Hei @Karpalo , nyt sinulla on oma koti. Seuraava etappi saattaa olla sen miettiminen, mitä sinä elämältä haluat, ja onko tämä suhde jossa nyt päädyit asumuseroon sitä todella.
Hissukseen ja pikku hiljaa.
Mies, jonka uuden kodin sisustaa oma äiti, ei kuulosta ihan aikuiselta.
Ehkä sen tarkoitus on siirtää sinut elämässä eteenpäin. Sitten kun on sen aika.
Mene @Karpalo kohti sellaista, mikä sinusta itsestäsi tuntuu hyvältä, älä sinne mikä ahdistaa.
Voimia uusiin päiviin. Ne ovat jo tulossa.
Hei karpalo.
Löysin tämän keskustelupalstan ja tarinasi osui silmiin jossain muussa ketjussa. 
Minulla on hyvin samanlainen tilanne tällä hetkellä.
Mieheni muutti pyynnöstäni pois koska juominen on vain jatkunut. Olemme olleet kerran asumuserossa ennen ja mies lupasi lopettaa alkon käytön ja sekoilin muuttaessaan takaisin, mutta kuten arvata saattaa näin ei käynyt. 
Tällä hetkellä tilanne on se että olen todella lähellä sitä että haen avioeroa. Olen antanut ehdoksi hakeutua hoitoon ja saada sillä perheensä takaisin tai sitten jatkamme erillään ja haemme avioeroa.
Viimeinen silaus tälle kaikelle oli se kun hän oli mennyt myymään minulle ostaman kihlasormuksen ja omansa. Rahaa kun aina tarvitsee, ja mihinkäs muuhunkaan kuin juomiseen… tämä ottaa koville.. 
Hän kaiken lisäksi myös teki vime viikonloppuna niin typerän tempauksen. Ilmestyi minun oven taakse aamuyöllä kännissä varoittamatta. Miehen muuton ajatus oli se että minä saisin harteiltani pois sen murheen ja huolen, pelon ja jännityksen miehen juomisesta. Ja näin hän sitten päätti toimia kuitenkin. Ja omasta mielestään siinä ei ollut mitään ihmeellistä koska eihän hän tehnyt kenellekään mitään pahaa… aina tämä sama selitys kaikelle..
Tässä nyt lyhykäisyydessään omaa elämää alkoholistin kanssa. 
Itse etsin tällä hetkellä vertaistukea tilanteeseeni. Koen olevani asian kanssa yksin, mutta nyt kun olen lukenut teidän muiden tekstejä, huomaan kuinka paljon käyn samaa läpi kuin muut ja miten samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia muillakin on. En siis olekaan yksin tämän asian kanssa. 
Kaikkea hyvää jatkoon karpalo ja muutkin tietenkin jotka samanlaisessa tilanteessa olette
Hei kaikki, rauhallista joulunaikaa. 
@Räpistelijä : Kiitos lohdullisista sanoistasi. Ehkä villakoiran ydin on juurikin selvittää mitä kohti haluaa kulkea.
Olen myös pohtinut aika paljon “omaa ylireagointiani” mitä tulee esimerkiksi tähän “anoppi sisustaa”-kuvioon, ja olen todennut kyllä ylireagoivani. Ehkä toiminta osuu johonkin omaan merkityksettömyyden tai epävarmuuden tunteeseen, mene ja tiedä. Olen kyllä siitä samaa mieltä, että mies jonka kodin sisustaa oma äiti, ei kuulosta ihan aikuiselta. Eikä äiti joka tekee niin ihan tasapainoiselta vaikuta hänkään. Mies itse “ei kuulemma välitä, sisustakoon jos haluaa”. Olkoon sitten niin, tämäkin.
@musicbox: Kiitos viestistäsi ja tervetuloa palstalle. Täällä on hyvää keskustelua ja vertaistukea. Hyvä, että kirjoitit - se on alku johonkin. Mihin, sitä ei välttämättä vielä tiedä tai pidäkään tietää, mutta ainakaan et ole yksin. Meitä on täällä paljon.
Kertomasi asiat ja tuntemukset kuulostavat hyvin tutuilta. On aina jotenkin pysäyttävää kuulla tai lukea jonkun käyvän samankaltaisia asioita läpi kuin itse. Omista kokemuksistani ennen asumuseroa olen kertonut ketjussani “En jaksa mieheni juomista”. Siinä kuvatut asiat johtivat asumuseroon, joka toteutui tänä syksynä. Mihin tästä edetään, en osaa vielä sanoa.
@Ahd: Kiitos kysymästä, vaihtelevasti… Jotkut päivät ovat toiveikkaampia, osa tasaisia.. Osa katkeria ja surullisia. Jäytävään suruun tai itkuun en ole nyt hetkeen herännyt. Se lienee hyvä.
Olen ollut todella yllättynyt siitä, miten joinakin päivinä kertakaikkiaan en edes muista että mies juo. Meillä on ollut mukavaa, mies on ollut selvä. Saan itseni kiinni ajattelemasta, että kaikki vielä järjestyy.
Ja sitten on päiviä, että mietin millä pokalla mies saapuu ovelleni kaljatölkit kainalossaan. Tai tajuan hänen juoneen 3-6 olutta joka ilta arkisin, ja hänen vetäneen kunnon lärvit minun nukkuessani hänen luonaan.
Niin tuskaista kuin tässä on ollutkin, niin olen tiedostanut asumuseron olleen oikea ratkaisu. Mielessäni tiedän myös, että en tule tässä asetelmassa saman katon alle palaamaan. Kuvittelin myös tehneeni selväksi rajat alkonkäytön suhteen tässä uudessa tilanteessa, mutta niin ei näköjään ole. Tai sitten niitä ei ole otettu todesta, taaskaan.
Moi.
Mulla kyllä tuli näiden miehen viime aikaisten törttöilyjen jälkeen ihan mitta täyteen.
Laitoimme yhdessä nyt avioerohakemukset vetämään ja tulikin jo viestiä että tästä alkaa nyt sit 6kk harkinta-aika. Tälläinen joululahja siis mulla tänä vuonna 
Oon niii ylpeä tästä päätöksestä ja että pystyin tähän! Oon niin paljon antanut anteeksi miehelle vaikka mulle on valehdeltu ja tehty mitättömiä lupauksia vaikka mistä. Silti vain jatkanut sitä menoa. Ja nyt sain asiat tähän pisteeseen ihan vain sen takia että tämä miten mua on kohdeltu vuosien varrella ei ole ok. Ja myös se mitä lapset ovat miehen juomisen takia joutuneet kärsimään, vaikka pitkälti minähän sitä oon “piilotellut” tässä niiltä. Mutta eipä meillä nuo isommat lapset enää ihan tyhmiä ole. Meillä kaksi yhteistä lasta siis ja isommat ovat minulta edellisestä suhteesta. Tiedän kyllä että meidän yhteisten lasten asiat saadaan hoidettua, sitä en murehdi. Ja mies tietää kuinka tärkeitä lapset ja niiden hyvinvointi on ja että teen kaikkeni niiden eteen niin oikein nyt kannatakaan edes tyriä.
Minä täällä yöni valvon asioita vähän mietiskellen/murehtien ja vissiin vähä jouluaattoa jännitellen 
uni ei vain tule millään. Ehkä suurin stressi ja pelko on että mies (voi kai jo puhua ex-miehestä 
) joka on tulossa tänne joulua viettämään (niin kuin moni muukin sukulaisistamme) on krapulassa huomenna. Tälläinen tunne on ja sillä kyllä saa mun päiväni pilattua. Onneksi pian on nämä isommat lasten juhlat ohi ja saadaan jatkaa omaa elämää
Oikein rauhallista joulua kaikille! 
Alkoholismi on kyllä viheliäinen sairaus. Sitä sairastava ei useinkaan ymmärrä edes itse olevansa sairas. Omaa tilaa ei kertakaikkiaan tunnisteta.
Kun maailmaa tarkkailee selvänä, niin on huvittavaa katsoa, kun toinen selittää viinipullon tai kuuden kaljan jälkeen, ethen ole othanut mitään ja mitä siinä valitat.
Kun se sitten myönnetään, niin kai tässä nyt saa vähän rentoutua ja eihän se sinua tai teitä haittaa.
Vaan haittaahan se.
Juova henkilö muuttuu usein aivan toisenlaiseksi heti ensimmäisen annoksen jälkeen. Tulee levotonta pyörimistä, kun käydään vähän väliä piilopullolla tai pihalla tupakalla. Impulsiivisuus ja sellainen töksäyttelevä tai ylimielinen riidanhakuinen käytös alkaa aina, kun on juotu tarpeeksi. Se haettu rentous katoaa ensimetreillä, sen jälkeen koetetaan sammumiseen asti ylläpitää humalaa.
Lisäksi tunne-elämä on sekavaa. Humalassa sössötetään ja rakastetaan kaikkia niin kauheasti, puhelimella soitellaan ja jaaritellaan ummet lammet.
Aivan hemmetin raskasta katsottavaa, varsinkin, kun tietää, ettei selvinpäin kykene mihinkään muuhun, kun makaamaan sängyssä ja käymään hammasta purren töissä. Sieltäkin sitten tullaan karmit kaulassa kotiin, kun ei juuri sinä päivänä ole annettu itselle lupaa juoda. Niinä päivinä, kun oman elämänsä toimitusjohtaja on antanut itselleen luvan korkata, niin ovesta tulee peipon tavoin hyväntuulinen ihminen -jos tässä vaiheessa koetat estää juomisen, niin kolmas maailman sota syttyy takuuvarmasti. Kun alkoholisti tekee päätöksen, että huomenna kyllä otan, niin se on kuin Pohjalaisen kädenpuristus, joka pitää.
Tämä kuvaus oli omasta elämästäni, mutta ymmärrä kyllä enemmän, kuin hyvin mistä täällä kotikanavalla puhutaan.
Jatkuvaa pettymystä ja lapsenmielistä uskoa siihen, ettei se enää joisi, sekoilisi ja aiheuttaisi kaaosta ympärilleen. Uskoa siihen, että huomenna se alkaa elämään normaalisti. Alan kyllä kallistua hiljalleen siihen, ettei monikaan alkoholisti parane.
Pullo on niin rakas, ettei siinä lasten tai puolison vikinät paina mitään.
Olen usein miettinyt, että alkoholi on juopolle kuin tutti tai uninalle lapselle, siitä ei voi luopua.
Tsemmppiä kaikille asian kanssa painiville. Tämä päivä menee useimmissa perheissä krapulassa, näin voidaan sitten sanoa, ettei aattona oteta mitään, kun se on sellainen lasten juhla. Nämä pitkät viikonloput on ikävä kyllä monessa perheessa yhtä helvettiä, siitä kertoo lastensuojelun lukuisat tarinat.
Joku asiantuntija on sanonut, että lapselle riittää, kun kotona on edes yksi täysipäinen henkilö, mutta mene ja tiedä. Kyllä se ilmapiiri on usein sellainen omituinen ja räjähdysherkkä, että sen aistii jo perheen koirakin.
Jos alkoholi keksittäisiin tänään, se olisi laiton huumausaine ja sen käyttäjät olisivat otsikoissa, kuten peukun tai fentanyylin uhrit nyt meillä ja maailmalla.
Hyvää uutta vuotta, palstalaiset! 
@musicbox: Onnea ja voimaa tulevaan. Raskas päätös on nyt tehty. On ikävää, että näin kävi, mutta toisaalta tekstistäsi välittyy että muuta vaihtoehtoa ei enää ollut. Kun se oma mitta täyttyy, niin kyllä se sitten täyttyy.
@Jussi: Kuvaat osuvasti toimintaa, jota minäkin olen useamman vuoden puolisoni touhuamana seurannut. Nyt ehkä todellisuus näyttäytyy vielä raadollisempana, kun asumme eri asunnoissa.
Olin vuodenvaihteen miehen kanssa. Miksi, se on hyvä kysymys. Ajattelenko, että se “kuuluu asiaan, koska olemme pariskunta”? Tiesinhän kuitenkin, mitä on luvassa: juomista. Alkuviikosta mies vielä puhui pöytävarauksen tekemisestä ja ulkona syömisestä, mutta asia jäi puheen tasolle. Hän ei myöskään halunnut viettää perinteistä uutta vuotta vanhempiemme ja sukulaisnuorison kanssa (ruokailua, pelaamista raketteja). Itselleni tämä perinne on ollut tärkeä, koska se on ollut mukavaa ajanvietettä läheisten kanssa, ja näinä kertoina minullakin on ollut edes hetken mukavaa aattona - mieshän on sitten ryypännyt kotona illanvieton jälkeen.
Noh, olihan minulla toki mukavaa eilenkin. Sää ja luonto olivat todella kauniit. Oli mukavaa tehdä iltakävely, näin pari kaunista rakettiakin. Sitten sauna, ja ihan vaan olemista ja elokuvien katselua. Viestejä ystäviltä.
Mies sen sijaan jurotti, vonkasi seksiä ja joi ainakin 15 olutta. Hän ei edes toivottanut minulle hyvää uutta vuotta. Käydessäni nukkumaan hän tuli tilittämään, miten luvassa on taas yksi paska vuosi, jossa tapahtuu vain huonoja asioita. Aamulla näin puolen litran tyhjän kossupullon olohuoneessa, muut tölkit ja jäljet hän oli siivonnut. Vaikea sanoa, onko koko pullo mennyt viime yönä, mutta eipä sillä liene väliä.
Oikeastaan se mitä pohdin nyt on, että missä todellisuudessa olen elänyt ja mikä on saanut minut järkeilemään ja selittelemään miehen toimintaa. Ja toivomaan ja odottamaan muutosta. En oikeastaan ole edes vihainen enää, vaan kyllästynyt. Ja pohtinut, että kaiken koetun jälkeen tämä on edelleen se, mitä hän minulle tarjoaa tai on tarjonnut. Omat haaveeni avioliitosta, perheestä ja kodista ja hänen raitistumisestaan ovat olleet vain minun haaveitani, eivät hänen.
Toivo ihmeiden tapahtumisesta saa ihmisen jäämään mitä kummallisimpiin kuvioihin.
Hyvä. Kyllästyminen on paras tapa tehdä elämäänsä se muutos minkä itse tarvitsee.
Toivon sinulle hyvää uutta vuotta ja ennen kaikkea itsesi näköistä elämää, jossa et jatkuvasti joudu pettymään.
Hei @Räpistelijä , kiitos samoin, hyvää uutta vuotta myös sinulle.
Näinhän se on, ihmeitä odottelee tapahtuvaksi… Ja kun jokin epänormaali asia jatkuu toistuvasti ja tarpeeksi kauan, siitä tulee normaalia.
Kyllästymisen lisäksi olen alkanut kokemaan lannistuneisuutta. En kertakaikkiaan jaksaisi käydä enää yhtään keskustelua miehen kanssa alkoholista, vaikka tiedän että rajat on vedettävä taas kerran. En vaan enää haluaisi sanoa mitään, en jaksaisi. Huomasin ensin ajattelevani, että ei siitä mitään hyötyä kuitenkaan ole, mutta onhan siinä se hyöty että toimin itse itseni hyväksi.
Täytän tänä vuonna 45 vuotta. Koen itseni jotenkin todella vanhaksi. Olen tässä suhdemyllerryksessä kokenut luopuvani varsin isoista asioista ja haaveista, ja miettinyt että vanhemmiten elämässä näyttää jäävän vain luu käteen. En enää saa lapsia, enkä jaksa enää uskoa uuteen suhteeseenkaan, jos tämä suhde päättyy. Toisaalta, enpä minä mikään oraakkeli ole, ja se että nyt sataa paskaa laariin niin satakoon. Elämäänhän se kai kuuluu.
Hyvin ymmärrettävä tunne - ja ohimenevä.
Ei ihme. Et taida olla parisuhteesi saajapuolella, päin vastoin. Lannistuneisuus voi tulla yksin yrittämisestä: siitä, että sinä niin kovasti yrität jotain sellaista muutosta mitä toinen kanssasi ei.
Älä siis enää käy. Ei ole sinun asiasi vetää rajoja toiselle kuin hän olisi lapsi. Vedä omat rajasi, pysy niiden sisällä. Älä päästä niiden yli enää sellaista mitä et elämääsi halua.
Tämä uusi vuosi voi olla jotain paljon parempaa kuin aiemmat. Lähde sitä parempaa vastaan.
Se on totuus, että juominen on miehellesi tärkeämpää kuin sinun kanssasi oleminen, tai sinun toiveesi tai haaveesi. Omasta juomiskokemuksesta tiedän hyvin minkälainen mielenmaisema silloin on kun juominen menee kaiken muun edelle. Se näyttäytyy esimerkiksi juuri noin, että asumusero tai puolison kokema ahdinko ovat pikkujuttuja kunhan vain saa juoda.
Olet jatkossakin ihan sivuosan esittäjä suhteessanne, ellei miehesi tule järkiinsä ja pistä korkkia kiinni. Kysymys kuuluukin, että kuinka todennäköisenä pidät että näin tapahtuisi? Kuinka kauan olet valmis kärsimään ja odottamaan? Kuulostaa siltä, että sinun on mahdotonta kunnioittaa miestäsi enää, ja hän taas elää ihan omassa kuplassaan. Eli olette valovuoden päässä siitä, että tarpeenne ja toiveenne kohtaisivat.
Ainakin omalla kokemuksellani uusi suhde on vähän sellainen asia ettei se ole uskosta kiinni… Se tapahtuu jos on tapahtuakseen. Olen saman ikäinen kuin sinä, ja jos nyt eroaisin, niin pitäisin todennäköisempänä että joskus löydän uuden suhteen, kuin että en KOSKAAN enää löytäisi sitä. Mutta myrskyn keskellä on vaikeaa uskoa parempaan huomiseen, ja se on ihan luonnollista. Ehkä yritän vain sanoa, että tulevaisuudessa voi tapahtua kaikenlaista hyvääkin, vaikka se juuri nyt tuntuisi mahdottomalta ajatukselta.
Moi!
Mitä tänne kaikille kuuluu?
Itse olen ollut nyt erossa alkoholisti miehestäni parisen kuukautta. On ollut todella vapauttavaa saada itse päättää arjesta ja tehdä oman mielen mukaan asioita, ilman että tarvitsee murehtia juovasta miehestä.
On toki monenlaisia tunteita herättänyt tämä ero. Päällimmäinen tunne on kuitenkin vapaus ja se että saan opetella tutustumaan itseeni uudelleen. Edelleen huomaan erilaisissa tilanteissa kuinka kroppa reagoi kun esimerkiksi vaikka pihalta kuuluu viikonloppuisin jotain ääntä niin mietin että onkohan mies kännissä tulossa kotiini ym. Huomaan myös edelleen murehtivani miehen alkon käyttöä kun hänellä ns vapaa viikko. Lasten aikana hän ei juo mutta vapaa viikot menee välillä lujaa. Hän voi muutenkin tällä hetkellä huonosti henkisesti. Taustalla hänellä on uupumusta ja masennusta. Näköjään se taas ottaa vallan miehestä. Yrittänyt olla vain kuulolla ja antanut lähinnä käytännön vinkkejä asioihin ja oloon mutten ole asiasta suurempaa stressiä itselleni ottanut. Onhan hän kuitenkin lasteni isä ja haluaisin että hän voi hyvin heidän takia ja toki itsensäkin.
Olen aloittanut päivittäiset lenkit mikä on itselle ollut todella iso askel omassa hyvinvoinnissa! Muutenkin teen asioita joista saan hyvää mieltä. Viime viikonloppuna jopa maalasin taulun, en ole ennen tätä tehnyt
Olen myös perehtynyt läheisriippuvuuteem ja aloittanut omahoitohjelman tähän liittyen. Kuunnellut äänikirjaakin aiheesta. Osui ja upposi kyllä😁
Olen alkanut syömään säännöllisemmin. Unikin maistuu paremmin Arki on uudenlaista kun joka toinen viikko lapsia on 5 ja joka toinen viikko 1 (muut neljä ovat iseillään vuoroviikoin). Toki olen todella väsynyt lapsi viikkojen jälkeen kun on todella paljon ongelmia lasten nukkumisten kanssa ja teini ei voi hyvin. On siis todella raskaita päiviäkin ja henkinen jaksaminen on koetuksella. Huoli omasta lapsesta on suuri kun hän kamppailee mielenterveysongelmien ja itsetuhoisuuden kanssa. Jollainlailla tämä herättää samoja tunteita kuin alkoholistin kanssa. Erona se että teini on koukussa itsensä satuttamiseen ja on kuitenkin oma rakas lapseni.
Monenmoista siis tähän arkeen mahtuu mutta moni asia mennyt parempaan suuntaan
Hei @Räpistelijä , @Sarvikuoma , @musicbox ja kaikki muutkin tukijat ja lukijat! 
Kiitos viesteistänne, ihanaa kun kirjoitatte ketjuun. Olen itse nyt ollut jotenkin jumissa ajatusteni kanssa, enkä ole saanut tuotettua tekstiä. Viesteissänne on hyvää pohdintaa ja kysymyksiä ja huomioita, jotka antavat ajatuksille aihetta, mutta joita en vielä oikein osaa jäsennellä.
Vähänhän tässä on ristiaallokossa menty. Toisaalta oma arki on nyt ollut helpompaa, ja olen löytänyt uusia mielekkäitä asioita elämään. Toisaalta olen välillä hyvin hermostunut (yksin ollessani, ilman selkeää kuormitustekijää) ja säpsähtelevä. Toisaalta sitten kuitenkin oman arjen säätely mahdollistaa lepäämään ja palautumaan paremmin.
Puolison juominen kuormittaa toki edelleen, eikä hänen tilanteessaan ole tapahtunut muutosta. Minulla muutosta on tapahtunut siten, että olen huojentunut kun en ole enää suoraan asian vaikutuspiirissä, mutta toisaalta reagoin entistä voimakkaammin jos yhteisenä aikana toinen ne lärvit kiskaiseekin. Toisaalta - eipä niiden yllätyksenä pitäisi tulla.
Olin eräs viikonloppu puolisoni luona, ja heräsin jälleen aamuyöllä hänen känniseen metelöintiinsä. Mietin, että jos vain lähtisin omaan kotiini. Ja harmitti, että alunperin olin hänen luokseen mennytkään. Joskus omat ajatukset tuntuvat aika lapsellisilta - toisaalta ehkä olosuhteetkin saavat kummia juttuja nousemaan mieleen.
Hei kaikki, palstalla taas.
Välillä sitä kaipaa aikaa pohdinnalle, välillä ei jaksa pohtia yhtään mitään. Olen kuitenkin enenevässä määrin huomannut, miten huojentunut olen asumuserosta, olkoonkin että edelleen ajoittain koen suurta surua. Katkeruutta, vihaakin. Huolta. Ajoittain ehkä toivoakin.
Tosiasia kuitenkin on, että suhteen tilanne oli pitkään kestämätön, enkä usko että tuossa tilanteessa olisi ollut enää mitään mahdollisuuksia hyvälle lopputulokselle.
Ja mikä tilanne on nyt… Noh, yritän antaa tilanteelle ja itselleni aikaa. Huomaan, että etsiskelen edelleen “vaaran merkkejä” milloin mistäkin. Koen uhkana miehen aktivoitumisen vanhan juoppokaveriporukkansa kanssa, mutta toisaalta ajattelen, että jos hän kerran tuota elämää haluaa, niin en aio seisoskella hänen onnensa tiellä. On vain surullista, että hän ei sitten puheistaan huolimatta kuitenkaan hakeutunut terapiaan tai uusien harrastusten tai tekemisten tai ihmisten pariin, vaikka nämä olivat niitä asioita joita hän omien sanojensa mukaan elämäänsä toivoi. Meidän suhteemme hän haluaisi säilyttää ja olla kanssani, ja hän on panostanutkin yhteiseen aikaan. Mitä edellytyksiä suhteellemme tulevaisuudessa on, on kuitenkin edelleen kysymysmerkki.
Tässä uudessa tilanteessa olen edelleen panostanut omaan hyvinvointiini ja yllättäen keksinyt kaikkea kivaa. Olen ihastunut uudella tavalla kotikaupunkiini ja sen tuomiin mahdollisuuksiin, ja tehnyt asioita, joita olen vuosikaudet haikaillut tekeväni. On myös ihana tulla kotiin, kun tietää että siellä ei ole mies osoittamassa mieltään tai kännissä, eikä hänen mielipahansa siirry minun taakakseni.
Pohdin tuossa aiemmin etsiväni “vaaran merkkejä” milloin mistäkin. Puolison käytöksestä, sanoista, viesteistä. Aina en tiedä osunko oikeaan ja onko korkki narahtanut, joskus asia on päivänselvä. Tekstareihin tulee erilainen sävy, puhelussa jutut ovat jankkaavia ja lennokkaampia.
Oma lukunsa ovat “teatteritilanteiksi” nimeämäni tapahtumat, joiden oikea syy on, että pitää päästä juomaan, mutta asia verhotaan muuksi toiminnaksi. Tällainen on esim. tilanne, jossa mies saunan jälkeen viikonloppuna yhtäkkiä keksii, että “pitää käydä vielä ulkona pelaamassa”. Tämä ei noin muutoin olisi mitenkään outoa, sillä mies lenkkeilee ja hänellä on erilaisia sovelluksia ulkona pelattaviin yhteisöpeleihin. Mutta kun pelaamista varten siistitään parta, eikä laiteta lenkkivaatteita päälle, vaan vähän siistimmät vermeet, niin pohdin uskooko hän todella itse höpinöitään vai luuleeko minun uskovan. Ja - miksi tuo show? Sanoisi suoraan että lähtee juomaan. Käy yhdellä, kahdella tai kunnon kännillä.
Asumuseron myötä olen saanut hieman etäisyyttä myös miehen sukulaisiin. Olen aina tullut heidän kanssaan toimeen ja mielestäni he ovat mukavia ihmisiä. Joskin todella kriittisiä ja noh - keskenään nokittelevia, ikäänkuin heillä olisi aina kisa meneillään jostakin ja se oma paremmuus (ja toisten puutteet) täytyy aina osoittaa. Se on kieltämättä raskasta.
Olen alkanut ihmettelemään otetta, joka anopilla on lapsiinsa, vaikka hänen itsensä mukaan “hän ei sotkeudu lastensa asioihin”. Hän on mm. käynyt siivoilemassa yhden veljeksen kotia oma-aloitteisesti omilla avaimillaan, ja ihmetellyt kun miniä oli pahastunut tästä. Lasten kasvatuksesta hän marmattaa. Lastensa puolisoista löytyy aina huomautettavaa. Minusta hän ei ole koskaan sanonut päin naamaa mitään negatiivista, mutta ehkä minäkin olen selän takana osani saanut. Kuten kaikki muutkin.
Miehen kodin siisteydestä hän oli huomautellut, kaupassa puuttuu miehen ostoksiin. Ja mies ei näe tässä ilmeisesti mitään kummaa, höylää plussakortilla plussatkin äitinsä hyväksi.
En nyt itsekään tiedä mihin tämä vuodatus liittyy, ehkä pääasiassa kummeksuntaan tuota toimintaa kohtaan. Tavallaan koen kyllä myös, että anoppi yrittää jollakin tapaa osoittaa minulle muuttunutta rooliani, ja toisaalta hän hyysää aikuista poikaansa tavalla, joka ei ole ihan kohdillaan.
Ymmärrän kyllä vanhemman huolen lapsestaan, oli tämä minkä ikäinen tahansa. Mutta onko tuossa kyse edes huolesta…
Usein alkoholiongelmaiset pitävät kulisseistaan kiinni kynsin ja hampain. Siinä huijaa vähän niinkuin itseäänkin, kun asiat verhotaan milloin mihinkin vaikka tarkoitus on koko ajan ollut vain juoda. Varsinkin kieltämisvaiheen alkoholisteille tuo teatteri on tärkeää. Siis tarkoitan kieltämisellä sitä että ongelmaa ei myönnetä, eikä sitä itse osata nähdä. Ehkä syvällä sisimmässään tiedetään että juoppohan minä taidan olla, mutta teatterista pidetään kiinni viimeiseen asti.
Kuulostaa aivan käsittämättömän kontrolloivalta toiminnalta. Ei kai kukaan tasapainoinen ja järkevä ihminen toimi noin. Tämä nyt menee ihan täysin keittiöpsykologian ja arvailun puolelle, mutta en yllättyisi jos miehesi juomisen juurisyyt ja niihin liittyvien vaikeiden tunteiden pakeneminen liittyisi tuohon äidin kontrollointiin ja syyllistämiseen ja siihen liittyvään häpeään.
Tämä on kyllä varsinaisen ajatuspuuron kevät…
@Sarvikuoma: Tuota olen itsekin pohdiskellut, että voisiko juurisyy puolison juopotteluun löytyä lapsuudenkodista tai anopin toiminnasta. Mies sisaruksineen kyllä jaksaa kerrasta toiseen korostaa hyvää lapsuutta ja sitä, miten anoppi on suojannut lapsiaan appiukon alkoholismilta laittamalla “ukon aina pihalle kun oli kännissä”, mutta väistämättä tulee mieleen että tunnepuolella on jääty jotakin vaille. Lisäksi hölmistyin totaalisesti taannoin, kun anoppi ihan tosissaan selitti sitä “miten ei ole opettanut lapsiaan pyytämään anteeksi, koska se on turhaa”. Minun kirjoissani kun anteeksipyyntö ei ole mitään turhaa löpinää, vaan vastuunottoa omasta toiminnasta, mahdollisuus korjata toimintaa tai osoittaa katumusta tai ylipäätään hoitaa ihmissuhdetta. Ei siis liene ihme, että mies ei pahoittele mitään, kun ei mitä ilmeisemmin ole koskaan siihen edes oppinut.
Kaikkea sitä tuleekin pohdiskeltua. Kai sitten olen sellainen luonne, joka etsii selitystä asioille vaikka kiven silmästä. Toisaalta tuntuu, että vain hakkaan päätä seinään. Ja olen ajatusteni ja katkeruureni vanki.
Huomasin, että vanhaan, yhteiseen kotiin en kaipaa. En kaipaa sitä asuntoa, en kodin ilmapiiriä. En kotityötaakkaa, en jatkuvaa varpaillaan oloa juomisesta tai sen lieveilmiöistä. Selvää miestäni ja yhteistä hyvää kaipaan kyllä. Nyt olen kuitenkin alkanut kriittisemmin pohtimaan, mitä se hyvä konkreettisesti tällä hetkellä on. En edes osaa nyt vastata tähän.
Lisäksi… Olen menettänyt totaalisesti mielenkiintoni seksiin. Kai tästäkin voi täällä avautua. Kyse ei enää ole edes siitä, että en halua miestäni kun hän on humalassa tai krapulassa, vaan etten enää ylipäätään halua seksiä ja mielestäni se on turhin asia koko maailmassa. Sille ei enää ole elämässäni minkäänlaista tilaa. Tämä on todella surullinen ajatus ja tunne. Tunnen itseni vialliseksi. Mies luonnollisesti haluaa seksiä (etäisesti itsekin vielä muistan tämän tunteen), mutta ei oikein vaikuta etsivän “korjaustoimia” tilanteeseen tai kuuntelevan ajatuksiani ja toiveitani. Olen tähänkin asiaan etsinyt apuja seksuaaliterapeutilta saakka - yksin. Lukenut oppaita, käynyt niitä läpi, kertonut miehelle ajatuksiani. Välillä mietin, mitä helvettiä oikein teen. Miksi edes yritän korjata asioita, kun ne näyttävät jäävän vain minun harteilleni?
Pyörittelen yksinoloa ja yksinäisyyttä.
Mietin, onko todella niin, että elämässä tietyt kaavat toistuvat, vaikka niitä yrittäisikin välttää. Vai onko elämä vain… Elämää.
Lapsena “menetin” perheeni, kun vanhempani erosivat. Sittemmin kumpikin vanhempani perusti uusioperheen, erosivat jälleen tahoillaan ja “menetin” nämäkin perheet. Olen aina jäänyt vanhempieni suhdemyrskyjen ja sisarusteni ongelmien jalkoihin. Yksin, vailla kuuntelijaa ja tukea.
Omia suhteita on luonnollisesti ehtinyt tähän ikään muodostua ja katketa. Perheenä olen kuitenkin ajatellut ainoastaan minua ja puolisoani, mutta nyt tuntuu, että sekin on ollut vain harhakuvitelmaa tai toiveajattelua. Olenko jälleen yksin? Olenko aina yksin? Aiheutanko itse tämän itselleni?
En taaskaan oikein tiedä mitä haluaisin sanoa tai mistä kiikastaa. En aina koe olevani yksinäinen, minulla on kuitenkin ihan hyvä sosiaalinen piiri. Mutta jollakin tapaa koen itseni irralliseksi, ihan kuin en kuuluisi mihinkään. Tämä sakka on oikeastaan noussut pintaan asumuseron myötä, ja voi johtua pelkästään tästä elämänvaiheestakin. Mutta yhtäkaikki, paskoja voivat ajatukset olla - vaikka ne vain ajatuksia ovatkin.
Et todellakaan aiheuta itsellesi sitä, että puolisosi on alkoholisti, joka ei tajua/halua ottaa vastuuta sairaudestaan ja toipumisestaan!
Itselläni on suht normaali lapsuus, turvallinen vähintäänkin. En koe jääneeni mistään paitsi, ja kuuntelijoita on varmasti aina ollut, vaikken muista kauheasti asioistani ikinä puhuneeni aikuisille. Ehkä juuri se turvallinen tausta antaa minulle voimaa tässä eroprosessissa. Tilanteeni tajuaminen on vaan viivästynyt harhasta, jossa kuvittelin alkoholismin olevan pelkkää loppuluisin rappioalkoholismia. En ymmärtänyt kyseessä olevan etenevä sairaus.
Vielä pari kuukautta myös uskoin omaan parisuhteeseeni, ja tulevaisuuden suunnitelmat oli selviä ja kirkkaita vanhuuteen asti. Nyt niistä on pitänyt luopua. Olen mieluummin ilman parisuhdetta loppuelämäni tarvittaessa, kuin jatkan tätä hulluutta, missä tulen itsekin lopulta hulluksi, tai katkeraksi, tai jotain muuta ikävää ja raskasta.
Viime aikoina olen ystäväni kanssa pohtinut, että miksi iskemme silmämme addikteihin. Olen lukenut hoivavieteistä, kehityksellisestä traumasta ja vaikka mistä. En tunnista itseäni niistä. Tuntuu, kuin universumi olisi koodannut geeneihimme mielenkiinnon addikteja kohtaan. Ymmärrän siis ajatuksesi siitä, että epäilet itse aiheuttaneesi kaiken. Onko meillä tässä elämässä tarkoitus oppia jotain tästä aiheesta? Menee jo kovin hengelliseksi, mutta itseä auttaa, kun pohtii, että asioilla on ehkä tarkoituksensa välillä. Ja turha niitä oppitunteja vastaan on taistella, vaan koittaa hakeutua itse tasapainoon ja hyväksyntään jotain kautta. En usko oppivani mitään tarpeellista enää ripustautumalla lisää juovaan alkoholistiin. Ehkä opin itsearvostusta irtaantumalla ja valitsemalla toisen polun. Ja yritän jatkossa välttää ajautumasta lähempään ihmissuhteeseen käyttävän addiktin kanssa.
Oletko käynyt ikinä al-anon ryhmässä? Sieltä voisit löytää tukea, ja ehkä jopa uusia ystäviä, jos koet yksinäisyyttä?
