Kyllä kirjoitat niin kuin minä olisin sanonut. Viini oli minullakin se lohtulääke ja vastaus kaikkiin kysymyksiin. Se oli niin olennainen osa minua, että siitä luopuminen oli aluksi ihan mahdoton ajatus.
Toisin sanoen se että toiset hehkuttaa voi olla jollekin kannustin pyrkiä samaan. Kyllä minulla on ollut erittäin vahvana esimerkkinä henkilö, joka on ollut vuosia raittiina ja joka on kovasti tsempannut minua. Ei tarvitse olla kateellinen, kun ryhtyy vain itsekin tavoittelemaan samaa.
Sen vielä halusin sanoa, että minulle tässä luopumisprosessissa oli tärkeää itseni tsemppaus ajatuksena, että lopettamisesta seuraa jotakin, mitä minulla ei vielä ole. Siis jonkinlainen porkkana. Aikaisemmat lopetusyritykseni kaatuivat siihen, että lopettaminen oli jonkinlainen ‘pakko’ ja se olisi ‘välttämätöntä ja järkevää’…Tällä kertaa järkeilin asian siten, että annan itselleni mahdollisuuden katsoa sinne kärvistelyn toiselle puolelle, että mitä siitä seuraa. Että siellä voisi olla jotain hyvää odottamassa, joku ‘palkkio’. Minulle se palkkio oli haave mielenrauhasta ja kyvystä katsoa itseäni kunnolla peilistä silmiin. Toki haaveilen konkreettisemmistakin asioista, esim. uudesta työstä jne., mutta ne ovat sellaisia pidemmän tähtäyksen haaveita. Ensin raittius ja sitten…
Pahimpina hetkinä hoin (ja hoen) itselleni: ‘tämä menee ohi, tämä menee ohi…ei tämän olekaan tarkoitus olla helppoa, ei kukaan ole luvannut, että elämä on helppoa…kestän kestän kestän…’ ja yritin uskoa raitistuneen ystäväni vakuutteluja siitä, että ajan kanssa helpottaa. Kyllä se helpottaa.
Minusta on tärkeää puhua juomattomuuden positiivisista puolista. Ennen olin todella yksityinen henkilö, ja mottoni oli ‘kel onni sen kätkekööt’. Mutta nyt koen, että kyllä näistä positiivisista asioita nimenomaan täytyy puhua. Että kaiken sen kärvistelyn ja lopettamisen tuskan toisella puolelta löytyy itsekullekin tärkeitä asioita, jokin tarkoitus.
Joo, kyllähän tätä raittiutta aina kannattaa hehkuttaa. Ainakin sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka tavoittelevat raittiutta myös osaksi omaa elämäänsä. Hyvin tuot esiin myös sen, että raittius on täysin mahdollinen vaihtoehto jokaiselle. Monille raittius toki aukeaa vasta retkahdusten kautta.
Raitistumisen halusta on loppujen lopuksi kysymys. Aika yleistä on sellainenkin ajattelu, josko sitä voisi raitististua vain vähän - sen verran, että voisi taas juoda. Kyllähän sekin onnistuu, jos kerran sitä haluaa.
Itse alan olla jo kypsässä iässä. Siis sen verran kypsässä, että lapsenlapsiakin on useita ja lisää tulollaan. Tässä iässä se raittius näkyy ja tuntuu koko kropassa. Viereltä kaatuu ikätovereita - niitä “kohtuukäyttäjiä”. Sitten näkyy myös toisenlaisia tapauksia - meitä “raittiita”. Viikko sitten pelailin golfia 70 vuotta täyttäneen miehen kanssa. Kertoi tänä vuonna tehneensä kolme uuttta maailmanennätystä omassa ikäluokassaan. Tulokset olivat sitä luokkaa, että niillä pärjäsi SM-kisoissakin ihan hyvin.
Joo, eihän sitä elämästä koskaan tiedä. Tuota lastenlasten kasvua olisi silti kiva seurata pitempäänkin…
Alku on aina hankalinta oli homma mikä hyvänsä. - Kun on vuosikaudet raittiina, unohtaa väkisinkin sen karmeuden, mitä se alku on. Minulla kun on näitä “herrasnaisluoppo” kokeiluita ollut niin olen kolmatta kertaa toipumassa takaisin raittiuden tielle. Johan tässä on toista vuotta mennyt raittiina alkaa se alkuajan tuska ja hammasten kiristys vähitellen vaipumaan unholaan. - Kyllä siihen alkuun on hyvä käyttää aivan mitä hyvänsä keinoja eikä suhtautua ennakkoluuloisesti. Mitä pitempään on juopotellut, sitä kovemmat konstit käyttöön!
“Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” - sanotaan vanhassa tokaisussa, mutta näin se menee. Alkuaikojen kärsimys kaunistaa myöhemmin!
Mulla tulee ihan sama fiilis, kuin Iltsulla Hermine sun kirjoituksista, ihan kuin omasta kynästä… tervetuloa myös tuonne “Keski-ikäiset naiset huhuu” -ketjuun fiilistelemään jos siltä tuntuu.
Niimpä. Ja se on sitten toinen kysymys, miksi niin valitettavan moni lopettaa raittiudenkin, jos siitä ei ole muita kuin positiivisia seurauksia. Miten moni on retkahtanut joskus, ja miten moni retkahtelee tuon tuostakin? Keskustelussanne Herminen kanssa tuleekin esille hyviä pointteja, jotka on hyvä tiedostaa itse.
Miksi niin monen raittius ei kanna muutamaa viikkoa tai muutamaa kuukautta pidemmälle? Ja millaisen tuen sanan antaisitte niille, jotka eivät vaan onnistu?
Raittiuden hyvistä puolista saa varmasti kirjoittaa. Me Lopettajat -foorumilla on varmasti miljoona viestiä ja tuhat ketjua, joissa puhutaan raittiuden hyvistä puolista. Ja lisää mahtuu varmasti. Esimerkiksi “Raittiina tänään” -ketju taitaa olla foorumin pisimpiä ja suosituimpia.
Kenenkään elämä ei ole ongelmatonta, eikä sen tarvitse ollakaan, sillä elämään kuuluu niin ylämäkiä kuin alamäkiäkin. Leijakin nousee paremmin vastatuuleen. Joskus on myös niin, että juuri liika yksinkertaistaminen ja yksioikoisuus on tehnyt asioista vaikeaa, ja asiat muuttuvatkin paljon helpommaksi, kun havaitsee niiden moniulotteisuuden ja vivahteikkuuden.
Kuka sitten on onnelinen ja vapaa, tietää sen varmasti itse sydämessään. 
Viinipä hyvinkin!
Viini oli osa minua niin vahvasti, että ajatus elämästä ilman viiniä oli ihan sama kuin joku olisi ehdottanut amputaatiota. Aika hyvin ja huomaamattomaksi sen lasinkin olin saanut naamioitua käteeni. Se kuului siihen, niin kuin sormet kämmeneen janenä päähän. Ei ollut tilannetta, jota ei voinut viinillä voidella.
Minä nyt vain olen tälläinen ihminen! -oli ajatukseni.
Moni asia näyttää nyt jälkeenpäin hassulta ja päivänselvältä. Juoppis mikä juoppis ja selityksetkin täysin tunnistettavat. Mutta silloin ne olivat totta itselleni…ainakin meljein. Jos joku epäilyksen varjo välillä vaivasikin, niin se oli hyvä huuhdella viinillä alas ja kehittää vaikkapa ihmissuhdekriisi, jonka syyksi voi laittaa kaiken ja jonka takia nyt ainakin on taas oikeutettua juoda.
Identiteetin muuttuminen on mahdollista. Eipä kasva enää lasi kädessä, eikä siitä tunnu silti puuttuvan mitään. Ylimääräisiä kriisejäkään ei huvita kehittää, ihan riittää tilaamattakin tulevat elämän haasteet.
Tää oli niiiin mun elämää!!! Enkä tajunnut ollenkaan, mihin kaikkeen se viini vaikuttaa. Että alkoholista johtuu nämä kaikki asiat: pelot, unettomuus, jännitystilat kehossa, jatkuva ahdistus, tunne-elämän vuoristorata, sydän- ja mahaongelmat jne. Erityisesti huonommuudentunne lievittyi aivan radikaalisti, kun voi olla aidosti läsnä tilanteissa. Ei tarvitse piilottaa itsessään mitään. Olen pystynyt paremmin hyväksymään, että olen ja saan olla tällainen.
Ihan viime päivinä olen miettinyt, että miltä se viini oikeastaan edes maistui. Oliko se oikeastaan hyvää? Ajatus siitä, että nyt laittaisin suuhun jotain joka vaikuttaisi paljon voimakkaammin kuin esim. joku lääke, on vähän outo. Kukaan ei halua oksennustautiakaan vapaaehtoisesti. Miksi kuitenkin toistuvasti halusin itselleni krapulan? No siksi, että olin riippuvainen siitä fyysisestä olosta, jonka sain alkoholista.
Valtiomies, näen niin, että moni ensimmäisiä kuukausia raitisteleva on jonkinlaisessa hurmoksessa raittiudessaan, olin minäkin. Sitten jossain vaiheessa arki iskee, työkaluja toki on käydä arkea vastaan, mutta silti se tuntuu rankalta, itsellä oikeastaan relapsi ei johtunut kuin parista varomattomasta asenteesta, jotka pääsivät vallalle. Lähdin kokeilemaan sellaista parisuhdetta, jonka vaistonvaraisesti tiesin olevani liian haastava raittiuteni 6 kuukauden kohdilla, mutta raittius vahvistui kuitenkin siinä, enkä relapsoinut, mutta sitten kun suhde myöhemmin loppui, niin ei mennyt kuin n kk niin relapsi, oliko taustalla surua, ehkäpä. Myös oli ihan perusraakaa juomahimoa.
Näen psyykkisen riippuvuuden alkoon olevan yllättävän petollista, se nostaa aina välillä päätään. Sellaista kovinkaan vahvaa fyysista juomahimoa en ole havainnut kuin joinakin raittiuden ensi viikkoina.
Nyt olen muuten uutta raittiutta raittiina vasta muutamia päiviä. Hieman jännittää, miten tästä eteenpäin. Mutta mennään ja leväten katsellaan, onneksi minulle vertaistuki on aina helpottanut, tukenut minua alkuviikkojen aikana…
Moi Grape. Miksi jännität? Kuviohan on jo tuttu. En sano tätä kyynisesti vaan ihan tosissani. Vanhoista mokista oppii ja raitistumisprosessi on sulla jo pari kertaa käyty aika pitkällekin läpi. Mä näen asian niin, ettei ole oleellista vaikka lentäisi kymmenen kertaa turvalleen. Kunhan sitten yhdennellätoista nousuyrityksellä jää pystyyn! 
Lähinnä varmaan vain sen takia, että missään nimessä en halua takaisin enää siihen kyyniseen mielenmaisemaan, jossa olen vuosia ollut… luottamus kykyyn olla ottamatta ensimmäistä huikkaa on kuitenkin suuri, eihän se ensimmäinen huikka viimeksikään ihan helposti suuhun mennyt, oli useita päiviä aikaa lähteä romahduttamaan itseään…
Niin, onko se ensimmäinen huikka sitten se korkeampi voima, jonka hyökättyä kehiin peli onkin taas menetetty? En voi mitään sille, että näen tavallaan hupaisanakin ajatuksen ‘Ensimmäinen Huikka’ -nimisestä möröstä tai peikosta, joka hyökkää arvaamatta puskasta tai nurkan takaa raittistuja-kandin eteen, että “HAHAA!” 
Huikkahan tarkoittaa oikeastaan kai yhtä suullista, yhtä siemaisua, sangen pientä määrää alkoholia. (Tietysti hieman juoman prosenteista riippuen). Käsitteenä ensimmäinen huikka on kuitenkin kasvanut valtaviin mittasuhteisiin, joka saattaa hallita ajatuksia jopa toipumista häiritsevänä tekijänä.
Raitistunut saattaa pelätä ensimmäistä huikkaa, ja juova alkoholisti viimeistä huikkaa. Ne jotka ovat jättäneet ongelman kokonaan taakseen, eivät viitsi pelätä enää kumpaakaan, sillä alkoholin merkitys elämässä on kutistunut olemattomaksi tai hyvin vähäiseksi. 
Niinpä.
Kyllä kai päihteettömänä voi pysytellä, ihan sananmukaisesti pitää itsensä päihteettömänä, niinkin että jonkinlaisen ajatuksiinprofiloidun viinapirun pelko on jäljellä.
Minun käsitykseni mukaan siitä kannattaisi kyllä pyrkiä hiukan eteenpäin, eli päihdeongelmattomuuteen.
Tilaan jossa ei enää tarvitse pelätä itseään päihteiden suhteen eikä myöskään itsen ulkopuolelta tulevia henkiolentoja jotka päihdettä sisään työntäisivät.
Luulen kyllä niinkin, että monella se selviytymisen alkuvaihe on hiukan sellaista epävarmaa oloa, eli kun itseluoittamus ei vielä ole kunnossa, mukana on vähän tuota huomispäivän pelkoa.
Mutta, pääasia ettei se jää päälle loppuiäksi -kamalaa sekin olisi.
Siinä lienee hyvinkin perää että silloin kun hoksaa että selvinpäinhän voi tehdä ihan kaikkia samoja juttuja mihin on ennen “tarvinnut” alkoholia, niin silloin siitä ongelmasta tulee päästäneeksi irti ja elämä alkaa. Jonkin aikaa siihen kyllä varmasti kuitenkin menee ihan itse kullakin, kun se itsetunto on enemmän tai vähemmän tullut huuhdeltua alas sen alkoholin mukana ja sitä tarvii näin ollen ensin hiukan etsiskellä. Tai jos ei varsinaisesti sanan mukaisesti lähde mistään etsimään, mutta aikaa sille saa kumminkin varata.
En kanssa ymmärrä sitä miksi joku haluaa kantaa sitä alkoholiongelmaa mukanaan loppuelämänsä, vaikka se brenkun ottaminen onkin loppunut. Mutta ei mun tarvikkaan ymmärtää ja se on heidän oma asiansa.
Iltsu, luettelemasi vaivalista oli tuttu minulle myös. Tuo kaikki on jäänyt raittiuden myötä unholaan. Vatsaa oikein tutkittiinkin, eikä mitään tietenkään löytynyt. Kenellekkään ei tullut mieleen kysyä, että mitenkäs rouva juo.
Pelot, ahdistus, levottomuus, univaikeudet… on ollut aika mahtavaa hyvästellä nämä “kaverit”. Ei heti alkuraittiudesta, mutta hiljalleen raittiuden edetessä.
Muutokset olossa ja hyvinvoinnissa ovat olleet radikaalit päihteettömyyden myötä.
Tämä on vähän monipiippuinen juttu. Kyllä minä pelkään katolta putoamistakin ja minusta on jopa hyvä pelätä sitä. Ei se pelko silti estänyt minua laittamasta halkoliiteriin peltikattoa - tosin saattoi se se ehkä olla vähän hupaisan näköistä. Sitten pelkään sitäkin, että lyön vasaralla sormeeni. Itse asiassa hiljattain näin pääsi käymäänkin ja niinpä kynsi on monenkirjavan värinen.
Tuo viinapiru on myös aivan oma lukunsa. Kyllä sen kanssa kannattaa olla hieman varpaillaan. Ihmismieli on nimittäin aika monipolvinen systeemi. En minä silti pidä itseäni millään tavalla “päihdeongelmaisena”.
Pelkoakin on useamman laista: on tarpeellista ja hyödyllistä pelkoa joka kuuluu itsesuojeluvaistoon, sekä haitallista pelkoa joka on epärationaalista ja haitallista. On luonnollista tuntea pelkoa jos turvallisuutta uhkaa oikeasti jokin, mutta jos pelkää vaikkapa mörköjä, pimeää, kummituksia… tai vaikkapa sosiaalisia tilanteita, kyseessä voi olla pelko josta pitäisi päästä eroon.
Viinapiru tai se Ensimmäinen Huikka ovat sellaisia asioita, että ne ovat ihmisen hallittavissa olevia asioita. Emme me sentään niin voimattomia/keinottomia/kädettömiä ole alkoholin ja omien tekojemme suhteen, kuin jotkut uskomukset antavat olettaa.
Olen itsekin pelännyt monia asioita elämässä. Jopa sitä pimeää. Olo on nyttemmin varsin kevyt ilman epärationaalisia pelkoja. Ajan mittaan hyödyllinen varovaisuus on sen sijaan lisääntynyt, ja itsesuojeluvaisto kehittynyt niin ettei tee samoja hölmöyksiä kuin ennen.
No joo.
Tapaturmien ennaltatorjuminen on viisasta.
Jyrkempiä kattoja varten on minullakin turvaköysi ja valjaat, ja jos kuitenkin tulee eteen paikka joka pelottaa, niin sinne en sitten mene.
Tuo kuvitellun viinapirun pelko on kuitenkin hiukan eri asia.
Katontekoon jos haluasisi asiaa verrata niin tilanne on kai sama kuin jos pelkäisin katolta putoamista silloinkin kun tasaisella maalla kävelen eikä katolle olisi mitään aikomustakaan mennä.
Pelot kun ovat pahimmillaan aivan riippumattomia todellisuudesta.
Vasaralla sormeen osumista tms en osaa muuten pelätä, vaikka sitäkin silloin tällöin sattuu. Se kun ei ainakaan jää tapahtumatta siksi että sitä pelkää -voisi jopa alkaa siinäkin ennuste toteuttamaan itseään.
Kukin tietysti tavallaan, mutta minulle on on ollut hyvin vapauttavaa elää ilman pelkoa viinapirujen yms suhteen.
Maailmassa on asioita joita pelkään, ja joukossa joku ihan järjenvastainen, ikävästi rajoittavakin pelko, valitettavasti. Ehkä siksikin osaan arvostaa sitä ettei minun tarvitse enää murehtia taaksejätetystä päihdeongelmastani -se nyt vaan ei enää tätä päivää pysty rasittamaan.
Päihdeongelmattomuus on hieno olotila! Ja olen edelleen sitä mieltä että se on enemmän kuin pelkkä raittius, joka voi tosiaan olla jotain rajoittavaa, ylläpidettävää ja “hoidettavaa” -eli rasite siinä kuin juominenkin.
Kannustan tässä itseäni lähtemään töihin. Pitkän kesäloman jälkeen hiukan hidasta tämä käynnistyminen. Muistanpa vielä hyvin senkin millaista töihin lähtö oli vähillä unilla ja runsailla viineillä. Se on ehkä kaikkein konkreettisin ihanuus, että noita oloja ja aamuja ei enää ole tarvinnut kärvistellä viiteen vuoteen. Päihteettömän elämän aamut ovat jotain sellaista mitä en vaihtaisi pois.
Basin töihin lähdöstä tuli mieleen kanssa noi viimeisen työkesäni töihinlähdöt. Oli ne kammottavia! Illalla tuli otettua standardiannos olutta, nukkumaan mennessä nukahtamispillerit. - Aamulla ylösnousu, ah ja huh, olipa aina operaatio. Tilannetta oivasti paransi vielä sydämmen vajaatoiminta, josta en ollut lainkaan tietoinen. Työpaikalla oli parit rappuset ja niiden ylösmeno oli tuskallinen operaatio! Oli se hirveetä!
