Aloitan uuden ketjun tästä uudesta elämänvaiheestani - asumuserosta juovaan puolisoon, oman itsen ja omien rajojen löytämisestä ja ihan vaan hengittämisestä.
Olen ensimmäistä iltaa ja yötä yksin omassa kodissani. Muutto siivouksineen saatiin päätökseen itkun, raivon, satunnaisen tyyneyden ja päättäväisyyden avulla. Nyt olen oikeastaan vain väsynyt. Tavarat etsivät paikkaansa, kausivalo kenottaa ikkunalaudalla ja tee on tekeytymässä. Vielä viikko sitten samoihin aikoihin nökötin yhteisessä kodissa nojatuolissani, ja katselin puolisoni kanssa jotakin satunnaista hömppäsarjaa. Ikävöin näitä pieniä, hyviä arkisia hetkiä. Tuntuu niin oudolta kun tärkein ihminen ei olekaan nyt tässä.
Onnea ja myöskin voimia uuteen kotiin ja elämäntilanteeseen Pikkuhiljaa uusi arki ajautuu uomiinsa ja on ihan ok surra sitä mitä on joskus ollut. Päivä kerrallaan eteenpäin
On vielä vaikeaa hahmottaa mahdollista parempaa elämänvaihetta - tai oikeastaan mitään. Tuntuu, kuin olisin vain jokin tyhjä kuori. Ei annettavaa, ei jaksamista, ei sanottavaa. Koen myös tämän asumisjärjestelyn jonkinlaisena rangaistuksena itseäni kohtaan, enkä ymmärrä mistä tuo tunne ja ajatus edes kumpuaa. Ikäänkuin ei riittäisi, että olen luopunut yhteisestä kodista, vaan nyt koen uuden kotini eristyssellinä. Ja uuden kodin piti olla minulle alkoholiton turvasatama, ilonaihe ja uusi mahdollisuus. En myöskään ymmärrä tai tiedä uutta asemaani tässä parisuhteessa. Miksi senkään pitäisi määrittää minua?
Uudessa kodissani ei ole sinänsä mitään vikaa. Pienihän tämä toki on, mutta hyvässä kunnossa ja sijainti on ihan ok. Ja pystyn taloudellisesti asumaan tässä, se lienee oleellisinta. Muutama uusi kalustehankinta on tarpeen, ja ylimääräisiä tavaroita täytynee kierrättää. Ja jos näyttää siltä, että rahavarat riittävät, voisin ottaa vaikka jonkin pienen lemmikin seurakseni.
Mielessäni kuitenkin nakuttaa, että tämä ei kuitenkaan ole sitä mitä olisin halunnut. Elättelin niin kauan toivoa uudesta yhteisestä kodista ja miehen raitistumisesta. Miten niistä luopuminen onkin niin vaikeaa - ymmärränhän kuitenkin ettei elämässä aina saa mitä haluaa. Ja toisaalta - olenhan nyt saanut kuitenkin jotakin mitä olen halunnut: juuri niin raittiin kodin kuin haluan, oman pienen kodin. You win some, you lose some.
On ymmarrettavaa, etta mietit miten tassa nyt nain kavi. Luopuminen ottaa koville. Tulee mieleen Tommy Hellstenin kirja “Saat sen mista luovut”. Menetetyn unelman tilalle tulee jotain muuta. Ja jos yhtaan lohduttaa, muut ihmiset eivat ole talla maapallolla tehdakseen meita onnelliseksi. Taytyy itse tehda itsensa onnelliseksi. Tata mietin paljon itse talla hetkella. Totesitkin, etta oma kotisi on raitis - se on tullut entisen tilalle. Hienoa, toivotan paljon jaksamista.
Näinhän se on, muut ihmiset eivät ole täällä tehdäkseen meidät onnelliseksi. Tätä itse teroitin miehelleni, kun koin hänen vastuuttavan minua omasta kurjasta olostaan ja hankaluuksista arjessa. Ja onhan niin, että minäkin olen vastuuttanut häntä, mitä juomiseen tulee. Ei sinänsä ole yllättävää, että tämä yhtälö on ollut kestämätön.
En ole aikoihin kommentoinut, mutta halusin vain sanoa, että minusta olet tehnyt järkevän ja vastuullisen ratkaisun. Edes yhteisen kodin menettäminen ja puolison lähteminen ei ole saanut miestäsi heräämään omaan tilanteeseensa, joten sinulla ei oikein ole mitään enää tehtävissä. Alkoholi voitti tämän pelin 6-0. Riippuvuuden sairaudellisesta luonteesta huolimatta sanon, että on se myös valintakysymys. Siis että haluaako pitää kiinni vastuuta ja aikuismaista otetta pakoilevasta elämäntavasta, vai yrittääkö edes tehdä mitään toisin.
Veikkaan, että miehesi on tyytyväisimmillään silloin, kun hän saa vain juoda rauhassa. Hän ei ole valmis siihen alkoholistille suurimpaan muutokseen, eli oman riippuvuuden ja juomisen kriittiseen tarkasteluun, ja varsinkin siihen liittyviin käytännön toimiin, ts. korkin sulkemiseen. Asioiden tärkeysjärjestys, siis hänen näkökulmastaan, on nyt varsin karulla tavalla tullut sinulle selväksi. Mutta erillään olo on myös ehkä ainoa tapa miten sinä voit päästä eteenpäin ja välttää lopullisen katkeroitumisen tuossa tilanteessa.
Voimia suruusi. Uskon, että aikaa myöten, kun pahin yksinäisyyden tunne alkaa hellittää, opit nauttimaan omasta, rauhallisesta tilastasi. Se luultavasti antaa sinulle myös mahdollisuuden tarkastella miehesi toimintaa ja suhdettanne pidemmällä tähtäimellä.
@Karpalo : tuo kuulostaa hyvältä oivalluksesta. Ja kuulostaa myös siltä että puolisollesi alkoholi oli tärkeysjärjestyksessä numero yksi. Silloin siitä pitää tehdä johtopäätökset. Jos on paha olla niin on syytä miettiä miten itse vaikutan omaan pahaan olooni. Alkoholihan tunnetusti lisää ahdistusta ja masennusta, itsekin tiedän sen omasta kokemuksesta. On katkeraa, että sinä tai perhe ette ole siellä listan kärjessä, mutta et sitä voi muuttaa, jos puoliso ei sitä halua.
Hei @Sarvikuoma , kiva kun kirjoitat pitkästä aikaa. Tapasi jäsentää asioita on lohdullinen, vaikka asiat itsessään olisivat ihan karmeita. Se, että joku sivusta vinkkaa ratkaisun olleen oikea tuo tukea myös, itse kun aika ajoin edelleen kyseenalaistan sitä ylireagoinko, onko koko ongelmaa edes. Sisimmässäni olen kuitenkin alkanut ymmärtää että ongelma on todellinen, ei kai tässä tilanteessa muuten oltaisi. Ja kirpaiseehan se, kun viina vie voiton.
Hei @Maukkis , näinhän se on, minä en voi asiaa puolison puolesta muuttaa. Joskus koen, että minä “maksan hänen tunnekuormastaan”, koska hän ei itse halua tai kykene tekemään niin. Ja miksi minun niin pitäisi tehdä - ei mistään syystä.
Eilen oli hyvä perjantai-ilta. Sain saunoa rauhassa vissyn voimin, kuunnella musiikkia ja olla ilman alkoholipuuroisia puheita ja tölkin napsumisen ääniä. Se oli todella miellyttävää, vaikka ikävöinkin miestäni. Soittelimme illalla ja hän vaikutti tissuttelevan samalla. Olin huojentunut etäisyydestä, mutta samalla toki surullinen juomisesta. Juominen ei tullut tietenkään yllätyksenä, yllättävämpää olisi ollut juomattomuus. Karua sekin.
Olet rohkea ja reipas ja teet itsellesi hyvää, kun olet ottanut tämän uuden etäisyyden niihin puuroisiin puheisiin ja napsumisiin. Ja ihmehän se olisi, jos et ikävöisi.
Olen pohdiskellut paljon luottamusta. Ja sen katoamista.
Suhteemme alkuaikoina luotin mieheeni täysin. En epäillyt hänen sanojaan tai tekojaan, eikä hän edes antanut aihetta moiseen. Jos jotakin tulkinnanvaraista sattuikin, jos vaikka loukkaannuin jostakin tilanteesta tai sanomisesta, otin asian esille ja juttu selvitettiin hyvässä yhteishengessä. Tähän aikaan alkonkäyttö ei myöskään ollut ongelmallista, päinvastoin. Muistan ajatelleeni miten onnekas olin, kun mies ei juonut juurikaan mitään. Ja saunaolut oli vain yksi saunaolut, ei saunamäyräkoira.
Jossakin vaiheessa tämä toimintamalli rapautui ja katosi. Alkujaan kun alkonkäyttö lisääntyi otin asian esille, mutta siitä ei seurannut kuin tyhjiä lupauksia ja pettymystä. Lopulta koin turhaksi sanoa mitään, käperryin ja yritin sopeutua. Välillä selvät jaksot olivat pitkiä, mutta lopulta mies palasi aina pullon ääreen.
Tässä samassa rytäkässä luottamukseni mieheen on vaurioitunut. Hän varmaankin on edelleen pohjimmiltaan lojaali, auttavainen ja rehellinen mies. Mutta hän on viinalla marinoitu sellainen, ja se saa minut miettimään. Ajattelen usein hänen olevan kännissä, krapulassa tai baarissa, jos tapahtuu jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Aiemmin esimerkiksi iltalenkin venähtäessä olisin ajatellut jotain rakentavaa, kuten että mies on törmännyt johonkin tuttavaan ja jäänyt suustaan kiinni. Nyt ajattelen ensimmäisenä, että juomassa se on. Ikäänkuin ainoa asia, johon voisin luottaa, on alkoholin läsnäolo. Viina se vaan on ja pysyy.
Tämä on minusta tosi surullista. Entinen tasapainoisesti asioihin suhtautuvasta minusta on tullut epäluuloinen ja kyyninen raunio. Tiettyyn rajaan voin toki asiaa työstää itseni kanssa, mutta onhan myös niin, että niin kauan kuin alkoholi on kuvioissa, ei miehen sanat tai käytös luottamusta herätä. Eikä mies (muka) tajua tätä, tämäkin on surullista.
Onhan se selvää, että tuossa tilanteessa luottamus on mennyt aivan totaalisesti. Yhtä selvää on se, ettei se voi palata muuten kuin pysyvällä raitistumisella jota on kestänyt riittävän kauan. Jotkut puhuvat, että vuoden pituinen raittius olisi jo sellainen aika, että luottamusta alkaa pikkuhiljaa löytyä. Nyt kun miehelläsi ei ole edes orastavaa aikomusta muuttaa toimintaansa, niin onhan se hetki todella, todella kaukana että voisit mieheen uudelleen luottaa. Onneksi sinulla on nyt rauhallinen ja alkoholivapaa koti, missä voit näitä asioita pohdiskella.
Tekee mieli kysyä, että onko sinulle täysin selvää minkälaista miehen juominen on ollut ennen teidän suhdettanne? En tarkoita hänen omia kertomuksiaan, vaan lähinnä toisen käden tietoa, siis luotettavaa tietoa. Ajattelin vaan, että onko sellainen mahdollista, että mies olisi juonut jo aiemmin paljon, sitten skarpannut suhteenne alussa, mutta palannut takaisin vanhoihin tapoihinsa suhteen vakiintuessa. Tällä haen ehkä sitä, että oletko suhteeseen ryhtyessäsi varmuudella edes tiennyt minkälaisen miehen kanssa olet yhteiseloa aloittamassa?
Hei @Sarvikuoma. Sehän tässä on, että pohjaa ei luottamukselle ole tässä tilanteessa.
Minulle ei ole selvää miehen alkonkäyttö ennen suhdettamme. Tuollaista luotettavaa toisen käden tietoa ei ole. Joskin miehen sisko on viime vuosina ohimennen maininnut, että “heidän perheessään on alkoholistigeeni (mitä se ikinä tarkoittaakaan?) ja että se on heillä kaikilla”. Pohdin ajoittain juuri tuota että olisiko mies dokannut aina, ja suhteemme alkuaikoina ollut kuivalla kaudella. Olen pohtinut pääni puhki, olisiko minun jostakin merkistä pitänyt ymmärtää mihin tyyliin mies juo. En oikein enää tiedä mikä on totta.
Alttius alkoholismille periytyy, ei kaikista alkoholistien lapsista kuitenkaan automaattisesti tule alkoholisteja mutta kuten omillenkin olen sanonut tämä on hyvä pitää mielessä.
