Hei @Kaarna, näinhän se tietysti on, että puolison alkoholismi ja siihen liittyvä toiminta on hänen vastuullaan. Välillä vain mietin, toistanko jotenkin tiedostamatta esimerkiksi juuri lapsuudenkotiini liittyviä turvattomia olosuhteita (tai ihmissuhteita tai kiintymyssuhteita) nyt omassa elämässäni. Tämä on ehkä vähän hedelmätöntä pohdintaa, mutta tätä nyt näköjään tulee mietittyä.
Toisaalta, olen jo suht nuoresta päättänyt ja tiedostanut millaista elämää haluaisin elää ja millaisessa elämässä minulla olisi hyvä olla. Aivan tavallisessa, turvallisessa elämässä opiskeluineen, harrastuksineen ja töineen. Arvostavassa ja rakastavassa parisuhteessa ja perheessä. Tapasin puolisoni 15 vuotta sitten ja luulin, että hänen kanssaan tämä olisi ollut mahdollista. Mutta niin se alkoholi vain hiipi osaksi arkea, ja kuten kirjoitit, niin ehkä minunkin on ollut vaikea oivaltaa että kyseessä on etenevä sairaus. Minun on ylipäänsä ollut vaikea tunnistaa ongelmaa ja sen laajuutta, mutta tilanteen hahmottamisessa tämä palsta vertaistukijoineen on ollut todella hyvä.
Olen muuten joskus käynyt al anonin nettikokouksissa. Ne olivat ihan ok, mutta en ole edistynyt vielä paikallisiin ryhmiin.
Pienet asiat tekevät iloiseksi ja onnelliseksi. Tänään oli ihana viettää itselle mieluista perjantai-iltaa viikon päätteeksi. Sää oli kaunis ja keväinen, kävin lenkillä ja saunassa. Olisi tietenkin kiva jakaa tämä (selvän) puolison kanssa, mutta näinkin on hyvä.
Viime viikonloppuna vietin mukavaa aikaa miehen kanssa, sitten kurjaa. Kurja liittyi tietenkin piilopullon siivittämään iltaan.
Mukavaa puolestaan oli käydä yhdessä luontopolulla, saunoa ja katsoa elokuvaa. Mies oli tuona päivänä selvä. Sitä itse hengittää niin paljon vapaammin kun alko ei ole läsnä. Yöllä havahduin siihen, kun mies otti unissaan minua kädestä kiinni. Mietin tuolloin, voiko sydän murtua samaan aikaan hyvästä ja pahasta.
Niin, miten tässä ollaankaan…
Minulla on muutama pidempi parisuhde takana, joista kolmessa mies on juonut paljon. Nykyinen kerran kännissä tökkäsi pitävästi, että minulla on joku fiksaatio juoviin mieheen. Joo-o. Mutta ei nämä suhteet ole siten eikä sillä alkaneet! Ja siitä se itsesyytös sekä asioiden pyörittely vasta alkaakin. Eikö ota loppuakseen. Toisaalta sitten taas en halua olla sellainen ihminen, joka kovin herkästi lopettaa parisuhteen. Mutta paljonko on tarpeeksi….? Riippuu päihteestä varmaan. Eikö parisuhdekin voi olla tavallaan koukuttavaa. Sitä alkuaikojen turvallista ja luottavaista rakkautta ei vaan voi enää olla tietenkään. Myötä- ja vastoinkäymisissä sitten.
Hei @Vaimo82 , pohdit “eikö parisuhdekin voi olla tavallaan koukuttavaa”. Tätä minäkin olen viime aikoina pohtinut. Ovatko minun aivoni koukuttuneet siihen iloon, onneen ja toivoon, jota koen selvän mieheni kanssa. Onko se minun “palkintoni”, siinä missä mies palkitsee itseään alkolla.
Mies on puhunut avoimemmin alkonkäytöstään viime aikoina. Kertonut myös ryypänneensä enemmän yksin ollessaan. Tämä ei yllätä minua, valitettavasti.
Anoppi on käynyt puuttumassa miehen kodin sisustukseen, pukeutumiseen ja kauppalistaan. Tahtoaan ei ole saanut läpi, mutta kummasti närppii asioita. Ihmettelen kuitenkin, mikä pyhä lehmä tuo miehen juominen on, kun siitä ei sano mitään. On vaikea uskoa, että juominen jäisi anopiltakaan huomaamatta, vaikka mahdollistahan sekin on.
Olin eilen tätini seurassa ravintolassa, jossa oli harrastelijateatterin impro-ilta. Olin todella hämmentynyt, sillä pitkästä aikaa minulla oli “iltamenoissa” iloinen ja rento olo. En keksi muuta syytä, kuin liikakulutuksen puuttuminen seurueesta. Olin tätini kanssa alkottomalla linjalla, muu seurue otti pari annosta. Kukaan ei juomalla juonut, sönköttänyt, riidellyt. Katsoimme ohjelmaa, nauroimme, puhuimme tavallisista asioista.
Siinä missä itselleni korostuu onni ja ilo alkottoman ajanvietteen, kodin ja koko elämän tärkeydestä, korostuu, että mieheni kohdalla näin ei ole. Päinvastoin hän luisuu toiseen suuntaan.
Teimme asumuseropäätöksen miehen kanssa vuosi sitten toukokuussa. Erillään on nyt asuttu puolisen vuotta. Aika kuluu nopeasti.
Luin palstalta vanhaa ketjuani “En jaksa mieheni juomista”. Tuntuu uskomattomalta lukea sitä, kaikkea mielipahan ja surun määrää, keskusteluvaikeuksia, miehen toilailuja ja omaa rimpuiluani. Kerran ketjua lukiessani aloin nauramaan ääneen (mies oli puolustellut juomistaan että “juo, koska ei ole muuta tekemistä”), mutta kyllä päälimmäisenä tunteena edelleen suru on. Itkulta ei voinut välttyä.
Muistan nuorena aidosti ihmetelleeni, miksi ja millainen ihminen jää alkoholistin rinnalle ja ajattelin, että itse en jäisi. Vähänpä tiesin. Enkä tiedä vastausta vieläkään, saati onko sillä väliäkään. Minä jäin, ja sitten en jäänyt. Ja nyt en tiedä, millä kohtaa olen. Kaipaan miestäni edelleen.
Tässä istuessani oman kotini sohvalla yksin tuntuu että olen vuodessa kulkenut toisaalta pitkän matkan, toisaalta hirvittää mitä kaikkea onkaan vielä edessä.
Vähänpä tiesin minäkin. Luulin itsestäni toista, mutta tässä sitä ollaan. Alkoholin tuoma epävarmuus hiipii sumupilven lailla läheisenkin elämän (ja persoonankin?) ympärille.
