Jokainen retkahdus on tarpeellinen, jos se johtaa pysyvään raittiuteen. Jokaisella meistä on oma polkumme. Minä olen heti alkumatkasta pyrkinyt tekemään itselleni selväksi sen että alkoholi on minulle ongelma, ei ratkaisu ja tällätavoin vähentänyt itseltäni turhaa sisäistä taistelua asian tiimoilta.
Silti olen minäkin taistellut, niin kauan etten enää jaksanut. Luovutin vahvemman edessä, todeten että viina voitti minut.
Tämän päivän raittius on tärkein. Ei eilinen. Ei huominen. Tämä päivä. Jos tänään juon, ei siinä auta, vaikka olisin ollut eilisen raittiina.
Suostuessani tekemään mitä tahansa sen eteen ettei minun tänään tarvitse juoda, minimoin itseltäni mahdollisuuden retkahdukseen.
Älä silti soimaa itseäsi liiaksi. Eihän se ole ihme jos alkoholisti juo. On ihme jos hän päivänkin on juomatta. Siispä pienin askelin eteenpäin. Kaikki järjestyy kyllä ajallaan. Jos tukea tarviit, ei tarvi muuta kuin pyytää, niin kuljemme täällä rinnallasi koska olemme loputtoman monet kerrat kokeneet saman kuin sinä nyt. Älä jää yksin.
Punatulkku, tulin eilen kokouksessa siihen tulokseen, että haluan ihan tosissaan olla raitis, mutta en vielä tiedä miten ollaan selvinpäin tietyissä tilanteissa, koska olen aina niissä ollut kännissä. Festarit ja muut pippalot, jotka koen henkisesti vähän raskaina tilanteina, ovat mukavampia kun saa turrutettua oman mielen liikaa analysointia ja pyöritystä. Miksi sitten mennä tilanteisiin jotka tuntuvat raskailta? Ehkä siksi että pelkään jääväni jostain paitsi tai olevani erilainen. Pitäisi oppia täyttämään noiden jättämä tyhjä aika jollain muulla, mutta jostain syystä tuntematon pelottaa enemmän kuin tuttu helvetti…
Onnea kolmesta kuukaudestasi! Perässä tullaan. Olen ajatellut palkita itseäni raittiista viikosta laittamalla jokaisen viikon päätteeksi 30e syrjään, koska tuo 30e menisi minulla kuitenkin viinaan. Sitten vuoden päästä voisin tehdä jotain kivaa niillä rahoilla.
Olen lueskellut sun ketjua, mutta viimeiset repsahdusajat olen pysytellyt plinkistä poissa. Tsempit sinullekin stressaavaan tilanteeseen! Kyllä se syksy ja talvi pikkuhiljaa tulevat, nekin toivottavasti selvänä. Minulla alkaa syksyllä helpompi päivärytmi, sillä saan nukkua tarpeeksi kun ei tarvitse herätä näin aikaisin, mies tulee takaisin kotiin toiselta paikkakunnalta ja urheiluharrastus helpottuu huomattavasti. Saan paljon enemmän toimintaa viikonloppuihin kun ei tarvitse yksin kotona kököttää koiran kanssa.
Kaaleppinen, kiitos kauniista sanoistasi. Eihän se ole ihme, että alkoholisti juo, se on aivan totta. Tahtoisin silti vain lopettaa tämän kärsimyksen. Henkisesti kidutan itseäni, koska vanhat toimintamallit ovat tuttuja ja niihin on helppo jämähtää. Kuukausi tuntuu olevan minulle kriittinen paikka, sillä paljon sen yli ei tarvitse mennä kun kompastun. Miten ihmeessä korkin saisi pysymään kiinni?
Mulla on toiminut antabus semmosena tukena tollasissa tilateissa. Jossain mietin, että vaikka en nykyään käytä kyseistä lääkettä. Niin voin kai sanoa, että antabus on veressä - henki lähtee jos juon vaikkei sitä oikeasti ole. Toisaalta oon saanut kuulla ystäviltä myös kehuja, että oon ollut selvinpäin matkassa. Oon selittänyt niille suht pienelle ystäväpiirille, että oon alkoholisti. Moni kyllä sen konkreettisesti nähnytkin.
Toisaalta en tykkää valehdella, niin voin kai sanoa, että “en juo enää”; “en käytä alkoholia”. Jos kysyy syytä, niin joko sanon, että oon “alkoholisti” tai sitten toistan “en käytä alkoholia”. Voihan sitä sanoa, että se alkoholi ei sovi minulle, kun se aiheuttaa kaikkea harmia.
Oon minä ollut selvänä monissa pippaloissa joskus kun yritin raitistua opiskeluaikana ja kivaa on ollut. Minifestareilla oon ollut selvinpäin kuskina. Kivaa siellä oli. Mukavasta meiningistäkin voi “humaltua”. Pitää vaan yrittää harjoitella tai sitten miettiä onko tarpeen mennä jos kiusaus on liian suuri sortuakseen juomiseen.
Aika hyvin sanottu toi viimeinen lauseen loppu: “…jostain syystä tuntematon pelottaa enemmän kuin tuttu helvetti…”
Uudet asiat pelottaa ihmistä. Toivottavasti tuntematon muuttuu tutuksi ja turvalliseksi. Ja se helvetti alkaisi tuntumaan todelliseslta helvetiltä minne ei halua enää joutua.
Samanlaisia ajatuksia itellä ollut ton viimeisen lauseen kanssa on ollut. Helpompi se on siihen tuleen jäädä makaamaan kun se on niin tuttua ja turvallista. En minä haluaisi sihen helvettiin kyllä takaisin mennä. Aina on olemassa se riski, että sinne joutuu…
Tosi hieno päätös yrittää raitistua tosissaan.
Kiitos! Toi kuulostaa hyvältä idealta! Oma idea tuli kun juopoille/narkkareille pidettiin joka viikko arpajaiset, niin se tuotti tulosta - vähensi repsahduksen riskiä. Se oli joku tutkimus mitä en nyt muista. Tuossa kirjassa se on jossakin:(Frank Martela: Tahdonvoiman käyttöohje). Se itsensä palkitseminen on kanssa erittäin hyvä motivaattori, mistä tuossa kirjassa oli kanssa. Niin ja Andante siitä minulle ekan kerran puhuikin siitä itsensä palkitsemisesta, että se on hyvä juttu. Pienikin palkinto.
Kiitos tsempeistä! Ja sulle kauheasti tsemppiä raittiuden tavoitteluun!
Tervehdys Mankinen. Et jää mistään paitsi jos jätät vähäksi aikaa riskitilanteet väliin. Ei festarit tai juhlallisuudet mihinkään katoa. Tietenkään niitä ei tule edessä olevassa muodossa enää eteeen, mutta kumpi on tärkeämpää? Etsiä uusia, entisestä poikkeavia käytösmalleja tai jumittua vanhaan tuttuun ja “turvalliseen”? Mihin ihmeen turvalliseen? Juuri näennäisturvallisuudessahan olet kauttaaltaan pudonnut kelkasta.
Hei, sullahan on vallan mainio terapeutti kotonasi- koirasi. Senhän kanssa voit alkaa harrastamaan mitä vain. Ainakin pitkiä lenkkejä jos agility & co. ei kiinnosta tai ei ole paikkakunnallasi mahdollista.
Miksi nyt jo murehdit sitä mitä tähänastinen kriittinen kuukauden raja tuo tullessaan? Ei tuo mikään luonnonlaki ole - kummittelee vain päässäsi. Anna kummitella, mutta positiivisena tavoitteena eikä minään teloituspäivämääränä.
Yritä sinnitellä päivä kerrallaan niin kuukausikin ylittyy. Aika juoksee ihan itsestään, korkin kiinni pitämällä pysymme menossa mukana. Kysyit miten korkin saa pysymään kiinni? Näsäviisas vastaukseni: Olemalla avaamatta sitä. Toisin sanoen pidä huolta siitä, että pysyt pulloista erossa. Muuta keinoa ei valitettavasti ole. Tsemppiä.
Voin olla väärässä, mutta kysyn silti, oletko tietämättäsi asettanut itsellesi tuon kuukauden raittiuden kuin tavoitteeksi, jonka saavutettuasi olet lipsahtanut juomaan?
Itselläni varmin keino pitää korkki kiinni, on aina rehellisesti myöntää oma voimattomuuteni alkoholiin nähden. Jos alkaisin nyt juoda, merkitsisi se sitä että tekisin tietoisen valinnan asiassa jonka lopputuloksen tiedän. Sen vuoksi tänäänkin, valintani on raittius. Eli korkki on kiinni tänäänkin. Kun minä en sitä itselleni avaa, tuskin sitä kukaan toinenkaan puolestani vastoin omaa tahtoani tekisi.
Vastaan nyt puhelimella joten en käytä lainauksia.
Punatulkku: Minäkin olen ollut selvinpäin monissa eri ryyppäjäisiksi kielletyissä tapahtumissa mutta en ole viihtynyt. Tuntuu että tulen entistä tietoisemmaksi omasta ulkopuolisuudestani. En osaa humaltua tilanteista. Toisaalta en ole paljon ollut selvinpäin tuollaisissa tilanteissa… Ahdistaa kuitenkin ajatus kotiin jäämisestäkin. Pitäisi varmaan saada kerättyä PALJON hyviä kokemuksia selvinpäin olemisesta. Nyt se on minulla noissa tilanteissa väkisin sitkuttelua.
Itse en ainakaan koe menettäväni tasan yhtään mitään, kun ei enää tarvitse riippuvuuksiensa onnettomassa talutusnuorassa missään ryyppykesteillä käydä. Päin vastoin olen saanut elämäni takaisin noiden ainakin minulle vain pelkkää surkeutta edustaneiden tilaisuuksien tilalle.
Ja ei pidä nyt ymmärtää niin, että olisin alkoholia vastaan. En missään nimessä, juhlat ja pippalot ovat edelleen tilaisuuksia joissa viihdyn oikein hyvin, vaikka siellä alkoholia olisikin. Mutta tuolla tarkoitan vain sitä, että sitten on olemassa niitä “toisenlaisia juhlia”, joissa on se mystinen “raja” ylittynyt, joista itse vain ennen itseni löysin tavalla tai toisella, missä ainut tarkoitus on vain juoda itsensä helvetin känniin. Niissä bileissä on kysymys ihan kokonaan toisesta asiasta ja olen mitä iloisin mielin, että ne ovat omalta kohdaltani pelkkä ahdistava muisto.
Ja kaikki hömppäpömppä juhlat ovat muutenkin nykyään vähän itsestään jääneet pois. Laatu korvaa nykyään määrän.
Oon huomannut selvänä joissain tuommoisissa kapakoissa yms., että minusta on mukavaa kun kykenen aistimaan ja havainnoimaan ihan kaiken. Muistamaan kaiken. Joskus kun jossain on mielestäni positiivinen energia, niin se tarttuu minuun. Jotain tällästä tarkoitan. Olen välillä kokeillut päästää irti itseni selvänä - sekin onnistuu. Jopa jonkinlainen hallittu sekoilu. Oon halannut tunnettua naisartistia; kysyen ujosti “saanko halata sua?” Olisinko saanut halata ympäri päissäni? Oon polvistunut yhden naisartistin edessä - humalassa olevan kaverin idea. Aattelin, että heh, miksipä ei. Kysyin kohteliaasti luvan ensin. Lupa heltisi. Adrenaliini valloitti mut, meinasi melkein taju lähteä. Pelotti positiivisella tavalla… Se oli hauskaa. Ihan vesiselvänä. Tämä on jotain hallittua sekoilua. Eikä näitä humalassa olisi pystynyt tekemään. Olisi vaan riuhdottu känniääliö ulos.
Sitä kannattaa harjoitella. Aina vapautumista ei tapahdu. On se sekoilu humalassakin hauskaa, mutta hyvin ärsyttävää kun ei hallitse itseään ja eikä muista oikeen mitään edellisestä päivästä. Tuntuu, että ne hetket on vain valunut kädestä kuin nyrkkiin puristettu hieno hiekka. Tuntuu ettei niitä oikeasti ole koskaan edes tapahtunut. Sitten voi vituttaa kun nolannut ittensä täysin.
Tietty enemmän oon hyvin ujo selvänä, mutta kun jotenkin sen hyväksyy itsessään; silleen voi kai ylittää itsensä. Rohkeus on kai sitä, että tekee jotain vaikka pelkäisi… Riippuu tilanteista jolloin rohkenen tekemään hulluja juttuja selvänä. Kai se on oman sisäisen lapsen ulos päästämistä. En tiedä? Ei siihen viinaa kyllä tarvita. Paljon jännempää on ilman viinaa. Toisaalta kun oon ollut selvänä oon ollut yksikseni baarin nurkassa ja juonnut jotain alkoholitonta. Vetänyt röökiä kopissa. Lähtenyt pois. Minua on silloin liikaa pelottanut ihmiset ja tilanne ahdistanut. Riippuu tilanteesta. Missä on positiivista energiaa kun sen kokee, niin se voi tarttua. Tietty jos on kavereiden kanssa ja niillä joku uhoamis tai sekoiluvaihe päällä tai niihin ei saa enää mitään kontaktia, niin ei sitäkään kauheasti jaksa katella. Mutta jos on ihmiset iloisia, niin minäkin olen. Eipä mun kännissä tarvii olla.
Mua ahdistaa kun olen sosiaalisesti arka, mutta kai se on niin, että kun sen puolen itsessään hyväksyy ja menee pelkoa kohti niin saa tuntea jotain käsittämätöntä. Toisaalta se on välillä tai hyvinkin usein niin lamauttavaa etten minä kykene tekemään mitään. Kai sekin pitää hyväksyä.
Mua ahdistaa kun olen sosiaalisesti arka, mutta kai se on niin, että kun sen puolen itsessään hyväksyy ja menee pelkoa kohti niin saa tuntea jotain käsittämätöntä. Toisaalta se on välillä tai hyvinkin usein niin lamauttavaa etten minä kykene tekemään mitään. Kai sekin pitää hyväksyä.
Tuohon ylläolevaan voin omana kokemuksena lohdutukseksi kertoa sen, että opiskellessani neljä vuotta ammattikorkeassa, kärsien hetkittäin todella lamaannuttavasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, jouduin kuin pakosta opettelemaan hyväksymistä suhteessa itseeni. Jouduin nimittäin loputtoman monesti kääntymään koulumatkalta takaisin kotiin, kun jokin tuleva esiintymistilanne aiheutti tunteen etten siitä selviäisi hengissä. Joskus onnistuin voittamaan pelon, joskin antamaan sille periksi, mutta kävipä niin tai näin, aina asiat jotenkin lutviutuivat ja jokainen tilanne muovasi minua enemmän hyväksymään itseäni. Aikaa kului ja prosessi eteni, pelkojen ennenpitkää hellittäessä.
Voitko kuvitella että sama ihminen tänään pitää luentoja satapäiselle yleisölle riippuvuuksista ja vetää ryhmiä päihdekuntoutusyksikössä. Elämä tarjoilee pieniä ihmeitä, kun uskaltaudumme lakata pakenemasta omia heikkouksiamme. Niistä kasvaa ajan myötä vahvuuksia.
Kiitos vastauksesta, vaikka tämä Mankisen palsta onkin. Hieno lohtua antava kirjoitus. Vaikea uskoa, että pidät luentoja satapäiselle yleisölle. Sehän on hienoa! Jotenkin silleen uskon siihen, että kun hyväksyy sen mitä on voi tulla rohkeammaksi. Hieno kirjoitus oli kuitenkin.
Oonhan minä ollut kesätoimittajana ja myyjänä… Niistäkin saanut kiitosta ja hyvää palautetta. Tälläseen pystyn vaikka myönnän aluksi pelottaneen, mutta sitten jotkut muut jutut lamaa mut. Uusien ihmisten kohtaaminen toimittaja pelotti, mutta menin aina sitä pelkoa kohti. Yritin päästä ihan muihin hommiin sinne toimitukseen kun toimittajaksi. Iskivät filmirullat kouraan ja keksimään juttuja… Soittelemaan ihmisille ja kohtaamaan niitä… Entinen psykologini sanoi, että sosiaalisten tilanteiden pelko johtuu ristiriidasta kun ihmettelin miten oon näissä jutuissa pärjännyt ja sitten joku nainen saa minut kauhun valtaan. Jos näitä juttuja miettii, niin ehkäpä minä tulen voittamaan pelkoni. Hienoa, että kykenet luennoimaan satapäiselle yleisölle.
Minulle nämä tilanteet toivat tullessaan oivalluksen siitä, ettei todellakaan ollut väliä oliko samassa tilassa kanssani yksi vaiko neljäsataa ihmistä. Pelko nousi kyvyttömyydestä mennä tilanteeseen omana itsenään. Epäonnistumisen pelkoa se enimmillään olikin. Kun opin hyväksymään sen, että myös minulla on oikeus olla heikko, virheitä tekevä ihminen, pelko alkoi hellittää otettaan.
Yhä nykyäänkin, jokaisessa tilanteessa johon menen hyväksymättä omaa itseäni, samalla ladaten armottomia suorituspaineita, saan aivan varmasti psyykattua itseni melkoisille kierroksille. Tyyneysrukous on oiva väline vähentää vaatimuksia suhteessa itseeni.
Itseäni minä siis aina olen pelännyt. Itseni ankaruutta suhteessa itseeni, luullen pelkääväni toisten ihmisten tuomiota. Lopulta ymmärtäen ettei kukaan toinen ihminen yksinkertaisesti kykene olemaan minulle niin ankara ja tuomitseva, kuin mitä minä itselleni olin.
Huomenta Punatulkku. Kaaleppinen heittikin yleisimmin käytetyn version sisään. Joka aika usein tökkii kaikilla joilla ei ole kosketusta sen enempää jumaliin kuin uskonnollisuuteen ylipäätänsä. Minä käytän (vaikka mulla onkin tiivis yhteys seurakuntaani) mielummin termiä “tyyneyslause”. Lause on antiikin stoalaisesta filosofiasta peräisin ja AA on kiitettävää sinänsä tehnyt sen tunnetuksi.
Neutraali versioni voisi mennä vaikka siten, että kysäisen “Mistä saisin tyyneyttä kestää asiat joihin en voi millään lailla ainakaan tällä hetkellä välittömasti vaikuttaa? Ja millaiset resurssit mulla on yrittää muuttaa jotakin - ja millä seurauksilla? Pystynkö arvioimaan ja selättämään tilanteen omin voimin vai olisiko järkevää kääntyä varteenotettavan tukiverkoston puoleen?”
Usein homma on mennyt (ja menee) siten, että kerään pointit joko mielessäni tai paperille ja keskustelen teemasta syvällisemmin joko päihdeneuvojani tai sosiaalityöntekijän kanssa. Harvemmin myös pappimme kanssa. Nämä ovat ihan oikeasti olemassa olevaa “Herran henkilökuntaa” eivätkä mitään henkiolentoja. Näihin olen pystynyt luottamaan jo raittiuteni alusta asti eikä se olisi ilman heidän tukeaan onnistunutkaan. Mietittävän arvoinen lause joka tapauksessa- oli sitten rukous tai ei.
Festarit ja muut pippalot, jotka koen henkisesti vähän raskaina tilanteina, ovat mukavampia kun saa turrutettua oman mielen liikaa analysointia ja pyöritystä. Miksi sitten mennä tilanteisiin jotka tuntuvat raskailta? Ehkä siksi että pelkään jääväni jostain paitsi tai olevani erilainen. Pitäisi oppia täyttämään noiden jättämä tyhjä aika jollain muulla, mutta jostain syystä tuntematon pelottaa enemmän kuin tuttu helvetti…
Eikä näitä humalassa olisi pystynyt tekemään. Olisi vaan riuhdottu känniääliö ulos.