Raittiutta tavoiteltaessa on tullut taas kompuroitua. 
Tekisi mieli jäädä paikoilleen surkuttelemaan itseäni ja morkkistelemaan tekojani, mutta päätin kohdistaa voimani sellaisiin asioihin, joista minulle on oikeasti konkreettista hyötyä. Ensimmäiseksi avasin taas antabus-purkin. Muutaman päivän jäsenneltyäni asioita ja pahimman morkkiksen ja krapulan yli päästyäni menin takaisin tuttuun AA-ryhmään ja hankin muutaman uuden puhelinnumeron. 
En tahtonut mennä ryhmään valittamaan morkkiksiani vaan käsittelemään ongelmaani yleisemmällä tasolla. Samasta syystä en ole puhunut asiasta täällä, kuten en myöskään elävässä elämässä poislukien mieheni ja AA-ryhmä.
Lainasin myös Lilli Loiri-Sepän Selviämistarinoita, jonka lukaisinkin yhdeltä istumalta. Sivu toisensa perään löysin itseni jokaisesta tarinasta, jokaisesta holistisesta ajatuksesta. Tuntui uskomattomalta lukea tarinoita, joissa näin kaikissa itseni! Kirja teki todella suuren vaikutuksen. Tuntuu, että sisäistin kirjan myötä mitä tarkoittaa päivä kerrallaan ja miksi on hyvä, että ei tee mitään lopullisia raittiuslupauksia. On myös tärkeää, että ymmärtää että niiden tekojen takana oli sairaus, jota pystyy pitämään kurissa hoitamalla sitä aktiivisesti. Ymmärsin myös, että oleellista ei ole se kuinka paljon on juonut ja menettänyt. Olennaista ei ole myöskään se tunteeko olevansa alkoholisti vai ei, vaan raitistuminen perusteeksi riittää se, että kokee alkoholinkäyttönsä ongelmaksi. Ei siihen tarvita diagnoosia tai annoslaskureita.
Tahtoisin kertoa asiasta äidilleni, joka on kärsinyt riippuvuuteni takia paljon. Molemmat vanhempani lopettivat ryyppäämisen, koska eivät kestäneet katsoa mitä viina teki heidän lapselleen ja tahtoivat säästää ainakin nuoremman ja näyttää hänelle parempaa esimerkkiä kuin minulle. Ongelma on se, että olen monesti itkenyt äidilleni morkkiksissani ja vannonut että nyt se on ohi, minä en voi enää koskaan käyttää alkoholia. Yhtä monta kertaa olen tuottanut pettymyksen. Lisäksi äidistäni tulee todella ahdistava yrittäessään pitää minua raittiina. Hän soittelee ja kuulustelee puhelimessa, että olenko ottanut ja keksii puheistani päihdeongelmaani viittaavia asioita. Esimerkiksi jos olen vihainen, hän saattaa todeta, että sinulla taitaa haluttaa ryypätä kun hermot ovat noin tiukalla. Hän tarkkailee tekemisiäni ja kommentoi heti, jos TV:ssä vilahtaa vaikkapa olutlasi. Kysyy, että tekeekö mieli.
Haluaisin kertoa hänelle näistä oivalluksistani ja antaa hänelle Selviämistarinoita luettavaksi, jotta hän ymmärtäisi minua ja alkoholismia paremmin mutta pelkään että hänestä tulee taas kontrollijyrä, joka ajaa ylitseni. Olisi hienoa käsitellä näitä asioita hänen kanssaan yhdessä, koska tällä hetkellä meillä on virtahepo olohuoneessa. Molemmat tietävät että minulla on päihdeongelma, mutta asiasta ei puhuta koska lopputulos on yleensä se, että äiti hokee, että “sun on lopetettava ryyppääminen” ja itse ahdistun kun minut pakotetaan ajattelemaan, ettei enää koskaan enää. En ole kertomassa hänelle vielä, mutta jossain vaiheessa se on kuitenkin tehtävä. Miten asia kannattaisi hänelle esittää vai pidänkö vain turpani kiinni ja annan hänen huomata asian itse? Tahtoisin siis, että hänkin oppisi ajattelemaan “päivä kerrallaan” eikä hokisi minun menettäväni elämääni jos en vanno hänelle lopettavani loppuelämäksi.
Sitten toinen juttu on mieheni. Hän syyllisti minua tänään siitä kun olisin halunnut mennä AA-kerhoon enkä olla hänen kanssaan kotona. Meillä ei nykyään ole hirveästi yhteistä aikaa ja hän koki uhkaavaksi sen, että olisin mielummin AA:ssa kuin hänen kanssaan. Sekin tuntuu hieman pahalta, koska ei ole kyse siitä että en haluaisi olla hänen kanssaan. Oikeastaan kyse on siitä, että haluan olla hänen kanssaan ja siksi käyn AA:ssa.
Tänään lauantaina teki mieli, mutta en ottanut. Kohta koirat lenkille, sen jälkeen menen sänkyyn ja aloitan Juhani Seppäsen Selvästi Juovuksissa.
Lisäksi tuntuu, että tällainen virtahepo olohuoneessa -tilanne syö ainakin minua sisältä päin.
Kerroin AA:sta ja päivä kerrallaan -periaatteesta ja myös siitä kuinka tunnen ahdistavaksi hänen mustavalkoisen “joko tai” -ajattelutapansa alkoholiriippuvuuteni suhteen. Hän ei ehkä ihan täsmälleen ymmärtänyt, mutta meillä oli kuitenkin erittäin hedelmällinen keskustelu ja hänestä huomasi että hän on onnellinen puolestani kun olen päässyt asiassa taas vähän eteenpäin. Tsemppasi kovasti ja sanoi että aina voidaan puhua kaikesta.
Voi helvetti.