdintaan tuo AA:nkin mahdollisuus.
Kävin juuri lenkillä koiran kanssa. Välttelen niitä seutuja, joissa olen juonut. Niitä ei tosin kovin monta paikkaa täällä ole. Vedin ennen katkaisua vielä viimeiset kännit, kuten olin sunnitellutkin. Ja pahus vieköön, kaksi siideriä aamulla ennen sinne menoa. Kaikille katkaisua miettiville haluan sanoa, että ehdottomasti kannattaa mennä. Täytyy tunnustaa, että minulla oli pinttynyt käsitys, että katkaisu on täynnään heikkokuntoisia, pahoinvoivia, ahdistuneita ihmisiä. Ja kaikkea muuta, ihan tavallista porukkaa, kannustavaa, avointa väkeä.
Riippuvuus on tuima sairaus. Tupakoin. Ennen harrastin kestävyysjuoksua ja toteutin orjallisesti intensiivistä viikko-ohjelmaa. Minulla oli myös vuosikausia kestänyt nukahtamislääkeriippuvuus, monta vuotta nukuin vain pillerin avulla ja kaksi ja puoli vuotta sitten sairastuttuani mielialahäiriöön vedin niitä pari illalla ja pari päivällä. Kaipaan nyt itselleni jotain uutta ja terveellisempää. Miten osaisi esimerkiksi harrastaa urheilua kohtuullisesti? Ilman huimia maratontavoitteita?
Hei Wesole!
Katkaisussa tapasit vastoin odotuksiasi ihan tavallista porukkaa, ja sellaista porukka on myös AA-palavereissa. Kuitenkin se on eroa, että aa-laisista useimmilla on pysyvä raittius, joka on saattanut kestää vuosia, jopa vuosikymmeniä.
Katkolla on kivaa. 
Ihan vakavasti sanoen jopa; minustakin oli kivaa olla katkolla. Tapasi hauskaa porukkaa, hoito oli hyvää, oli kivaa ohjelmaa ja lääkkeiden avulla sai levättyä.
Tavallaan ei ihme, että monille katkolla käymisestä tulee suorastaan tapa. Mutta pyritään me siihen, että ei ihan tavaksi tule, eiks je? 
Wesole, sulla on hyviä avohoitokontakteja, joten toivottavasti ne riittää. Tarjosivatko katkolla laitoskuntoutusmahdollisuutta? Yleensä sellaseen pyritään, mutta jos ihminen on työelämässä ja hänellä paljon voimavaroja, avohoito voi hyvin riittää. Plus ne vertaisryhmät.
Tietenkin jos tuntuu että tarvitsee myös omaa rauhaa, ei kannata tunkea kalenteria liian täyteen ja yrittää revetä kaikkialle.
Relaaminenkin selvinpäin on tärkeä asia.
PS. Ai niin urheilusta. Sitä voit kyllä harrastaa melko surutta ja asettaa tavoitteeksi vaikka maratonin jos niin haluat. Pienemmätkin tavotteet toki ihan jees. Urheilu-addiktio on aika yleinen päihdeadditkion korvaaja, mutta siinä on se hyvä puoli että ajan mittaan urheilussa löytyy kyllä se kohtuullisuus, “kohtuukäyttö”.
Yhden rasitusmurtuman ja yhden ylikunnon sairastaneena tiedän että se voi viedä aikaa, mutta liikunta-addiktiossa kohtuukäyttö löytyy ajan mittaan, toisin kuin päihdeaddiktioissa. : )
Olen menossa laitoskuntoutusjaksolle heinäkuussa ja sen jälkeen on vielä intervallijaksot.
Siitä urheilusta. Olin kaksi ja puoli vuotta sitten siis intohimoinen juoksija, kohtuullisen kovassa kunnossakin. Juoksin tarkan ohjelman mukaan kuutena päivänä viikossa. Juoksin muutaman puolimaratonin ja yhden kokomaratonin. Selässä todettiin välilevyn repeytymä sen jälkeen, kun pidin maratonin ja puolikkaan välillä vain kaksi viikkoa taukoa. Ja kun ei päässyt juoksemaan, oli olo kaamea. Mutta ei mitään verrattuna tähän juomahimoon, joka aaltoilee, kuohuu, täyttää mieltä.
Mietin AAhan menoa siten, että ehkä se on paikallaan myöhemmin. Otin kyllä selvää paikkakunnan tapaamisista ja ilahduin, että tapaamisia on päivittäin, juhlapyhinäkin. Toisaalta kaipaan saman kokeneita ystäviä, toisaalta en haluaisi täyttää kalenteriani liian täyteen. Pitää miettiä.
Tänään on kuudes raitis päivä.
Nytpä tunnustan tänne linkkiin rohkeasti jotakin. Vasta tänään sain kerrottua nämä hävettävimmät asiat psykoterapeutilleni. Ehkä minua helpottaa itseinho ja nolous, kun julkaisen nämä täällä.
Pahimmat paikat, joissa olen juonut: jumalanpalveluksen aikana kirkon vessassa. Tarkoitus oli silloin juoda ne pari sidukkaa puistossa messun jälkeen, mutta kesken saarnan iski niin kova himo, että menin toilettiin ja kiskaisin muutamalla hörpyllä ne kaksi.
Paikka numero kaksi on se paha. Olin työkokeilussa omalla silloisella työpaikallani (minut on irtisanottu, ei tosin alkoholin vuoksi, vaan siksi, että vuoden mittainen samalla diagnoosilla ollut sairausloma antaa työsopimuslain mukaan oikeuden irtisanoa). En enää muista (!), miten usein tätä tapahtui, päivittäinkö vai miten. Lähdin ennen lounastaukoa kauppaan ostamaan eväitä ja samalla ostin kaksi tai kolme siideriä ja join ne parkkipaikalla autossa. Joskus kaksikin kertaa päivässä. Työssäni tein hallinnollisia tehtäviä silloin, eli istuin tietokoneella lähinnä. Kukaan ei sanonut mitään, vaikka luulisi jo tuoksun paljastavan, olin yhteisessä toimistossa kahden muun kanssa ja työryhmään kuului toistakymmentä jäsentä.
Kolmas tunnustus: olen ajanut autoa viisi kertaa päihtyneenä. Kerran niistä ihan kunnon hiprakassa. Olin juonut ensin pari kotona ja sitten uimahallin vessassa muutaman ja sitten tuli tekstiviesti, että korjattavana ollut autoni on valmis. Köpöttelin autokorjaamoon ja ajaa hurautin kotiin. Siellä korjaamossakaan ei sanottu mitään. Kerran täräytin päihtyneenä autoni kyljen parkkipaikan seinäkulmaukseen. Kerran ajoin parkkeeratun auton sivupeilin ruttuun.
Että semmosia tunnustuksia. En tiedä helpottiko vai tuliko vielä ahdistuneempi olotila tästä.
Tänään on seitsemäs raitis päivä.
Hei wesole ja lämpimästi tervetuloa minunkin puolestani! Oletpa lähtenyt mukavan tiiviisti hoitamaan itseäsi, hieno juttu. Varmaan hyvä fiilis juomattomuudesta siinä mielessä, että on jo seitsemäs päivä. Se on hienosti, kun olet ennen juonut aikalailla päivittäin. Paljon tsemppiä, jään seuraamaan ketjuasi. Vaikutat rehelliseltä kirjoituksissani, pidä siitä kiinni!
Heips ja tervetuloa porukkaan!
Usko pois, useimpia meistä eivät nuo sinun tunnustuksesi mitenkään erityisesti hätkähdytä. Ihan vastaavanlaisia löytyy itsekultakin, ollaan me van semmonen sakki!
Itsekin join työpaikan vessassa, kylläkin heti työajan jälkeen, kun oltiin jonnekin teatterimatkalle muistaakseni lähdössä, puoli litraa valkkaria, yhdellä hörpyllä. Kaupan vessassa olen vetänyt salmaripullon. Pienen Vana Tallinna-pullon olen juonut monet kerrat töistä kotiin pyöräillessäni. Koiralenkillä oluttölkkejä, kerran pullon viiniä, joskus “vesipullossa” oli raakaa kossua.
Sellasta käytöstä.
Tuon surun juomisen lopettamisesta tunnistan myös. Oli kuin parhaan ystävänsä menettäisi, hirveä luopumisen tuska. Sitä surutyötä kestikin pitkään. Onkohan se samanlaista kuin naisella, jota mies hakkaa, eikä silti saa lähdetyksi?
Tiedät viinan olevan turmioksi, mutta jatkat silti.
En ole kovinkaan pitkällä vielä tällä raitistumisen tiellä, mutta sen esteen yli olen jo vaivalloisesti polvet ruvella kontannut, jolla edessä välkkyi se seuraava juomiskerta. Siitäkin siis sinun pitää luopua. Kuolettava ystävä pitää haudata kertakaikkiaan lopullisesti. Seuraavaa kertaa ei tule.
Surukin on muuttunut haaleammaksi, kadottanut muotoaan ja syvyyttään, sen kanssa tulee toimeen, sen voi sysätä syrjään, siihen ei tarvitse enää jäädä makaamaan.
En voi juoda alkoholia, vaikka haluaisin, usein haluankin. En voi juoda, koska silloin minun käy huonosti. Ei tule hurmaavaa. helmeilevää humalaa kalliista kuohuviinista, tulee kauhea, tuskainen, inhottava parin päivän känni ja sitä seuraava olotila. …
Mene terapiaan,mene katkolle. Väärää tapaa raitistua ei ole.
Hengessä mukana…
Kirkossa ryyppäämisessä ei ole mitään paheksuttavaa. Kirkko ei ole pyhää paikkaa nähnytkään, se on iskostettu niin meidän tajuntaamme lapsesta saakka. kirkkoa ei edes Raamattu tunne, se tuntee seurakunnan, sen ihmisryhmän joka on uskossa. Joku saattaa jopa uskoa että tulee seuraksi kirous jos kirkossa ryyppää…samaten jos kirkossa pieraisee.
Oliko kirkkojuttu ekana siksi että se olisi hävettävin? toivottavasti ei… Sillä kaksi seuraavaa tunnustusta on paljon pahempaa kuin kirkkojuoppous…
Kirkkojuopottelu on ensin, koska se oli helpointa tunnustaa. Samalla viivalla tavaratalon vessan, sovituskopin ja kirjaston vessan kanssa oikeastaan.
Eniten häpeän ja kammoksun itsessäni rattijuoppoutta. Olen aina ajatellut, että lapsiin sekaantujien ja raiskaajien jälkeen rattijuoppous on hirvittävintä mitä voi olla. Ja samaan sakkiinpa kuulun itse. Ymmärrän itsessäni välinpitämättömyyden itseäni kohtaan, itsevihan, itseinhon, joka valtaa mieltä ja saa juomaan paikassa kuin paikassa. Mutta en voi antaa itselleni anteeksi sitä, että vaarannan sillä välinpitämättömyydellä muut liikenteessä.
Työpäivän aikana juominen oli pakonomaista jotenkin. Osa minusta kai toivoi, että joku huomaisi, puuttuisi.
Kaikki se juominen puistoissa ja vessoissa liittyy mielessäni itseni alentamiseen. Kuin toistaisin elämäni aikaisempia kokemuksia alennetuksi tulemisesta. Ikään kuin ansaitsisin sen alentamisen ja häpeän. Aluksi join puistossa vain, jos ketään ei näkynyt. Pikku hiljaa se häpeä ei enää estänyt melkeimpä mitään paikkaa. Siwan jonossa yhdeksältä aamulla muiden kaljan jonottajien kanssa tai ihan vaan kadulla sidukkaa naamaan.
Luulen, että tänä yönä valvon taas.
Kampaamon vessassa, hississä, kellarissa, ullakolla, rappukäytävässä, metsän siimeksessä.
Kauanko kestää, kunnes tämä kammottava päihtymyksen himo helpottaa? Muistelen aikaisempaa tupakoinnin lopettamista (aloitin kyllä uudelleen viiden vuoden jälkeen), ja silloinen huima tupakanhimo muistuttaa alkon himoa, paitsi tämä on siihen verrattuna yhtä helvettiä.
Kuivanappailen muistellen, miltä siideripullo kuulostaa kun se sihahtaa auki. Miltä pullojen paino tuntuu selkärepussa. Miltä tuntuu juoda ensimmäinen pullollinen kahdella nopealla ryypyllä. Siideri oli mun salarakas.
Nyt on tiedossa ensimmäinen juhannus 17 vuoteen kun en juo. Mieheni ja ystävättäreni ottavat jotakin, eivät ryyppää, nautiskelevat. Ystävättäreni ei ota, oli saanut tyttäreltään vähän kommenttia, että onko ihan pakko olla taas humalassa. Ystäväni tietää tilanteeni ja on siten kyllä vahvana tukenani.
Haluaisin myös käydä juhannuskirkossa, mutta arastelen ehtoolliselle menoa, kun en antabuksen vuoksi uskalla nauttia ehtoollisviiniä.
Selvisin tästäkin päivästä raittiina, kaikesta halusta ja himosta huolimatta. Nyt nukkumaan. Ihanaa juhannusta kaikille!