Älä mene harhaoppiseen GAY-lutkukirkkoon. se on liberaalia lässytystä josta ei ole apua yhdellekään oli sitten alkoholisti-narkkari tai runkkari. Vapaiden suuntien ehtoollisessa tarjotan marjamehua, jos on viiniä niin on mahdollista saada alkoholiton ehtoollisjuoma
Minä kyllä viihdyn sillä lutkukirkossa hyvin. Ja olen kokenut ehtoollisen tärkeimpänä hetkenä messussa. Laulan myös kirkkokuorossa, joka on erittäin tärkeä osa elämääni. Tuomasmessussa saa aina myös alkoholittoman vaihtoehdon. Pidän luterilaisesta kaavamaisuudesta ja tarvitsen messuun tutun kaavan, jonka myötä rukous syntyy kuin itsestään. En aijo suunnata itseäni mihinkään muualle, tämä sopii minulle, Sinulle varmasti vapaat suunnat ovat se oikea.
Wesole, minulla on tapana ehtoollisella vain kastella huulet siinä ehtoollispikarin viinissä ja jättää sitten pikari viineineen palautuspaikkaan. En usko, että siitä saisi antabusreaktiota. No, itselläni ei antabusta ole, joten en tiedä varmaksi.
Hyvää ja raitista Jussia!
Jos otat vinkkejä vastaan ihmiseltä, joka ei ole tällä hetkellä raittiina eikä edes tiedä haluaako lopettaa, niin useamman vuoden raittiustaustalla annan kuitenkin sellaisen ehdotuksen, että lopeta alkoholin ajatteleminen. Itse tiedän, että jos haluan lopettaa, niin minun on lopetettava myös näillä palstoilla surffailu ja innostuttava jostain ihan uudesta asiasta, oli se sitten liikunta tai vaikka pitkinnypläys.
Olen siis itse käynyt läpi nuo samat jutut, joista sinä kirjoitat, myös töissä ja muissa hävettävissä tilaisuuksissa juomisen, ja sen seurauksena olen huorannut ympäriinsä, häpäissyt itseni monin tavoin ja tehnyt asioita, joista en enää ikinä aio puhua. Niin, enää. Olen ne kertaalleen käynyt läpi kirjoittaen ja toiselle ihmiselle puhumalla, ja jättänyt taakse. En näe mitään syytä rypeä niissä muistoissa enää yli kymmenen vuoden jälkeen.
Sen jälkeen olen ollut useita vuosia raittiina, ilman antabusta ja ilman juomishimoja, kunnes masennukseni takia menetin elämänhallinnan ja -halun. Viimeisten neljän vuoden ajan olen juonut, enemmän kuin kohtuudella mutta ilman tuollaisia toilailuja. Useimmiten tissuttelen yksinäisyyteeni, välillä ystävättären kanssa käydään pubikierroksella. Juomiseeni ei liity minkäänlaista itsetuhoisuutta kuten aiemmin. Määriä en kerro kenellekään, mutta muilta osin en sitä edes salaile. Juhannusviikonloppua vietän parhaillaan ihan selvinpäin; olen ympäristössä missä muutkaan eivät juo, joten ei ole mitään tarvetta juoda itsekään. Itse asiassa tulin tälle palstalle tänä iltana koska lähdin etsimään yhdelle lähiomaiselleni lisätietoa särkylääkkeestä, jota hän käyttää, ja yksi linkeistä johti Päihdelinkkiin.
Antabuksen kanssa ei ehkä kannata riskeerata, tosin sitä viiniähän voisi nauttia vain symbolisesti eli koskettamalla pikaria huulillaan. Itse olen aina, myös raittiiden vuosieni aikana, ottanut ihan normaalia ehtoollisviiniä (siis en ole pyytänyt alkoholitonta). En ole koskaan kokenut, että se tilkka olisi herättänyt mitään juomishimoa.
Minä teen suurta surutyötä alkoholista toipumiseksi. Siksi luulen, että alkoholia tulee ajateltua ja siitä myös puhuttua. Odotan että raitis aika tuo pikku hiljaa mukanaan myös unohtamisen, ettei ole pakko koko ajan muistaa, miltä humaltuminen ja kylmän juoman virta tuntuu. Minun selviytymiseen tästä tarvitsee ehdottomasti kaiken paskan läpikäymisen, myös minulla ne epämääräiset ihmissuhteet sekä kaiken itsen häpäisemisen sanoiksi saattamisen.
Kun kirjoitin, että olen osin alentanut itseäni juomalla toinen toistaan hävettävämmissä paikoissa, niin huomasin, että osin se on myös itsen ylentämistä: “huomatkaa jo joku, miten pahassa jamassa olen”.
Juhannus oli raitis ja ihanaa aikaa vietin ystäväni kanssa.
Ihan kammottavat juomahimot, mitä helvettiä teen? Onneksi mulla menee antabus.Olen aivan varma, että olisin juonut heti katkolta päästyäni, jollei sitä olisi aloitettu jo siellä. Ajatukset lukittuu alkoholiin, hermostuttaa, ahdistaa, vituttaa, masentaa. Mihin ihmeeseen suuntaan tämän tunnekuohuni? Kaiken maailman tunteita tulee ryöpyllä pintaan, ja täysi työ on pitää niitä kurissa. Viime yönkin valvoin ja lueskelin plinkkiä, koitin löytää rohkaisua, auttoikin pikkuisen. Katkokin on sulussa, en voi mennä ee-jaksollekaan. Ja vasta 24. päivä alkaa kuntoutusjakso.
Uskaltauduin vihdoin koirankin kanssa lenkillä sellaisille seuduille, joissa eniten tuli ryypättyä. Koira veti heti siihen tyypillisimpään paikkaan päin.
Työntekijäni päihdeklinikalla on lomalla, käyn vain nappaamassa antabukset huiviin. Psykoterapiakin jää tauolle kahden viikon päästä. AAhan menoa arastelen, toivon että joku kuntoutuksessa lähtisi mukaani sinne tutustumaan, hermoilen aina kaikkia uusia paikkoja kovin.
Onneksi on mukavia asioita odotettavissa. Lähden poikani kanssa lappiin vaeltamaan. Suunnittelen myös perheen ympäripuhumista toisen koiran hankintaan
Tänään on kuitenkin jo 14 päivää raittiutta takanapäin. Sinnittelyä, ponnistelua, pinnistelyä, ajatustyötä.
Oletkos Wesole miettinyt että kuinka monta annosta riittäisi taltuttamaan juomahimon? Vai lisäisikö jokainen annos sitä entisestään? Sanotaan että sixpäkki tulisi nyt isompaan hätään. Helpottaisiko se? Riittäisikö se? Olisiko sixpäck tarpeeksi? Antabuksen kanssa tätä ajatusleikkiä ei tietty kannata hirveän pitkälle edistää, mutta jos oletetaan että tietyllä annoksella himot katoaisivat, ja seuraavana päivänä olisi ihan jees-fiilikset…
Jaa jaa. Että millä annoksella helpottaisi. Toleranssihan tietenkin on kasvanut. Tavallinen päiväannokseni oli viidestä ehkä enimmillään kymmeneen. Jotenka kaipa se sikspäkki sitten. Mutta en minä mikään tyhmyri ole, en suinkaan kuvittele mitään jees-fiiliksiä seuraavalle päivälle. Tietenkin siitä alkaisi se sama surullinen päivittäinen juominen. Välillä vaan mieli hortoilee siinä ajatuksessa, että mitä helvetin väliä sitten. Kun join, en halunnutkaan lopettaa. Tissuttelemalla taitavasti sai pienen hiprakan kestämään kauan. Eikä krapulaa tullut, ei morkkista, ei mitään, vain uuden annoksen saaminen mielessä seuraavana päivänä. Olenko jotenkin omituinen, kun en välittänyt edes morkkista tuntea? Nyt jälkikäteen on häpeä.
En silti suunnittele antabuksen pois jättämistä. Vaikka jokin minussa kiroaa koko tropin välillä. Saisi vaan rauhassa tuhota itsensä, antaa mennä, unohtaa.
Entä jos seuraavana päivänä ei tulisi juotua? Tämä taasen tämmöisenä ajatusleikkinä vain, en ketään kehoita tänään ottamaan mitään, mutta itseäni kiinnostaa hieman nämä “raittiina seuraavana päivänä” -fiilikset. Olisiko pakko jatkaa perjantaina, jos tänään keskiviikkona ottaisi, mutta huomenna torstaina ei?
Meinaakos se Arkkitehti vähän herätellä pikku Wesolea? Minä olen pystynyt olemaan päivän tai kaksi juomatta yli vuoden kestäneen kuurini aikana sillä voimalla, että täytän ajatukseni seuraavan juomisen haaveilulla. Käytännössä nyt menisi niin, että jos tänään ottaisin, huomenna torstaina en, koska on terapiapäivä. Tunnustettakoon nyt tässä sitten sekin, että olin vuoteni aikana myös terapeuttini vastaanotolla hieman päihtyneenä. Ja eihän se toimi, mikään ei etene, kaikki pysyy paikallaan. Kun paljastin ongelmani perheelleni, lupasin itselleni olla terapiapäivät selvinpäin, ja olinkin.
Jos ratkeaisin, lakkaisin yrittämästä, kaikki alkaisi pyöriä oman itseni ympärillä ja vain päihtymyksen tyydytyksen parissa. Jos repsahtaisin, antaisin häpeän ja syyllisyden syöstä minut mittaamattomiin syvyyksiin. Unohtaisin kaikki motivaation poikaseni. Aamen vaan antabukselle.
Tämä päivä on taittunut iltaan ja olen siis saavuttanut selvän päivän. Enpähän tietenkään antabuksen vuoksi voisi juodakaan, mutta olen selviytynyt raivoisan juomahimon kanssa.
Tänään jotain iloistakin; olen haaveillut toisesta koirasta jo jonkin aikaa ja perhe näyttää suhtautuvan asiaan myönteisesti. Uuden tulokkaan ajatteleminen saa ajatukseni keskittymään johonkin hienoon ja loitommalle alkoholista. On se kumma, että koskaan en laiminlyönyt koiran hoitoa, mutta luulempa, että pikkuhiprakoissani olin kotona aika poissaoleva. Nyt olen kuitenkin jaksanut puuhata juttuja pojankin kanssa, kuunnella, olla läsnä. Toivottavasti se kantaa pidemmälle kuin omaan napaan keskittyminen juoma-aikoina.
Suru on silti musertavaa, ikävä ja kaipuu. Kuinka kauan teillä, armaat lukijat on kestänyt tällainen himovaihe?
No tuota, vaikea sanoa, just nyt lähtee pari juustolla verestettyä lihapiirakkaa sekä vadelmasiideriä kitusista alas. Katsotaan huomenna millainen ikävä ja kaipuu … 
Himovaihe oli enemmänkin ennen lopettamista, jolloin yritti siirtää sitä lopettamista aina vain eteenpäin ajatuksella, että vielä kerran juon… Antabuksen aloituksen jälkeen olin todella huojentunut ja aluksi varsinkaan ei ollut juomishimoa. Kun päiviä ja viikkoja kului, niin juomishimo on tullut vain hetkittäin. Yksi tärkeä asia sen voittamiseksi itselläni on ollut säännöllinen ruokailu. Jos alkaa olla nälän tunne, niin silloin tekisi mieli juoda. Antabus oli vain alussa 3 viikkoa käytössä, koska jouduin lopettamaan Antabuksen maksa-arvojen nousemisen vuoksi. Nyt lähes kolmen kuukauden raittiuden jälkeen juominen tulee mieleen lähinnä vaikka telkkaria katsoessa, jos siellä joku ottaa ‘sivistyneesti’ lasin konjakkia.
Vihdoinkin tänään oloni on ainakikin hetkellisesti ollut iloinen! En edes muista, milloin viimeksi koin iloa. Juoma-aika on ollut niin latistunutta ja sisäänpäinkääntynyttä sekä syvää masennuksen tilaa. Uskaltaisinkohan iloita juomattomuudestakin? Tiedän kyllä, että hyvin varhainen on vaiheeni vasta, mutta jospa sallisin itselleni nämä myönteiset tunteet. Tosin liikaa vauhdikkuutta minun pitää varoa.
On mukavaa, kun on ihania asioita odotettavissa: ystäväni tulee kolmine lapsineen kylään ensi sunnuntaina; heinäkuun puolivälissä tulee kummityttöni miehensä ja puolitoista vuotiaan poikansa kanssa meille; lähdetään vaeltamaan oman poikani kanssa. Ja odotan minä sitä kuntoutusjakson alkuakin jo kovasti heinäkuun lopulla.
Sain myös täysin yllättäen mieheltäni kannustavia sanoja, hän kyseli vointiani ja sanoi, että nyt kun en ole juonut, olen ollut läsnäoleva ja että se on tuntunut mukavalle. Se tuntui suurenmoiselta, mutta samalla painoi päälle syyllisyys siitä poissaolevuudesta aikaisemmin.
Koitan kuitenkin nauttia nyt tästä yksinkertaisesta hetkestä ja ilon riekaleista!
Olikos se AA:n jokin selvitys, jossa oli todettu, että noin joka kymmenes alkoholisti toipuu ja raitistuu. Kuulostaa pelottavalle. Kuulutko sinä siihen yhteen kymmenykseen?
Eräässä yhdysvaltalaisessa dokumentissa esitettiin tietoisku, jonka mukaan syövästä toipuminen on keskimäärin todennäköisempää kuin alkoholiriippuvuudesta. Erittäin pelottavaa.
Motivaattorina raittiuteen voisivat olla nämä: Alkoholismi lyhentää elinikää noin 20 vuodella. Erityisen rankka ennuste on naisille; alkoholiriippuvaisten naisten kuolleisuus on lähes viisinkertainen verrattuna terveisiin naisiin. Miehiä tutkittaessa oli todettu, että alkoholistimiesten lapsista 41%:lle kehittyi alkoholiongelma.
Että semmoisia mietteitä tällä kertaa.
Tänään on ollut hyvä päivä, päivä numero 17.
Aika masentavia luettavia nuo tutkimukset ja “tutkimukset”.
Taitaa olla saman ideologian perusväittämiä sekin ettei alkoholismista voi kukaan parantua eikä edes omin avuin painaa piinaavaa sairautta sille tasolle ettei olisi pakko koko ajan juoda…
Sikäli erikoinen asia tuo alkoholismi ainakin on, että se toimii täsmälleen omien asenteiden mukaisesti, muuttuu ja elää sen mukaan miten itse sen kokee ja ajattelee sen toimivan.
Mitä vähemmän ajattelee alkoholia, sen vähemmän siinä roikkuu kiinni. Varmasti jokainen on itse paras asiantuntija omalla kohdallaan, mutta mainintasi “surutyöstä” hiukan riipaisi… itse onnistuin hyvin kun kieltäydyin suremasta luopumista alkoholista, psyykkasin itseäni sanomalla itselleni miljoona kertaa sen että alkoholi on minulle täysin merkityksetön aine, ja väänsin ajatukseni niihin asioihin jotka nyt selvänä olivatkin mahdollisia.
Ja aivot tottelivat komentoa, kun se tarpeeksi usein toistettiin. Olisivat ne totelleet sitäkin komentoa jossa olisin olisin väittänyt olevanoi parantumaton ja ikuisesti kiinni viinan ajattelussa. Mutta sen saa itse valita.
Alkuvaihe on varmasti tiukaa, mutta ainakin omalla kohdallani huomasin hyödylliseksi keskittää ajatuyksia juuri niihin positiivisiin asioihin ja onnistumiseen. Epäonnistumisen pelko tuplaa epäonnistumisen mahdollisuuden kaikessa muussakin, niin myös juomisen lopettamisessa. Ihmisen aivot vaan ovat sellaiset, että ennusteet alkavat toteuttaa itseään. Kannattaa ainakin kokeilla myös irtiottoa asiasta, etäisyyttä koko asian käsittelyyn.
Jeps. Maineikas kotimainen päihdelääkäri ja päihdetyön vaikuttaja Pekka Tuomola esitti ohimennen saman syöpä-vertauksen “Inhimillinen tekijä” -ohjelmassa viime vuoden lopulla.
Pekalla on ainakin perspektiiviä asiaan; hän on pitkän uransa aikana työskennellyt lääkärinä mm. Järvenpään Sosiaalisairaalassa ja Kalliolan Myllyhoidossa, ja on nykyisin Helsingin Diakonissalaitoksen päihdetyön johtaja.
Ihana mies. 
Syöpä on muuten pelottava sana, mutta toki täytyy muistaa että ennuste riippuu paljon syövästä. Joissakin syövissä on varsin hyvä paranemis-ennuste, joissakin huono.
Missäs muuten sellaisia perusväittämiä on esitetty? En minä ole tuollaista kuullut muilta kuin enintään mieheltä metsänreunasta ehkä.
Voi että, tietäsitpä miten paljon jossain A-klinikalla ramppaa huonosti voivia ihmisiä, joille alkoholi on kertomansa mukaan täysin merkityksetön aine. 
“Joskus vähän otan, joskus en ota ja sillä sipuli. Ja nyt pomo perkele pakotti mut tulemaan tänne!”
Ihan oikeesti: juovia alkoholisteja on sekä sairauden tunnottomia että sairauden tuntoisia, ongelmansa kiistäviä että myöntäviäkin.
Alkoholismin voimakkuuskaan ei välttämättä siis riipu siitä miten asianosainen itse siihen suhtautuu: ongelmaa vähätellen tai sen kiistäen, tai sitten sairaudentuntoisesti sen myöntäen.
Moni suostuu myöntämään ongelmansa vasta sitten kun tapahtuu jotain tosi ikävää, esim. lapset otetaan huostaan tai Lastensuojelu puuttuu alkoholistiperheen asioihin.
Monille ei riitä edes työpaikan menetys tai pomon puhuttelu, jos mitään ongelmaa ei itsellä myönnetä olevan.
Muutos, elämänmuutos, vaatii oman tilanteen tiedostamista. Pelkkä ongelman myöntäminen ei riitä, sen enempää kuin sen kieltäminenkään. Tarvitaan myös halua ja valmius muutokseen!
Pikainen tietovisa tähän väliin: Mitkä kaikki seuraavista väittämistä pitävät paikkansa:
a) Ryyppäämiseni johtuu sairaudesta, olen siis alkoholisti.
b) Röökinpolttoni johtuu sairaudesta, olen siis nikotinisti.
c) Kahvinjuomiseni johtuu sairaudesta, olen siis kaffeinisti.
d) Liikasyömiseni johtuu sairaudesta, olen siis ylipainoinen.
Mutta koko elämässä on aikas huono ennuste… 100% päättyy itkuun katkeraan ja kuolemaan… Ja mikä pahinta…kuulemma 90->99% päätyy vielä iankaikkiseen kadotukseen 
Ihmiselämä on suurin TRAGEDIA jonka voi osakseen saada… Ois ollut varmaan tosi helppoa syntyä esim Sammakoksi… ei huolta helvetistä, sammakko kuolee kuten ihminenkin 100% varmuudella mutta se katoaa olemattomiin…
Tuostapa tuli mieleeni, että kävin eilen helvetin porteilla ja sain siitä hyvää esimakua. Oli paha paikka. Kaikilla muilla oli ikuinen oluttarjoilu, paitsi ei mulla. Kaikilla muilla oli herkkusafkat nenän alla, paitsi ei mulla. Oli jano, oli nälkä, mutta onneksi saatanan kunniaksi sävelletty hevimusiikki oli infernaalisen hyvää. joten palaan mestoille vielä tänään ja huomenna! Toivottavasti sieluni puhdistuu näiden kadotuksen maistiaisten säikäyttämänä… 