Juu hei vaan ja kiitos Basi ketjusta.
Niin vaan raitistui Herminekin, vaikka vuosia siihen meni, ja piti olla kiikun kaakun (en ole vielä onnistunut päivittämään omaa ketjuani ‘kiikun kaakun’, minne lie hautautunut…). Ja mikä siinä sitten oli ratkaiseva tekijä? Tekijöitä oli varmaankin monta. Mutta ehkä perimmäisenä se, että reilu nelikymppisenä tajusin, että jos ‘aion’ ja ‘retkahtelen’ loputtomiin, menetän itseni lopullisesti. Tunsin luissani ja ytimissäni, että jos en lopeta itseni myrkyttämistä, sieluni kutistuu kutistumistaan. Pelästyin. Havahduin. Ja otin kaikki ne keinot käyttöön, mitä en ollut vielä kokeillut. Nöyrryin (tämä sana aiheutti minulle ennen ihottumaa, mutta ei enää!).
Pitkään luulin, että minulla on homma jotenkin hanskassa, koska en esim. juonut päivittäin, en loivennellut aamulla, en menettänyt työtäni tai perhettäni…vaan vedin ‘ainoastaan’ lärvit tyylikkäästi punaviinillä illallisen yhteydessä…Tämä ‘tilanteennollaus’ oli minulle tarpeellinen tasan kaksi kertaa viikossa. Ja sitä viiniä piti olla PALJON…niin paljon, että sain suloisesti sammahdettua sohvalleni. Kaukana kavala maailma. Vain minä ja punaviinini.
Krapula oli mielestäni ansaittua lepoa, hoidinhan työt ja kodin ja olin muutenkin hyvä ihminen.
Hain apua terapioista, lääkityksestä ja välillä jopa maisemanvaihdosta. Mutta yhtä en kokeillut: en pystynyt tunnustamaan, että alkoholi vie minua, ja että itsekurini ei ole pelastukseni. Tietenkin olisin lopettanut jo ajat sitten, jos se itsekurilla olisi hoitunut (pari viikkoa sujui aina vallan mainiosti, kunnes jokin outo ‘pakko’ ajoi sukeltamaan viinin lämpöön). Eli se kuuluisa ‘luovuttaminen’ tepsi minulle. Ymmärsin, että minulla on ongelma nimeltä alkoholismi, ja mina en voi hallita sitä itsekurilla ja hampaiden kiristelyllä. Ja minun tuli lopettaa ongelmieni ‘ulkoistaminen’. Päätin ottaa vastuun itsestäni. En enää osannut sanoa, mitkä ongelmat johtuivat juomisestani tai juovalle ihmiselle tyypillisistä ajattelukuvioista (silloinkin, kun en juonut) - ja mitkä puolestaan olivat ihan tavallisia ongelmia. Tajusin järjelläni sen, että juomattomuus voisi näyttää asiat eri valossa, tuoda selkeyttä, ehkäpä jopa poistaa ongelman jos toisenkin. Mutta tunnetasolla minulla oli aina tapana odottaa, että elämä näyttäisi selkeämmät sävelet ja toisi minulle hieman helpoutta ja varmuutta - ja kappas, sitten jotenkin maagisesti pystyisin lopettamaan viininlitkimisen. No, sitä helpoutta ja varmuutta olisin saanut varmaan odotella hautaan saakka.
Olen aina ollut aa-vastainen ja kaikenlaista fundamentalismia ja ismiä karttava. Mutta tajusin, että jos todella haluan toipua, minä tarvitsen vertaistukea. Päätin laittaa akateemisuuteni ja ylpeyteni narikkaan, ja antaa myös vertaistuelle mahdollisuuden. Ja minua se on auttanut, voi suositella tätä konstia lämpimästi (en siis tuputa, vaan kerron vain omasta kokemuksestani). Toki ryhmistä löytyy monenlaista kulkijaa (itse käyn täällä ulkomailla engl.kielisessä ryhmässä), ja en missään nimessä jaa kaikkien kanssa samoja ajatuksia. Mutta antaa kaikkien kukkien kukkia, ei se ole minulta pois, jos jollekin aa on kaikki kaikessa. Minulle se ei ole, mutta 12 askeleen ajatukset ovat olleet minulle terveellistä terapiaa. Luopumista liiallisesta itseriittoisuudesta, vääränlaisesta kontrolloinnista ja pettymysten ja syyllisyyden kierteestä. Olen miettinyt oman itseni hyviä ja huonoja puolia, ja tehnyt realistista inventaariota tilanteestani. Iso apua tässä prosessissa on ollut alkuvuodesta tielleni sattunut vanha ystävä, joka itse raitistui aa:n avulla. Olen joutunut ja päässyt jakamaan ajatuksiani. Samassa tilanteessa olevalle ihmisille voi kertoa asiat häpeilemättä. Mikä vapaus!
Puolen vuoden raittiuden jälkeen voin todeta sen, että minä löysin takaisin oman itseni luo. En enää pelkää (toki pelkään moniakin asioita, mutta pelko ei hallitse minua). En häpeä. Olen löytänyt iloa ja keveyttä elämääni. Uskallan olla aidolla tavalla sosiaalinen. Osaan erottaa paremmin aidot tunteeni (aivokemiat eivät ole jatkuvassa epätasapainossa) ja samalla tunnen selkeämmin olon omaksi itsekseni. Uskallan toivoa ja haaveilla. Uskallan pettyä ilman välitöntä retkaudusautomaatiota. Olen kiitollinen. Ihmeelliset kolotukset, hikoilut ja tukkoisuudet ovat poissa, silmät ovat kirkkaat.
Olen niin onnellinen, että löysin oman tieni raittiuteen. Polkuja on monta, ja jokaisen on kuljettava oma tiensä. Minulla oli paljon ‘syitä’, miksi alkoholi toi minulle niin paljon mielihyvää. Kylläpä juominen usein lohduttikin ja tuntui aidosti tarpeelliselta. Hetken helpotukset vain veivät minua yhä kauemmas ‘tuonelaan’. En halua enää paeta. Hei vaan viinit ja skumpat ja etanoli, meillä oli pitkä historia - mutta raittiina saan viimeinkin elää taas aitoa elämää.
Tämä kaikki näin tiivistettynä saattaa kuulostaa ja näyttää helpolta, mutta sitä se ei ole ollut. Mutta paljon helpompaa kuin ikinä olisi uskonut. Ja sata kertaa palkitsevampaa, mitä olisin ikinä uskaltanut toivoa. Ja matka jatkuu…
Hermine (joka ei enää häpeä)
tuollainen pidempään raittiina olleiden kohtalonystävien ajatusten lukeminen on tärkeää ja avartavaa. Oma motivaatio vahvistuu ja näkee selvemmin sen, että tässä todellakin tavoitellaan koko jäljellä olevan elämän laadun parantamista. Meillä alkuvaiheen kipuilijoilla näkökulma helposti on vain tulevissa päivissä ja viikoissa. Päivä kerrallaan - juu, tietenkin, mutta laajemmasta elämänmuutoksesta on kyse ja se ei ole pikkujuttu.