En tiedä onko tää oikea paikka kirjoittaa näistä, mutta haluan jonnekin purkaa tunteitani. Mun poikaystävällä on pitkä päihderiippuvuustausta ja erilaisia mielenterveysjuttuja. Mulla on itsellänikin jonkinlaista kokemusta kummastakin asiasta. Nyt kun ollaan seurusteltu, oon huomannut, että olis tosi hyvä päästä kirjottamaan johonkin omia tuntemuksia, kun ei kavereillekaan aina ihan kaikkea voi puhua eikä kaataa päälle. Ja sitten taas jos en mihinkään voi purkaa oloa niin en tiedä kuinka kauan kestän niin ettei vintti pimene.
Rakastan kovasti poikaystävääni ja luulen että sekin mua. Sillä on tällä hetkellä ongelmana päihteistä vaan kannabis, sen lisäksi se on tosi mustasukkanen ja kontrolloi mua aika rankastikin välillä. Meillä riidat on aivan hirveitä! Jostain syystä ne menee joskus sillä tavalla. Mä suutun tai hermostun jostain ja sanon sille pahasti ja kun toinen siitä tarpeeks ärsyyntyy niin saattaa hajottaa jotain kotona tai tulla mun päälle. Ei se koskaan ole mua lyöny, mutta paljon muuta tosi kamalaa on tehnyt. Osan niistä otan kyllä omaan piikkiini, koska olen semmonen, että saatan sanoa ihan hirvittävän kamalia asioita sitten kun suutun tarpeeks ja haluan toista loukata.
Muuten meillä menee ihanasti ja aina on tosi kiva olla kun ei ole riitaa. Mutta sitten kun tulee se riita niin sillon tuntuu että vihaan sitä ja haluan sen lopullisesti pois mun elämästä. Ja sitten kun sanon sille niin, se sekoaa ihan täysin ja sit tapahtuu kaikkee hirveetä. Sitte sopiminen on aina jotenki kamalan vaikeeta kun on riita taas ollu niin hirvee. Mulla on mustelmia ja tavarat on hajalla, unohtamatta sitä, että mä oon puhunu tosi rumasti ja sellasia mitä ei oo helppoa unohtaa. Munkin on aika vaikee unohtaa niitä mitä se on sanonu tai tehny. Silti ei niistä enää kovinkaan viitsi alkaa jutella riidan jälkeen ja kaivaa esiin taas kaikkee kamalaa josta tulee vaan paha mieli. Siksi ois ehkä hyvä aina jotenki purkaa niitä juttuja.
Olikohan tää vuodatus nyt sitte oikeessa paikassa?
Kyllä me ollaan niistä asioista monesti puhuttu ja mies yrittää todella kovasti. Kerran olin vakavissani sitä mieltä, että mikään ei enää auta ja lähdin pois kotoa ennen isoa riitaa. En kertonu mihin menin ja mies soitti ihan koko ajan ja itki ja huusi ja haukku ja aneli yms. mua takasin kotiin. sanoin että mitään ei tule jos ei lopeta pilven polttamista (noin 7/päivä ollut) ja mene jonnekin hoitoon. Nyt on asiat siltä tolalta paremmin, että mies käy säännöllisesti lääkärissä (psyk) ja on vähentänyt polttamista kahteen per päivä. Myös diagnoosi (epävakaa persoonallisuushäiriö) on tehty ja lääkitystä alotellaan. Pitäis vaan osata olla sanomatta niitä asioita mitkä sen hirveän raivon aiheuttaa sille. Tiedän, että kuulostaa tyhmältä kun noin ajattelen, mutta luultavasti itekin sekoaisin ja kävisin päälle jos joku mulle niitä sanoisi.
) muuttui niin kovaksi vihaksi, inhoksi ja katkeruudeksi että tänä päivänä tämän “elämäni ihanimman miehen” ajatteleminenkin saa niskavillat pystyyn.
Tervetuloa minunkin puolestani! Oikeasti ainakin mulle tänne ajatusten kirjaamisesta on ollut hyötyä. Ensinnäkin omasta ketjusta voi tarvittaessa tarkastaa, mitä milloinkin on ajatellut ja tuntenut. Jos jälkeenpäin tulee sellainen olo, että ei mulla varmaan niin kurjaa ollutkaan kuin luulin, niin täällä se lukee edelleen mustana valkoisella. Ei pääse totuus unohtumaan. Toisekseen toisten kommenteista on apua omien ajatusten selkiyttämisessä ja niistä saa hyvin tarpeellista uutta näkökulmaa.
), mutta ei se silti mun käytöstä oikeuta. Mun käytös oli ymmärrettävämpää ottaen miehen käytöksen huomioon, muttei yhtään sen hyväksyttävämpää. Mä olisin voinut myös valita toisin, esimerkiksi poistua paikalta.
