Laitanpa tänne omalla otsikolla, ottaa sitten tuulta allensa tai ei.
Lopettamisestani oli n. kolme kuukautta, kun täällä palstalla ekan kerran kanssakulkija päättikin ottaa huikat. Se oli paskahalvauksen paikka. Oma raittius niin aluillaan ja epäonnistumisen mahdollisuus oli mahdottomuus. Laittoi syvästi miettimään omaa erehtymättömyyttä. Erittäin opettavainen kokemus.
Sittemmin AA:ssa tilanne on tullut vastaan muutamia kertoja ja joka kerta jonkin uuden oivalluksen siitä on saanut.
Toinen kerta täällä palstalla oli sitten konkariretkahdus. Sepäs vasta pysähdyttikin. Vuosien jälkeenkin näin voi käydä. Asiat piti jälleen miettiä uudestaan.
Nyt kun taas palstalla puidaan tätä, niin huomaan että paskahalvaus ei enää iske. Jotain vakiintumista omassa juomattomuudessa siis tapahtunut. Tunteita se herättää kyllä, kuten monessa muussakin palstalaisessa.
Voimme oppia toisen kokemuksesta ilman, että tarvitsee itse kokeilla. Kiitos siis kaikille retkahtaneille!
Lisäksi voimme oppia jotain muuta pysähtymällä kuulostelemaan itseämme tapahtuneen äärelle. Olemmeko vahingoniloisia, myötätuntoisia, surullisia, ivallisia, rohkaisevia, mitätöiviä, katekeria, patoutuneita, rakkaudellisia vai mitä muuta? Mitä tunteita kanssalopettajan huikan otto herättääkin, niin se kertoo enemmän meistä itsestämme kuin huikkaajasta.
Voimme oppia auttamaan, mutta se vaatii jälleen kerran nöyryyttä oman pienuuden edessä.
Mulla kävi niin, että kaveri, joka aikoi tsemppauksen vuoksi olla juomatta kuukauden (hänellä ei ole mitään erityistä alko-ongelmaa, mutta rahan säästämiseksi ja ihan muuten vaan hommaan ryhtyi, “sortui”. Syy oli ikävä tapahtuma perheessä, jota hän sitten hoisi istumalla kavereiden kanssa iltaa. Kyse ei ollut mistään lärvien vetämisestä, mutta muutamasta lasillisesta kumminkin. Kän ilmoitti asiasta minulle todeten, että nyt taitaa linja lipsua.
Jotenkin tuli häkeltynyt olo. Teki mieli sanoa, ettei ikävien asioiden takia kannata ainakaan ottaa, mutta mitäpä minä toista moralisoimaan. Toisaalta tuon takia tuntui, ettei sitten osaa toista tukea siinä ikävässä jutussa, kun ei voi lähteä kaveriksi ottamaan sitä viiniä. Paskahalvausta ei tullut, mutta sellainen surullinen olo kyllä tuli. Oman ongelman takia ei haluaisi tuomita toista, mutta tuota haastetta olisi ollut enää muutama päivä jäljellä ja ihan oikeasti, miksi pitää juoda, jos sattuu ikäviä asioita? Itse en ole juonut suruuni. Isän kuoltua lähinnä ajelin autolla ja kuuntelin musiikkia. Äidin kuoltua en ottanut edes yhtä olutta, jota sisko tarjosi, kun tulimme aamuyöllä sairaalasta kotiin (kuukauden päästä siitä tosin sitten…). Jotenkin tuntuu ikävältä miettiä, että onko toisellakin ongelma, kun nyt ei tuossa tilanteessa ollut juomatta, mutta mitä se minulle kuuluu?
Yleensäkään, toisten lopettajien retkahdukset tai ihan muiden ihmisten juomiset, mitä ne minuun kuuluvat? Ainoa asia, johon voin vaikuttaa on se kaadanko sitä viinaa itseeni, sekoitanko oman pääni. Muulla ei ole niin väliä. Silloin kun joku juo, se ei ole minun asiani, jos hän lopettaa tai on juomatta, niin silloin voin tarjota tukeani.
Liekö sitten olin tuo konkariretkahtaja , mutta olen huomannut tässä reilun kahden kuukauden uuden raiittin ajan myötä itsessäni selviä muutoksia. En kuvitellut enää koskaan retkahtavani, mikä osoitti jo olevani aika…jääköön sanomatta.
Ainoastaan itseään voi muuttaa ja päättää raittiudestaan ja ratkaisuistaan. Rinnalla kulkeminen on taitolaji.
Joku retkahtelee useimmin varsinkin alkutaipaleella, joku toinen saa kiinni kerralla. Toivon ja armollisuuden antaminen kantaa kuitenkin mielestäni pidemmälle kuin sinänsä hyvältä tarkoittavat neuvot. Siihenkään en osaa sanoa, mikä on parasta. On monta tapaa koskettaa, näin kirjoittamallakin.
Ajatustapani on retkahtaneiden osalta kuitenkin muuttunut selvästi armollsemmaksi. Oman kokemuksen kautta.
Vaikka luulen tietäväni, sittenkin tietoni on vajavaista. Täytyy muistaa, että he, jotka ilmoittautuvat tänne lopettajien palstalle, ovat jo usein käyneet pitkän taistelun alkoholin kanssa ja löytäneet jostain rohkeuden kirjoittaa.
Tällaisia ajatuksia näin äkkiseltään
Retkahtamisesta eräs ajatusmalli: Joku kerran sanoi, että eihän aa-ssa ole kuin nollanmiehiä/naisia, siis retkahtamattomia. Siis laskien siitä, kun tämänpäiväinen raittius on alkanut. Kyllähän minäkin olen retkahtanut monia kertoja erilaisten lopettamispäätösteni jälkeen. Jostain syystä aa-ssa olen vielä selvinnyt.
Tämä ajatusmalli saattaa olla hyväksi, jos retkahtaa. Silloin ei takaisintullessa ole asenne “yritetään taas, saa nähdä miten nyt käy” vaan “nyt alkaa raittius” (vaikkakin “päivä kerrallaan” ajatus saattaa tuntua ristiriitaiselta, ennenkuin sen idean on sisäistänyt).
Alussa aa-ssa pelästyin, kun kuulin kuinka monet ovat retkahdelleet (ja tulleet takaisin). Pelkäsin, tarvitseeko minunkin kokea se, en tosiaan halunnut. Onneksi itsekkäästi käsitin, että ei minun tarvitse kokea/kokeilla retkahdusta, kyllä niitä kokeilijoita löytyy.
Että menestyksellistä jatkoa vaan sinullekin.
Kun aloin päästä jyvälle mistä tässä lopettamisessa on kysymys niin halusin kommentoida kiivaasti kaikkea mahdollista haparointia täällä palstalla. Olin niin innoissani omasta oivalluksesta, että mitään muuta ei oikein mahtunut päähän. Kommentointini ei ole aina myöskään ollut mitenkään rakkaudellista ja myötäelävää, koska se ei ole aina lähtenyt halusta auttaa toista, vaan osoittaa että olen erinoimaisen oikeassa. Jokainen tietää sydämessään, mitkä ne kommentoinnin motiivit ovat ja niitä olisi hyvä tarkastella ihan jo sen vuoksi, että raittius, joka roikkuu oikeassa olemisen ja paremmuuden tunteen varassa on vähän kyseenalaista. Ihminen voi oppia ja opetella myötäelämistä ja sen osoittamista. Asioiden suoraan sanominen ei tarkoita ivaamista ja halveksuntaa.
Sellainen käsitys itselläkin alkaa olemaan yhä enemmän vallalla, että neuvomisen ainoa hyväksyttävä motiivi saa olla vilpitön auttamisen halu. Neuvominen ilman tuota toivon ja armon läsnäoloa on itsensä nostamista. Tyydytys minkä oikeassaolemisesta saa on lyhytaikainen eikä kanna muutenkaan hedelmää. Sen sijaan vilpitön auttaminen ja oman kokemuksen jakaminen antaa enemmän myös itselle. Kannattaa muistaa, että kirjoitamme täällä kuitenkin kaikki ensisijaisesti auttaaksemme itseämme. Neuvojan roolissakin olemme omalla asiallamme.
Valitettavasti en opi muiden virheistä. Opin vain omistani, jos aina niistäkään. Joka tapauksessa; “Siperia opettaa” niinkuin vanha sananlasku sanoo.
Olen kuitenkin iloinen kanssa-ihmisteni raittiudesta, heidän jotka raittiutta tarvitsevat ja haluavat. Joskus iloitsen heidän menestyksestään enemmän kuin omastani. Minulla onkin jääräpään “viis minusta koska minä kyllä pärjään aina” -asenne.
Hivenen surulliseksi tulen jos joku jonka edistymistä on saanut seurata sitten palaakin juomisen pariin. Mutta eihän se ole ihme että juoppo ottaa viinaa mutta se on pieni ihme että hän ei ota.
Sen olen kuitenkin oppinut vuosien varrella että ei ole olemassa toivottomia tapauksia vaan korkeintaan ihmisiä vailla toivoa sillä hetkellä.
Tärkeintä retkahtaneen on ymmärtää että tulee takaisin mahdollisimman nopeasti. Pois ei kannata jäädä häpeän,syyllisyyden tai sen takia että tuntee itsensä luopioksi. Elämä ei vaadi meitä onnistumaan mutta se vaatii meitä yrittämään - tänäänkin.
Niin ja me kaikki olemme olleet tuossa tilanteessa.
Kun kukaan ei enää usko, ihminen itse eikä läheiset, niin parasta mitä vertainen voi antaa on kertoa oma tarinansa ja luoda sitä kautta uskoa ja toivoa selviytymisen mahdollisuuteen.
Halvaukset loppuvat, kun tarpeeksi tulee vastaan pudotuksia, jos niitä ei ole itse juontamassa. Enää en ihmettele mitään, en ketään, ellen sitten itse menetä järkeäni jostain syystä, mutta sitäkään en ihmettele, jos niin käy, kun en usko olevani sitä ihmettelemässä. Tunteitakaan se ei kovasti herätä, jos jollekin vielä sidukka maistuu, mutta onhan se sääli, jos vuosia on tavallaan hukattu tai jäänyt elämättä, jos juominen on vielä jokin ratkaisu.
On varmaan ikuisuuskysymys kuinka kertoa raitistumisesta ja juomisen lopettamisen tärkeydestä sekä hengellisyydestä jota toipuminen vaatii, kun se mikä kelpaa yhdelle ei riitä toiselle ja kolmannelle kaikki on jo liikaa. Joku täydellinen ihminen osaisi kaikki tyylit, kaikki tavat, kaikki sanat, olla kaikille sopivasti läsnä.
Tänään tuntuu kertoa asiat kuitenkin näin, mutta sitä en tiedä sanoisinko samat sanat huomenna, mutta itselle on se tärkeää, että juuri nyt nuokin kelpaa minulle ja enkä hae niillä mitään sen erikoisempaa, enkä ihmeempiä itsekkyyksiä.
^Heh, ole sinä vanha jäärä, niin minä olen kaiketi keskiluokkainen latteuksia jakeleva kääpä.
Ei sellaista ihmistä olekaan, joka tuon osaisi. Tärkeintä on kaiketi ne motiivit auttamisen taustalla, joita kai jokaisen on hyvä tarkastella ajoittain.
On myös paljon sellaista tärkeää rutiininomaista auttamista täällä palstalla, josta kiitos kuuluu kaikille jäärille. Jokaisen aloittajan huomioiminen ja olemassa olevien apujen listaaminen eli ns. aloituspaketin pläjäyttäminen tiskiin on olennainen osa palstan toimivuutta.
Tuon Vineton lause jäi mieleen selvästi, kun olin retkahduksen jälkeen syvällä häpeän suossa, nenä vain pilkotti pinnalla.
Nopeasti vain takaisin ryhmään, tuomioita ei sadellut vaan aitoa iloa.
Sellaisia ihmisiä, jotka ovat erehdysten kautta oivaltaneet tärkeitä asioita raittiudesta pitkän kaavan mukaan, tarvitaan lopettajien palstalla. Voipa heitä kutsua jääriksikin, positiivisessa mielessä. Minusta konkari sana olisi parempi. Päätä silitellessä ei raitistuta, valitettavasti. Ja ainahan niin koira kuin ihminenkin älähtää jos kalikka kolahtaa arkaan paikkaan. Mitä sanoa ja miten, se onkin jo vaikeampi juttu varsinkin kun ei olla kasvokkain. Onneksi täällä on kuitenkin monenlaisia ihmisiä, kuten palavereissakin. Aina jonkun kertoma asia voi auttaa juuri sillä hetkellä.
Tämä toimii AA:ssa. Täällä palstalla lämpö ja myötäeläminen ei se sen sijaan ei aina välity. Johtuu toki myös tästä välineestä, joka kaventaa ilmaisuamme. Vaatii isoa rohkeutta kirjoittaa tänne retakahduksesta ja vielä isompaa rohkeutta jatkaa täällä sellaisen ryöpytyksen jälkeen, kuin jotkut ovat täällä saaneet osakseen. Kuitenkin sekin on totta, että päätä silittämällä harva raitistuu. Suoraan sanominen on tarpeen ja siinä sitten onkin olleellista se sanojan motiivi, koska se mielestäni välittyy vastaanottajalle.
Suoraan sanominen on hyvä, mutta se pitää tehdä taiten ja sellaisen ihmisen, joka on sanomisen kohteelle jollain tapaa merkityksellinen. Läheinen, ystävä, AA-toveri tai kummi oikeassa elämässä (ei nettikaveri), lääkäri, terapeutti tai muu asiantuntija.
“Suoraan sanominen” kasvottomassa internetissä tuntemattomille ihmisille ei aiheuta useinkaan muuta kuin pahaa mieltä ja riitaa. Jossain Suomi24:n foorumillakin ollaan kovia sanomaan suoraan.
Mielellään toki näin. Mielestäni täällä palstalla voi kuitenkin sanoa suoraan etenkin joitakin yleispäteviä asioita alkoholiin liittyen ja myös jotakin suoraan henkilön kertomaan liittyen, kunhan muistaa tarkkailla sitä omaa moitivaatiotaan. Sen tärkeys korostuu juuri siksi, että tuossa mainittu merkityksellisyys ei ole samalla tavalla läsnä. Muistettava on myös se, että kuva joka henkilöstä ja hänen toiminnastaan välittyy on pitkälti oman mielikuvituksemme varassa. Tekstit täällä ovat vain pieni siivu siitä kokonaisesta persoonasta, joka on ne kirjoittanut.
Yleisesti ottaen netti on ainoana lopettamisturvana vähän turhan pinnallinen, mutta ehkäpä hyvä lisä ja hyvä ensimyönnytyspaikka. Harvoin täällä voidaan päästä pintaa syvemmälle, enkä edes suosittele sitä, kun on noita häiriötekijöitä liiallisuuteen asti.
Suoraan sanomisilla on lähes aina tapana muuttua jokisin muuksi, kuin tueksi, ellei vastaanottajalla ole kykyä sitä ottaa vastaan ja käsitellä oikein. Repsahtamisesta on erinomainen kirjoitus suoraan sanomisiin yms tässä: sosiaalisairaala.fi/koulutus … aisy_4.pdf
Kuinka vaikea onkaan tämä alkoholismi, kun auttaa pitäisi, mutta aina on jokin este järjen äänelle. Järki sanoo, että juominen on pahasta, mutta… järki sanoo sitä tai tätä, mutta niinkauan, kun tarve juoda on, niin järjelle ei ole tilaa, vain järkeily voi toimia.
Totta. Itse en todennäköisesti edes tässä pyörisi pohtimassa tätäkään asiaa ilman live-tukea. On kuitenkin niitäkin joille tämä on ensisijainen tukiverkosto lopettamisen suhteen ja joillekkin se on jopa riittävä. Ja onhan se niinkin, että jokainen meistä on täällä omalla vastuullaan. Omista asioista täällä kerrotaessa ottaa myös sen riskin, että sitä myös kommentoidaan ja sitähän me myös yleensä odotamme.
Kyllä näin varmasti on ja itsellänikin on tuosta kokemusta, kun ei oikein kommentit aina ole miellyttäneet ja vasta jälkeenpäin nähnyt niissä piilevän viisauden. Aina ei ole kysymys tuostakaan, vaan silkasta vinoilusta ja oikeassaolemisen pakosta. Hyvääkin tarkoittavat viestit saavat helposti ikävän sävyn, kun joukkoon ilmaantuu yksikin rienaava viesti.
Kun tänne palstalle kirjautuu uusi “lopettaja” joka kirjoittaa morkkiksissaan alkuviikosta viestin jossa hän on päättänyt ottaa uuden raittiin suunnan elämässään sitten kuitenkin ottaa sen huikan jossakin vaiheessa on enemmän sääntö kuin poikkeus. Suurimmalla osalla se huikan otto tapahtuu lähiviikkoina raittiusuhostaan ja muutama jaksaa sinnitellä kuukausiakin ennen kuin elämä onkin ylitsepääsemättömän “tylsää” jolloin on taas pakko juoda itselleen ystävät ja elämä takaisin. Näistä moni häipyy palstalta lopullisesti, kun taas vähän enemmän tosissaan olevat palaavat joko jo otetulla nimimerkillä, tai sitten uudella. Pääasia että palaavat, koska ei kukaan ole seppä syntyessään ja raittiuteenkin kasvetaan takaisn askel kerrallaan, höhhuumm, sanoinko minä tuon että askel kerrallaan .
Voimme oppia sen jonka me jo tiedämmekin, että alkoholi on pirullisen koukuttava aine, mutta ei meidän kannata paskanjäykäksi ruveta vaikka joku välillä huikan ottaakin. Tai, no jos minä lukisin joku päivä täältä että Rahvas on ottanut huikkaa, niin kyllä minä silloin halvaantuisin ja pettyisinkin, mutta kyllä minä häneen luotan .
Juu, näin on, ei se paskahalvaus minuakaan vaivannut, kuin muutaman ensimmäisen kohdalla.
Tosin jos Rahvas retkahtaisi, niin sitten se kyllä olisi taas halvaus aika lähellä. Ja mitenkäs sitä siihen sitten kommetoisi: “Rahvas, muistatko kun sanoit kerran että…”
Vakvissaan, kyllähän se mahdollista on meidän kenen tahansa kohdalla. Se näiden ratkahdusten paras opetuksellinen anti onkin kanssakulkijoille.
, mutta olen huomannut tässä reilun kahden kuukauden uuden raiittin ajan myötä itsessäni selviä muutoksia. En kuvitellut enää koskaan retkahtavani, mikä osoitti jo olevani aika…jääköön sanomatta.
